Kaikkia niitä, joita joskus on syytetty epäsiveydestä, on tavallisesti
myöskin samalla syytetty epäuskosta. Sillä kulkevathan nämä kaksi hyvää
asiaa käsikädessä ja täydentävät toisensa.
Elias Lönnrotia kohtasi syytös jälkimmäisestä vielä ankarammin kuin
edellisestä. Me, jotka olemme tähän saakka luulleet, että hänen aikansa
katsoi hänet yhtä uskonnolliseksi kuin mikä hän lienee todella ollutkin
ja minä hän ainakin meille on esitetty juhlapuheissa ja muissa
kirjoituksissa, hämmästymme tietysti suuresti kuullessamme, että hän
sai kantaa »pakanan» nimeä hänkin. Hänestä, niinkuin edellisessä osassa
tätä kirjoitusta jo mainitsin, tehtiin täydellinen epäuskon apostoli.
Nekin perusteet, joilla tähän päätökseen tultiin, ovat tavattavissa
ennenmainitun J.F.B:n kirjoituksessa vuoden 1840 »Mehiläisessä». Ja
nekin muistuttavat hyvin elävästi eräistä hyökkäyksistä, joita
tuonnoittain muutamien kirkollisten maaseutulehtien puolelta tehtiin
eräitä toisia maaseutulehtiä vastaan.
Hetikohta, »Mehiläisen» ensimmäisen vuosikerran ensimmäisessä
numerossa, ajoi Lönnrot loukkauskivelle. Eräässä »Muunnelmia» nimisessä
kirjoituksessa selittää hän kansantajuisesti jumaluuskäsitteen syntyä
ja rohkenee m.m. väittää, että on ollut ja on vieläkin kansoja, »joilla
ei ole pienintäkään tietoa jumalasta». Kirjoituksensa alussa antaa
J.F.B. »Mehiläiselle» sen neuvon, ettei sen pitäisi »lentämän
korkeammalle kuin siivet kannattavat ja että sen tulisi muistaa
päämääränsä olevan ainoastaan tässä elossa kartutella hyödytystä ja
huvitusta ihmisille, ei yritelläkään kajoamaan uskonoppiin ja tulevan
elämän asioihin------että luonnossaan pysyin ja oikiata päämaaliaan
kohden kulkien ei taidottomuudessaan peräti hukkaan lentää
hurrittaisi».
Tämän alkulauseen jälkeen seuraavat varsinaiset syytöskohdat ja
todistukset:
»Mehiläinen on kyllä monasti julistanut pitävänsä P. Raamatun arvossa
ja oikean uskon ainoana perustuksena. Mutta sitä ei tämän kirjoittaja
jaksa uskoa, nähdessään ja kuullessaan siltä niin monta P. Raamatun
oppia vastaan käyväistä menoa ja ääntelemistä. Hän rohkenee esimerkiksi
päättää, jotta 'kaikki historian totuus juurraksen enemmältä muisto
muistolta säilyneihin tarinoihin ja kirjallisiin tietoihin', että 'pian
ainoat muinaisajan tiedot ovat etsittävät tarinoissa', että 'sekä ne,
jotka epäilevät suuresti mitänä totta näissä tarinoissa löytyvän, että
ne, jotka pitävät enimmiä totena, taitavat erehtyä', ettei
'historiallista totuutta silloin (vanhaan aikaan) kysytty, eikä
vaadittu, vaan ainoasti luonnollista totuutta eli asian kertomista sen
aikuisten ihmisten luulon ja toivon mukaiseksi, ja että ikivanhoja
aikoja tutkiessa, ikäs kun uimme avaralla merellä, kussa ei rantaa
erotakana'. Olisin uskonut Mehiläisen näitä puhuneen ei P. Raamatun
Historiasta, vaan muista maailmallisista, ellei se taas tulisi
sanomaan: 'monet kansat juontavat tarinoitansa aina maailman
alkuluomisesta, niin _Juudaankin kansa pyhissä kirjoissansa, jotka
vielä meilläkin ovat arvossa pidettävät_'.--
»Ja muut sanokoot, minkä verran puolta tuntunee Raamatulle seuraavista
sanoista: 'sen vaan sivumennessämme mainimma olevan, minkä Raamattu
alkuosista kertoo, paljon selvemmän, luonnollisemman ja ylevämmän
kaikkia muita Aasialaisten kansain loruja, satuja ja mieli johdannolta
näistä aineista' j.n.e.--siksikuin mainittuansa kinausta, kahdestako
vai useammasta alkuluodusta kaiken maan ihmiset juontavat sukunsa ja
syntynsä, erotaksen asiasta Mehiläinen näillä sanoilla: 'me tämän
riidan heitämmä silleen ja mainimma ilman kaikista maanpäällä nykyään
löytyvistä ihmislaaduista eli roduista' j.n.e.»
Kun muistaa, mitä raamattu niin selvään opettaa ihmiskunnan
esi-isistä, niin ei sovi juuri ihmetellä, jos Lönnrotin esiintuomain
mielipiteiden julkilausuminen saattoi puhdasoppisen kirkonmiehen
epäilemään hänen raamatullisuuttaan ja kysymään: »Mutta missäpä arvossa
se pitänee P. Raamattua, joka 'heittää silleen' ratkaisemata sellaisen
riidan?»
