Kuopio on tämän kirjoittajalle muistojen kaupunki. Tuskin on sitä
saarta Kallavedessä, tuskin sitä lahdelmaa sen rannoilla, tuskin
kukkulaa ja laaksoa tämän kauniin kaupungin ympäristössä, johon ei
jokin muisto kouluja myöhemmiltä ajoiltani olisi kiintynyt. Torit,
kadut, kadunkulmat, jopa yksityiset talotkin johtavat mieleen elettyjä
tapahtumia ja tunnelmia ja vaikuttavat niitä kuvitellessa tai niitä
uudelleen nähdessä kuin vanhat tuttavat, joilla aina on jotakin
kertomista sitten kuin viimeksi tavattiin.
Mutta etenkin yksi paikka tässä kaupungissa on muistoista rikas. Niin
usein kuin Kuopio johtuu mieleeni, esiintyy siitä ensiksi tuomiokirkko
ja sitten--Minna Canthin talo. Se on se, joka edustaa Kuopiota
ajatuksissani ja antaa sille leimansa.
Tuo muistorikas nurkkatalo on nyt tietysti painunut mieleeni niin
lujasti etupäässä sen vuoksi, että siinä asui Minna Canth, jonka luona
niin monta unhottumatonta, hauskaa ja herättävää hetkeä vietettiin?
Mutta ennenkuin tiesin Minna Canthia olevankaan, oli se syöpynyt
mieleeni. Sen nurkassa oli ennen vanhaan s.o. parikymmentä vuotta
sitten punainen postilaatikko, johon pistin ensimmäisen silloiselle
»Suomen Kuvalehdelle» osoitetun käsikirjoitukseni. Se oli jokin
rakkauden runo, joka kyllä tuli perille, mutta jota ei koskaan
painettu. Hetki oli jännittävä ja syövytti talon ulkomuodon mieleeni.
En kuitenkaan sillä kertaa aavistanut, että sen saman talon seinäin
sisällä tulisin myöhemmin viettämään niin monta kirjallisesti
herättävää ja innostuttavaa hetkeä.
Muistoni Minna Canthista ja monivuotisesta seurustelustani hänen
kanssaan ovat ehdottomasti yhteydessä tämän hänen kotitalonsa kanssa.
Siinä, omien seiniensä sisällä, oli hän se, mikä hän oli, ja siinä oli
hänet nähtävä. Ulkopuolella sitä, ja varsinkin suuremmissa seuroissa,
oli hän kuin omasta itsestään haihduksissa, vieras sekä itselleen että
muille. Näin hänet silloin tällöin esim. Helsingissä, häntä ihailevan
ja hänelle juhlivan suuren yleisön keskessä. Hän sanoi tuskin
sanaakaan, oli ujo ja miltei saamaton, ei ollenkaan se sukkelasanainen,
leimahteleva ja nerokas nainen, joka hän oli kotonaan. Siellä, omassa
salongissaan, keinutuolissaan oli hänet nähtävä. Siinä kehyksessä hän
vaikutti ja siihen hän kuului. Hänen omat seinänsä olivat kuin
heijastuslinssit valotornissa, jotka hänen ajatuksilleen ja olennolleen
antoivat niiden oikean lentopohjan.
En muista oikein tarkoin, milloin ja missä minut Minna Canthille
esitettiin. Kai se tapahtui hänen kotonaan. Mutta ennen sitä näin hänet
kerran ulkona, Väinölänniemellä Kuopiossa, ja silloin hän--säihkyi
suuttumusta. Oli jotkut kansan huvit jonkin isänmaallisen asian
hyväksi, ellen erehdy Kuopion suomalaisen tyttökoulun hyväksi. Se oli
tuota kouluinnostuksen kiihkeintä aikaa ja vastustuspuolue teki
parastaan hyviä hankkeita häiritäkseen. Että oli salavehkeitä
Kuopiossakin, sen arvaa. Nyt oli rouva Canth luullut päässeensä yhden
salaliiton perille ja hän kertoi kokoontuneille naisille ja
ylioppilaille, pyhän vihan hehku poskillaan, että eräs sveesipohatta
juuri siksi illaksi oli pannut toimeen kekkerit estääkseen
henkiheimolaisiaan tulemasta juhlaan. »Semmoisia ne ovat ne sveesit!
