Wilson ja peshkari Tiibetissä. — Tahtovat viedä meitä Lumpija-solasta.
— Me hätyytämme vartioitamme. — Lapsang. — Palaamme takaisin. — Dogmar.
— Päivän kenraalina. — Vihdoinkin Taklakotissa. — Ystävien seurassa.
— Kohtaus Nerban kanssa. — Kuinka vapaaksi pääsin. — Rajan yli. —
Tinker-sola Nepalissa. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Larkin. —
Takaisin Tiibettiin. — Hyvästi Mansing! — Kotona.
Kuljettuamme useita tuntia pysähdyttiin teetä juomaan. Lähellämme
levähti mies nimeltä _Suna_, veljineen ja poikineen, jotka olin
Garbjangissa tavannut. He kertoivat, että Intiaan oli tullut tietoja,
että minä ynnä molemmat palveliani olisivat mestatut Tiibetissä ja että
t:ri Wilson ja peshkari eli valtiollinen asiamies Karak Sing silloin
olivat menneet rajan yli, hankkimaan asiasta selkoa sekä saamaan minun
kapineeni pois. Olin hyvin iloinen kuullessani, että he vielä olivat
Taklakotissa. Sain Sunan menemään ilmoittamaan tri Wilsonille missä
olin ja että olin vankina.
Olin tuskin saanut tämän Sumalle ilmoitetuksi, kun jo vartiani kävivät
hänen kimppuunsa, ja ajoivat heidät pois, sittenkun olivat ankarasti
kieltäneet heitä olemasta missään tekemisissä minun kanssani. Kun taas
olimme liikkeelle lähteneet, tuli eräs ratsastaja laukaten meidän
luoksemme tuoden kiellon Jong Peniltä Taklakotista, ettemme saisi mennä
Lippu-solan kautta, johon nyt olisimme kahdessa päivässä ehtineet,
vaan että meidän tulisi lähteä kaukaista Lumpija-solaa kohti. Tähän
vuoden aikaan on mahdotonta päästä tästä selästä. Meidän tulisi tehdä,
mutka, johon menisi viisi- tai kuusitoista päivää ja suurimmaksi osaksi
kulkea lumen ja jäitten läpi. Nälkiintyneinä ja heikot kun olimme olisi
tämmöinen marssi ollut meidän kuolemamme. Pyysimme päästä Taklakotiin,
mutta vartiamme kielsivät. Ja tällä välin oli Jong Pen lähettänyt uuden
sanan ja sotamiehiä valvomaan käskyn täyttämistä sekä estämään meitä
menemästä Lippu-solalle.
Vartiamme, joihin Taklakotista tulleet ratsastajat nyt olivat
liittyneet, pakottivat meidän jättämään Lippu-tien ja me aloimme
kulkea jäistä Lumpija-solaa kohti. Tämä oli meidän murhaamistamme, ja
Tiibettiläiset, jotka tämän hyvin tiesivät, laskivat saavansa sanoa
intialaisille viranomaisille, että me olimme Lumpija lumessa ja jäissä
kuolleet luonnollisen kuoleman.
He ilmoittivat jättävänsä meidät sille kohdalle, jossa lumi alkaa, ja
etteivät antaisi meille ruokavaroja, ei vaatteita eikä peittoja, ja
että saisimme omin neuvoin tulla toimeen niin hyvin kuin taisimme. On
turhaa sanoa, että edessämme olisi varma kuolema.
Päätimme ettemme enää kärsivällisesti alistuisi kohtaloomme, vaan että
ryhtyisimme viimeiseen keinoomme. Kuljettuamme moniaita kilometriä
Taklakotin tien länsipuolella, kieltäydyimme menemästä kauemmaksi
siihen suuntaan. Sanoimme suoraan heille, että teemme vastarintaa,
jos he pakottavat meitä. Meille on yhdentekevää, kuolemmeko heidän
miekastaan vai palellummeko kuoliaaksi Lumpija-solassa.