Yhtä hyvin voipi kirjoittajan kannalle asettuen ymmärtää seuraavankin
syytöskohdan.
Eräässä Lönnrotin julkaisemassa ja jonkun Pieksiäisen kirjoittamassa
runossa, »Kiitos Keisarille», joka oli voitollisesti taistellut
turkkilaisia vastaan, lauletaan:
Voi teitä tuimat turkkilaiset,
Jumalaton julma kansa,
Pahanelkiset pakanat!
Uskon päältä usiasti
Kapinoita kauhioita,
Tappeloita tuimimpia
Harjoittelette häjyjä,
Herran oppia hyveä
Estelette eksyväiset.
Näiden säkeiden johdosta uskaltaa Mehiläisen toimittaja, varomattomasti
kyllä, antaa näin kuuluvan oikaisun: »Mitä turkkilaisista sanotaan, ei
ole toden tosi. Turkkilaiset eivät ole _jumalattomia_ eikä _pakanoita_,
vaan Mahometin uskolaisia, jotka tunnustavat yhden ainoan jumalan,
samaten kuin me Kristinuskovaisetkin, siinä meistä erinomattain
poikkeavaiset, etteivät pidä Vapahtajata Jumalana, vaan muuna pyhänä
miehenä, eivätkä palvele Jumalata muutenkaan kun yhdessä persoonassa.
Pian Vapahtajan sijaan on heillä Mahometi, ei kuitenkaan jumalallisesta
vaan propheetan arvosta, jonka kautta Jumala olisi ilmoittanutse.»
Tuosta selityksestä syntynyt epäluulo on terävä ase J.F.B:n kädessä
Lönnrotia ja »Mehiläistä» vastaan. »En ihmettelekään, sanoo hän, että
hän nureksii Pieksiäistä, kun hän mainitussa runossa sanoo
'Turkkilaisia jumalattomiksi', ja muuten kokee maalata heitä
sellaisilla värillä, että lukia, joka ei heitä muista kirjoituksista
tunne, pian vetää heidät kristittyin verraksi. Mutta sen vaan tähän
sanon, jos ei Turkkilaiset ole jumalattomiksi sanottavat, niin ei
sitten pakanatkaan, sillä jokaisellahan on jumalansa, jos ei oikia,
niin kuitenkin väärä.»
Kirjoittajan pyhimpiä tunteita loukkasi myöskin se leikillisyys, joka
niin usein ilmaantui Lönnrotin kirjoituksissa. Eräässä »Mehiläisen»
kirjoituksessa »Nykyisistä asioista», jossa m.m. jutellaan suurista
lumituiskuista v. 1835, pistetään pilaa seuraavin sanoin: »Oli kattoa
myöten aitan mäkipuolista seinää vasten vahvan lumikinoksen
juoksuttanut. Niin eräs matkustavainen sieltä puolen taloon lähenevä,
ei tiestä tieten, eikä huonetta nähden, ajaa täyttä vauhtia hevosensa,
ensinnä katolle, siitä pihalle kahdenki syllän korkialta pudoten, sillä
pihan puoli oli paljas. Sattu talonväkiäkin pihalle, joka kyllä
hämmästy tästä miehen, hevosineen rekineen, taivaasta putoamista, sillä
ennen ei tietä sieltä ketänä hevosella alas tulleen, jos lieneekin
muutamia sinne menneitä.»
Nämä viimeiset sanat, sanoo kirjoittaja »yteliksi» ja »raamattua
ylenkatsovaisiksi».
Mutta lopullinen tuomio luetaan Mehiläiselle ja sen julkaisijalle
seuraavassa:
»Ja vielä ytelämmäksi ja Raamattua ylenkatsovammaksi tuntuu Heinäkuun
n:ossa olevan 'Tupakkirunon' jälkimaineessa tavattava juttu
'Ruotsalaisesta Pohjois-Amerikan pakanoita kääntämään lähteneestä
papista', jossa siistimpään pukuun puetaan pakanain senpäiväiset lorut,
kuin Kristillisen opettajan Raamatusta otettu lause, niin että jos
puolenpitämättömältä kysyttäisiin, pakanallisuudenko vai Kristinopin
ystäväksi hän luulee sen kirjoittajaa, hän arvelematta vastais,
pitävänsä hänen pakanallisuuden puoltajana.------Se vaan on vahinko,
ettei Mehiläinen puhtaalla rakkaudella kohtele uskonoppia, vaan
pikemmin kiukulla ja vahingoittamisen himolla, joka on sitä
vaarallisempi, jota enempi se kokee sitä peitellä, tekien itsensä
raamatun ystäväksi, sen vihollinen kuitenkin todella ollen. Sentähden
en voi uskoa sopimattomalle ja uskossa vahvistumattomalle rahvaalle
siitä sen mennä vuonna näytetystä innosta olevan niin suurta
hyödytystä, kuin siitä vahinko on, koska uskonoppi raamatullisessa
puhtaudessa opetettu, opittu ja seurattu, on kaiken kansan oikian onnen
perustus. Sentähden uskon heidän kädessään Mehiläisen olevan niinkuin
terävän veitsen taitamattoman lapsen kädessä. Ja sentähden en minäkään
ole rohjennut kehoittaa kansaa sitä lukemaan, vaikka edelläpäin
mainittuin etuin tähden kyllä olisin tahtonut ja tainnutkin hankkia
sille satojakin lukioita.»
