Ihmiskunta ei tarvitse ainoastaan ihanteita semmoisinaan, sen tarvitsee
myöskin nähdä ne toteutettuina, voidakseen niitä palvella. Se ei tyydy
ainoastaan aatteihin aatteina, vaan tahtoo, että aatteilla on
edustajansa, joita se voi ihailla. Sehän on tarve ihanteiden, suurien
aatteiden ja tunnustettujen hyveiden henkilöimisestä, joka on
synnyttänyt pyhimysten palvelemisen. Eiväthän ne ole muuta kuin
ihmiskunnan itsensä jalustalle kohottamia edustajia kaiken sen, mitä se
pitää hyvänä, kauniina ja totena.
Meillä ei ole pyhimyksiä siinä merkityksessä kuin katolisissa maissa.
Uskonto on meille niin korkea ja niin korkealla, ettei se salli
näkyväisiä symbooleja eikä kumarrettavia kuvia.
Mutta meillä on suuret miehemme. Eikä tapamme heitä kunnioittaa
paljonkaan eroa siitä, miten katoliset pyhimyksiään palvelevat.
Emme tosin kumarra heidän kuviaan, mutta pystytämme kuitenkin heidän
muistopatsaansa keskuuteemme ja otamme lakin päästämme niiden ohi
astuessamme. Emme suitsuta savua heidän haudoillaan, mutta kannamme
sinne kuitenkin kukkia ja seppeleitä ja vuodatamme tunteittemme tulvan
lauluissa ja puheissa. Ja meillä on meilläkin pyhäinmiestenpäivämme,
suurten vainajiemme syntymä- ja kuolinpäivät, jolloin kernaasti
vaellamme niille paikoille, missä heidän luunsa lepäävät. Kirkoissa
niitä ei vietetä, mutta kyllä juhlasaleissa ja taiteen temppeleissä,
työ ei tosin keskeydy niinä päivinä, mutta kouluilla on kuitenkin lupa.
Ja muodostuuhan heidän teostensa, vaikutuksensa ja elämänsä perusteella
legendoja, jonkinlaisia muistotaruja, jotka hyvin vähässä määrin
eroavat kirkon kanonisoimain miesten muistotaruista.
Eikä ole isoa eroa siinäkään, miten katolinen kirkko puhuu
muistettavista miehistään ja miten me esim. Runebergista. Hänen
hautansa on koko kansamme pyhiinvaelluspaikka. Lönnrotin hautaseppeleet
Sammatin kirkon seinällä ovat mielestämme yhtä luonnolliset ja
oikeutetut siellä olemaan kuin pyhän Fransiskuksen reliikit Maria degli
Angelin kirkossa Assisissa. Vielä vähempi ero on siinä hartaudessa,
millä me puhumme niistä opetuksista, neuvoista ja herätyksistä, joita
olemme suurilta miehiltämme saaneet. Emmekä ainoastaan teoista, vaan
heidän elämästäänkin me luomme itsellemme noudatettavat esikuvat.
Kuinka monta kertaa onkaan kasvavan sukupolven mieleen painettu
Lönnrotin nöyryyttä, vaatimattomuutta ja uutteruutta, Topeliuksen
ihanteellisuutta, hellyyttä ja hänen elämänsä ja mielipiteittensä
puhtautta!
Itsestään johtuvat nämä mietteet ja vertailut mieleemme nyt, kun meille
rakas runoilijavanhus on laskettu hautaansa. Jo hänen eläessään oli
hänen ympärilleen muodostunut kauniita piirteitä hänen julkisesta
vaikutuksestaan ja yksityisestä elämästään, ja kohta hänen kuoltuaan
riensimme me juhlallisin menoin luomaan kunnioituksemme, ihailumme ja
rakkautemme sädekehää hänen nimensä ympärille. Koko kansa, valtion ja
kirkonkin edustamana, kanonisoi Sakari Topeliuksen »suureksi
vainajaksi». Piispa puhui saarnatuolista käyttäen tekstinä hänen
sanojaan ja yliopiston rehtori lausui hänestä: »Ei koskaan ole hän
pitkän kirjailijauransa aikana kirjoittanut sanaakaan, jota hänen olisi
tarvinnut hävetä ja joka ei olisi kantanut mielen jalouden leimaa.»