Kun ei iljetä julkisuudessa asettua hyvää asiata vastaan, niin
koetetaan salassa!»
Mainitsen tämän tapauksen senkin vuoksi, että rouva Canth siinä
tilaisuudessa toimi suomalaisuuden asiaan innostuneena. Tietysti hän
pysyi yhä edelleenkin tälle asialle uskollisena, vaikka sittemmin monet
muut aatteet, nuo n.s. »uudet aatteet» useissa eri muodoissaan ottivat
suuremman osan hänen innostuksestaan ja harrastuksestaan.
Ennenkuin tutustuin Minna Canthiin, oli hän jo kirjoittanut
»Murtovarkauden» ja »Roinilan talossa», ja oli tämä hänen niin
sanoakseni kirjallinen viattomuuskautensa jo ohi. Hän oli alkanut
innostua syvempiin aiheisiin ja kirjoitti parhaallaan »Työmiehen
vaimoa», joka alkaa hänen aatedraamainsa sarjan, ne, joissa hän
sittemmin niin suurella voimalla puhui naisten ja köyhän kansan
puolesta. Tuttavuutemme alkaessa oli hän saanut valmiiksi mainitun
näytelmän viimeistä näytöstä vaille, sitä näytöstä, jossa Homsantuu
ampuu »lakia ja oikeutta», mutta ampuu ohi. Ehkä huvittanee kuulla,
että kirjailija loppua suunnitellessaan oli ajatellut Homsantuun
laukauksen sattuvaksi hänen viettelijäänsä. Kuinka siinä keskusteltiin,
selvisi hänelle, että loppuvaikutus olisi suurempi, jos laukaus ei
sattuisikaan, ja siten syntyi tuo kuuluisa repliikki: »Lakia ja
oikeuttahan minun pitikin ampua!» Olisi hauska seurata rouva Canthin
kirjailijauraa edemmä siihen suuntaan, johon se tästä näytelmästä
kehittyi ja muistella niitä »uusien aatteiden» kuohumisaikoja, jotka
kuvastuvat hänen näytelmissään, romaaneissaan, novelleissaan ja
sanomalehtikirjoituksissaan. Kun ei se tehtävä kuitenkaan sovi tämän
muistelmani kehyksiin, tahdon vain huomauttaa siitä, että kaikki se
innostus länsimaisiin aatteisiin, joka silloista nuorisoa elähytti,
kokoontui hänessä ja hänen teoksissaan polttopisteeseensä ja heijasti
siitä hänen tempperamenttinsa välittämänä kauas Kuopion kirkkokadun
kulmatalosta--pimeään maailmaan. Olisi hauska muistella vieläkin sitä
ihastusta ja suuttumusta, joka siitä syntyi, mutta jääköön sekin--
varsinkin kun se on vielä kyllin tuoreessa muistossa.
Sen sijaan viettäkäämme hetkinen, parinen, hänen seurassaan ja
muistelkaamme häntä semmoisena kuin hän esiintyi emäntänä talossaan ja
seuraihmisenä.
Mainitsin Minna Canthin kodin muistoista rikkaaksi. Muistot siitä ovat
rikkaat siihenkin nähden, että Kuopiossa ollessani ja siellä käydessäni
tuskin kului päivääkään, ettei Kanttilassa ainakin pikimmältään
pistäytty; usein siellä käytiin monesti päivässä, oltiinpa välistä
aamusta iltaan.
