Ollaan yleensä taipuvaisia puhumaan pilkallisesti siitä innostuksesta
suurten miesten persooniin, joka ilmaantuu heidän ihailijoissaan. Ne
ovat muka vain työt, jotka ovat otettavat lukuun, sama se, millainen
oli se henkilö, joka sen suoritti. Päinvastoin on parempi, kuulee usein
sanottavan, että ei tunne suurta miestä, koska helposti voi tapahtua,
että hän himmentää sen kuvan, jonka hänen teoksensa antavat. Sellainen
pettymys voi kyllä olla mahdollinen, mutta yhtä mahdollista on myöskin,
että teot esiintyvät vielä suurempina ja ainakin selvempinä sille, joka
on nähnyt niiden tekijän, niiden sepän, ja pajan, missä tämä on
vasaraansa heiluttanut. Ainakin pitää tämän kirjoittaja parhaina
muistoinaan niitä hetkiä, jolloin hän Kajaanissa istui sen ladon
kynnyksellä, missä Lönnrot oli työskennellyt, tai nähdessään sen ahtaan
ullakkokamarin, missä Vänrikki Stoolin tarinat kirjoitettiin, tai
kävellessään sen talon huoneissa ja ympäristössä, jossa Topelius eleli.
Enkä minä mihinkään vaihtaisi sitä onnea, että sain kerran kaksi nähdä
Snellmanin ja kuulla hänen puhuvan ja yhtä monta kertaa nähdä ja kuulla
Elias Lönnrotia. Ellen sitä olisi saanut, tuntuu minusta kuin en osaisi
näitä miehiä ymmärtää ja rakastaa niin kuin nyt voin. Nyt näen heidät
ilmi-elävinä edessäni heidän vanhoilla päivillään ja voin kuvailla
heidät elävinä eteeni nuoremmiltakin ajoilta.
Tämä kadehdittava onni on tietysti tullut monen monituisen nykyisen
polven jäsenen osaksi, monella on tietysti Lönnrotista paljon selvempi
ja syvempi kuva kuin minulla, mutta saanenhan kuitenkin tänä hänen
muistopäivänään muutamin sanoin kertoa, millä tavalla Lönnrotin kuva on
eteeni kasvanut, painunut mieleeni ja millaisena sen nytkin vielä
sieltä löydän.
Jo pienenä poikana, ennenkuin oikein tiesin tuota »isoa Lönnrotia»
vielä olevan olemassakaan, kaikui Lönnrotin nimi kuitenkin korvissani
erään hänen sukulaisensa nimenä. Hän oli silloin ja on vieläkin pappina
kaukana pohjan perillä, josta tullen ja jonne mennen usein kävi
kotonani läpimatkalla. Hän on monessa suhteessa merkillinen mies,
perikuva maalaispapista ja kansanmiehestä, harva- ja syväsanainen, aina
puettuna sarkavaatteisiin jotakin erikoisen hienoa kotitekoa, siroihin
suomalaisiin pieksuihin ja kasvot niin rauhalliset, tyynet ja vakavat,
ja otsa, jota keskeltä jakaukselle kammattu tukka reunustaa, niin
puhdas ja korkea, että kun kerran on kiintynyt miestä katselemaan, on
vaikea saada hänestä pitkään aikaan silmiään irti. Kun sittemmin alkoi
selvitä, että oli toinenkin Lönnrot, semmoinen kansanmies hänkin, niin
sijoitin aateyhteyden avulla toisen sisällön toisen ulkomuotoon ja
pidin pitkät ajat näin saamani kuvan oikeana. Itsessään, niin
sanoakseni aatteellisesti katsottuna, ei suurta erehdystä ollutkaan
olemassa. Puvun, käytöksen yhtäläisyys oli ilmeinen, ja mitä
sisälliseen ihmiseen tulee, niin oli varmaankin hengen ja luonteiden
heimolaisuus suurena syynä siihen, että Lönnrot vielä vanhoilla
päivilläänkin usein matkusti läpi Suomen aina Ristijärvelle saakka
nauttiakseen siellä erikoisesti rakastamansa ympäristön viehätyksestä.
