Vatsapuhuja. — Kauheita mutta opettavaisia päiviä. — Braamaputran
eteläinen lähde. — Hyvästi Jutsang! — Paremmat ajat. — Suuria kyliä. —
Torjumin leiri. — Tokhim. — Vanhoja tuttuja. — Soittoniekkoja. — Kylpy
Mansarovarissa.
Niinkuin lukia kartan punaisesta viivasta näkee, kuljimme ensin
länteen, sitten länsiluoteeseen, luoteeseen, länteen ja taas
luoteeseen, seuraten Braamaputraa etelämpänä kuin menomatkalla, ja
niin saavuimme Jutsangin eli Keskimaakunnan rajalle. Vartiamme olivat
sekä tylyjä että kaikin tavoin raakoja ja häijyjä meitä kohtaan. Pari
ratsumiestä oli kuitenkin ystävällistä ja pitivät meistä huoltakin
sekä antoivat meille vähän voita tai tsambaa, kun vaan kumppanit eivät
huomanneet. Vartioita vaihdettiin niin usein, ettei meillä ollut
tilaisuutta tutustua heihin eikä ystävyntyä, ja jokainen uusi joukko
oli aina entistänsä pahempi.
Eräänä päivänä eräs lystillinen temppu herätti heissä kauhua. Olimme
pysähtyneet erään kallion lähelle ja ratsastajat olivat asettuneet
noin kahdenkymmenen askeleen päähän meistä. Kun olin kaikin keinoin
turhaan koettanut herättää häissä lurjuksissa pelkoa ja kunnioitusta
minua kohtaan, käytin viimeksi vatsapuhujan-taitoani, jota vanhastaan
osasin. Olin puhuvinani jollekin ja saavinani vastauksen ylhäältä
kallionhuipulta. Tiibettiläiset joutuivat pelosta ihan suunniltaan.
Kysymykseensä kuka tuolla ylhäällä oli, vastasin, että siellä oli eräs
tuttavani. "Onko se plenki?" — "On." — Silmänräpäyksessä heittivät he
meidät jaakkiemme selkään, nousivat itse omille pikku hevosilleen ja
lennossa sieltä lähdettiin.
Saavuttuamme eräälle paikalle, jonka tullessani olin laskenut olevan
83°6’30" i.p. ja 30°27’30" p.l., huomasin olevani oikein onnen poika.
Tällä kohdalla yhtyvät Braamaputran molemmat tärkeimmät lähdehaarat
yhdeksi joeksi. Toinen, jota olin menomatkallani seurannut, tulee
luoteesta, toinen länsiluoteesta. Tiibettiläiset valitsivat ilokseni
eteläisen tien, ja sain siis nähdä joen toisen varsinaisen alkuhaaran.
Se alkaa pienestä lätäköstä tasangolla noin 82°47’ i.p. ja 30° ja
33’ p.l. Minä nimitin pohjoisen haaran oman nimeni mukaan, jota ei
katsottane sopimattomaksi, koska olin ensimmäinen siellä käynyt
Eurooppalainen ja koska matkanikin tapahtui näin omituisissa oloissa.
Tämä osa vankeusaikaamme, vaikkakin köyhä vaiheista, oli varsin
opettavainen. Matkalla sain nim. jonkun ystävällisen sotamiehen
laulelemaan tiibettiläisiä laulujansa, jotka olivat hyvin shokalaisten
laulujen kaltaisia. Samoin onnistui minun kyselemällä saada heiltä
koko joukon tietoja Tiibetistä ja Tiibettiläisistä, joita sitten omien
havaintojeni lisäksi olen tässä kirjassa kertoellut.
Me olimme tulleet Jutsangin maakuntaan pitkin Maiun-solan rinteitä,
mutta nyt jätimme tämän maakunnan kulkien etelämpää alemmasta solasta.
* * * * *
Vaelsimme nyt luoteiseen suuntaan. "Pyhän" maakunnan hyvästi
jätettyämme alkoi vartioitten tylyys vähitellen talttua. Saimme nyt
useammin ostaa ruokaa niillä minun rahoillani, jotka pombo oli minun
taskuuni pistänyt. Aterioidessamme ratsastajat irroittivat kätemme
käsiraudoista ja kytkivät sen sijasta jalat. Saimme myös heiltä
lainaksi astioita vähän lämmintä ruokaa keittääksemme, jota pitkään
aikaan emme olleet nauttineet. Tämä oli erittäin virkistävää.