Ennenkuin astuttiin portista sisään, otettiin tavallisesti selko siitä,
oliko »rouva» kotona. Se tapahtui varsin tuttavallisesti siten, että
kuljettiin ikkunain alatse ja kurkistettiin sisään. Kotona hän nyt
melkein aina oli, mutta saattoi hän joko istua kirjoittamassa ja
silloin ei häntä hennottu häiritä tai oli hänellä muita vieraita,
joiden kanssa ei välitetty tulla tekemisiin. Tästä päästiin pian
selville, sillä ikkunoissa oli tuskin koskaan uutimia.
Jos nyt satuttiin aamupuolella menemään vieraisille, niin tapahtui aika
usein, että pihalla nähtiin tepastelemassa vanha, kumarahartiainen
nainen. Se oli entisen kauppiaan leski, rouva Johnsson, Minna Canthin
äiti, joka »yläpuolen» kivijalassa piti sahdinkauppaa ja teki sen
vaikutuksen kuin olisi hän ollut talon haltija, joka antoi sille sen
tunnetun kauppaonnen.
Soikea pihamaa erotti talon kaksi puolta toisistaan, alapuolen, jossa
lankapuoti oli, ja yläpuolen, jossa rouva Canth asui. Yläpuolelle vei
korkeat rappuset ylös verannalle, josta mentiin sisään. Ensin oli siinä
kylmä porstua ja aukeni kaksi ovea, toinen suoraan salonkiin, toinen
lämpimänä etehisenä käytettyyn huoneeseen, joka samalla oli
jonkinlainen konttorihuone, seinillä laskuja ja konossementtejä.
Tavallisesti oli emäntä jo salongin ovella vastassa vieraitaan ja
tervehti heitä hänelle ominaisella herttaisella, iloisella lämmöllä,
säännöllisesti moittien tulijoita siitä, että olivat olleet niin kauan
käymättä, jos olivat pitäneet päivänkään väliä.
Etuhuoneesta mentiin salonkiin. Se oli kohtalaisen iso, soikulainen
huone, sisustettu tavalliseen porvarilliseen tapaan ilman mitään
erikoista leimaa asujastaan. Kadunpuolisella seinämällä, kahden
kukkasilla koristetun ikkunan välissä, oli resoorisohva tavanmukaisine
tyynyineen, sen edessä pöytä, jonka päässä oli kaksi mukavaa nojatuolia
ja iso sohvaan kuuluva mukava rottinkinojatuoli. Toisilla seinämillä
oli hyllypöytä, kirjahylly ja jokin pienempi pöytä ja joukko tuoleja.
Sohvan päällä oli laakeriseppeleen ympäröimänä miehen medaljonkikuva,
josta usein laskettiin leikkiä kysymällä, oliko se Snellmanin kuva vai
lehtori Canth vainajan. Varsinaisia taideteoksia ei näkynyt, mutta sen
sijaan oli seinillä, pöydillä ja telineillä joukko valo- ja
väripainokuvia, joiden joukossa kerrankin luin seitsemän Vapahtajan
kuvaa. Salonki olisi voinut olla kenen herrasväen tahansa, ja vaikka se
samalla oli kirjailijan työhuone ja tuo pyöreänurkkainen sohvapöytä oli
hänen työpöytänsä, ei siinä näkynyt mitään, joka olisi tästä työstä
muistuttanut, ellei ota lukuun jotakuta käsikirjoitusvihkoa, joka
kuitenkin kohta vieraiden tultua katosi joko pöytäliinan alle tai
upposi kirjailijan avaraan taskuun. Pöydällä ja etaseerilla olevat
kirjat ilmaisivat kuitenkin, että tässä huoneessa henkisillä
harrastuksilla oli etusija. Ne olivat melkein aina uusinta, tuoreinta
ja parasta kirjallisuutta, jota rouva Canth uutterasti viljeli.
Vähemmän kaunokirjallisuutta, sillä romaaneja ei hän juuri rakastanut,
enemmän filosofista, esteettistä ja etenkin kaikenlaisia
yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevää. Hänen lempikirjansa oli
kuitenkin Tuomas Kemppiläisen »Kristuksen seuraamisesta», joka ei kyllä
ollut koskaan esillä salongissa, vaan kuului olevan hänen yöpöydällään
makuuhuoneessa, jossa hän sitä joka ilta ennen maata menoaan tutki.