Toinen kuva, joka ihmisestä Lönnrotista jo kouluaikana astui eteeni,
oli hänen oma antamansa. Sain sen hänen esipuheistaan Kalevalaan ja
Kantelettareen. Harvoin on toteutunut sananparsi _le style c'est
l'homme_,--esitystapa, se on itse esittäjä--niin hyvin kuin kaikessa,
mitä Lönnrot on kirjoittanut. Hänen tyylinsä on täydellisesti hän itse.
Ei mitään tehtyä, ei mitään haettua ja keikailevaa, ei teennäisesti
kylmempää ja arvokkaampaa kuin mitä hän itsekään on. Kun hän
kirjoittaa, niin on kuin hän istuisi ja juttelisi pirtin lasin alla
penkillä, piippu hampaissa, kyynärpää polvien varassa, harvasteeseen,
perinpohjaisesti, kuulijakuntana sama Suomen kansa, joka tuvassa asuu
ja tuvan täyttää. Alkulause Kantelettareen, jonka hän päiväsi omana
syntymäpäivänään, tänä samana huhtikuun 9 päivänä 1840, on alusta
loppuun kansantajuinen esitelmä, jossa mitä koruttomimmin, mutta
samalla mitä tajuttavimmin tehdään selkoa suomalaisesta runoudesta, sen
hengestä, sisällöstä ja sen kauneuden luonteesta. Uudelleen ja aina
uudelleen luen tuon runollisia, kansanomaisia vertauksia täynnä olevan
alkulauseen enkä voi olla siitä tähänkään panematta muutamia otteita.
Vertaillessaan kansan ja oppineiden tekemiä runoja hän m.m. lausuu:
»Jos oppineiden teelmiä arvaisimma, niin siinä Suomen runosto jäisi
loitos jälelle monesta muusta kansasta, niinkuin jääki. Joka
jälkimäinen ei kuitenkaan paljo puolusta meitä, koska kansantekoisissa
runoissaan on pian ensimmäisiä. Kummallaki, niin kansan kuin
oppineitten runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo
emmekä taida vastustella, mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen
näemmä edellisissä luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan.
Kansanrunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei
tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä.----Pilvet taivaalla kulkevat
tietänsä eivätkä jätä kun varjonsa maalle. Samate ihmisen mieli ja
ajatukset; ne liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa ajellen, vaan
lähimmäinen siinä tilassa heistä ei tiedä suuresti mitään; mutta pilvet
viimein kasvavat ja puhkeevat sateeksi; samalla lailla paisuvat mieli
ja ajatukset aikanansa, puhkeevat sanoiksi ja lähtevät sanamuodossa
toistenkin havaittavaksi. Taikka kerran vertauksille ruvettuamme joko
sopimattomasti vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja
erinäiset niiden vaikutukset tuuleksi. Tuuli tyvenestä rannasta alkaen
ensin siittää pienet väreet, kasvattaa väreistä laineet, kohottaa
laineista suuret, ulommaksi havattavat kuohupäät aallot. Samalla
tavalla erinäiset vaikutukset ensin liikuttavat tyvenen mielen ja sitä
jonkun ajan liikuteltuansa pakottavat viimein äänellä itsensä
ilmoittamaan. Olkoon siinä sikseen kansanrunoin synnystä ja
ilmauksesta.»
