Vanhan vuoden tuottamain tappioiden joukossa oli epäilemättä
odottamattomimpia professori F. Perander-vainajan kuolema.
Sillä varmaankaan ei kukaan olisi voinut luulla, että niin äkkiä
katkeaisi miehen elämä, joka näytti olevan voimakkaimmillaan, ja että
tuo ryhti, joka näytti niin jäykältä, näin nopeaan murtuisi. Se
ulkonainen tukevuus, joka vainajan vartalossa sattui jokaisen
vastaantulijan silmään, ei suinkaan antanut aihetta pelkoon, että
katkeaminen jo olisi niin lähellä. Ja jonka korviin tunki hänen syvän
äänensä sointu ja jolla oli tilaisuus kuulla sitä aatteiden ja
esitystavan eheyttä ja tuoreutta, mikä Peranderin puheissa kuuluville
kumpusi, hän ei suinkaan olisi uskonut, ettei särkyminen kestäisi kuin
muutaman tunnin. Ainoastaan tarkan ihmistuntijan ja tottuneen lääkärin
silmä ehkä saattoi vainajan synkkiin ryppyihin vetäytyneestä otsasta ja
uupuneen näköisestä katseesta päättää, ettei sisus ehkä ollutkaan niin
eheä kuin kuoresta päättäen olisi luullut.
Mutta kun äkillinen kuolonsanoma saapui, silloin varmaankin monelle
muistui mieleen juuri nuo uupuneet katseet ja niitä varjostava
ryppyinen otsa, ja niitä muistaessaan tuli hän ehdottomasti
ajatelleeksi, että ehkä olivat synkkä mieli ja pitkät ilottomat päivät
jo aikoja sitten jäytäneet rikki elon juuret. Ja ehkä juuri tämä olikin
syynä synkkään, umpimieliseen mielialaan ja yksinäiseen erakkoelämään.
Kenenkään yksityistä elämää ei toisella ole oikeus mennä kaivamaan.
Vaan kun aavistukset ja arvelut tunkevat mieleen, niin saahan ne
aavistuksena ja arveluina lausua. Sillä yksityinen elämä se kuitenkin
eniten kaikista vaikuttaa miehen luonteeseen ja kehitykseen, sen
vaiheet ja kokemukset ne luonteen luovat ja niistä katsantotapakin
muodostuu. Ne tavallisesti määräävät suhteen ulkomaailmaankin ja
samalla sen kannan, jolle ympäristöönsä nähden asettuu.
Millainen Peranderin lapsuus ja nuoruus lienee ollut, sitä emme
yksityiskohdittain tarkemmin tiedä. Mutta varma kuitenkin on, että
kovaa aineellista taistelua hän sai taistella ja on hän kärsinyt siinä
kohden ainakin saman verran kuin niin moni muu meidän etevimmistä
miehistämme. Kärsimyksiä hänellä epäilemättä on ollut enemmän kuin
iloja, ja sellaiseen herkkään ja syvään luonteeseen kuin Peranderiin
jää kaikesta ulkonaisesta koskettelusta herkemmin ja tunkee syvemmälle
jälki kuin tavalliseen lapseen tai nuorukaiseen. Ja luuloni on, että
useissa aikaisemman iän tapahtumissa jo lienee ollut syy siihen, että
vainaja sulkeutui itseensä, vetäytyi yhä enemmän erilleen muista ja
tavallaan erakkoelämää vietti. Tietysti oli tähän taipumukseen syynä
myöskin hänen miettiväinen filosofinluonteensa, mutta epäilemättä
olivat nämä molemmat vuorotellen syynä toinen toiseensa ja seurauksina
toinen toisestaan.
Vaan oli miten oli, erakkoelämää hän rakasti ja sitä eläen hän
parhaiten näytti viihtyvän. Useat kesät vietti hän aivan yksinään
saaristossa jossakin, eivätkä aina tienneet hänen lähimmät
ystävänsäkään, missä hän lupa-ajat oleskeli. Mahtavan luonnon kanssa
hän meren rannalla seurusteli, toisen vuoron sen kanssa, toisen vuoron
kirjojensa. Ja niinpä kerrotaan, että hän voi kesäkauden yhtä ainoaa
teosta tutkia, lukea esim. Dickensin David Copperfieldia, ja sukeltaa
tuon etevän psykologin kanssa ihmissielun salaisimpiin soppiin.