Neuvottomat vartaat päättivät jäädä tänne yöksi, ehtiäksensä saada
lähettilään Taklakotiin pyytämään uusia käskyjä. Yön kuluessa tuli
käsky, että jatkaisimme matkaamme ja aamun tultua valmisti vartiostomme
lähtöä Lumpijaa kohti. Silloin me kolme kokosimme vähät voimamme ja
rupesimme äkkiä heitä kivittelemään. Kuuluu uskomattomalta, mutta
ennenkuin heihin vielä oli sattunutkaan, lähtivät meidän urheat
sotilaamme pakoon, minkä käpälistä lähti. Me lähdimme Taklakotia kohti
ja meitä seurasi nuo pelkuri raukat nöyrimmästi rukoillen, ettemme
enää heitä vastustaisi, vaan hyväntahtoisesti seuraisimme heitä sinne,
mihin meidät veisivät. Muussa tapauksessa lyötäisiin heiltä pää poikki.
Me emme välittäneet heitä kuunnella, vaan kivittämällä pidimme heitä
etäällä.
Olimme kulkeneet vaan muutamia kilometriä, kun kohtasimme lauman
sotamiehiä ja laamoja, jotka Jong Pen oli lähettänyt meitä,
vangitsemaan meitä. Olimme semmoisessa tilassa, ettemme voineet
ajatellakaan vastustaa tuommoista ylivoimaa. Mutta kun he näkivät,
ettemme olleet kahleissa, aikoivat he ampua meitä.
Joukon johtajana oli Jong Penin ensimmäinen ministeri Lapsang ja hänen
sihteerinsä. Menin heitä kättelemään. Meillä oli pitkä ja myrskyinen
keskustelu, mutta he olivat taipumattomat. He vaativat, että me nyt,
kun olimme vaan muutaman kivenheiton päässä rajalta, kääntyisimme
takaisin ja kulkisimme suuren mutkan Lumpija-solan yli. Niin oli Jong
Pen käskenyt ja sekä minun että heidän tuli häntä totella. He eivät
antaneet eivätkä myyneet minulle ruokavaroja, vaatteita eikä hevosia.
Me vastustimme mitä jyrkimmin ja selitimme ennen kuolevamme tässä, kuin
menisimme askeltakaan kauemmaksi länteen.
Lapsang ja hänen seuralaisensa pyysivät minun nyt antamaan kirjallisen
luettelon niistä Shokalaisista, jotka minua olivat Tiibettiin
saattaneet; aikomus oli kaiketi anastaa heidän omaisuutensa.
Sanottuani, etten osaa kirjoittaa Tiibetin enkä Hindustanin kieltä,
pyysivät he, että kirjoittaisin sen Englannin kielellä. Suostuin
siihen, mutta miesteni nimien ja oman allekirjoitukseni sijasta
kirjoitin luetteloon, terveellisiä muistutuksia, arvatenkin
Tiibettiläisten hämmästykseksi, kun saivat paperin käännettynä heidän
kielellensä.
Kun kuitenkin kielsivät tappavansa meitä paikalla ja kun Lapsang
oli erittäin kohtelias ja pyysi meitä ikäänkuin persoonalliseksi
suosionosoitukseksi häntä itseä kohtaan menemään Lumpija-solasta,
päätin ennen suostua heidän ehtoihinsa kuin suotta kuluttaa kallista
aikaa.
Tämän suuren ratsujoukon vartioimana olimme tulleet lähes Kardamiin,
kun ratsastaja täyttä laukkaa ja huutaen tuli vastaamme. Me pysähdyimme
ja hän antoi Lapsangille kirjeen. Se sisälsi käskyn, että Lapsangin
tulee viedä meidät heti Taklakotiin.
Käännyimme nyt takaisin tuon aaltomaisesti muodostuneen tasangon poikki
Gakkon-virran yläpuolella ja saavuimme myöhään illalla Dogmar nimiseen
kylään laaksossa kahden korkean sorasavi-kunnaan välissä. Joukkomme
enin osa vaihetti täällä hevosia ja lähti ajamaan Taklakotiin, mutta
meidän täytyi jäädä tähän. Vähän ajan päästä tuli Jong Peniltä uusi
sanansaattaja, joka selitti että tämä oli muuttanut mieltänsä ja että
meidän sitenkin täytyy mennä Himalaijan yli Lumpija-solasta.