Enempää ei voi eikä tarvitse ihmisestä sanoa.
Tämä tunnustus, kunnioitus ja ylistys tuntuu meistä aivan
luonnolliselta ja oikeutetulta, jota se onkin. Se on koko kansan
vilpitön tunnetulva, joka näin kuohahtaen yli äyräittensä kantaa
ihailemamme miehen aalloillaan kohti sitä kuolemattomuutta, mikä tämän
maailman vallassa on antaa.
Niin yleistä, niin kaikinpuolista ja niin itsestään ilmaantunutta
mielenosoitusta ei ole meillä ennen nähty. Runeberg oli suuri, suurempi
kuin Topelius runoilijana, Lönnrotin merkitys ja seuraukset hänen
toimestaan olivat laajemmat, mutta Topelius lämmitti enemmän, kasvatti
enemmän ja vaikutti enemmän keskuudessamme. Hän oli kaitsija, paimen,
oikeaan ohjaaja ei ainoastaan suuressa, vaan myöskin pienessä ja
jokapäiväisessä. Hänen olennossaan, esiintymisessään ja vaikutuksessaan
oli jotakin, joka toi hänet meitä lähemmä, teki hänestä ikäänkuin
perheenjäsenen, samalla kun hänen neronsa nosti hänet meitä muita
ylemmä. Kaikki olivat hänet nähneet, häntä kuulleet, kaikkien kättä hän
oli puristanut ja saanut kaikille sanotuksi ystävällisen sanan, joita
hän osasi niin hyvin ja niin sattuvasti sanoa. Se oli juuri se, joka
vaikutti, että kansan rakkaus muodostui niin välittömäksi ja pyrki
omasta voimastaan häntä ympäröimään. Se oli se, joka jo hänen eläessään
kääri hänen olentonsa ympärille tuon tarun harson, tarun vanhasta,
viisaasta, lempeästä, hyväntahtoisesta ja sydämellisestä iso-isästä,
joka istuu tuolla syrjäisessä talvimajassaan, Suomen lasten hänelle
rakentamassa vanhuutensa kodissa, nauttien siellä lasten ja
lastenlasten ihailun eläkettä--ei ankarana, kärtyisenä, luopääsemätönnä
äijänä, vaan nuoria, nuorimpiakin aina ymmärtävänä, heille väliin
vakavia sanoja ja väliin hilpeätä leikkiä puhuvana vertaisena. Mutta
eniten kaikesta vaikutti hänen ihailuunsa se, että hän ei ainoastaan
opettanut, mutta myöskin eli niinkuin opetti, että hänen elämänsä, sekä
julkinen että yksityinen, oli sopusoinnussa hänen teostensa hengen
kanssa.
Onhan jo olemassa tarusto, kokonainen pikku kokoelma kauniita,
liikuttavia kertomuksia Topeliuksen suhteesta Suomen lapsiin, hänen
herttaisuudestaan ja suvaitsevaisuudestaan eri tavalla ajattelevia
kohtaan, hänen rakkaudestaan eläimiin j.n.e.--kaikki piirteitä, joissa
hänet esitetään runollisten lempiaatteittensa toteuttajana ja jotka
kerran koottuina tulevat muodostamaan legendakirjan elettyjä runoja,
yhtä kauniita kuin ne, jotka hän sepitti. Se on kansa, joka tällaiset
runot sepittää miehestä, joka ensin sepitti sille yhtä kauniita siitä
itsestään, keräten niihin kaiken toden ja tapahtuneen ja lisäten
mielikuvituksestaan kuvaavia piirteitä, jotka eivät ehkä koskaan ole
tapahtuneet, mutta jotka olisivat voineet tapahtua. Ja niin on hän
astunut siihen pyhäkköön, jossa kansat rakkautensa ja ihailunsa
jalustalle asettavat kaikki ne, joita he nimittävät hyväntekijöikseen
ja suuriksi miehikseen.