Sielunelämän tutkimiseen olikin vainajalla tavattoman hyvät taipumukset
ja sen hienoja puolia käsittämään oli juuri hänen sisäänpäin kääntynyt
henkensä kuin luotu. Sekä yksityistä sielunelämää että koko ihmishengen
kehitystä aikakausien kuluessa. Sillä filosofi oli Perander ennen
kaikkea, ja ne, jotka häntä kuuntelivat, ovat sitä mieltä, että hän
nykyään elävistä tiedemiehistämme oli sillä alalla itsenäisin ja syvin.
Samoinkuin Snellman edusti hän Hegelin kantaa, joka ennen kaikkea
vaatii yksityisen antaumista valtion ja isänmaan palvelukseen. Paitsi
väitöskirjaansa ei hän juuri mitään filosofisella alalla ole
julkaissut, mutta luennoillaan hän epäilemättä suuresti oppilaihinsa
vaikutti. Koulunopettajana on hänen vaikutuksensa myöskin ollut
perinpohjainen. Ankaran hänen siinä toimessaan sanotaan olleen. Mutta
kaikki hänen entiset oppilaansa häntä siitä kiittävät, sillä vaikka
lujuus useinkin saattoi tuntua vähemmän mieluiselta, totutti se
kuitenkin oppilaan velvollisuuttansa tinkimättä täyttämään ja katkeruus
suli kunnioitukseksi, kun kukin tiesi, että opettaja ei oppilaaltaan
muuta vaatinut kuin sitä, mitä itse oli tottunut tekemään.
Mutta aikomukseni ei ollut tässä puhua Peranderista filosofina ja
opettajina. Aikomukseni oli vain lausua muutama sana hänen niin
sanoakseni kaunokirjallisesta vaikutuksestaan. Sillä siinä, mitä hän
keveämmässä muodossa on suuremmalle yleisölle kirjoittanut, ilmenee
pääpiirteissään hänen katsantotapansa ja luonteensa toinen tärkeä
puoli, sen runollisuus.
Mies, joka itseensä sulkeutuu ja käy yksinäisyydessä luontoa ja
ihmishenkeä tutkimaan, hän on tavallisesti aina runollinen henki. Ja
että Perander oli sellainen, sen sanoo heti ensimmäinen katsahdus
siihen, mitä hän on kirjoittanut. Paljon hän ei ole kirjoittanut, eikä
kaunokirjallista ollenkaan, sen sanan varsinaisessa merkityksessä.
Arvosteluja ovat hänen kynästään lähteneet kirjoitukset melkein kaikki,
mutta kuitenkin tekee niiden lukeminen vaikutuksen sellaisen kuin olisi
lukenut jonkin suorasanaisen runoelman.
Useimmat suomalaisen kirjallisuuden tuntijat ovat epäilemättä lukeneet
nuo nimimerkki F.P:n kirjoittamat kuvaelmain tapaiset mietteet
Kullervo- ja Aino-runoista, jotka ovat painettuina ylioppilas-albumissa
»Kaikuja Hämeestä». Niinikään ei varmaankaan keneltäkään Uuden
Suomettaren lukijoista ole jäänyt huomaamatta nuo useissa
isänmaallisissa tilaisuuksissa pidetyt aaterikkaat ja muodoltaan ehyet
puheet, joita silloin tällöin on ollut mainitussa lehdessä nähtävänä.
Ja luettuaan ne, luettuaan esim. Peranderin käsityksen Ainon
traagillisesta kohtalosta, on jokainen sen jälkeen varmaankin monta
vertaa paremmin Kalevalansa käsittänyt ja ruvennut sitä aivan toisilla
tunteilla lukemaan ja tutkimaan. Hänen silmänsä ovat sen jälkeen
pysähtyneet moneen hienoon kohtaan, joiden ohitse olivat sitä ennen
liukuneet, ja on hän käynyt miettimään monta paikkaa, jonka syvää
tarkoitusta ei ollut ennen tullut ajatelleeksi.
Mitenkä on Perander esimerkiksi selittänyt tuon kohdan Kalevalassa,
jossa Väinämöinen tapaa Ainon lehdossa ja häntä kosii! Aino silloin
riistää ristit rinnoiltansa, helmet kaulasta karistaa ja jättää ne
maalle maan hyviksi, lehtohon lehdon hyviksi sekä menee itkien kotihin.