* * * * *
Yöllä nousi kylässä aika rymäkkä. Ihmisiä juoksi edes takaisin huutaen
ja hoilaten. Suuri joukko ratsumiehiä oli saapunut.
Tiibetti on jaettu lääneihin eli maakuntiin, joita korkeat virkamiehet
hallitsevat; nämät ovat ikäänkuin piirikuntien pikkukuninkaat
alituisessa riidassa keskenään. Tämän nyt saapuneen uuden armeijan
tulon oli myös aiheuttanut kateus ja riita tienomistuksesta.
»Armeijassa» oli noin puolen kolmatta sataa ratsumiestä varustettuna
kivääreillä ja miekoilla. Päällikkö tuli useiden upseerien seurassa
minun tyköni ja puhui ja huitoi niin tuimasti, että pelkäsin taas uusia
rettelöitä syntyvän. Ja niin tapahtuikin.
Äsken tulleet olivat sotaväkeä Gyanemasta, Kardamista ja Barkasta.
Heillä oli kovat ohjeet, että me emme millään ehdolla saisi kulkea
tarjumin alueen lävitse emmekä mennä Lumpija-solasta. Täten ei meillä
olisi avointa tietä rajan yli missään. Valliamme ja muutamat Jong
Penin ratsumiehet pitivät viisaimpana vetääntyä pois pulasta, heitä
kun oli luvultaan vähemmän. Päästäkseni lopultakin pois kaikkien
kynsistä, suostuin innoissani kaikkiin tulioiden tuumiin ja kehotin
heitä tarttumaan miekkaan, jos Jong Peniläiset vielä vaatisivat minun
menemään tarjumin alueen kautta. Kun kaikki tiet nyt olivat tukossa,
arvelin, että täältä emme pääse milloinkaan, ellemme ase kädessä
aukaise tietämme.
Gyaneman miehet kysyivät, suostuisinko johtamaan heitä Jong Penin
miehiä vastaan, jos tarve tulisi? Vaikken paljon luottanut heidän
miehuuteensa, suostuin kuitenkin rupeamaan heidän "kenraaliksensa",
Khanden Sing ja Mansing ajutantteinani. Enimmän osan yötä käytimme
hyökkäyssuunnitelmamme tekemiseen, ja kun kaikki oli valmistettu,
lahjoittivat Tiibettiläiset minulle kiitollisuutensa osoitukseksi
lampaan rinnan, tsambaa ja kaksi tiiltä teetä.
Vihdoin tuli aamu. Ratsukseni sain pikku hevosen, samoin Khanden
Sing ja Mansing. Uljaan tiibettiläisen joukkoni etunenässä lähdin
nyt Taklakotia vastaan. Olimme saaneet tietää, että Jong Pen oli
järjestänyt joukkonsa lähi paikalle, katkaistaksensa meiltä tien.
Siihen kohtaan täytyi meidän rynnätä. Tiibettiläiset sanoivat
vihaavansa Jong Penin miehiä ja hakkaavansa ne armotta maahan kalkki
tyynni, jos he vaan yrittäisivät vastustaa.
"Ne vasta ovat pelkuria raukkoja," sanoi eräs upseerini. "Ne juoksevat
käpälämäkeen, jahka ne saavat nähdä meidät."
Hän taukosi äkkiä puhumasta, sillä nyt kuului kaukaa vihollistemme
hevosten tiu'ut. Koetin parhaani mukaan rohkaista sotamiehiäni, mutta
turhaan: pelko ja kauhu levisi heihin. Jong Penin joukot tulivat
näkyviin ja nyt sain nähdä kummia: kaksi armeijaa seisovan vastatusten
ja molemmat valmiit juoksemaan toistansa pakoon. Osoittaakseen
rauhalliset aikomuksensa heittivät molemmat puolueet kuumeentapaisella
kiireellä pyssynsä ja miekkansa maahan. Sitten pidettiin
rauhankeskustelu, jossa kumpikin puolue teki myönnytyksiä. Minusta ei
kukaan välittänyt.
