Ilon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. — Selittämätön
arvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. —Tieteelliset
koneeni. Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiliiisten kohteliaisuus ja
julmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.
Aloimme juuri tuntea vähän helpotusta, kun siitä taas äkkiä tuli loppu.
Eräs laama tuli alas luostarista ja jakeli käskyjä oikealle ja
vasemmalle. Nyt syntyi taas liikettä. Taas hyökättiin meidän
kimppuumme. Jalkani päästettiin siteistä ja minut nostettiin taas
jalkapuun terävälle särmälle seisomaan vielä enemmän hajasäärin kuin
edellisellä kerralla. Sitten kiedottiin nuorat säärteni ympäri ja minut
sidottiin jalkapuuhun samalla tavalla kuin viimein. Mutta ei siinä
kyllin: hurjistuneet laamat vetivät kahlitut käteni taakse selälle ja
vetivät nuoran kahleitten läpi.
Näin tehtyänsä vetivät he nuoran minun taakseni pystytetyn tolpan
pään reikään, kiristivät sitä, kunnes molemmat käteni nuorassa niin
kiristyivät, että ne olisivat katkenneet, elleivät olisi olleet niin
norjat kuin minun käsivarteni ovat. Kun yhdistetyin voimin eivät
enää voineet tuumaakaan kiristää, repimättä ruumistani palasiksi,
kiinnittivät he nuoran. Olin nyt puoleksi riippuvassa asennossa ja
tuntui siltä kuin olisivat kaikki luuni lohjenneet lomistaan. Tämä oli
kidutuspenkki alkuperäisessä muodossaan. Ruumiin paino lisäsi joka
hetki tämän kamalan kidutuksen vaivoja. Mansing ripustettiin jaloistaan
samaan puuhun vastapäätä minua, ei kuitenkaan niin hajasäärin kuin
minä. Sitten pingotettiin nuora Mansingin kaulasta minun kaulaani,
ikäänkuin meidän asentomme ei jo olisi tarpeeksi epämukava.
Alkoi kova sade, ja he juoksivat kaikin tavallisuuden mukaan katon
alle, mutta me saimme jäädä sinne missä olimme. Repaleiset vaatteemme,
jotka tuskin meitä verhosivat, kävivät läpimärjiksi. Toisena hetkenä
olimme kylmänkankeita, toisena taas kuumeiset. Ympärillemme asettuneet
vartiat olivat paremmaksi vakuudeksi tuoneet pari vahtikoiraa, jotka he
sitoivat paaluihin.
He näyttivät olevan ihan varmat siitä, ettemme pääsisi pakenemaan.
Kääriytyivät sentähden paksuihin huopapeittoihinsa ja olivat muutaman
sekunnin kuluttua nukuksissa. Eräs heistä liikahti unissaan ja lykkäsi
siinä miekkansa peitteen ulkopuolelle. Tästä aloin ajatella pakoa.
Parin, kolmen tunnin päästä oli ihan pimeä. Käteni ovat, kiitos Luojan,
hyvin pehmeät ja norjat, niin että minun onnistui vetää oikea käsi
pois kahleista ja tunnin aikaa varovasti työskenneltyäni sain myös
Mansingin jalat nuorasta irti. Nyt kuiskasin, että hän hitaasti nousisi
ja jalallaan lykkäisi miekan minua kohti, kunnes ulottuisin kädelläni
siihen. Jos tämä uhkayritys onnistuisi, voisin pian leikata sekä minun
että Mansingin nuorat, ja sitten me, miekka kourassa, uskaltaisimme
juosta hengen ja vapauden edestä.
Mansing ei kuitenkaan osannut liikkua äänettömästi ja keveästi.
Iloissaan siitä, että luin osaksi tunsi itsensä vapaaksi, teki
hän äkkinäisen liikkeen jalallaan. Tämä oli kylliksi herättämään
koirat, jotka heti nostivat melun. Vartiamme olivat tuossa tuokiossa
jaloillaan, mutta pelkureita kun olivat, juoksivat he pois tuomaan
lyhtyjä, niinkuin sanansa kuuluivat.
Pimeän suojaamana oli minun taas onnistunut pistää käteni kahleisiin,
ja olin tuskin tuon tempun tehnyt, kun sotamiehet palasivat lyhtyineen.
Olin nukkuvinani. Tarkastaessaan huomasivat heti, että nuorat Mansingin
toisesta jalasta oli höllitetty. Sitten he tarkastelivat minun käsiäni
ja näkivät niitten olevan samalla tavalla kuin olivat ne asettaneet.
Samoin oli jalkojen laita. Vihdoin tutkivat he myös Mansingin käsiä ja
löysivät ne yhä vaan sidotuiksi paaluun hänen takanansa.