Sanoin, ettei Minna Canthin salongissa ollut mitään, joka olisi antanut
sille persoonallista, hänelle itselleen ominaista leimaa. Oli siinä
kuitenkin yksi paikka, tuo hänen jo mainitsemani keinutuoli. Se oli
mukava, suuri mööpeli ja kutsuttiin sitä hänen »valtaistuimekseen».
Siinä istuen kirjoitti hän enimmät, ehkä kaikkikin teoksensa, siitä
hallitsi hän ympäristöään, antoi käskyjä ja määräyksiä puotiin ja
kyökkiin, siinä piti hän seuraa vierailleen, siinä suri, iloitsi,
unhotti huolensa ja souti pois suuttumuksensa, kun tyhmät,
ahdasmieliset ihmiset ja ilkeät arvostelijat joskus saivat hänen
hermonsa kiihtymään. Mielestäni on tämä kirjailijatuoli siksi
merkillinen, että esim. Kuopion isänmaallisen seuran sopisi toimittaa
se kokoelmiinsa ja samalla koettaa hankkia haltuunsa myöskin rouva
Canthin käsikirjoitukset.
No niin! Istuttiin siis Kanttilan salissa, rouva itse keinussaan, jonka
hän poikkeuksetta tarjosi toisten istuttavaksi, mutta jonka toiset
poikkeuksetta hänelle »luovuttivat», vieraat sohvassa ja nojatuoleissa
ja, jos seura oli suurempi, puutuoleilla. Ja niin alkoi puhelu.
Tavallisesti alkoi se niin, että rouva Canth merkitsevästi kysyi
toisesta toiseen katsellen:
--N-n-no?
Kysymys merkitsi joko:--no, mihinkä päätökseen nyt olette tulleet siitä
asiasta, josta oli puhe viime kerralla?--tai:--no, mistäs päästä nyt
lähdetään?
Aina niitä oli päitä mistä lähteä, jos ei muilla, niin ainakin rouvalla
itsellään ja pian oli puhelu tai väittely vilkkaassa käynnissä.
Edellisinä päivinä oli saatettu puhua kaikista mahdollisista aatteista
ja asioista taivaassa ja maassa, välistä melkein väsyksiin asti. Rouva
Canthin virkeä ja pirteä henki ei kuitenkaan koskaan näyttänyt uupuvan
käsittelemään kysymyksiä, joista hän kerran oli päässyt innostumaan, ja
tuskin oli sitä asiaa, josta hän ei olisi innostunut. Jos oli jokin
vähänkään merkillisempi ilmanmuutos kulttuurimaiden ja varsinkin
pohjoismaiden henkisessä ilmapiirissä tekeillä, kohta tunsi hän sen
lähenemisen. Tuskin oli sitä -ismiä, joka ei olisi häneen vaikuttanut.
Syynä siihen, että hän niin voi pysyä liikkeiden pinnalla, oli se, että
hän hankki itselleen kaiken kutakin uutta aatesuuntaa edustavan
kirjallisuuden. Tuskin sitä viikkoa kului, ettei hän saanut postissa
jotakin uutta teosta.
Kun sellainen oli saapunut ja hän sen lukenut, oli hän aina valmis
tekemään selkoa sen sisällöstä. Ja semmoisella selonteolla päivän
puhelu tavallisesti alettiin. Rouva Canth selosteli mielellään ja
selosteli hyvin. Äänettöminä ja kiitollisina me häntä kuuntelimme ja
annoimme hänen puhua. Useimmista Millin, Spencerin ja Brandesin
teoksista hän teki meille selkoa, tutustutti Bebeleihin, Henry
Georges'eihin, kaikenlaiseen naiskysymystä, sosialismia,
siveellisyyskysymystä, naisen ja miehen välisiä suhteita, anarkismia
y.m. koskevaan kirjallisuuteen, täydensi tietojamme buddhalaisuudesta,
teosofiasta, spiritismistä, uusista keksinnöistä luonnontieteiden
alalla y.m., puhumattakaan eri virtauksista kaunokirjallisuudessa.
Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat hänen istuessaan aina
keinutuolissaan, joka välistä, kun hän jossakin innostuttavassa
paikassa teki tavallista suuremman liikkeen, oli pettää ystävänsä ja
keikauttaa hänet selälleen.
Silloin helähti heleä nauru sekä hänen huuliltaan että muiden, lumous
oli lopussa ja vieraat käyttivät tilaisuutta hyväkseen päästäkseen
esiin leikkeineen ja piloineen.
Leikki ja pila olivat jokapäiväisenä suolana niissä henkisissä
yhteisaterioissa, joita Kanttilassa tarjottiin, ja jos sitä suolaa
vieraatkin toivat mukanaan, niin oli sitä runsaasti talossakin.
Se tapa, millä Minna Canth omisti ja omiksi mielipiteikseen sulatti
ulkoa saamansa aatteet, antoi hyvinkin usein aihetta hilpeyteen hänen
kustannuksellaan. Kuta »hurjempi» jokin uusi aate oli, sitä enemmän se
häntä miellytti. Kaikenlaiset utopiat, tulevaisuuden tuulentuvat,
olivat niitä autuaitten asunnoita, joissa hän parhaiten viihtyi. Eikä
hän tyytynyt ristissä käsin asumaan toisten tekemissä ilmalinnoissa,
vaan pani itsekin ilmakerrosta ilmakerroksen päälle. Lukemattomat
olivat ne pilvipalatsit, joita hän ihmiskunnan onneksi uudesta
suunnitteli tai vanhoista paranti. Lukemattomat kerrat siellä Kanttilan
keinutuolista luotiin tämä miesten hutiloima maailma uudelleen naisten
avulla ja järjestettiin mallimaailmaksi. Vanhan alasrepiminen alkoi
tavallisesti huudahduksella: »Voi teitä suurmiehiä!»--ja uuden sijaan
rakentaminen: »Jos me naiset vain kerran oikein saisimme j.n.e.» Paitsi
sitä, että nyt kaikenlainen moraali, niinkuin valtiollinen,
yhteiskunnallinen, parlamenttaarinen, kauppa- y.m. moraali tulee
kerrassaan muuttumaan, tekevät naiset maailmansa parantamiseksi myöskin
kaikenlaisia keksintöjä, joiden rinnalla Edisonin keksinnöt ovat vain
lasten leikkiä!
--Mitä keksintöjä te tekisitte, rouva Canth, jos me miehet antaisimme
teille luvan tehdä jotakin?
Rouva Canthilla oli keksintönsä valmis.
--Minä keksisin esimerkiksi semmoisen koneen, jonka avulla voitaisiin
muuttaa kaikki ruoka-aineet kaasun muotoon, niin että me naiset
pääsisimme kyökissä seisomasta ja te miehet ruuan päältä riitelemästä.
Olisi vain johtotorvia, joita myöten eri kaasut, lihakaasu, leipäkaasu,
voikaasu päästettäisiin tänne sisään, ja samalla kun me teemme työtä
huoneessamme tai istumme näin intelligentissä keskustelussa, voisimme
tyydyttää ruumiimmekin tarpeet. Se olisi oiva keksintö.
Keksintö ei nyt ollut vallan uusi, olivathan jo Jukolan veljeksetkin
siitä haaveksineet. Mutta kieltämättä oli se sentään parannus heidän
puuro-automaatistaan, joka kuten tunnettu oli ajateltu sellaiseksi,
että hanikan avattua yhdestä alkaa työntyä puuroa, toisesta olutta ja
sen semmoista.
