Vaikutelmia käynnistä Koivuniemessä.
Monet ovat ne, jotka ovat Topeliuksen Koivuniemessä käyneet ja näistä
käynneistään kertoneet. Sallittakoon kuitenkin vielä minunkin kertoa
vaikutelmiani vanhan runoilijan talvimajasta. Sillä harvoin saamme enää
nähdä keskuudessamme hänet itsensä, tuon ainoan elossa olevan edustajan
kirjallisen suuruutemme ajoilta. Ainoastaan silloin tällöin hän on
viime aikoina pikimmältään pistäytynyt Helsingissä, jonne hän kuitenkin
säännöllisesti ilmaantuu, silloinkun Taiteilijaseura viettää
vuosijuhlaansa, Eläinsuojelusyhdistys pitää vuosikokoustaan ja
tyttökoulut Lucian päivänä kokoontuvat joulukuusen ympärille.
Sillävälin elää Sakari Topelius vanhain päiväinsä lepolassa,
syrjäisessä, kauniissa Koivuniemessään, Hiljaisena, vaatimattomana ja
miltei vienona on hän elämänsä suuren ja monipuolisen työn suorittanut.
Ja vielä hiljaisemmaksi on hän nyt loppuelämänsä järjestänyt.
Sopusointuista ja tasaista on hänen vaikutuksensa ollut isänmaan
palveluksessa. Jos mahdollista sitäkin sopusointuisempina kuluvat hänen
päivänsä siellä tyynen merenlahden rannalla, josta vain silloin tällöin
enää tuulahtavat hänen sanansa ja kauniit ajatuksensa sovinnollisena
suven henkäyksenä lauhduttamaan päivän taisteluista kiihoittuneita
mieliä.
Minusta on meidän velvollisuutemme hakea hänet sieltä tuon tuostakin
käsiimme. Sillä välistä tuntuu siltä kuin ei nuori, parhaissa
voimissaan oleva sukupolvi häntä tarpeeksi usein muistaisi.
Ja kuitenkaan ei hänen merkityksensä ja hänen persoonansa
mieleenjohtaminen ole koskaan ollut enemmän paikallaan kuin juuri tähän
aikaan. Sillä ne ajat, jolloin hän teki työtä julkisen sanan
palvelijana, olivat monessa kohden samanlaiset kuin ne, jotka tätä
nykyä ovat olemassa ja tulemassa. Samoja vaikeuksia vastaan sai hänkin
taistella ja välttää kompastumista samoihin kiviin, joita kuormittain
ajetaan nykyistenkin miesten tielle. Samaa henkeä ahdistavaa ilmaa sai
hänkin hengittää ja yhtä hämärältä näytti tulevaisuuden näköpiiri.
Vapaan sanan pauloja oli viritetty silloin, niinkuin nytkin, joka
oksalle ja vähäinenkin varomaton liike voi saattaa kaulan kurenauhaan.
Suomenkansan itsetajuntaan herättäminen oli siihen aikaan yhtä
hankalata tehtävää kuin nyt on tuon tajunnan vireillä pitäminen.
Mutta hän kirjoitti kuitenkin, kirjoitti, innostutti ja herätti, s.o.
osasi tehdä juuri sitä, mitä hänen asemassaan vaadittiin. Sen, mitä ei
saanut sanoa suorasanaisesti, sen sanoi hän runomitalla. Kun kuvaton
puhe oli kielletty, puhui hän vertauskuvin, jotka olivat kyllä
kirkkaita ja selviä kangastuksia sekä hänen että hänen kansansa
ajatuksista, tunteista ja toiveista, mutta samalla asuivat niin
ylhäällä, ettei niiden päälle voinut painaa asetusten varjostinta. Kun
hän runoili »jäiden lähdöstä Oulunjoessa», niin kaikki hänet
ymmärsivät--paitsi kenties sensuuri.
Hän sai sydämet sykkimään samoja tunteita, joita hän itsekin tunsi. Ja
siksi on meillä hänestä opittava ei ainoastaan, mille perille on
pyrittävä, vaan myöskin, miten sinne on päästävä. Sitä enemmän, kun hän
vielä vanhoillaankin on antanut meille näytteitä tästä isänmaallisen
runoutensa lajista. Muistettaneenhan tuo voimakas runo savokarjalaisten
viimeisessä »Koittaressa», jonka aiheena oli suomalainen sananlasku:
»Ei ole aina Antin tuuli,
Pietarin peräntakainen,
Vielä on tuuli Tuomahankin.»
Jokainen me sen ymmärsimme ja tunsimme siinä lausutut luottamuksen
sanat omiksemme.
Mutta vasta sitten, kun olin saanut nähdä runoilijan itsensä omassa
ympäristössään, oli minusta kuin olisin hänet oikein ymmärtänyt.