Tiibettiläiset olivat hyvin hämmästyksissään tästä salaperäisestä
tapauksesta. He olivat ihan peljästyksissään. He alkoivat, huutaa
apua. Muutamassa silmänräpäyksessä tuli joukko laamoja luostarista ja
piirittivät paljastetuin miekoin meitä. Eräs heistä, joka oli muita
vähän rohkeampi, löi Mansingia piiskalla ja varoitti meitä vielä kerran
hutiloimasta nuorissa, jollemme tahtoisi joutua mestattaviksi. Nyt
Mansing taas sidottiin ja entistä lujemmin.
Varmuuden vuoksi asetettiin lyhty Mansingin ja minun välilleni, ja
koska vielä ankarasti satoi, levitettiin vaate sen yli, ettei se
sammuisi. Kello kuuden aikaan aamulla höllitettiin Mansingin jalat,
mutta ei käsiä. Minä sitävastoin jätettiin samaan vaivalloiseen
asemaan. Sääreni, käsivarteni ja käteni olivat käyneet ihan
tunnottomiksi ja ensimmäisten kuuden tai seitsemän tunnin jälestä en
enää tuntenut varsinaista kipua. Jäseneni puutuivat vähitellen toinen
toisensa perästä ja minä sain havaita, kuinka kummallista on kantaa
elävää päätä elottomassa ruumiissa. Sangen merkillistä on, kuinka
aivot tämmöisissä olosuhteissa voivat jatkaa toimintaansa näennäisesti
välittämättä muun ruumiin hajaantumisesta.
Päivä, joka nyt alkoi, oli täynnä merkillisiä tapahtumia. Aurinko oli
jo korkealla taivaalla, kun pombo tuli alas luostarista, mukanansa
suuri seurue munkkeja. Hän oli ratsun selässä, vaikka matka oli hyvin
lyhyt. Telttansa kohdalla hän astui hevosen selästä. Hänen käskystään
tuotiin ja avattiin minun tieteellisiä koneita sisältävät laatikkoni.
Sotamiehet ja munkit näyttivät hyvin hullunkurisilta, kun olivat
samalla sekä uteliaita että pelkoja pidellessään minun tavaroitani.
Minä sain aina selittää mihin mitäkin konetta käytettiin ja se oli
varsin vaikeata, kun he olivat niin perin taitamattomia käsittämään -ja
kun minun Tiibetin taitoni oli niin aivan heikko. Sekstantti herätti
heissä epäluuloja, samoin ja vielä enemmän korkeuden mittaajakoneet,
niissä kun oli lämpömittaria messinkitorvissa, joita he pitivät
joinakin ampuma-aseina. Sitten aukelivat he joukon laatikoitani,
joissa oli valmistumattomia valokuvalevyjä. Päivänvaloon joutuneina
ne tietysti muutamissa silmänräpäyksissä menivät mitättömiksi; näin
hävisivät kaikki kuvani, mitkä Mansarovarista asti olin ottanut. Pombo,
jolla nähtävästi oli parempi havaintokyky kuin muilla, huomasi levyjen
päivän valossa kellertyvän.
"Mikä on siihen syynä?" kysyi pombo.
"Se on merkkinä siitä, että te saatte kovan koston kaikesta, mitä
minulle teette ja olette tehneet."
Pombo viskasi levyn pois ja säpsähti pahasti. Hän käski kaivaa kuopan
maahan, vähän matkan päähän ja haudata levyt sinne. Sotamiehillä
ei kuitenkaan ollut tähän työhön halua, eikä heitä saatu koskemaan
levyihin, ennenkuin munkit antoivat heidän maistaa pamppua. Sitten
vasta potkivat he levylaatikot savikuoppaan, ja sinne katosi ainiaaksi
minun moniviikkoinen työni.
Nyt tuli värilaatikkojen vuoro. "Mitä sinä näillä teet?" parahti
vimmainen laama, osoittaen viattomia maaliastioitani.
"Minä maalaan tauluja." — "Valehtelet! Keltaisella sinä etsit kultaa
maasta ja sinisellä urkit malakiitin piilopaikkoja."
Sanoin heille, että niin ei ollut asianlaita ja että minä, jos
päästäisivät käteni kahleista, heidän silmiensä edessä maalaisin
taulun. Mutta ehdotusta ei otettu kuuleviin korviin.
Heidän huomionsa kääntyi nyt kokonaan siihen suureen summaan kultaa ja
hopeata, jonka he laatikoistani löysivät. Mutta pombo kielsi ankarasti
kenenkään kajoamasta rahoihini.
Käytin tilaisuutta pyytääkseni lahjoittaa laamataloon 500 rupia ja
sanoin samalla pombolle, että hän saisi ottaa minulta lahjaksi minun
Martin-Henry kiväärini, jonka olin huomannut häntä hyvin miellyttävän.