Kuljettuamme poikki sen polun, jota myöten me olimme Tiibettiin
tulleet, kuljimme nyt pohjoisemmassa, yhtäsuuntaisesti erään
aaltomaisen ylätasangon kanssa. Näin väistimme sen suoperäisen
tasangon, jota Tiibettiin mennessä oli ollut niin vaikea kulkea.
Näimme siellä täällä joukon mustia telttoja ja eräänä iltana kun
leiriydyimme muutamien pikku järvien lähelle, saimme ostaa kutun. Eräs
ratsastajista, kunnon mies, joka oli ollut hyvin ystävällinen meille,
valitsi meille pienen, hyvinvoivan eläimen, ja me odotimme ihastuksella
saavamme vankan aterian, kun suureksi mielipahaksemme huomasimme, ettei
meillä ollut asetta, millä kutun teurastaisimme. Emme voineet lyödä
siltä päätä poikki, kun eivät Tiibettiläiset uskoneet meille veistä
tahi miekkaa, ja itse eivät teurastaneet eläintä meille. Vihdoin voitti
ystävällinen ratsastajamme epäilyksensä ja saatuansa kolikon, tappoi
hän kutun kuristamalla. Kuristaen eläintä toisella kädellä, pyöritti
hän ahkerasti toisella kädellään rukousmyllyänsä.
Muutaman päivän kuluttua jouduimme suurelle lakeudelle, jossa oli erään
tarjumin leiri, käsittäen noin parisataa telttaa. Tähän jäimme yöksi.
Siellä oli suuri joukko laamoja ja sotamiehiä. Keskellä yötä meidät
herätettiin ja meidän täytyi siirtyä muutaman kilometrin edemmäksi.
Aamulla varhain kuljimme ison joen yli ja jatkoimme matkaamme päin
lounasta, kunnes illalla saavuimme Tokhimin tarjumin leiriin. Täällä
kohtasimme samoja upseereja, jotka mennessämme olivat tuoneet meille
tarjumin lahjat ja jotka me ajoimme pois, kun rupesivat meitä
uhkaamaan. Tällä kertaa he olivat sangen kohteliaita. Vanhin heistä
lausu meille kaikenlaisia kohteliaisuuksia ja ilmaisi ihmettelevänsä
meidän rohkeuttamme taistellessamme sellaista ylivaltaa vastaan. Vanhus
teki parhaansa meidän hyväksemme, kutsuipa pari soittoniekkaakin
meitä huvittelemaan. Toisella näistä oli omituinen, neliskulmainen
karvalakki; hän hieroi kaaremmuotoisella jousella kaksikielistä
soittokonetta, ja hänen seuralaisensa, pieni poika, tanssi kömpelösti
ruumistaan vääntäen, ja kulki sitten kerjäämässä _tsambaa_.
Tiibettiläiset ovat kerjäläisille hyvin anteliaita ja kieltäytyvät
harvoin heille jotain antamasta, olkoon sitten lahja kuinka vähäinen
tahansa: vähän tsambaa, voita tai ghuraa.
Hyväksyttyämme isäntiämme ja vartioitamme lähdimme seuraavana
päivänä Mansarovaria kohti ja saavuimme saman päivän iltapäivällä
Tukkeriu kylään ja gombaan, sekä sijoituimme samaan majataloon, jossa
mennessämme olimme yöpyneet. Täällä riisuttiin meiltä kahleet ja
me tunsimme itsemme verrattain vapaiksi, vaikka neljä miestä aina
kulki sivullani ja yhtä monta vartioksi Khanden Singiä ja Mansingia.
Minä käytin tilaisuutta kylpeäkseni Mansarovar-järvessä ja molemmat
seuralaiseni lähettivät salaaminsa jumalillensa ja puhdistivat itsensä
pyhässä vedessä.
Munkit jotka edellisellä kerralla olivat olleet niin ystävällisiä,
olivat nyt erittäin yrmeät ja epäkohteliaat. Katseltuaan meidän
tuloamme, vetäysivät he kaikin luostariin ja sulkivat portin. Koko
kylänväki pysytteli myös kotosalla ja pian olimme yksinämme koko
paikalla.
Oli vielä pimeä, kun meidät herätettiin ja käskettiin valmistautumaan
lähtöön. Kun emme kyllin pikaisesti valmistuneet, laahattiin me
majatalosta ulos. Hartaasta pyynnöstämme saimme kuitenkin vielä kerran
kylpeä Mansarovarissa, jonka vesi nyt kuitenkin tuntui jääkylmältä,
eikä meillä ollut mitään, niillä pyyhkisimme itseämme. Noin tuntia
ennen auringonlaskua nostettiin meidät jaakkien selkään ja lähdimme
matkaan kolmenkymmenen ratsastajan ympäröiminä.