»Kuinka kaunis tämä runon kohta! Kuinka merkillinen tuo Ainon itsessään
vähäpätöinen teko: koristeensa poistaminen!» huudahtaa Perander ja
vähän päästä sanoo hän: »Väinämöisen sanat, joilla kehoitti Ainoa
vast'edes kantamaan koristeitaan ainoastaan hänen ihailustaan varten,
teki Ainon mielen--kuten luonnollista--katkeraksi ja närkästyneeksi.
Vaan ei ainoastaan Väinämöinen itse ollut hänelle vastenmielinen, nuo
koristeetkin kävivät hänelle vastenmielisiksi, niitä olivat
saastuttaneet Väinämöisen näitä koristeita koskevat sanat, niiden
kauneutta oli häirinnyt se ajatus, jonka Väinämöinen oli rohjennut
niihin yhdistää kosimapuheessaan. Ne eivät enää neidon mielestä olleet
yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita. Aino ei niitä enää voi kärsiä, hän ne
menettää.»
Niin selittää Perander sen kohdan Kalevalasta. Kansanvalistusseuran
laulujuhlassa Jyväskylässä pitää hän v. 1884 tuon kuuluisan puheensa ja
lausuu siinä muun muassa laulun voimasta näin:
»Kotka kun kotonansa kuuli sorean soiton, heitti pesähän pentunsa ja
loihe itse soittohon lentämään. Itse ilman luonnottaret, ilman ihanat
immet, keskeyttivät tavalliset toimensa, kuunnellaksensa kanteloista
pilvien rusoreunoilla. Kuutar ja Päivätär, kultakangasta kutoessa,
hopeaista helskyttäissä, pitelevät pirtojansa, nostelevat niisiänsä,
mutta soiton kuultua
Pääsi piosta pirta,
Suistui sukkula käestä,
Katkesihe kultarihmat,
Helkähti hopeaniiet.
»Sisarukset Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat
hivuksiansa, harjasivat hapsiansa. Soiton kuultua heiltä
Suikahti suka vetehen,
Haihtui harja lainehesen,
Jäi nivukset hiipomatta,
Tukat kesken suorimatta.
»Mikä verraton kuvaus! Ei ole kansalle kellekään onnistunut ihanampaa
luoda eikä elävämmästi kuvata taidetten vaikutusta, niiden merkitystä
kansojen elämässä. Sävelet kun ovat todellista laatua, kun ovat
säilyttäneet oikeat tajunsa, keskeyttävät meidän jokapäiväiset,
erehtyväiset käsityksemme onnellisuudesta, ne saavat meille, vaikka
hämärästikin, tuntuviksi ne ihanteet, joita Luoja on kätkenyt maailman
sisimpään pohjaan. Ne auttavat meitä tuntemaan, että ihanteiden
havaitseminen ja niiden palveleminen on ihmisen tarkoitus.»
Nämä esimerkit olen vain umpimähkään maininnut parhaimpia etsimättä.
Monta valaisevampaakin epäilemättä löytyisi. Olen nämä pari kohtaa
tuonut esille vain siksi, että tuollaisesta niin sanoakseni
kaunotieteellisestä selittämisestä on varsin suuri hyöty, että,
niinkuin jo mainitsin, Kalevalan lukijan huomio herää ja teroittuu
hakemaan ja löytämään sitä, mikä kansanrunoudessamme on todellisesti
kaunista ja hienoa.
Etenkin taiteilijoilla, jotka joko marmoriin tai kankaalle kuvaavat
Kalevalan henkilöitä tai tapahtumia, luulisin tuollaisten viittausten
olevan varsin tervetulleita. Ehkäpä Perander näillä huomautuksillaan
juuri tällaista vaikutusta tarkoittikin. Sillä ainakin kerran kuuli
tämänkin kirjoittaja hänen suorastaan kääntyvän maalarien puoleen.
Muutama vuosi sitten piti hän näet esitelmän Helsingin Suomalaisessa
Seurassa, Kalevalan aiheen johdosta silloinkin. Tuolla kertaa puhui hän
Väinämöisen kosioretkestä Pohjolaan. Vanha laulaja purjehtii merta
pitkin ja Ilmarisen sisar
Annikki hyväniminen,
Yön tytti, hämärän neito,
Pitkän puhtehen pitäjä,
Aamun valvoja varainen,
Joutui sotkut sotkemassa,
Päässä portahan punaisen,
Laajan laiturin laella,
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen,
Katselevi, kääntelevi
Ympäri ihalat ilmat
Päänsä päälle taivahalle,
Rannatse meriä myöten,
Ylähällä päivä paistoi,
Alahalla aallot välkkyi.
