Viime sunnuntaina vietetty juhla Kansallisteatterissa oli varmaankin
omituisimpia ja onnistuneimpia mitä meillä koskaan on vietetty.
Vaikutus, minkä siinä olleet saivat ja ottivat siitä mukaansa, on
säilyvä muistona vuosikymmeniä, se on oleva yksi kulttuurihistoriamme
muistopäiviä. Ensinkin juhlan aihe. Nuori on todella kulttuurimme, kun
me vielä voimme katsoa kasvot vasten kasvoja niihin, jotka ovat olleet
sitä alusta alkaen luomassa.
Ei missään muualla maailmassa tavattane ilmiötä semmoista kuin tämä
meillä: että nykyjään elävän sukupolven edessä seisoo ilmielävänä
henkilöitä, jotka muualla ovat, joskaan eivät juuri tarujen takaisia,
niin ainakin siellä jo aikoja sitten päättyneeseen historialliseen
aikakauteen kuuluvia.
Kauan saavat italialaiset, ranskalaiset, saksalaiset, englantilaiset
selailla jälellepäin sivistyshistoriansa lehtiä, ennenkuin löytävät
niiden nimet, joista tiedetään tai ainakin luullaan tiedettävän, että
he ovat olleet avaamassa esirippua, minkä takana kansan oma kieli ensi
kerran kuului oman kansan korvaan. Ne ajat kuuluvat noissa maissa
tarujen aikaan. Meillä on tuo taru todellisuutta, nykyisyyttä. Mutta
kun näkee, mihin meillä nyt jo on ehditty siitä, mistä ensin
aloitettiin, niin tuntuu kaikki sittenkin meilläkin tarulta. Teki
sentähden melkein aavemaisen vaikutuksen nähdä noiden henkilöiden,
joiden työnsä suuruuteen tai taipaleensa pituuteen nähden tuntuisi
pitävän olla historiallisia henkilöitä, olevan ja liikkuvan työnsä
tulosten keskessä. Se oli unta, mutta kuitenkin totta. He ovat siinä.
Mutta vieläkö he todellakin ovat siinä? Ja miks'eivät he tule yhä
edelleenkin olemaan? Miksi he juuri nyt menevät.
Tuo kaikki antoi juhlallisuudelle aivan erityisen aatteellisen ja
tunnesisällön. Se nosti mielikuvituksen omituiseen ristilentoon ja
milloin sai sydämen kielet värähtelemään iloa ja ylpeyttä, milloin vei
mielen viehkeäksi, jopa surulliseksikin.
Mutta ennen muuta nousi eteen kysymys: miltä mahtaa _heistä_ tuntua?
Onko tämä hetki heille ilon ja tyydytyksen vaiko epäilyn, pettymyksen,
jopa katkeruudenkin hetki? Tuntuuko tämä tilaisuus heistä hautaukselta
--vaiko ylösnousemukselta? Eivätkö he mahda tulla kaipaamaan sitä,
jonka jättivät? Kenties ei mitään kaikesta tästä? Ehkei ajatustakaan
omasta itsestä, vaan ehkä yksinomaan huolestumista tästä: miksi on
suomalaisen näyttämön lähin tulevaisuus muodostuva?--Olen melkein varma
siitä, että tämä viimeinen oli heistä tälläkin heidän omalla hetkellään
vallitsevin.
Vaan oli miten oli: juhlan aihe oli suurimpia, joista voidaan juhlia.
Ja juhla itse täysin aiheensa arvoinen.
Se oli ja sen täytyi tietysti ollakin laitettu ja edeltäpäin mietitty.
Mutta ei millään ulkolaitteella koskaan voida saada aikaan sitä
välittömyyttä, joka puhalsi esiin, silloinkun juhlittavat ilmestyivät
heitä odottavaan kukkaisaitioon. Liikutuksen puna, joka leimahti neiti
Emilie Bergbomin poskille, sytytti saman punan palamaan sadoilla
muilla. Tunne, joka silloin tuulahti heitä vastaan, oli koko kansan
tunne. Tuo pieni, lyhyt alkukohtaus oli samalla ilmaus koko juhlan
sisimmästä sisällöstä. Jos ei muuta ohjelmaa olisi ollutkaan kuin tämä
yleisön hermoa värähyttävä lyhyt aploodi fanfaarin soidessa, olisi
silläkin saatu tulkituksi, mitä tunnettiin.
Vaikuttava ja välitön, joskin luonnollisesti enemmän tarkoituksellinen,
oli myöskin entisten ja nykyisten näyttelijäin juhlakulkue. Se oli
paraati, jommoista ei mikään sotajoukkojen johtaja pelkällä
komennollaan saa editsensä astumaan, sillä se oli elämäntyön ja
elämäntaistelujen tulosten paraati. Siinä astuivat esiin taiteilijan
omat teokset. Se oli teatterin ja sen johtajan symboolista historiaa,
joka oli semmoisenaan ikuistettava joko kohokuvana teatteritalon
otsikkoon tai freskona sen lämpiön seinälle. Mikä liikuttava kohtaus,
kun rouva Aspegren Katrina tuo tervehdyksensä teatterin aivan
ensimmäisiltä ajoilta. Odotti vain, että vainajatkin, Vilhot,
Lundahlit, Salat y.m. olisivat yhtyneet elävien joukkoon.
Korkeimmilleen kohosi tunteiden tulva, kun Iida Aalberg näyttelijäin
puolesta lausui heidän jäähyväisensä johtajalleen:
»Hehkumielin, kaukokatsein sinä eellä vaelsit. Meitä kiihdit, meitä
viihdit, aatteet meihin sytytit.»
»Tarmollasi, taidollasi, rakkautesi ihmetöin vaalit, valvoit, Taatto,
parastamme päivin öin.»
Suuri näyttelijä on harvoin kohonnut korkeammalle kuin tällä hetkellä.
Oli niinkuin olisi hän tahtonut oman itsensä kautta, omaan
kehitykseensä viitaten, osoittaa, mitä hedelmiä suomalaisen
näytelmätaiteen luojan työ on kypsyttänyt.
Jos missään, niin tässä »näyttelijäin kiitoksessa» työ tekijää kiittää.
Ja kun Aino Ackté lopuksi sirotti äänensä hopeat juhlan esineiden
eteen, niin oli niinkuin olisi vanha ooppera tyttären kautta tehnyt sen
kiitokseksi äidin puolesta...
Mutta kenties kaikista kauneinta tässä juhlassa oli se, ettei se
sittenkään saanut suruisen erojuhlan sävyä. Puun runko kyllä peittyi,
mutta peittyikin vain omien kasvattamiensa lehtien alle...
»Helsingin Sanomat», toukok. 3 p:nä 1905.