* * * * *
Mitä nyt Lönnrot kaikkiin näihin syytöksiin vastasi?
Tavallisella vaatimattomuudellaan, melkein nöyryydellään pisti hän näin
kuuluvan palasen J.F.B:n kirjoituksen alle: »Nyt emme tohdi
lukijoitamme niin kauan yhden jos tarpeellisenkin aineen kertomisella
pidättää. Vaan jos vasta tilaa saamme ja erittäinkin, jos kuulemma sitä
muiltakin lukijoiltamme toivottavan eli edes suattavan, niin
estelemättä tahdomme sen anotun paremman selityksen lukijoillemme antaa
missä taidamme. Siihen asti ajatelkaa niistä harvat lukiamme mitä kuki
näkee parhaaksi eli muuten tahtoo.»
Tuo kuuluu hiukan alakuloiselta. Oliko syytetty ehkä tullut
syyllisyytensä tuntoon? Vai vaikuttiko laimeaan vastaukseen se, että
»Mehiläisen» aineellinen perustus oli kovertunut? Tosiasia ainakin on,
että lehti seuraavassa n:ossaan ilmoitti aineellisen kannatuksen
puutteessa--lakkaavansa.
En tiedä, olivatko lukijat loukkaantuneet lehden »henkeen». Jos
olisivatkin niin tehneet, niin sai ainakin sen toimittaja, tuo maamme
ensimmäinen »epäuskoinen» sanomalehtimies, täyden korvauksen
kärsimästään vääryydestä.
Omituista kohtalon leikkiä näet on, että hänen tekemiään virsiä nyt
veisataan kaikissa kirkoissa ja hänen kuvansa riippuu joka pappilan
seinällä.
»Päivälehti», 1891, n:o 104 ja 105.
»SUURI VAINAJA».
Viikon on Vipunen kuollut,
Kauan Antero kaonnut.
Muistopatsasta, joka voisi vastaanottaa hänen kansalaistensa
kunnioituksen, ei ole hänelle vielä olemassa hänen maansa
pääkaupungissa. Se on, niinkuin minkäkin nurkkapatriootin, pystytetty
kaukaiseen pikkukaupunkiin. Täällä on vain hänen hautansa.
Oli varhainen aamu, toukokuun 12 päivänä. Kun astuin portista sisään
viedäkseni kukkaskimpun takatalven kylmältä routaiselta maalta hänen
haudalleen ja käännyin vasemmalle käytävälle, näin hänen astelevan
sieltä vastaani. En sitä ollenkaan ihmetellyt, sillä tiesinhän, että
suuret miehet ilmestyvät maailmaan juuri silloin, kun niitä kipeimmin
kaivataan.
Tunsin hänet heti, vaikka olikin kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun
hänet viimeksi näin--tuossa samassa lyhyessä takissa ja kädessä tuo
sama tukeva ruoko kansalaisjuhlassa Ylioppilastalolla toukokuun 12 p:nä
1881.
Astuin syrjään, annoin tietä, paljastin pääni ja aioin mennä ohi, kun
hän ystävällisesti pysähytti minut:
--Huomenta, huomenta! Saanko luvan kysyä, minne matka?--Vai sinne!--Ei
maksa vaivaa, ei maksa vaivaa ... pistäkää ne tänne, tähän napinläpeen
... ei siihen, vaan tähän ... ja tulkaa ennemmin, kun teillä näkyy
olevan joutilasta aikaa, pienelle kävelylle kanssani. Pelkään, etten
itsestäni siellä enää osaisi minnekään.
Kun olimme tulleet ulos hautuumaan portista, jatkoi hän:
--Teki mieleni lähteä vähän katsomaan ... vähän katsomaan--
--Olen maannut vähän huonosti viime aikoina ... siellä humisee ja
jyrisee ja korvissani milloin koirat haukkuvat, milloin sudet ulvoo--
sanokaa, miksi ollaan tätä nykyä niin levottomia, niin hermostuneita?
Onko vihollinen jo maassa, vai puoluepyörätkö ne taas niin jyräävät?
--Onhan niitä niitäkin taas jyryytetty, sanoin. On viimeinen taipaleen
loppu edessä, ja täytyyhän kiirehtiä.
--Se on suomalaisen kyyti-Matin tapa semmoinen, aina semmoinen, sanoi
hän. Lähtee myöhään liikkeelle, ajaa laiskasti, torkkuu taipaleella,
ajaa kiinni vastaantulijaan ja kuluttaa aikaa tappeluun ja
haukkumisiin, kun olisi viisaampi antaa tietä. Mutta kun majatalo
vihdoin näkyy ja hän todellakin voisi panna tupakan ja liikkua
tyynesti, niin tempaa hän piiskansa, huutaa kuin hunni ja karahuttaa
rattaansa portin pieleen. Vai niin, vai niin, vai siitä se jyrinä.
--»Kun tapaukset yllättivät meidät, ennenkuin se suuri uudistus oli
tapahtunut ja ennenkuin se täällä tapasi yksimielisen kansan»,--niin
täytyyhän jouduttaa.
--Se on siis tullut, mitä ennustin. Mutta miksi olette viivytelleet,
mitä olette nahjustelleet? Tie oli selvä! Miksi ette valjastaneet
kaikkia hevosia vaunujen eteen!