* * * * *
Oli iltapäivä syyskuun alkupuolella, kun itäisen saariston vartta
noudatteleva höyryvenhe poikkesi ulapalta lahtea kohti, joka näytti
tunkeutuvan tavallista syvemmälle mantereen sisään. Jos en olisi
tiennytkään, niin tuntui siltä kuin olisi pitänyt käsittää
ympäristöstä, että tämän lahden pohjassa asuu Sakari Topelius. Iso,
aava meri kalliopäisine saarineen katosi yht'äkkiä näkyvistä ja samassa
pehmeni seutu lehtoiseksi, niittyrantaiseksi sisämaan maisemaksi. Lahti
soukkeni soukkenemistaan, ja siellä täällä punoitti pieniä kalastajain
tupia vihreän sisästä.
Kun runoa lukee, niin ymmärtää sitä vain vähitellen ja se selviää sitä
mukaa kuin siinä edistyy, herättäen aina uusia tunteita. Ja kuta
enemmän lähenin Koivunientä, joka minulle tuolta tuonnempata
osoitettiin, sitä paremmin luulin ymmärtäväni sen haltijan. Hän oli
paikan itselleen valmiina valinnut, mutta sittenkin oli niin kuin olisi
paikka muuttunut sellaiseksi hänen vaikutuksestaan. Niin hyvin sopivat
ne mielestäni toinen toiseensa.
Tuossa eikä missään muualla näyttäisi pitävän olla se lehto, joka
ensiksi sai kuulla Sylvian laulut. Tuossa nuo ruohikkorinnassa
lipattelevat laineet, joissa hän olisi voinut kuulla vedenalaisen väen
soittelua illan suussa.
Noustaan maihin laivasillalle, ja toisella puolen pienoisen järven
kimaltelee ikkuna hänen asunnostaan laskevan auringon valossa. Ja
kuinka monta kertaa onkaan hän kuvannut tätä niin runollisen suloista
mielialaa, jonka tuo ilmiö synnyttää! Sää on tyyni ja kirkas. Maasta
nousee vielä kesäistä lämmintä, mutta ilma on jo kylmä ja taivas
selkeä. Puissa ja ruohoissa on vielä kesäinen vihreys vallalla, mutta
siellä täällä jo kellertää jokin yksinäinen koivu. Syksy on ovella,
mutta ei ole vielä astunut sisään. Luonto ikäänkuin vielä kätkee
povessaan kuluneen kesän lämpimiä tunteita, samalla kuin sen yllä
taivas jo selvenee talvisiin, järkevän kirkkaihin ajatuksiinsa--
niinkuin hänkin, joka täällä sen keskessä elelee. Ja ne minusta yhä
enemmän sopivat yhteen, nämä kaksi.
Tie kiertää metsän läpi taloa kohti ja tiellä tulee portti vastaan. Ja
siinä on taaskin palanen Topeliuksen omaa runoutta, ja mieleeni
muistuvat nuo kolme, joista hän on niin monta kertaa runoillut:
»Grinden, vägen och skogen»--portti, tie ja metsä. »Och barnen vid
grinden!» Ja siinä ne ovat lapsetkin. Hänellä on tässä maillaan koko
hänen rakkain maailmansa.
Yksi hänen hienoimpia luonnonkuvauksiaan on »Kesäyön kirkkaus
Pohjolassa». Ja siinä sattuvimpia piirteitä se paikka, jossa hän kuvaa
niittyä ja niityllä yösyötössä liikkuvaa hevosta. Tuossa on niitty
aitauksen sisässä ja niityllä käyskentelee hevonenkin--kenties se sama.
Mutta me lähenemme taloa, ja se talo tuntuu niin tutulta kuin olisi sen
kuinka monta kertaa jo tätä ennen nähnyt.
En tiedä, kuinka olin tullut mielessäni kuvitelleeksi, että hän oli
rakentanut itselleen huvilan uudenaikaiseen malliin. Ja nyt minä
iloiseksi hämmästyksekseni näin vanhanaikaisen herrastalon, jommoisia
on sadoittain järvenrantojemme ihanissa lehtoisissa niemekkeissä ja
joita hän on niin monta kertaa pikkunovelleissaan kuvannut, sekä ulkoa
että sisältä.
Siinä on päärakennus lasisine eteisineen, siinä yliskamari,
pirttirakennus ja puutarha. Ja siinä ennen kaikkea nuo riippuoksaiset
koivut, jotka niin suojelevasti ja miltei siunaavasti ojentavat oksansa
katon harjaa kohti ja seulovat lehtiään pitkin hiekoitettuja käytäviä.