Tämän kestäessä saapui ratsumies tuoden Jong Peniltä meille luvan
jatkaa matkaamme Taklakotiin. Armeijani lähti takaisin luoteeseen ja
minä, viralta pantu kenraali, olin taas yksityishenkilö ja vanki. Vahva
vartiosto vei meidät raivaamatonta tietä autioiden vuortenkukkulain
yli, pitkin Gakkon-virran vartta. Me sivuutimme satoja _khokdenia_,
isoja ja pieniä, useimmat punaisiksi maalatut, sekä _mani_-muureja.
Jyrkkää polkua ratsastimme sitte ylängön rinnettä alas väkirikkaaseen
seutuun, jossa siellä täällä näkyi kivitaloja. Vasemmalla näimme
suuren _Delaling_ nimisen luostarin ja vähän matkaa siitä pienen
luostarin, _Sibling_, sekä kiersimme sitten korkeata, kaunismuotoista
vuorenkukkulaa, jossa Taklakotin linnoitus ja luostari kohoaa.
* * * * *
Niin kovin me pelkäsimme uusien rettelöiden syntymistä, että olimme
tuskin päässeet Gakkon-virran yli vievän puusillan toiselle puolelle,
kun Khanden Sing ja minä, nähdessämme suuren shokalaisleirin vuoren
juurella, läimäytimme hevosiamme piiskalla ja poistuimme täyttä laukkaa
vartiaimme luota. Tuiman ratsastuksen perästä pitkin vuoren rinnettä,
jossa asuu sadoittain ihmisiä vuoriluolissa, olimme vihdoinkin ystävien
joukossa. Shokalaiset, jotka tänne olivat tulleet tavaranvaihtoa ja
kauppaa tekemään Tiibettiläisten kanssa, eivät aluksi tunteneet meitä,
ja hämmästyivät suuresti meidät nähdessään.
Kysyimme tietysti heti t:ri Wilsonia ja tultuamme hänen tykönsä hän
tuskin tunsi meitä, niin toisennäköiset me olimme. Hän näytti sangen
liikutetulta nähdessään meidät näin surkeassa tilassa.
Kun uutinen meidän tulostamme oli ehtinyt levitä keko leiriin,
osoittivat kaikki meille mitä hartainta ystävällisyyttä. Wilsonin
teltassa oli eräässä nurkassa karkeata sokeria maljassa, arviolta
kilon verran: sen minä nälissäni pian olin ahminut. Ei viipynyt
kauvaa, ennenkuin shokalais-ystäväni lahjoittelivat minulle runsaasti
ruokavaroja, joita Rubso, tohtorin kokki, sitten heti valmisteli.
Valtiollinen peshkari eli asiamies Karak Sing toi minulle vaatekerran;
muita vaatteita sain Wilsonilta. Omat ryysyni olivat aivan elävissä.
Vartiamme eivät olleet kertaakaan sallineet meidän muuttaa vaatteita,
eikä myös pesua suvaittu. Ainoastaan erityisestä suosiosta ja muka
pyhän järven vuoksi, saimme kylpeä Mansarovarissa.
Myöhemmin päivällä minun haavani ja muut vammani tutki t:ri Wilson,
joka siitä lähetti Intian hallitukselle kertomuksen. Wilsonin ja Karak
Singin hellässä hoidossa sekä saamani runsaan ja hyvän ravinnon sekä
hoidon avulla toinnuin verrattain pian ja lannistunut mieleni taas
virkeni. Vähitellen unohdin kärsityt vaivat, vaarat ja vastukset.
Taklakotissa viivyin kolme päivää. Tällä aikaa tuotiin minulle takaisin
osa anastettuja tavaroitani. Helppo on ajatella iloani, kun näissä
löysin päiväkirjani, muistikirjat, kartat ja piirustukset. Kiväärini,
osa rahoja, äidiltä saamani sormus, moniaat tieteelliset koneeni,
kokoelmat, yli 400 valokuva-levyä y.m. oli vielä poissa. Muutamia
näistä sain kuitenkin pari kuukautta myöhemmin Englannin hallituksen
välityksellä.