--Me kyllä valjastimme kukin omamme, mutta kuinka valjastimmekaan, aina
vetivät ne eri tahoille kaksi kahta vastaan. Ja niin ne vetävät yhä
vieläkin.
--Yhä vieläkin? Yhä vieläkin huolimatta kaikesta, mitä on tapahtunut!--
Hän pysähtyi keskelle katua, pyörähti päin, puristi keppiään, rypisti
kulmiaan, niinkuin olisi vaatinut minua tilille kaikesta siitä, mitä
oli laiminlyöty.
--Yhä vieläkin? Ja siinäkö siis seistään?
--Jos haluatte, suuri vainaja, tehdä pienen kierroksen kaupunkiin, niin
olette ehkä näkevä, että on sentään edistyttykin.
--No niin, no niin. Katsokaamme. Sitähän juuri halusinkin nähdä ...
halusinkin nähdä.
Olimme tulleet sillalle, jonka alitse satamarata kulkee. Pitkä
tavarajuna jyskytti juuri ohitse.
--Mikä rata tämä on? kysyi hän vilkkaasti.
--Se on Helsingin satamarata, joka on yhteydessä Joensuun, Kuopion,
Oulun ja kohta Tornionkin kanssa.
--Se oli reippaasti tehty, oikein reippaasti!--Mutta nyt on helppo olla
finanssipäällikkönä. Jos minulla olisi ollut satamaradat ja radat
Ouluun ja Kuopioon v. 1867--. Mutta mikä on tuo lasihuone keskellä
katua?
Se oli sähköraitiovaunu. Kysyin, eikö häntä ehkä haluttaisi nousta
siihen, niin ajaisimme sillä keskikaupungille. Hän suostui ja oli
liikkeelle lähdettyämme kovin ihmeissään ja ihastuksissaan. Minun piti
tehdä hänelle tarkkaa selkoa järjestelmästä: kuinka liikevoima syntyy
kaukaisella asemalla ja kuinka se sieltä tunkee joka suunnalle
johtolankoja myöten ja sitten vaunun koneistoon tuota liikkuvaa
heiluria myöten.
--Vai niin, vai niin, puhui hän veitikkamaisesti silmiään iskien, vai
tuota »heiluvaa häntää» myöten, joka välittää voimaa säiliöstä
rattaihin ja panee ne liikkeelle ja jota ilman vaunun johtaja olisi
vain jarrumies--jarrumies.--
--Toden totta, toden totta, se on erinomainen keksintö. Teidän pitää
muuttaa kaikki rautatiet Suomessa sähköraitioteiksi ... koskelta
koskelle ... säästää puuta ja polttaa vettä ... kuuletteko, muistakaa,
mitä sanoin ... koskelta koskelle, sanokaa se insinööreille, sanokaa se
heille!
Huomautin, että siinä ehkä oli vielä joitakin teknillisiä vaikeuksia.
--Ne ovat voitettavat! Suuri aate voittaa kaikki vaikeudet.--Juuri
niin, sähköratoja kautta koko maan, yksi ainoa suuri substanssi niitä
liikuttamassa... Se on hegeliläinen idea, se on dialektinen metodi,
joka johtaa kaikki yhdestä ainoasta alkuvoimasta...--Seis! huusi hän
yht'äkkiä, kun tultiin vanhan kirkon puistoon ... tässä nousemme alas,
tahdon nähdä vanhan kotini!--ja niinkuin olisi saanut sähkösysäyksen,
pyöräytti vaunun johtaja jarrua ja vaunu pysähtyi.
--Katsokaa tuota somaa maalaiskirkkoa keskellä näitä uusia palatseja.
Se herättää sittenkin huomiota, se tekee sittenkin vaikutuksensa; se
oli minulla aina silmäini edessä. Teillä pitäisi kaikilla olla
silmäinne edessä maalaiskirkko. Se on se, joka on Suomen kansan
kulttuurin kehto.
--Sen eteen aiotaan pystyttää Lönnrotin patsas, tuonne kadun taa,
sanoin minä, viitaten puistikkoon, toiselle puolen Antinkatua.
--Miksi sinne? Miksei tälle puolelle tähän suureen puistoon, näitten
tuuheitten puitten varjoon.
--Se paikka odottaa teitä.
Hän kiiruhti kulkuaan. Mutta kun tulimme Yrjönkadun ja Vladimirinkadun
kulmaan, ei siinä näkynyt jälkeäkään hänen vanhasta talostaan.
--Mi-mi-mitä tämä on?
--Se on Suomalainen Yhteiskoulu.
--Yhteiskoulu? Onko se taas jokin uusi kasvatusopillinen keksintö à la
Casimir von Kothen?
--Se on yhteinen koulu pojille ja tytöille, jossa heitä valmistetaan
Yliopistoon.
--Ja kuka keittää ruokaa? Ja kuka hoitaa lapsia?--Jos saan kysyä. Ja
tämä minun vanhalla tontillani? Minä heitä opetan!
Ja hän köpitti portista sisään ja minä luulen, että hän sanoi pari
kovaa sanaa mennessään.
Hän oli poissa lähes tunnin, jollaikaa astelin edestakaisin kadulla.
Kulkiessani taas kerran portin ohitse näin hänet vanhassa
puutarhassaan, liikkumassa puulta puulle, joita oli itse istuttanut.