Ei mitään uudenaikaista, kypsymätöntä ja keskentekoista, kaikki on niin
varmaa ja vakautunutta, niinkuin hänen vanhat ihanteensakin. Tulee halu
niihin uudelleen tutustua, koettaa niitä taas ymmärtää ja sovittaa
niitä omiinsa.
Tullaan eteiseen, josta vievät leveät rappuset yläkertaan. Runoilija on
ruokalevollaan, mutta talon emäntä, hänen ystävällinen ja herttainen
tyttärensä, saattaa meidät ruokasalin kautta saliin odottamaan. Se on
sisustettu tavalliseen tapaan sohvineen, pianoineen ja pöytineen,
pöydät täynnä albumeja ja korukantista kirjallisuutta. Kukkia on
ikkunain edessä ja kahden puolen ovea, joka vie puutarhan puoleiselle
verannalle. Seinät ja huonekalut ja koko huoneen vaikutus on hiukan
tumma. Ruokasali sitävastoin on sekä vaalea että valoisa. Sisustus on
korutonta kuosia, huonekalut vanhanaikuisia häkkiselustimineen ja
valkoisine punaraitaisine päällyksineen. Seinällä käyskentelee
verkalleen soikeakaappinen Könnin kello ja toisella on suuri Suomen
kartta ulottuen katosta lattiaan. Siinä on jotakin kovin viatonta ja
puhdasta perinnäistarua tuossa huoneessa.
Salin perällä on tuo niin tavanmukainen herrastalojen vieraskamari,
jossa makuutetaan kaikista arvokkaimmat vieraat, jonne ei lapsia
päästetä ja jonka sisustuksessa ei ole arkielämän jälkiä. Sen ikkunasta
avautuu ihmeen viehättävä näköala alas ruohorantaiselle järvelle
lahtineen ja niemineen, ja perällä heloittaa laivasilta ja punainen
mökki. Se lienee ennen ollut talon emäntä-vainajan huone, ja sen
seinällä yläpuolella sohvaa on muistona elinkautisesta toverista hänen
muotokuvansa. Hienopiirteinen, lempeän näköinen nainen.
Aiomme jatkaa tarkastustamme ja mennä salin läpi toiseen kamariin, jota
sanotaan »kirjastoksi», kun talon isäntä tulee meitä vastaan sen
ovella. Minkänäköinen on hänen ulkomuotonsa, sitä ei minun tarvitse
kuvata. Monista valokuvista tuntee hänet jokainen suomalainen, tuon
pienen, hyväntahtoisen, miellyttävän miehen. Ystävällinen, melkein
hellä sointu äänessä ja samanlainen katse silmissä hän toivottaa
vieraat tervetulleiksi ojentaen heille molemmat kätensä.
Hetken aikaa puheltuamme ehdottaa hän, että menisimme hänen
tiluksilleen, s.o. hänen puutarhaansa. Vanhus valitsee eteisen nurkassa
olevasta runsaasta keppivarastosta muutaman ja tarjoo minulle tueksi
toisen: oikean kansallisen paksun roskulakepin.
Rakennuksen ja rannan välissä on uhkea, hyvin hoidettu hedelmäpuisto ja
kukkalavoja toinen toisensa vieressä. Vasta nyt näyttää hän olevan
oikeassa ympäristössään, kukkiensa ja kasviensa keskessä. Voisi luulla
häntä, kuluneessa kauhtanassaan ja korvia myöten painuneessa
lierilakissaan, tuon herrastalon vanhaksi puutarhuriksi. Nuo monet
suuret puut ovat varmaankin olleet monta kertaa hänen ilonsa. Ja
samalla surunsakin, niinkuin kaikki rakkaat. Sillä viimesyksyinen
hirmumyrsky ei ollut säästänyt suojaista Koivunientäkään. Suurimmat ja
kauneimmat puut olivat silloin parahtaen kaatuneet taloa kohti ja
niistä olivat nyt vain kannot jälellä, niinkuin hautakivet ruohoisella
kirkkomaalla, muistuttamassa kuolleista ystävistä. Hän etsi ne jokaisen
käsiinsä ja osoitti, missä ne olivat seisoneet ja millä lailla
kaatuneet. Se oli ollut sellaista »isonvihan» aikuista aikaa, jolloin
vihollinen tunki sydänmaan rauhaisimpiinkin majoihin. Huoneen seiniä
myöten oli rauhan vuosina kasvanut viiniköynnöksiä seinä umpipeittoon,
maasta katonrajaan saakka. Tämänkin etelämaisen koristeen oli myrsky
armottomasti repinyt ikkunoita myöten alas.