--Ja kun lähtisimme huviretkelle Puijolle tai Myhkyrin saareen, ei
tarvitsisi kuljettaa ruokavakkoja eikä keittokaluja, vaan olisi meillä
sitä kaasua pienissä pulloissa, niinkuin naisilla nyt on hajuvettä...
Ja siitä tuli pitkät haaveilut, miten ihmiset sen keksinnön avulla
vähitellen vapautuvat materiasta, muuttuvat nerokkaammiksi,
hienommiksi, henkisemmiksi...
--Ja lopulta ehkä kaasuna, hienona hajukaasuna, eetterinä, eteerisinä
olentoina liitelevät kohti korkeuksia? Rouva Canth purskahti muiden
kanssa iloiseen, sydämelliseen nauruun, sillä hän rakasti paradokseja
ja yhtyi niihin aina, vaikka ne olisivat koskeneet hänen rakkaimpia
lempiaatteitaan. Ja tulevaisuuden ruokakaasua odottaessa ja sen
asemasta tuotiin kahvitarjotin sisään.
--Kahvin minä kuitenkin tahtoisin kahvina juoda! nauroi rouva Canth ja
kävi nauttimaan mielijuomaansa, jota hän omain puheidensa mukaan
tyhjensi toistakymmentä kuppia päivässä, tuoden puolustuksekseen
Balzacin, joka »eli ja kuoli 20,000 kupista kahvia».
Vaikka nyt siis olisi lähdetty puheisiin kuinka totisista ja
syvällisistä asioista tahansa, niin tavallisesti sitä aina lopulta
päädyttiin leikkipuheisiin ja juuri se se teki seurustelun rouva
Canthin kanssa niin viehättäväksi ja virkistäväksi. Hänen herttainen
naurunsa tempasi jäykimmätkin ja kankeimmatkin mukaansa. Seuranaisena
ja ympäristönsä elähyttäjänä oli hän ensimmäisiä. Siihen ei vaikuttanut
ainoastaan hänen kykynsä itse kertoa, mutta myöskin taitonsa panna muut
kertomaan ja esiintuomaan parhaat puolensa. Jokainen, joka tuli hänen
kanssaan tekemisiin, oli hänestä joltakin kannalta katsottuna
intressantti ihminen. Vaikkei hän suinkaan umpimähkään ihaillut ihmisiä
ja vaikka hän useinkin varsin sattuvasti ja pistävästi toi esiin
tuttavainsa ja ystäväinsä heikkoudet, niin oli hän jo seuraavalla
hetkellä valmis esittämään heidät siinä edullisessa valossa, jossa hän
yleensä näki ihmiset. Pieninkin sympaattinen piirre esim. jossakin
hänen vastustajassaan, joka häntä oli jotenkuten julkisessa tai
yksityisessä arvostelussa pahoin pidellyt, riitti muuttamaan hänen
mielipiteensä asianomaisesta. Pappien kanssa eivät välit yleensä olleet
hyvät, sillä monessa kirjoituksessaan oli rouva Canth heitä kolhinut ja
he häntä, ja oli hän virallisen kirkon edustajista muodostanut
itselleen jotenkin epäedullisen käsityksen. Mutta kerran sattui Minna
Canth vierailemaan eräässä rauhallisessa maalaispappilassa. Ja
katseltuaan elämää siellä ja hengitettyään sitä herttaista ilmaa, joka
on niin useille maalaispappiloille omituinen, tuli hän niin
liikutetuksi, että kyynelsilmin virkkoi:--»Voi, voi, kuinka hyviä
ihmisiä ne papit kuitenkin ovat ... minkätähden niitä niin sätitään ja
moititaan!»
Voisin lopettaa nämä muistelmani tähän, mutta kun Kanttilasta oli aina
vaikea erota ja kun täytyi uudelleen ja aina uudelleen istuutua
sijalleen, jossa jo tuntikausia oli istunut, niin noudatan vieläkin
talon vanhaa tapaa.