Toiset tulevat sinne pikemmin, toiset hitaammin; välistä kuluu
vuosisatoja, ennenkuin kansat ymmärtävät suurten miestensä arvon ja
kantavat heidän luunsa kunnioituksensa kirkkoon unhotuksen etäisiltä
hautausmailta.
Sakari Topelius tuli sinne jo eläessään.
Ja kuvaavaa oli tälle onnen suosikille, että kaikenlaiset pienet
sattumat, liikuttavat tilapäiset tapahtumat hänen viimeisistä
hetkistään tulivat kuin loppurepliikit hänen elämänsä näytelmässä
vahvistamaan sen kokonaisvaikutusta ja luomaan siihen soveltuvaa
lopputunnelmaa.
Sillä eikö hän mennyt täältä pois kuin noudattaen kaikkia taiteen
vaatimuksia! Eikö hän elänyt juuri niin kauan kuin sopivaa oli ja
kaunista! Eikö hän tullut vähää ennen kuolemaansa vielä kerran
keskeemme heittämään meille viimeisiä hyvästejään! Eivätkö nousseet
siinä tilaisuudessa hänen eteensä kaikki ne taruolennot, jotka hän oli
tyhjästä luonut! Eikö se ollut ihana, harvinainen hetki--liekö
kenellekään runoilijalle maailmassa semmoista ennen tapahtunut?
Ja kun hän keskuudestamme poistuttuaan kohta paneutui levolle, josta
hän ei enää noussut, oli niin kuin olisi hän itselleen sanonut: »Herra,
nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään.» Kuinka liikuttavat
olivatkaan hänen viime hetkensä! Vähää ennen kuin hänen viimeinen kova
kamppailunsa alkoi, virkkoi hän nuo sanat, jotka sananparren
sattuvaisuudella kuvaavat koko hänen luonnettaan, koko hänen
runouttaan, nuo sanat: »Pieni köyhä lapsi tuli tänne, pieni köyhä lapsi
lähtee täältä pois Jumalan luo»--joiden sanain siivillä hän ikäänkuin
liiteli luotamme.
Jos ei hän itse, viimeisen runollisen mielijohteensa neuvomana, olisi
niitä lausunut, olisi taru varmaankin kerran ne hänen sanomikseen
keksinyt.
Entä se auringon säde, joka pitkäin pilvipäiväin perästä heijasti hänen
huoneeseensa ikäänkuin hyvästiään heittämään!
Entä se lintu, joka lensi Östersundomin kirkon alttarin reunalle ja
kävi siinä visertämään juuri kun pappi aloitti kiitosrukouksensa
vainajalle!
Ja se toinen, kevään ensimmäinen leivonen, joka meren yli etelästä
lentäen itsenään hautauspäivänä, vähää ennen toimituksen alkamista,
näyttäytyi Uuden Kirkon päällä, ikäänkuin sekin pyrkien siihen osaa
ottamaan!
Kaikki tämä kuuluu kuin kauniilta tarulta, ja kuitenkin se on totta.
Vaan ei ole se totta sen vuoksi, että se on tapahtunut, mutta sen
vuoksi, että se on hänelle tapahtunut, ja sopii häneen. Pilkistäähän
päivä muidenkin sairaiden huoneisiin, laulavathan linnut muidenkin
haudoilla. Mutta kun se tapahtuu Topeliukselle, niin on sillä erityinen
merkityksensä ja se painuu mieliin. Nuo lintuset, ne muuttuvat silloin
niiden hyväin haltijain haamuiksi, jotka hänen kehtonsa ääressä
valvoivat, jotka häntä hänen eläessään aina johtivat ja jotka siis
tahtoivat häntä hautaankin saattaa.
Ja niin on taru Topeliuksesta valmis, taru suuresta miehestä, joka eli
kaiken kauniin palveluksessa ja kuoli yhtä kauniisti kuin oli elänyt.
»Uusi Kuvalehti», huhtik. 15 p:nä 1898.