Ingrid, Larsson ja Rudolf oikealta.
LARSSON: Mitä sinä tuommoista turhaa aina loruat. Osaan kyllä antaa
arvon hauskalle pilapuheelle, mutta kun se menee liian pitkälle...
RUDOLF: Ei mestari, se onkin täyttä totta, mitä olen puhunut. Jo tänään
otan pestin sotaväkeen ja kun rynnäkkö alkaa, menen Armfeltin
joukkoihin.
LARSSON: Ah, mutta sehän on pelkkää hullutusta!
RUDOLF: Kuinka? Onko kuninkaan ja isänmaan puolesta taisteleminen
teistä hullutusta?
LARSSON: Kuka sitä on sanonut! Päinvastoin on jokaisen velvollisuus
uhrata viimeisen veripisaransakin isänmaan puolesta ja kun kuningas
Kustaa kulkee etunenässä, niin kukapa ei häntä seuraisi... Mutta sinä,
poika raukka, mitä sinä sodassa luulet tekeväsi?
RUDOLF: Mitäkö teen? Jospa tietäisitte kuinka voimakas olen, niin ette
noin puhuisi!... Eilenkin kun löin Räätäli-Matin Jaakkoa korvalle, niin
paikalla lensi hän seljälleen ja toissapäivänä tein saman tempun
eräälle vääräsääriselle talonpojalle.
LARSSON: Ja tuo on mielestäsi oivaa urhoollisuutta! Luulet kai voivasi
tehdä samoin silloinkin, kun venäläinen lähestyy. Oh ei, silloin eivät
sellaiset temput auta mitään, silloin on olo vähän kuumempaa!
RUDOLF: No, sitä minä en pelkää vaikka lähettäisivät minkälaisen
kuulasateen hyvänsä. Muutoin kertovat sotilaat, että kuningas oli
kerran taistelun alussa huutanut joukoilleen: "Raukka se, joka ampuu!"
Ja sinä päivänä ei suomalaisten pyssyistä pamahtanut ainoatakaan
laukausta! He ottivat vaan vihollista korvista kiinni ja pyörähyttivät
pari kertaa ympäri, ja sillä lailla oli Armfelt yksinään lopettanut
vähintäin parituhatta vihollista. Jos minä nyt saan hengiltä pari
sataakin, niin onhan sekin jo kaunis alku...
LARSSON: Sinäkö? Hyvä, jos saat edes yhdenkin... Ei, jää sinä vaan
kauniisti kotiin ompelemaan hansikoita!... Se sopii sinulle paljon
paremmin.
RUDOLF: Olen tehnyt päätökseni ja sitä en muuta. Jos en sodassa paljoa
voikaan toimittaa, niin löydänhän kumminkin kunniakkaan kuoleman kun
tämä eläminen on niin raskasta ja ikävää...
LARSSON: No, tuhannen tuhatta! Siltäkö tuntuu? Ja minkätähden, jos saan
kysyä?
RUDOLF: Niin, siksi, että ... että... Ah, on kai mestari huomannut,
ett'en enään tee työtä yhtä halukkaasti kuin ennen... En tiedä mistä se
tulee, mutta...
LARSSON: Ahaa, kyllä tiedän mistä kenkä likistääl No, mutta miksi et
ole puhunut itse tytön kanssa?... Hänellä on vapaa tahtonsa olen aina
sanonut. Ah, tuollahan hän onkin!... Ingrid!...
INGRID (Säikähtäen). Mitä, isä?
LARSSON: Mitä sinä siellä niin uteliaasti katselet!
INGRID (Hämillään). Olin niin ihastunut tähän kauniiseen kevätpäivään
ja päivän hopeaterä lumosi minut kokonaan kirkkaudellaan.
LARSSON: Vai niin, sinä haaveksit tulisia silmiä... Niin, niin, sehän
on tyttöjen tapaista! (Rudolf'ille). Kas niin, käytä nyt tilaisuutta ja
sano hänelle mitä sinulla on sydämmelläsi! Minä olen kyllä
suostumukseni antava jos tyttö myöntyy. (Ääneen). Hyvästi hetkeksi
lapsukaiseni. Minulla on vähän asiaa Räätäli-Matille. (Mennessään
ovessa itsekseen). Saa nähdä, kuinka hän aluksi suoriutuu tämänlaisista
taisteluista! (Ulos peräovesta).