Äskeinen ankara ilme oli poissa, hän näytti taas tyyneltä ja
tyytyväiseltä.
--Hm! sanoi hän.--Siellä oli pieni pojanpoikanikin. Ne näyttivät varsin
reippailta ja iloisilta, sekä tytöt että pojat. Ehkei ole hullumpaa!
Johtajatar sanoi minun sanoneeni: »Ei ole olemassa ainoatakaan syytä,
miksi ei naisen sivistys ylipäänsä voisi olla sama kuin miehen.»--Ehkei
ole hullumpaa!--Suokaa anteeksi, että annoin teidän niin kauan odottaa.
Tahdoin tutustua »tulevaisuuden kouluun» minä »vanhan koulun» mies.--
Mutta kuinka hyvänsä, se on suomalainen koulu, joka on sijoitettu
tuohon palatsiin.
--Tämän saman kadun varrella on vielä kaksi yhtä suurta suomalaista
koulupalatsia: Suomalainen tyttökoulu ja Suomalainen Normaalikoulu.
--Kolme suomalaista koulupalatsia saman kadun varrella! Luulen, että
suuri koulumies von Kothen kääntyisi haudassaan tämän kuultuaan,--sanoi
hän ja hirnahti niin kuin hänen tapansa oli aina silloin, kun oli
oikein hyvällä tuulella.
Jatkoimme matkaamme Vladimirinkatua ja tulimme Henrikin Esplanadiin,
jossa uudet korkeat rakennukset, sikin sokin kulkevat raitiovaunut ja
tavaton liike Aleksanterin- ja Itä-Heikinkatujen kulmauksessa näkyivät
hetkeksi panevan hänen päänsä pyörälle. Hänen silmänsä etsivät jotakin
ja löysivätkin sen vihdoin, Ylioppilastalon. Mutta se näytti kovin
pieneltä ja kokoonkyyristyneeltä, kun sen vieressä seisoi Tallbergin
suuri liikepalatsi korkeine lasisine päätyineen ja loistavine
kyltteineen ja Iris-ylellisyyksineen.
Mutta yht'äkkiä hän huomasi Suomen Teollisuuskaupan pitkän nimikilven
ja pysähtyi katukäytävälle. Kun olin selittänyt, että tuossa kaksi
kerrosta täyttävässä kaupassa myytävät tehdas- ja käsityötuotteet
olivat kaikki kotimaista tavaraa, virkkoi hän:
--Se oli minunkin lempiaatteitani. »Isänmaallisuutta voi osoittaa
jokaisella inhimillisen toiminnan alalla. Ei ainoastaan kotimainen
kirjallisuus kysy voimaimme ponnistamista. Mutta muista
toimintahaaroista ei varmaankaan ole mitään, joka enemmän voi säilyttää
suomalaista kansallisuutta kuin voimakas kotimainen teollisuus.
Teollisuustoiminnan edustajat ovat kansallisuuden kannattajia, he
elähyttävät kansallishenkeä, kiihoittaen kansaa kohoamaan vieraiden
kansain vertaiseksi.--Siinä on suurta tuossa: avata älyllä ja
yritteliäisyydellä uusia lähteitä maansa elinkeinoille.» Sanoinko sen
Saimassa vai Morgonbladetissa?
--Se seisoo siinä nyt, tuo komea talo, muistomerkkinä Morgonbladetin
haudalla.
--Niin tekeekin, siinähän juuri oli kerran sen toimituspaikka. Se on
siis kuollut, »tidning för politik, ekonomi och litteratur»?
--Ratsu seurasi ritariaan hautaan.
--Mutta Dagbladet, se vanha paraadi-orhi, se kai yhä elää ja
hirnahtelee ja tepastelee liberalismin yhteisillä laitumilla?
--Kuoli sekin--ei tointunut enää siitä huumaavasta iskusta, jonka sai
vanhan ritarin säilästä viimeisessä turnauksessa.
--Levätköön rauhassa luunsa. Tahto oli hyvä, mutta aate heikko. Ei
paraskaan tahto voi mitään heikon aatteen palveluksessa. Mutta hauta
kaikki sovittaa, sovittaa tyhmyydetkin. Historian tuomio heittää
multansa erehtyneidenkin yli.
Olimme näitä puhuessamme tulleet Mikonkadun kulmaan.
--Talo toistaan korkeampi ja komeampi, sanoi hän.
Niinkuin kirkkoja kaikki!
Sanoin, että se oli _suomalaisen_ palovakuutusosakeyhtiö Pohjolan talo
tuo, joka juuri oli kuorestaan puhkeamaisillaan, ja että oli olemassa
_suomalainen_ tapaturmavakuutusosakeyhtiö Kullervo ja _suomalainen_
henkivakuutusosakeyhtiö Suomi, joilla kaikilla oli omat talonsa tai
ainakin osaa niihin.
Hän katseli yhä kohti »Pohjolan kivimäkeä», mutisi jotakin auringosta,
joka tuskin tulisi sen takaa näkymään, ja virkkoi sitten:
--Niskani taitan, jos kauemmin katselen, niskani taitan.--Entä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura? Asuu vielä vuokralla?
--Silläkin on oma talonsa, vieläpä vastapäätä Ritarihuonetta.
--Se oli toki hyvä, oli toki hyvä.