Mainitsin hänen kyvystään selostaa lukemainsa kirjain sisältöä. Se ei
ollut ainoastaan suureksi huviksi, mutta vielä suuremmaksi hyödyksi
niille, joilla oli onni siitä nauttia. Tekemällä selkoa siitä
kirjallisuudesta, jota hän niin hartaasti viljeli, teki hän sillä
suuren palveluksen niille, joilla ei ollut tilaisuutta kirjallisuuden
hankkimiseen eikä aikaa sen lukemiseen. Kirjat maksavat rahaa ja
kalliita teoksia lukee ja lainaa mieluummin kuin ostaa. Olen esim. minä
suuressa kiitollisuuden velassa rouva Canthille siitä, että sain häntä
kuulemalla ja häneltä lainaamalla tutustua Brandesin, Tainen y.m.
kallishintaisiin teoksiin. Paljon hän senkin kautta vaikutti niiden
uusien aatteiden levittämiseen ja tunnetuksi tekemiseen, jotka häntä
elähyttivät. Sillä paljon oli niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka
tässäkin muodossa saivat käyttää hänen vieraanvaraisuuttaan hyväkseen.
Eivätkä ainoastaan Kuopiossa asuvat, mutta myöskin siellä vierailevat
ja kauttakulkevat.
Ja niitä, noita satunnaisia vieraita, niitä oli sadoittain. On usein
kummasteltu, miten »tuo lankapuodin rouva», »tuo pikkukauppias tiskinsä
takana tuolla kaukana Kuopiossa» voi pysyä niin pirteänä mieleltään,
niin avara-aatteisena, ja miten hän voi saavuttaa semmoisen
ihmistuntemisen. Etupäässä tuli se tietysti siitä, että pirteys,
avara-aatteisuus ja ihmistuntemus olivat synnynnäisiä, mutta hyvin
paljon vaikutti siihen, ettei hän päässyt jäykkenemään ja maatumaan,
sekin, että hän piti talonsa ovet selki selällään kaikille, jotka
tahtoivat sinne tulla. Ostajat, kauppaystävät ja kauppamatkustajat
tarjosivat ainaista tilaisuutta havaintojen tekoon ihmisistä.
Ylioppilaat, taiteilijat, kirjailijat, näyttelijät ja yleensä kaikki
henkisiä asioita harrastavat henkilöt, miehet niinkuin naisetkin,
toivat tullessaan tuoreita tuulahduksia ulkomaailmasta ja pitivät hänet
m.m. pääkaupungin rientojen tasalla. Varsinkin kesäiseen aikaan sai
olla varma tapaavansa Kanttilan verannalla tai salongissa uusia
kasvoja. Ja joka kerran oli yhden kerran ollut siellä, hän tuli kyllä
toistekin. Yhtä paljon kuin he häneltä oppivat, oppi hän heiltä. Ja jos
oli joku, joka häntä enemmän huvitti ja miellytti, sai se kunnian tulla
pyydetyksi asumaankin hänen luonaan ja melkein aina oli hänellä
kesäaikoina joku vieras asumassa eräässä suuressa huoneessa, jonka
ikkunat antavat Kirkkotorille päin. Tervetulleimpia vieraita oli rouva
Canthille aina tohtori Kaarlo Bergbom, jolle hän kernaasti myönsi
olevansa suuressa kiitollisuuden velassa hyvistä kirjallisista
neuvoista ja joka vuorostaan taas ei ole vähemmässä velassa rouva
Canthille Suomalaisen Teatterin puolesta. Teatterin käynnit Kuopiossa
olivat muuten juhlahetkiä rouva Canthille, ne kun tarjosivat
harvinaisen tilaisuuden hänelle niin tarpeellisiin herätyksiin
draamallisena kirjailijana. Vaikka teatteri, joko Suomalainen tai
Maaseututeatteri, jonkin kuukauden vuodessa vierailikin Kuopiossa ja
rouva Canthilla siis oli hiukan tilaisuutta näyttämöllisten vaikutusten
tutkimiseen, pysyy kuitenkin salaisuutena, miten hän niin perin pohjin
oli perehtynyt teatterin tekniikkaan, vaikka niin vähän oli teatterin
kanssa tekemisissä.