Eräänä päivänä tuli Wilsonin telttaan Tokhimin tarjumi ja hänen
sihteerinsä Nerba, jolla oli ollut niin paljon tekemistä minun
piinaamisessani, Jong Penin sihteeri ja vanha Lapsang viheliäisessä
suurihihaisessa samettitakissaan. He tunnustivat kaikin tohtori
Wilsonin, peshkarin, pundiitti Gobarian ynnä monien Shokalaisten
kuullen ja läsnä ollessa, että minun tekemäni kertomus kärsimyksistäni
oli kaikissa yksityiskohdissaan täydellisesti oikea, niinkuin sen
myös olen tässä kirjassa aivan yhtäpitävästi esittänyt. Samalla he
ilmoittivat ylpeilevänsä siitä, mitä olivat tehneet ja käyttivät
tätä puhuessaan sanoja ja lauseita, jotka eivät suinkaan Englannin
hallitusta mairinneet.
Tässä tilaisuudessa olin vähällä saattaa Wilsonille ja peshkarille
paljon mielipahaa, sillä vereni kuohui kuullessani Tiibettiläisten
solvauksia. Katkeruuteni nousi äärimmilleen, kun Nerba kieltäytyi
minulle antamasta äitini sormusta, joka hänellä oli sormessaan.
Kiivaudessani tempasin ensimmäisen aseen, minkä sain ja hyökkäsin sillä
Nerban niskaan, tuon konnan, joka väijyksistä minua oli ampunut ja
pidellyt tukasta, silloin kun pombo käytteli tulikuumaa rautaa minun
silmieni edessä. Wilson ja Karak Sing tulivat väliin ja niin Nerba
pelastui puukon kynsistä. Mutta tämän johdosta nuo Tiibetin virkaherrat
syöksivät ovelle ja niin nolosti loppuivat meidän keskustelumme.
Keskustelumme jatkuessa sain tietää kuinka meidän pelastuksemme
oli tapahtunut. Kun Wilson ja peshkari saivat tiedon, että minä
ynnä palveliani olisimme mestatut, olivat he lähteneet rajan yli
toimittamaan tutkimuksia ja yrittämään pelastaa kapineitani.
Silloin olivat he saaneet Suna nimiseltä Shokalaiselta, jonka olin
Mansarovarista lähettänyt, kuulla että olin vankina, repaleissa, täynnä
haavoja ja nälästä kuolemaisillani. Heillä ei ollut tarpeeksi väkeä,
tunkeaksensa kauemmaksi maahan minua kohtaamaan. Sitä paitsi olivat
Tiibettiläiset heitä ankarasti vartioineet. He ynnä pundiitti Gobaria
olivat vakavasti Jong Peniä nuhdelleet sekä uhanneet lähettää armeijan
häntä vastaan, jollei hän pian minua vapaaksi päästäisi. Tällä tavoin
olivat he saaneet hänen lupaamaan, että minut vietäisiin Taklakotiin.
Tosin lupa sitten peräytettiin, mutta annettiin taas uudelleen, ja
minun on siis kiittäminen näitten kolmen herran tarmoa ja hyvää tointa,
että vielä elän.
Levähdimme vähän kootaksemme voimia ja suuntasimme sitten matkan
Intiaan. Menimme Himalaijan ylitse Lippu-solasta ja niin oltiin taas
onnellisesti Englannin alueella. Päivämatkamme olivat erältänsä lyhyitä
Gungiin asti, jossa täytyi levätä joitakuita päiviä t:ri Wilsonin
parantolassa. Wilsonilla oli täällä tallella ne tavarani, jotka hänen
muassaan Gyanemasta lähetin: koneita, valokuvalevyjä y.m.