--Tässä vieressä on Kansallis-Osakepankin talo, sekin suomenmielisten
perustama laitos. Voimme astua sisään, jos haluttaa.
--Ohhoh! sanoi hän. Kas sitä komeutta! Omat kaupat, omat yhtiöt, omat
pankit. Teistä on tullut äveriäitä miehiä--meillä oli vain velkoja
meillä.--Hyvä on, hyvä on!--katsokaamme, katsokaamme!--ja vahtimestarit
kultakauluksiset kuin senaatin eteisessä!--Mjuka tjenare!--Niinkuin
temppeli ikään pilareineen ja pylvästöineen! Mammonan temppeli!--
Uskaltaako köyhä velkainen mies astua sisäänkään?
--Ilman sitä miestä, joka uudisti Suomen rahakannan, ei olisi tätä
kaikkea olemassa...
--So-soo-so-soo!--Ja kansa kantaa uhrejaan alttarille ja pipittaret ja
papittaret häärivät alttariensa takana ja ottavat vastaan uhreja ja
antimia. Pienet somat papittaret--varsin viehättävät Vestan neidot,--
jotka ylläpitävät ikuista tulta metallikupposissa ... ei saa koskaan
sammua, ei koskaan sammua ... toinen toistaan somemmat, näppärämmät ...
kultaset, kullanmuruset ... he, he, he!
Ja hän käännähteli siinä lattialla pilarien välissä ja hymähteli ja
astahteli. Kassalta kassalle. Mutta yht'äkkiä kävi hän totiseksi.
--Hoitakaa hyvin kassan rahoja, rakkahani. Antakaa myöskin elkääkä vain
ottako. Saavatko talonpoika ja torpparinpoikakin, kun tulevat pienine
papereineen? Elkää koskaan unohtako sitä perustusta, jolle olette tämän
talon rakentaneet. Minä tiedän minä, mitä on talonpojan rahapula ja
kuinka vähällä hän on autettu.--
Elkää vain liiaksi pohattoituko. Rahapöyhkeys on kaikesta pöyhkeydestä
vastenmielisin. Muistakaa, että varakkuus velvoittaa.----»Kulta ei luo
neroja, mutta nero liittää helposti rikkauden antaman vaikutusvallan
muihin etevämmyyksiinsä.»
Kassaneidit vähän kummastellen katselivat äijää, joka heille jotakin
haasteli, vaan eivät joutuneet sitä sen tarkemmin kuuntelemaan.
--Hyvä se on kuitenkin, hyvä kuitenkin, jatkoi hän taas poistuessamme.
Ehkä on suomalainen sittenkin enemmän toiminnan mies kuin puheen mies.
--Hyvää jatkoa, hyvää jatkoa.
Mutta kun olimme tulleet kadulle, pysähtyi hän lukemaan pankkitalon
oven pielessä olevia komeita nimilaattoja.
--»Castrén & Snellman, asianajotoimisto.»
--Omistajat Serlachius & Lassenius, lisäsin minä.
--Kaunis kyltti, kaunis kyltti... Sanokaa,--hän katsahti kulmiensa
alta, mutisti suutaan ja virkkoi:--Onko myöskin olemassa »Osakeyhtiö
Lönnrot & Runeberg aktiebolag»,--omistajat Andersson & Petterson?--
Mutta minne me nyt menemme? Mikä Paapelin torni se on tuo, joka tuolla
näkyy?
Olimme Mikonkadulla ja se oli Suomalaisen Teatterin uusi talo, joka
sieltä kohosi korkeuteen ja jota vain sen ympärille käärityt telineet
näyttivät enää maahan kytkevän.
--Vai niin, vai niin! Yksimielisyyden ja yksikielisyyden symbooli.
Kansan kaikkein korkeimman kulttuurin temppeli. Sen Parthenon, joka
kohoo yli koko kaupungin, jota tulijan silmä ensiksi tervehtää ja jota
tuo toinen rakennus tuossa vastapäätä riemuiten tervehtii, torin yli
sille huutaen: »concordia res parvae crescunt!»--Työmme tunnustetaan,
näen mä!
--Se on Ateneum, taidepalatsi.
--Cygnaeuksenkin suuri unelma toteutunut.--Ei nyt Suomen runotarten
ainakaan tarvitse pelätä päätänsä kurkihirteen lyövänsä. On siinä nyt
heille tilaa asettaa maalinsa korkealle, taivasta tavoitella.
Kerroin vähän vaikeuksistakin, jotka olivat olleet voitettavat,
loppumattomista tonttirettelöistä, vastustajain viimeisistä
ponnistuksista, jotka olivat turhaan rauenneet.
--Kunde just gissa de'! Kunde just gissa de'!--Mutta nyt se on ainakin
katon alla--ja katon alla koko suomalaisuus, mikäli voin päättää. Se
oli reippaasti tehty, oikein reippaasti. Sykähtelee ilosta vanha
sydämeni...
Ja hetken kuluttua, kun olimme tulleet Kaisaniemeen:
--Se on siis tehty, se on siis suoritettu. Ajattelen, että
vastustajatkin jo myöntävät, että se oli niin tehtävä.--Tämä on siis se
vanha viileä Kaisaniemi, jossa »lauantai-iltojen» jälkeen kevätkäkösen
kukuntaa kuuntelimme, kun olimme tarpeeksemme kiistelleet.--Mutta mitä
pitääkään minun sanomani? Niin mitä te nyt sitten teette?