Ja kuinka viehättävästi hän esittää oman naivisen, melkein lapsellisen
itsensä seuraavassa:
»Oppineitten runot siinä kohta erotetaan kansanrunoista, etteivät ole
ajatuksetta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Siinä on muuttunut
työksi, mikä kansanrunoissa on ilmauma; elävän käen ääni metsässä
kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi
vesi-ojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Lapset usein
kuuntelevat mieluisemmin kuvakäkeä, joka seinäkelloissa tiimat huhuvi,
kun elävätä metsäkäkeä; pitävät suoran kaivosojan kauniimpana, kun
sinne tänne mutkittelevan luonnon puron; asuskelevat ennemmin
istutetussa puistossa, kun luontaisessa metsässä. Oppineitten runoissa
pilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan ensinnä tehdään pilvi, jonka sitten
annetaan sataa, s.t.s. oppinut runoille ruvetessaan ensin kokee
mielensä ja sydämensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoilla--
Oppineet kuitenkin, moninaisuutta rakastavaiset, ottavat runoillaksensa
aineista, jotka ilman olisivat paremmat. Tätä emme nyt kuitenkaan sano
ylehensä kaikista oppineitten runoista. Tosin löytyy niidenki seassa
toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaan tarvitse
kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat ne muotonsa
moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha voittaa
puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on
suurempi.--Mikä siis on kansanrunoissa se ominaisuus, jossa enimmästi
tekorunoista erotaksen?--Se on luonto ja teeskentelemättömyys.»
Luonto ja teeskentelemättömyys--niin, se on se »omaisuus», jossa
myöskin noiden sanain kirjoittaja monista muista »erotaksen».
Mutta joskin hän tällä tavalla lyö ikäänkuin lämpimämpää kättä omalle
lapselleen, hellii hän toistakin: »Meidän toivotuksemme on, että Suomen
uusi laulu perustettaisi vanhan laulun kulmakivelle, vaikk'emme
sentähden katso sopivaksi, että koko rakennus tulisi tuon raukeavan,
heikon ja rauenneen, mukaiseksi. Mutta erinäisiä huoneita voipi
väljentää, akkunoita suurentaa, uloslämpiävä muuri kiukaan ja reppanan
sijasta rakentaa, koko rakennus korottaa ja vieläpä seinätkin
ulkopuolelta punata.» Onhan siinä uuden runoutemme ohjelma, jota ulomma
se vieläkään ei ole kehittynyt.
Vaan kaikista välittömimmin ja suoranaisimmin kääntyy hän
kuulijoittensa puoleen koettaessaan osoittaa, etteivät vanhat virret,
niinkuin siihen aikaan usein väitettiin, estä »oikean kristillisen
elämän harjoitusta maassa»: »Jos niin olisi, niin toki olisimmaki
paremmin tehneet, ne kerrassaan tuleen nakata, kun pränttiin toimittaa,
ja sitäkin paremmasti, jos niitä emme ensinkään olisi unohduksen tieltä
keränneet ja korjanneet. Sen sanomma vielä kertoen, että vielä nytkin
kaiken ja monivuotisen työmme perästä, saisivat paikalla präntin
sijasta lieteen lentää nämä laulut ja virret, jos niistä mainitussa
kohdassa mitään haittaa, vastusta eli muuta hämmennystä pelkäisimmä.
Joka luulee kenenkään mielen ja ajatukset näiltä pidätettävän, se ennen
näitä ja meitä tuomitsematta hävittäköön maailmasta kaikki joutavat,
mielettömät puheet, seurat, hypyt, tanssit, soitot ja muut semmoiset--
kieltäköönpä linnutkin ilmassa laulamasta, koska ne kuitenkin
tiettävästi eivät aina laula luojansa ylistystä, vaan lauluillansa
useinkin suosittelevat toisiansa--kieltäköön myös maan kasvamasta
muuta, kun _ristinkukkia, kiesuksen kämmeköitä ja Maarian
vuodetheiniä_.»
On kuin _kuulisi_ hänen puhuvan, ensin totisesti, opettaen ja neuvoen
ja sitten juuri vakavimmallaan ollen puheensa lopuksi jo vähän
leikiksikin pistäen. Ja mikä omituinen viehätys tuossa nyt hiukan
oudolta ja vanhanaikaiselta kuuluvassa kielessä, niinkuin kuivuneessa
hajuheinässä, joka vanhan kirjan sisästä sattumalta käteen putoaa!
Siinä on samalla jotakin sammaltuneen muistomerkin viehätystä, jotakin
_monumentum linguae fennicae_, jotakin karkeatekoista, mutta samalla
tarkkaa ja täsmällistä, joka houkuttelee sen luo aina tuontuostakin
palaamaan.