Oli varsin ihmeellistä, kuinka nopeasti me t:ri Wilsonin hoidossa
aloimme tointua. Kun ensi kerran katsoin peiliin, kavahdin omaa
hahmoani, sillä niin tonttumainen se oli. Mutta kun kuukausia
vanha partani ja pitkä tukkani olivat tehneet likempää tuttavuutta
asianmukaisten teräkalujen kanssa, aloin taas näyttää sivistyneitten
muotoiselta. Selän vammat kuitenkin yhä vielä tuottivat tuskaa.
Oikealla silmällä näen verrattain hyvin, mutta vasemmasta on näkö
kadonnut.
Poikettuani Tinker-solaan Nepalissa, kuljin paluumatkalla Karak Singin
seurassa vielä kerran tuon kuuluisan Nerpani-tien pahamaineisia,
puisia riippusiltoja myöden Askoteen, jossa tapasin herra Larkinin.
Hänet oli Intian hallitus määrännyt pitämään tutkintoa Tiibettiläisten
väkivaltaisuuksista minua kohtaan. Vaikken vielä ollut entisissä
voimissani pidin kuitenkin velvollisuutenani palata hänen kanssansa
rajan taka, ollakseni avullisena tutkimuksessa. Aioimme mennä
Lippu-solasta jonkun matkaa Tiibettiin, antaaksemme Jong Penille
tilaisuuden tulemaan meitä kohtaamaan; mutta hän kieltäytyi tulemasta.
Siitä huolimatta ja tiibettiläisiä juonia välttääksemme menimme
sittenkin Lippu-solasta ylitse Tiibettiin. Oli satanut vahvasti
lunta ja oli kovin kylmä. Pari päivää ennen meidän matkaamme oli
eräs Shoka-mies, yrittäissään samoin Lippu-solalta Tiibetin puolelle
paleltunut vuorilla kuoliaaksi. Lunta oli noin neljä metriä vahvassa.
Nousu ei siis ollut helppoa, ja meiltä meni runsaasti kaksi tuntia
kiivetessämme itse solaan. Wilson, peshkari, Jagat Sing ja kaksi
apumiestä oli seurassamme. Löydettyämme sopivan ja tuulensuojaisen
paikan, levähdimme pitkän aikaa ja odottelimme Jong Peniä tai hänen
asiamiestänsä. Mutta ei ketään tullut. Iltapuolella 12 p. Lokakuuta
1897 lähdin siis iäksi Tiibetistä. Palasimme leiriimme, joka oli
satakunta metriä solasta alempana; siellä miehemme, tavaroitten
kantajat, olivat sillä aikaa paljon kärsineet vuorikivusta.
Herra Larkin ja minä lähdimme nyt pikaisia päivämatkoja tehden Almoraan
päin, ja olin hyvin tyytyväinen siitä, että h:ra Larkin täällä oikeutta
istuen, sai sekä Tiibettiläisiltä että Shokalaisiita runsaita minun
kohteluani koskevia todistuskappaleita. Sitten jatkoimme yhtämittaa
matkaamme Almoraan ja sieltä _Naini Taliin_, joka on Luoteismaakuntien
ynnä Oudhin kuvernöörin suviasunto; siellä v.t. kuvernööri piti minun
asiaani koskevan neuvottelun.
Täällä erosin uskollisesta Mansingista, annettuani hänelle hänen
vastaista toimeentuloansa varten tarpeellisen summan. Hän saattoi minua
Kathgodamiin, rautatien loppupisteeseen ja näytti hyvin surulliselta,
kun Khanden Sing ja minä astuimme junaan. Kun juna lähti liikkeelle,
"salaamasi" hän minua aivan tavattoman vilkkaasti. Hän oli tätä ennen
pyytänyt, että jos joskus Tiibettiin palaisin, ottaisin hänet mukaani,
mutta että silloin myös antaisin hänelle kiväärin. Se oli ainoa ehto.
Khanden Sing jäi minun palvelukseeni ja seurasi minua Bombayhin sekä
sieltä suoraan Florensiin, jossa taas sain tavata vanhempani. He olivat
varmaankin olleet suuremmassa tuskassa kuin minä itse kulkiessani
_luvattomilla teillä_ Tiibetissä.