Melkein kaiken aikansa vietti rouva Canth Kuopiossa, sinne kerran
tultuaan. Kerran nuorena tyttönä lienee hän käynyt Pietarissa, mutta se
onkin hänen ainoa ulkomaanmatkansa. Helsingissä hän silloin tällöin
kävi, mutta sielläkin harvoin. Ja päävaikutuksenaan hän näiltä
pääkaupunkimatkoiltaan kertoi koti-ikävänsä. Vasta sitten, kun hän
istui keinutuolissaan perheensä ja monien tuttaviensa piirissä, oli hän
siinä ympäristössä, jossa parhaiten viihtyi. Kuopiossa oli muutenkin
niin hyvä olla. Ei ole toista kaupunkia Suomessa, jossa ympäristöt
olisivat niin kauniit, vaihtelevat ja viihdyttävät. Rouva Canthin
asunto oli melkein keskellä kaupunkia, tuomiokirkon juuressa ja aivan
kauniin kirkkopuiston partaalla. Tuon tuostakin, kuului sinne hänen
kirjoituspöytänsä ääreen kumeat tornikellon lyönnit ja torninvartijan
vastaukset kolmikulmaiseen äänirautaan. Sunnuntaisin avasi hän
ikkunansa veisuuta ja urkujen soittoa kuullakseen ja nautti siitä
sanomattomasti. Siinä oli aina tunnelmaa ja se herätti sitä.
Kun hän, uupuneena istumaan, lähti säännöllisille aamu- tai
iltapäiväkävelyilleen, oli siinä tuuhea kirkkopuisto, josta sitten voi
laskeutua vilkasliikkeiseen laivarantaan kansanelämää katselemaan ja
ulottaa retki rantakatuja myöten Väinölänniemelle ja sen ympäri.
Lähellä juhlakenttää olevassa niemekkeessä, jossa Kallavesi aukeaa
kahdelle haaralle, oli hänen mielipaikkansa, johon hän aina pysähtyi
laineiden loiskinaa kuulemaan. Ja kun kyllästyi niihin näköaloihin,
joita niemen puiden välitse aukeni, oli toisaalla Valkeisen tie, ihana
Alava ja Huuhanmäki, oli Savilahti ja Kelloniemen tie. Mutta ennen
kaikkea oli komea Puijo, jonne rouva Canth oli valmis kiipeilemään
milloin vain seuraa sai ja jonka teiden varsille rakennetuissa
huvimajoissa hänet useinkin voi tavata kesäpäivinä kirja kädessä
istumassa. Hänen lemmityin lempipaikkansa oli kuitenkin Myhkyrin
kallioinen saari.
Siinä oli eräässä pienessä suojaisessa poukamassa tasainen rantakenttä
ja sinne hän suuressa, avarassa perhevenheessään oli valmis viemään
vieraansa, milloin heitä vain halutti. Siellä juotiin kahvia ja syötiin
ja aatteita ahmittiin. Ja kun maailma oli ensin mullistettu ja sitten
uudeksi ja entistään ehommaksi taas raunioistaan rakennettu, niin
pistettiin paluumatkalla lauluksikin ja naurettiin herttaisesti, kun
laulun tahti pyrki soudun tahtia sotkemaan...
Semmoinen oli hän, Minna Canth, jokapäiväisessä elämässään, aina valpas
ja aina aikaansa seuraava, aina innostunut, herttainen ja hauska
seuranainen, aina vierasvarainen emäntä. Nyt hän on poissa, nyt ei voi
käydä häntä enää tervehtimässä. Sentähden tulee kaiho mieleen hänen
talonsa ohi kulkiessaan, eikä silloin Kuopiokaan enää tahdo Kuopiolle
tuntua.
»Nuori Suomi», 1897.