Ja tätä hänen näin itsensä luomaa kuvaa täydentävät ne monet kaskut,
joita miehestä mieheen kerrottiin hänen seikkailuistaan: esim. kuinka
nimismies, luullen häntä maankulkijaksi, oli ottanut hänet kiinni
tiepuolesta, istuttanut rattailleen ja ajanut pappilaan, mutta kuinka
sinne saavuttua rovasti oli juossut häntä vastaan ja sulkenut hänet
syliinsä--monta muuta samanlaista tapausta mainitsematta, joissa
suomalainen hilpeys ja leikillisyys esiintyy mitä viehättävimmässä
valossaan.
Tässä yhteydessä mainittakoon myöskin mitä Grot kirjeissä eräälle
ystävälleen kertoo Lönnrotista: »Hänessä on semmoinen herttainen
hyväluontoisuus, suoruus ja teeskentelemättömyys, että kaikki, jotka
hänet tuntevat, rakastavat häntä sydämestään. Tuskin olimme eilen
istuneet lautalle (jolla kuljetettiin matkustajia Kallaveden yli) ja
hän saanut piippunsa sytytetyksi, kun minä huomasin hänen kädessään
vielä toisenkin piipun. Hän oli näet hiljalleen ottanut sen
naapuriltaan soutajalta, pisti sen täyteen tupakkaa, sytytti ja antoi
sen hänelle takaisin. Muistatkohan sinä oikein hänen omituista
muotoansa, rumaa, mutta miellyttävää, kun siihen tottui? Minä oikein
ihailen häntä, etenkin kun hän puhuu ja ojentelee käsiään ja nyykäyttää
päätään edestakaisin. Kertoessaan jotakin naurettavaa hän itse usein
purskahtaa nauruun. Hänen pukunsa on yhtä omituinen kuin hänen
olentonsakin. Päässä on hänellä viheriäinen, topattu verkalakki, jossa
on lippu ja samettinen reunus. Palttoo, harmaanruskea väriltään, on
tehty kotitekoisesta villakankaasta; siinä on musta samettikaulus ja
samanlaiset käänteet; uutena on se maksanut 16 rupl. 50 kop.
paperirahaa ja tehty se on Kajaanissa. Hän ei pukeudu näin ainoastaan
matkaa varten, vaan sentähden, ettei ole tottunut hienoihin vaatteisiin
ja koska hänen täytyy olla säästäväinen.------Hänen koulunaan olivat
olleet puute ja kaikenlaiset vaikeudet. Häneltä voin oppia olemaan
ilman mukavuuksia ja nautintoja. Jos niitä tarjotaan, ei hän niitä
hylkää, vaan jollei niitä ole, on se hänelle yhdentekevää. Hän ei
pelkää kuumuutta eikä kylmää, ei tule kärsimättömäksi eikä harmistu,
vaikka tapahtuukin pieniä vastoinkäymisiä matkalla, vaan hän on
kaikkeen ja kaikkiin tyytyväinen. Kuitenkaan ei hänen terveytensä ole
niin vahva kuin voisi luulla. Totta on, että hän on siitä liian
välinpitämätön; välinpitämättömyys omasta itsestään on huomattava
kaikissa hänen toimissaan. Näitä hyveitä ei voi olla olemassa ilman
syvää uskonnollista perustusta, ja minulla onkin ollut tilaisuutta
tulla vakuutetuksi siitä, että tämmöinen perustus on hänessä suuresti
kehittynyt.» Kuva, jonka Grot näin piirtää, on niin elävä ja välitön,
ettei siihen ole tarvis mitään lisätä, semminkin kun pääväritys siinä
on sama, minkä elämäkerrallinen kirjallisuus yleensä Lönnrotista antaa.
Ja tuo kuva on lyhyesti sanottuna kuva suomalaisesta kansanmiehestä,
jalostuneesta, sisällisesti ja ulkonaisesti hienontuneesta, mutta aina
ominaisuutensa ja pääpiirteensä säilyttäneestä, joka oli joka paikassa
oma itsensä ja jossa koko kansa näki oman itsensä. Sentähden ei
kenenkään suuren miehemme ulkonainen ja sisällinen kuva ole painunut
niin syvästi, niin tarkkapiirteisesti muistoomme kuin Lönnrotin. On
vanha ja kulunut se lauseparsi, että se kuva ei ole ainoastaan
seinillämme, vaan myös sydämissämme, mutta sattuvammin ei hänen
paikkaansa voi eikä tarvitse määritellä.