--Me taistelemme!
--Taistelette? Kenen kanssa? jos saan kysyä.
--Keskenämme tietysti, sanoin minä.
--Mutta mistä te taistelette? jos vieläkin saan kysyä...
--Sanomalehti-ilmoituksista!--sanoin minä ja minua jo vähän
kummastutti, ettei hän sitä tiennyt; olisihan sen melun pitänyt
sinnekin kuulua.
--Mutta mitä niissä on taistelemista?
Esitin hänelle asian: kuinka eräät ruotsinmieliset liikemiehet
olivat ottaneet ne pois; kuinka sen johdosta suomalaisuuden suuri
äänenkannattaja ja koko suomalaisuus, jopa isänmaakin oli
joutumaisillaan huutavaan hukkaan, kuinka emme nähneet mitään
mahdollisuutta selvitä tästä pulmastamme asettamalla kaikkia
joukkojamme sotajalalle ja kuinka ainoa lohdutuksemme tässä suuressa
hädässämme oli ollut, että hän, suuri vainajamme, jos tämän tiesi,
varmaankin olisi sen johdosta haudassaan kääntynyt.
--Onhan mahdollista,--sanoi hän, vähän aikaa mietittyään, sillä tapaus
oli hänelle nähtävästi uusi ja ennen sattumaton. Onhan mahdollista,
ettei hän olisi ainoastaan _kääntynyt_ haudassaan, vaan siitä ylöskin
noussut, saatuaan tietää, että ruotsalaisten rahoilla vielä on niin
suuri merkitys suomalaisuuden taloudessa. Mutta lohduttakaa itseänne
sillä tiedolla, että hänen lehdellään ei ollut ilmoituksia edes senkään
vertaa, että olisi saanut sen musteen maksetuksi, millä hän
kirjoituksensa kirjoitti--eikä suomalaisuus kuitenkaan hukkaan
joutunut. Ja sallikaa hänen myöskin sanoa, että jos hänen lehtensä
olemassaolo olisi joutunut riippumaan hänen vastustajainsa
ilmoitusmaksuista, hän olisi ne itse siitä poistanut.
--Sanokaa, onko teillä vielä jotakin muuta aihetta, josta taistelette?
--Ja sitä te voitte kysyä?--kiivastuin minä.--Ettekö siis tiedä, että
kielemme kahleet eivät vielä ole katkenneet! Että vankilamme
vuossataiset ovet eivät vielä ole auenneet? Että on vielä virastoja,
jotka käyttävät vierasta kieltä keskinäisessä kirjeenvaihdossaan--että
tullihallitus antaa meille ilmoituksia, joissa ei ole suomen sanaa--
että postilaitos lykkää meille lippuja, joissa ei ole suomen sanaa--
että Suomen pankissa kyllä olisi papereita, joissa on suomenkin san...
mutta että niitä papereita ei sieltä anneta? Eikö tämä ole sortoa, jota
emme saa sietää, eikö tämä ole kansallisuutemme halveksumista, jota
emme voi kärsiä? Vaan ei saa kauemmin olla niin! Me olemme herroja
tässä maassa, meillä on oikeus vaatia, eikä vain pyytää! Me emme aio
ottaa vastaan lahjana sitä, minkä voimme saaliinamme valloittaa.
--Nuori ystäväni...
--_Vanha_, jos saan luvan pyytää.--Mutta älkää minua keskeyttäkö! Se
olisi arvoamme alentavaa, se olisi velttoutta ja taantumista, johon
maata ja kansaa unettavilla rauhan huiluilla kyllä koetetaan nukuttaa,
niinkuin silloinkin, kun te nousitte. Mutta se ei ole onnistuva nyt
enempää kuin silloinkaan! Sillä me taistelemme kaikesta siitä, mistä te
olette käskeneet ja opettaneet meitä taistelemaan. Olettehan itse
sanonut että »rauhan instrumentti kelpaa ainoastaan silloin kun sitä
tukemassa on sodan instrumentti»!--Me toteutamme siis _Teidän_
aatteitanne! Meissä elää siis _teidän_ henkenne, teidän verenne meissä
kiehuu, _teidän_ vihanne meissä huokuu, teidän suuri säilänne välkkää
nyt kädessämme, teidän...
--Anteeksi, sanoi hän,--sallitteko minun jatkaa?
--Ja-hatkakaa vain! sanoin minä hiukan hengästyneenä.
Ja keskellä Kaisaniemen kenttää hän asettuen ryhdikkääseen asentoon
à la Kaarle XII, keppi kuin miekkana kädessä, minua matkien deklamoi:
Kuningas Kustaa Adolf
Salissaan noussut on,
Vait-olon lakkauttaa
Ja alkaa lausunnon:
------
»Kahdennentoista Kaarlen
Nyt kintaat otamme,
Sen miesnä, kuninkaana
Me tehdä tahdomme:
_Tuon suuren urhon miekan
Vyöllemme sidottaa,
Kuin hänkin hämmästyttää
velttoa maailmaa_.»
Tahdotteko kuulla lisää:
Kuningas vielä virkkoi,
Vakaana lausui näin:
»Suomessa armeijamme
Käy yhä taaksepäin,
Toiveemme Klingsporista
On tyhjiin rauennut,
Ja Viapori mennyt,
Se pylväs kaatunut.»
