Merkillinen löytö, jonka tässä tuonnoisena päivänä aivan sattumalta
tein.
Ei ole muka mitään uutta auringon alla. Ja tottahan onkin, että niin
outoja kuin olivatkin esim. pappissäädyn mielipiteet kotimaisesta
kirjallisuudestamme, niin semmoisia on kuultu ennenkin. Ei ainoastaan
nykyisiä kirjailijoita ja sanomalehtimiehiä katsottu yleiselle
järjestykselle, yhteiskunnalliselle moraalille ja kirkonopille niin
vaarallisiksi henkilöiksi, että heidän lehtiään on lakkautettu ja
heidän kirjojaan kielletty. Sellaiset miehet kuin Snellman, Runeberg ja
Topelius ovat kyllä aikoinaan saaneet kuulla ankaroita moitteita
jumalattomuudestaan ja maailmanmielisyydestään, puhumattakaan
suomalaisen realistisen kirjallisuuden isästä Aleksis Kivestä ja hänen
»Seitsemästä veljeksestään», joka aikoinaan julistettiin jokaisen
siivon ja sivistyneen perheen pöydälle sopimattomaksi kirjaksi. Mutta
uutta lienee sentään monelle, että näiden tällaisten joukkoon on luettu
myöskin mies sellainen kuin--Elias Lönnrot.
Ja niin kuitenkin tapahtui viisikymmentä vuotta sitten! Ajatelkaa, että
tätä siivoista siivointa, vaarattomista vaarattominta hiljaista
työntekijää, jonka kaikki sekä valtiolliset että kirkolliset
auktoriteetit ovat asettaneet suoran suomalaisen esikuvaksi, on
syytetty aivan samasta, mistä tätä nykyä niin usein syytetään
sanomalehtimiehiä ja kirjailijoita. Hänetkin on asetettu pilkkaajitten
penkille ja häntäkin on pidetty uudenaikaisena pakanana, hänen aikansa
kannalta katsoen.
Paitsi sitä, että tällä asialla tätä nykyä on n.s. päivän kysymyksen
merkitys, huvittanee se myöskin hauskana sivistyshistoriallisena
ilmiönä.
Lienee kyllä tunnettu asia, että kansanlaulujemme ja runojemme kerääjä
ei tämän toimensa tähden juuri ollut senaikuisen papiston suosiossa.
Kuinka olisi muuten voinut ollakaan, sillä olihan vanha runoutemme
kirkonmiesten mielestä pakanuuden aikuista lorua, jonka hävittäminen
kuului heidän ohjelmaansa. Niiden elvyttämistä ja kansan muistoon
johtamista katseltiin siis luonnollista kyllä sillä taholla karsain
silmin. Mutta että Lönnrotia on syytetty niin samanlaisista asioista ja
niin yhteen vivahtavilla sanoilla kuin tätä nykyä syytetään hänen
vähäpätöisiä jälkeläisiään sanomalehtimiehen työssä, sen harvat
tietänevät.
Eräs lähettäjä J.F.B. oli pitänyt velvollisuutenaan ottaa tätä
osoittaakseen, ja varoittaakseen Suomen kansaa tuosta vaarallisesta
miehestä ja hänen sanomalehdestään.
Kaikesta päättäen on kirjoittaja pappismies ja kenties on hänen
nimimerkkinsä monellekin tunnettu.
Ottakaamme tähän ensin näytteeksi syytös epäsiveydestä. Siihen näkyy
antaneen aihetta eräs runo »Hekkalan Mari», joka on helmikuun numerossa
1836 ja jossa lauletaan rikkaan tytön sulhaspuuhista. Siinä tavataan
esim. seuraavat säkeet:
»Mari sänkynsä levitti,
Paljon peittoja paneepi,
Sanoopi sanalla tuolla:
Riisu vieras vikkelästi,
Poes kintahat käsistä,
Lakki laske arkulleni,
Kengät keskilattialle,
Vilu siell' on seisoessa,
Painu tänne pakkasesta,
Siirry peittojen sisälle.»
Jääköön lukijan verrattavaksi, mitenkä likeinen on yhtäläisyys näiden
säkeiden ja erään kohdan välillä muutamassa tähän aikaan paljon puheena
olleessa kirjassa.