»Tuo paikka, sanoi Perander, on kuvaavimpia ja maalarin siveltimelle
kiitollisimpia. Siinä erinomainen aihe tauluun, johon runon sanoissa jo
pääpiirteet ovat olemassa: ulos ulapalle tarkkaava nainen, ylhäällä
paistava päivä ja alhaalla välkkyvät aallot, mutta ennen kaikkea juuri
tuon veljelleen kilpakosijaa vainuavan sukkamielisisaren pahaa
aavistavat piirteet.»
Nämä mainitsemani esimerkit ovat kuitenkin, niinkuin jo sanoin,
ainoastaan lyhyitä otteita satunnaisista puheista ja esitelmistä, joita
Perander silloin tällöin piti. Hajallaan ne ovat siellä täällä
sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa ja melkein kaikki
isänmaallistaiteellisissa tilaisuuksissa pidetyitä. Mutta vaikka
esitelmän tai puheen aine ei olisikaan varsinaisesti Kalevalasta
otettu, niin useimmissa tulee kuitenkin jokin piirre näkyviin siitä
rakkaudesta, joka niiden pitäjällä oli Kalevalan kaunotieteelliseen
tutkimiseen ja selittämiseen.
En tiedä, ovatko nämä hajanaiset palat näytteitä pitemmästä
tutkimuksesta vai ovatko ne vain joutohetkien huvityön hedelmiä. En
siis myöskään tiedä, oliko vainajan tarkoitus joskus tällä alalla
jotakin suurempaa ja kokonaisempaa teosta luoda. Ehkei ollut, mutta
siitä taidosta päättäen, millä hän nuo muutamat hajanaiskuvat piirsi,
ei suinkaan olisi ollut epäilemistäkään, ettei kokonaiskuvan luominen
olisi onnistunut.
Ja että nuo mainitut hajanaiskuvat tekevät itse kohdaltaan paljoa
vakavamman vaikutuksen kuin eräs vasta ilmaantunut suurempi, samoja
aiheita käsittelevä ja palkinnon saanut teos, se on ainakin tämän
kirjoittajan kokemus. Tarkalla psykologisella silmällään olisi Perander
varmaankin voinut tunkea paljoa syvemmälle Kalevalan sankarien
sielunelämään ja tuoda sen ilmiöitä esille.
Mutta paitsi tuota tarkkaa psykologista sattuvaisuutta viehättää
Peranderin kirjoituksissa suuresti myöskin niiden niin sanoakseni
plastillinen esitystapa. Sillä Perander oli perinpohjin klassillisesti
sivistynyt, oli ottanut vaikutuksia vanhasta maailmasta ei ainoastaan
aatteeseen ja katsantotapaan katsoen, vaan myöskin muodostanut
itselleen hyvien esikuvien pohjalla täsmällisen tyylin. Lukiessa tuo
tulee hyvin kyllä näkyviin, mutta vielä enemmän se vaikutti silloin,
kun hän itse puhujalavalla seisoi, vartalo vankkana, otsa korkeana ja
silmät syvästi kuulijoihin luotuina. Ääni lausui sanottavansa varmasti,
pontevasti ja vaikuttavasti, pannen tarkan painon kullekin sanalle. Ja
niin tuntui kuin olisi siinä ollut kuvanveistäjä taltallaan marmoria
muodostelemassa. Jokainen lyönti antaa kumean äänen, irtauttaa palasen
kovasta kivestä, ja joka palasen pudotessa tulee yhä enemmän näkyviin
taiteilijan ajattelema muoto ja kuultaa läpi yhä selvemmin hänen
tarkoittamansa aate.
Tuollaisen vaikutuksen tekivät Peranderin puheet. Se vaikutus oli
kuulijaan ja katsojaan syvä, useinpa mahtavakin ja aina se antoi
aihetta ajattelemiseen. Ja kun häntä nyt taas ajattelen, näen hänet
hetikohta edessäni puhujalavalla tuona ulkonaisesti voimakkaana
miehenä, joka voimakkaasti sanojen marmorista aatteitaan esihin
veistelee. Hän näyttää siinä seistessään itsekin jonkinlaiselta
vartalokuvalta, joka on saanut puheenlahjan ja filosofin järjen ja
jonka sisässä sykkii voimakas runollinen henki.
Semmoinen kuva on minuun hänestä tarttunut ja sitä muistellen olen
tämän vaillinaisen hahmokuvan hänestä piirtänyt.
»Keski-Suomi», marrask. 28 p:nä 1885.