Ja teidän luvallanne loppuu runo näin:
Ei tiedä aikakirjat,
Hän saiko muuttumaan
Teollaan uljahalla
Asiat Suomenmaan,
Vaan hämmästyipä kyllä
Läheisin maailmans,
Karl Lagerborg, Toll marski
Ja Piper kreivi kanss.
Enempää ei hän virkkanut--enkä minäkään.
* * * * *
Näimme vielä Suomen pankin talon, Valtioarkiston, Säätytalon ja
poikkesimme siitä vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talolle.
Olimme nähneet kaikki nuo »omat tuvat», jotka suomalaisuuden ja
kansallisuuden eri harrastukset olivat itselleen rakentaneet, kaikki
nuo varastohuoneet ja työpajat, joihin sopii koota, joissa kartuttaa ja
säilyttää--ja saavuimme lopulta senaatin torille.
Hän kävi yht'äkkiä totiseksi, melkein synkäksi ja kasvot värähtelivät
liikutuksesta, kun hän patsasta katsellen itsekseen puheli:
--Siinä seisoo hän kuin linnansa pihalla, jonka uudelleen rakennutti.
Siinä seisoo hän ja vankkoina muureina hänen ympärillään tuolla
Säätytalo--täällä Kirkko, Yliopisto ja Hallitus ja tuolla edempänä
Yhteiskunta ulkovarustuksena kouluineen, teollisuuksineen, kauppoineen,
taiteineen, tieteineen ja kirjallisuuksineen.
»Oppi valtiosta» toteutunut, maahan perustettuna, kiveen hakattuna,
korkeuteen kohoavana.
Hän teki hiljaa kierroksen patsaan ympäri ja jatkoi taas sen eteen
tullen:
--Kaiken sen sai Suomi häneltä, Suuriruhtinaaltaan. »Sai suojan
itsenäiselle valtiolliselle asemalleen, perustuslaeilleen,
perustuslailliselle vakiomuodolleen, omalle valtiotaloudelleen.--Sai
suojan valtiokirkolleen, sai sen oppi- ja uskonvapaudelleen, sai
laeilleen ja kaikesta muusta kuin niistä riippumattomalle
lainlaadinnalleen;--sai suojaa yhteiskuntaelämälleen ja kansan vapaalle
siveelliselle ja henkiselle työlle; sai suojan perheen vapaudelle ja
sen oikeudelle pitää huolta lasten ja nuorison opetuksesta ja
kasvattamisesta, niin ettei tätä oikeutta valtiollisilla, Suomelle
vierailla tarkoituksilla poljettu julkisissakaan oppilaitoksissa.»
Hän vaikeni hetkeksi ja sai tuskin ääntä liikutukseltaan:
--Kaiken sen saimme. »Emmekä kuitenkaan voineet tehdä mitään
suojellaksemme itseämme. Roistojoukkojen käsistä täytyi meidän
vastaanottaa kohtalomme. Syvästi painoi meitä hetkellä semmoisella
tieto siitä, että olemme pieni voimaton, riippuvainen kansa.» Se on
niinkuin se olisi eilen tapahtunut.
--Se tuli se hetki, jota ennustin, jatkoi hän. Mutta ei tullut toki
ennen kuin se suuri uudistus oli tapahtunut, ei tullut ennen kuin hento
sato oli tuleentunut ja aittaan korjattu ja ennen kuin se tapasi
kansan, joka jo voi, jos tahtoo sen yksimielisenä vastaanottaa. Enkä
tiedä, mikä estäisi sitä tapahtumasta.
Hän oli noussut patsaan jalustalle ja seisoi »Lain» edessä, sen jalkain
juuressa.
--Sen edessä on se tapahtuva ja se on sanova, kuinka se on tapahtuva.
Sillä yksi on kansallakin ohjenuora teoillensa ja yksi sen julkisilla
miehillä--laki! Jos hän taipuu käskyjen viittausten alle, jotka eivät
ole laillisia, vaan päinvastoin sotivat selvää lakia vastaan, niin
kieltää hän vakaumuksensa siitä, mikä oikein on.
--Niin, voi ilmaantua olosuhteita, jolloin mielivalta lainaa lain
leiman ja julkinen mies on kunnon miehenä velvollinen ottamaan sitäkin
tarpeelliseen huomioon. Kuinka? Tuleeko hänen asettaa kaikki sitä
vastaan, joka tätä varjoakin halveksuen lakkauttaa lain? Ei. Mutta
hänellä on vapaus olla olematta välikappaleena lain loukkaamiseksi. Jos
hän päinvastoin siihen antautuu, niin ei hän voi olla kunnon mies. Jos
hän sittenkin käy semmoisesta, niin osoittaa se vain suurta yleisen
mielipiteen turmelusta. Mutta varmaa on, että joka maassa ja kaikissa
oloissa on niitä, jotka antavat tämän tapaiselle toiminnalle sen arvon,
minkä se ansaitsee.
Hän otti rinnastaan kukan, joka oli takatalven routaiselta maalta
poimittu, laski sen lain eteen ja virkkoi syvällä rintaäänellä,
niinkuin olisi viimeisen sanansa sanonut:
--Valvo siis vartija lakia, valvo laki vartijaasi! Ja oli kadonnut.
»Päivälehti», toukok. 12 p:nä 1901.