INGRID: Ommellen hansikkaa etunäyttämöllä olevan pöydän ääressä laulaa.
Laulu N:o 1.
Soi riemuisasti laulu,
Taas reipas suruton!
On murhe multa poissa;
Mä itse mursin sen.
Nyt lennän tuulen lailla
Mä metsän ruusumailla.
Mä illoin kohtaan siellä
Ain' oman armaani,
Mi kerran vannoi mulle,
Ett' hän on omani,
Vaikk' taivas koitteleisi
Ja hältä toivon veisi.
Kuitenkin, jos mä siellä
Kohtaisin kolmannen,
Sylissä kultaseni,
Mi istuis' laulellen
Niin loppuis ilo multa:
Mun pettänyt on kulta.
Niin käypi täällä aina,
Ett' kuihtuu kukkaset,
Ja ruusumailla kasvaa
Piikkiset ohdakkeet.
Ja ruusu kaunokainen
On piikkipensas vainen.
Niin sanotaan laulussa, mutta mitäpä minä siitä välitän! En ole vielä
antanut sydäntäni kenellekään. Olen vapaa -- vapaa kuin taivaan lintu.
Tosin sanovat kasvinkumppanini, että on niin ihanaa olla rakastettuna
ja ett'ei mikään hetki onnellisuudessa voita sitä hetkeä, jolloin
rakastaja polvistuneena vannoo uskollisuuttaan. -- Hm, enpä tiedä
ovatko he oikeassa, mutta jos kerran sattuisi niin, että minäkin
rakastuisin johonkin nuorukaiseen, niin pitäisi hänen olla urhoollinen
ja uljas mies, niinkuin kuningas Kustaakin. Siinä on mies, jonka
vertaista saa hakea!... Kas niin, nyt tämä ompeleminen taas alkaa
väsyttää... Niinpian kuin vaan tulen ajatelleeksikaan kuningasta ja
sitä hienoa herrasväkeä, joka nyt on kaupungissa, niin alkaa päätäni
huumata. Sellaista komeutta olen harvoin nähnyt... Ei, nyt en ompele
enään ainoatakaan pistosta.
Panee työnsä pois ja menee akkunan luo.
Kas kuinka kauniisti kevätaurinko paistaa puhtaaseen lumeen, joka vielä
peittää maan ja meren, ja hongat tuolla kaukana kohoavat kuin
hopeahapsiset jättiläiset...
Laulaa.
Laulu N:o 2.
Loista, kirkas päivä loista!
Kinokset nuo paksut poista!
Pohjolaan tuo kevät kukka
Laaksoloihin nurmen nukka.
Koita, koita Suomen päivä!
Kauvas poista huolten häivä!
Valon kun sä kirkkaan tuonet
Poistunevat kansan huolet.
Vetäytyy äkkiä pois akkunasta, huudahtaa.
Ah, Luojani!... Sama ylhäinen herra, jonka useita kertoja olen nähnyt
kävelevän tästä ohi, meni taas äsken ja iski minulle silmää niin
kummallisesti. Mitä hän sillä lie tarkoittanut... (Katsoo ulos). Tuolla
hän nyt menee, alinomaa vilkuillen tännepäin.