Mutta siitä huolimatta oli talo tuossa ja sen läheinen ympäristö kovin
kaunis ja soma. Koko tämä paikka oli jo alkujaankin kuin runoilijan
silmällä valittu. Ja monien vuosien kuluessa olivat puuttuvat kohdat
yhä enemmän muodostetut asukkaan mukaisiksi. Hän kun on ahkera
kalastaja ja itse laskee verkkonsa illoin ja nostaa ne aamuin, niin on
hän teettänyt itselleen varsinaisen verkko-huoneen, jossa puolisataa
erilaista, hyvin hoidettua verkkoa riippuu orsillaan niin hyvässä
järjestyksessä kuin huolellisesti nidotut kirjat kaapissaan.
Laiturin kaiteelle on asetettu pari tusinaa siististi vuoleksittuja
puikkari-merkkejä niihin käärittyine nuorineen, ja sen päässä keinuu
kaksi kalavenettä. Ja kun hän on ahkera ja säännöllinen ilmahavaintojen
tekijä--toimi, johon hänet nähtävästi on saattanut hänen rakkautensa
luontoon ja halu elää sen ainaisessa yhteydessä--niin näemme vielä
laiturin päässä säiliön, josta hän laskee sadeveden määrän kunakin
päivänä.
Nousemme sitten rannasta pihaan ja teemme kävelyn maantielle päin,
jossa on istumasijoja jokaisen kauniimman näköalan kohdalla ja
tuuheimman koivun siimeksessä. Siellä on polkuja, joilla on jokaisella
oma nimensä ja jotka vievät toisiin istumapaikkoihin ja huvimajoihin.
Nämä viimeiset ne ovat hänen lapsenlapsiansa varten, jotka joka kesä
asuvat Koivuniemessä ja luovat eloa isoisänsä ympärille.
En voi olla pihaan palattaessa lausumatta vilpitöntä ihastustani tähän
hauskaan paikkaan. Sisään astuessaan sanoo hän ikäänkuin selitykseksi
siihen, miksi tämä ehkä niin miellyttää:
--Tavallaan ovat Suomen pienokaiset minulle Koivuniemen
lahjoittaneet... Olen ostanut sen niillä rahoilla, jotka olen saanut
lukukirjoistani lapsia varten.
* * * * *
Tuossa onkin ehkä yksi selitys siihen, miksi hän täällä niin hyvin
viihtyy ja miksi täällä muutkin niin hyvin viihtyvät. Ne ovat kai nuo
pienet haltijat, jotka sen tekevät ja joita tapaa joka lehdellä hänen
kirjoituksissaan. Ja illan pimetessä, ja kuun valaistessa--se nouseekin
juuri koivun runkojen läpi kuumottamaan--tuntuvat ne kuppelehtavan joka
pensaan ja puun juurella täällä hänen tiluksillaan.
Monet niistä lapsista ovat jo kasvaneet aikaihmisiksi ja poistuneet
siitä maailmasta, jonka hän heidän ilokseen on luonut. Mutta joka vuosi
ilmaantuu niitä yhä uusia, jotka taas omistavat sen maailman itselleen.
Ja kaikilla on niillä tavallaan osansa runoilijavanhuksen kodin ja
ympäristön lunastamisessa. Heidän keskessään, vaikkakin erillään
heistä, elää hän täällä lempeitten lentojensa siimeksessä omaa
elämätään ja viettää tuota viisaan lepoa, jota ei ole kaikille suotu
niinkuin hänelle ja jonka antaa ainoastaan tieto siitä, että on voinut
jotakin toimia sen hyväksi, jota on rakastanut.
Syrjäisestä paikastaan seuraa hän kuitenkin tarkkaan ja hartaasti
aikansa rientoja, ja kukapa tietänee, mitä hänen herkkä sydämensä
kärsii ja mitä aavistuksia hänen mielensä kätkee, kun hän taaskin näkee
kansansa kulkevan uusiin kärsimyksiin ja taas synkistyvän sen taivaan,
jonka pilviä hänkin oli niin suurelta osaltaan ollut pois puhaltamassa.
Mutta hän ajatellee kai:
»Ei ole aina Antin tuuli,
Pietarin peräntakainen,
Vielä on tuuli Tuomahankin.»
Se on tuo vakaa luottamus oikeuden ja totuuden voittoon, josta hän niin
usein on puhunut, joka häntä ylläpitää ja joka seuraa hänen luotaan
poistuvan vieraankin mukana.
Ja kun hautaan kallistuva vanhus vielä kiinnittää toivonsa
tulevaisuuteen, emmekö sitä sitten tekisi me nuoretkin? Kun ainaisille
talviteloilleen asettunut pursi odottaa kevään avovesiä, mitä syytä
olisi silloin uusien kolmilaitojen pelätä ikuisen talven tuloa!
»Päivälehti», lokak 7 pna 1891.