Yhden piirteen siihen ehkä vielä voisi lisätä, sen, jonka Ahlqvist
antoi Lönnrotin kuvan selvittämiseksi. Eri runoja kokonaiseksi
Kalevalaksi yhteen liittäessään oli Lönnrot menetellyt samalla
oikeudella kuin mikä muukin runolaulaja, joka muistamansa yhteen
liittää. Tuosta tuli ainakin minun mielikuvituksessani Lönnrotin kuvaan
piirre karjalaista runolaulajaa eikä vain laulattajaa, ja minusta
tuntuu kuin olisi se luonnos, jonka Eemil Halonen laati Lönnrotin
patsaasta vaatimattomuudessaan, yksinkertaisuudessaan ja luonteen- ja
kansanomaisuudessaan lähempänä tätä kuvaa kuin se virallisempi, joka
nyt kohta tulee Helsinkiin pystytettäväksi. Vaan olisi Halosenkin
kotoinen Lönnrot-kuva saapa sijansa jossakin. Sija olisikin jo
valmis--Kajaanissa, jossa Lönnrot niin kauan asui ja josta käsin hän
runot keräsi. Siellä sydänmaan sisässä, mutta samalla vilkkaan
matkailijaliikkeen varrella, siellä olisi esim. vuolukiveen hakattu
kuvapatsas kuin kotonaan. Onhan Porvoossakin Runebergin patsas.
Että Lönnrot virallisestikin esiintyessään esiintyi samanlaisena kuin
yksityisesti, on luonnollista. Kuva, jonka olin muodostanut hänestä
hänen elämäkerroistaan, suullisista kertomuksista ja siitä, minkä hän
sitä tietämättään itse oli antanut itsestään kirjoituksissaan, oli
täydelleen sama kuin se, minä hän astui eteemme juhlassa, joka
pidettiin vanhukselle hänen täyttäessään 80 vuotta. Kun seisomme hänen
asuntonsa edessä ja hän tulee ulos ja lausuu muutamia ystävällisiä
sanoja, on minulla koko ajan tunne kuin olisin hänet aina semmoisena
nähnyt, niinkuin olisi hän vanha tuttu, joka on pysynyt yhä sinä, mikä
oli erotessamme. Mikä kokonainen, pienimmissäkin liitoksissaan
valmiiksi valettu luonne hän mahtoikaan olla, josta jo paljas maine oli
painanut mieleen juuri sen hahmon, mikä hän sitten silmin nähden ja
korvin kuullen todella oli!
Mutta mikä omituinen olojen iva! Yhtä kokonaisena kuin hän seisoikin
silloin kansansa edessä, yhtä hajanaisena seisoi kansa hänen edessään.
Suomen kansa oli siihen aikaan siinä tilassa, ettei se voinut suurimman
poikansa juhlaa viettää yhtenä kansana, vaan kahtena puolueena, eri
juhlissaan kumpainenkin. Se riiteli hänestä kuin saaliista, kahteen
jaettavasta, ja se kahakoi hänestä vielä hänen keskentekoisen
patsaansakin ympärillä. Mutta silloin olikin puoluesokeus jo mennyt
niin pitkälle, että se kaatui omaan silmittömyyteensä eikä siitä enää
niille jaloilleen nousse.
Mutta Lönnrot nousee pian jalustalleen, joka on tehty Suomen harmaasta
kivestä, vertauskuvana kansansa parhaasta työstä, kansansa sisällisestä
tarmosta ja sitkeästä voimasta ja, toivokaamme toki, myöskin sen
yksimielisyydestä ja--sen etevimmistä henkisistä ja siveellisistä
ominaisuuksista, sanalla sanoen--sen supisuomalaisuudesta.
»Päivälehti», huhtik. 9 p:nä 1902.