Mutta se tapa, millä senaikuinen kirkollinen kritiikki otti vastaan
tämän runon, muistuttaa ainakin hyvin elävästi siitä, mitä samalta
taholta on tähän aikaan sanottu samanlaisista kuvauksista.
»Tähän asti--niin kirjoittaa J.F.B.--ei yksin luonnollisille hyville
tavoille ole Mehiläisessä ollut oikeata puolta. Mikä lieneekään
nostanut sen sellaiseen vimmaan? Kun Lönnrot edellä mainitun runon
johdosta oli sanonut, ettei siinä 'Hekkalan Mariasta lausuta sen
pahempaa, ettei kyllä valitettavasti monestakin tytöstä käy pahempia
lauseita' ja kun hän vielä uskaltaa lisätä: 'Melkein lukisi koko runon
hälle kunniaksi, koska siinä ei voi hänen arvoansa suuresti millään
alentaa', niin ei sovi kummastella, että arvostelija 'ei toki usko
yhtään Suomen sirkkuaan niin raaksi, että suuttumatta, ja vieläpä
korvallekin läppäämättä' kuulisi itsestään laulettavan tällaista. 'En
usko, sanon vielä kerran, Suomen tytön punottamatta ja vihastumatta
toisestakaan tätä kuulevan laulettavan.'»
Kuinka monta kertaa sitä sitten on samalla ponnella vedottu Suomen
naisen kasvojen punaan, vaikken tiedä millä menestyksellä!
Saman runon lopussa on sitäpaitsi kymmenkunta säettä, joita
kainostelematta sanotaan »irstaisiksi». Ja jos ne todellakin siltä
kannalta ovat ymmärrettävät kuin arvostelija ne näyttää ymmärtävän,
niin jättää tämä vanha runous tälläkin alalla uudemman realistisen
kirjallisuuden kauas jälkeensä epäsiisteydessä ja ajatuksen
epäpuhtaudessa.
Rakkaudessaan kansan runouteen oli Lönnrot vielä lehdessään koettanut
poistaa vääriä käsityksiä vanhoista runoista ja sanonut, että »monessa
kohti maassamme on rahvaalla turha pelko runoistansa, kielletyn,
luvattoman olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulellakin niitä».
Sen lisäksi oli hän vielä kehoittanut kansaa runontekoon, painattanut
kansanrunoilijain kyhäyksiä ja antanut neuvojakin niiden tekemiseen.
Yllämainittu runo oli hänen mielestään esimerkiksi sopiva. »Paljon ei
puutu--kirjoittaa Lönnrot--ettei tämä runo sopisi varsin hyvin
osoitteeksi eli näytteeksi, miten laadullinen naururuno muillakin
kansan runoilijoilla olisi toimitettava.»
Mutta siitä hän sai mitä ankarimman kurituksen:
»Minun luullakseni, runojen ollessa sellaisia, kuin äsken esimerkiksi
pantu, ei toki nimitetty pelko olisikaan turha, vaan sangen hyvä, jos
vaan voisi tukahuttaa sellaisen runoelemisen innon, joka ei ainoasti
päätä suoraa sodi puhdasta kristillisyyttä vastaan, vaan myös on
vahingollinen luonnolliselle siistimenoisuudelle.»
Se oli siihen aikaan. Ja jotenkin samalla lailla kuin nytkin.
Sillä jos siihen aikaan olisi tehty anomus kirjailijapalkkioista,
niin olisi se tietysti saanut--juuri Elias Lönnrotin julkaisuja
silmällä pitäen--pappissäädyssä juuri saman vastauksen kuin
kirjailijapalkkioasia sai siellä näillä valtiopäivillä. Ja vielä
suuremmalla syyllä, sillä olihan tuo kirjallisuus, jonka silloin
katsottiin »turmelevan kansan siveellistä mieltä», varsinaista
kansankirjallisuutta, jonka hävittämiseen kansan keskessä kenties olisi
voinut varoja myöntää, mutta jonka kehittäminen olisi ollut kauhistus.
Seuraavassa osassa tätä kirjoitusta pyydän saada tuoda esimerkkejä
siitä, millä perusteilla Lönnrotista, tästä silloisen epäsiveyden
levittäjästä, sen lisäksi vielä tehtiin--epäuskon apostoli.