Molemmat tarjoukset hyljättiin. Laamatalo oli muka kyllin rikas,
eikä myös pombon arvon mukaista ollut korkeana virkamiehenä kantaa
ampuma-aseita. Hän oli kuitenkin sangen iloinen tarjouksesta ja tuli
persoonallisesti minua siitä kiittämään. Näissä tiikeri-ihmisissä
oli tosiaankin kummallinen sekasotku kohteliaisuutta ja julmuutta.
Silmänräpäyksessä saattoivat vaihettaa näistä toisen toiseen, aivan
niinkuin vaatetta vaihdetaan.
He olivat nyt päässeet laatikon pohjaan asti, kun pombo sangen
varovaisesti nosti muuanta omituisesti mytistynyttä mykeröä.
"Mikä tämä on?" kysyi hän ja nosti tuon kappaleen ilmaan. Näköni oli
heikontunut, niin etten aivan selvään esinettä heti erottanut etäältä,
mutta kun toivat sen silmieni eteen, tunsin kohta kauvan kaivatun
pesusieneni, jonka Khanden Sing tavallisella taidollaan oli sijoittanut
levyjen alle laatikon pohjalle. Alkuaan suuri ja pullea sieni oli nyt
litistynyt parin sentin paksuiseksi.
Tiibettiläiset saivat taas hämmästymisen syytä tästä uudesta ilmiöstä,
jota he luulivat taulaksi. Sitä kosketeltiin erittäin varovasti, sillä
joku laama pelkäsi sen paukahtavan.
Kyllikseen katseltuansa sientä nakkasivat sen syrjään. Sieni solui
pieneen lätäkköön. Tässä minä sain mainion tilaisuuden pelottaa
vartioitani. Puhuttelin sientä englantilaisilla sanoilla, mitä mieleeni
osui, ikäänkuin olisin loihtinut. Tätä outoa käytöstään laamat ja
soturit tietysti rupesivat tarkkaamaan eivätkä osanneet salata
kauhuansa, koska sieni veteen tultuansa paisui sitä myöden kun minä
ääntäni korotin.
Tiibettiläisten näytti olevan alussa vaikea uskoa omia silmiänsä ja
niin he lopuksi kauhistuivat minun luultua taikataitoani, että enin osa
heistä syöksi oikopäätä tiehensä.
Hetken päästä laamat kuitenkin palasivat takaisin. Eräs otti minun
kivääriin ja toiset käskivät hänen ampumaan. Hän tuli minun tyköni ja
käski minun selittämään kuinka tämmöinen pyssy ladataan. Minä neuvoin
ja hän pistikin patroonan lukkuun, mutta ei pannut salpaa oikein
kiinni. Kun minä häntä huomautin tästä vaarallisesta varomattomuudesta,
iski hän minua pyssyntukilla päähän. Tiibettiläiset ampuvat omilla
pyssyillään niin, että pitävät tukin aivan kiinni kasvoissaan eikä
olkapään nojassa niinkuin me. Tuossa tiibettiläisessä asennossa laama
nyt tähtäsi toista jaakkiani, joka rauhallisena söi ruohokentällä
noin 40 askeleen päässä meistä. Kaikki odottivat jännityksessä ja
laama laukasi. Pamaus oli tavallista kovempi, mutta pyssyn piippu
halkesi ja tukki tönäsi hirveällä ponnahduksella laamaa kasvoihin.
Kivääri singahti hänen käsistänsä ilmaan pyörien pudotessaan pari
kertaa ympäri, ja laama parka lennähti selällensä maahan, potkien ja
parkuen kuin pahainen lapsi. Hän oli saanut silmillensä, niin että nenä
litistyi ja toinen silmä meni puhki.
* * * * *
Pombo oli ollut enimmän ajan iltapäivää paikalla ja tarkastellut
minua, milloin säälin, milloin kunnioituksen ilme silmissään. Näkyi
selvästi, että hän vain pakosta oli antanut minua rääkätä. Laama raukan
kohtaloa hän aikalailla nauroi. Ja luulempa hänen siitä melkein olleen
hyvillään, sillä oltuaan tähän asti kahden vaiheilla tappaako minun vai
eikö, oli kuin hän nyt olisi saanut viittauksen, että tuo ei taida olla
viisaasti tehty.
Ryöstettyä kultasormustani olin monta kertaa pyytänyt takaisin, mutta
aina suotta, sillä siinä arveltiin asuvan taikavoiman niinkauvan kuin
se minulla olisi, ja senvuoksi se tarkoin kätkettiin, etten sen avulla
katkoisi köysiäni ja pääsisi heidän käsistänsä. Pombo neuvotteli
uudestaan laamainsa ja upseeriensa kanssa. Sen perästä tuli auringon
laskussa sotamiehiä minun luokseni, päästivät jalkani jalkapuusta ja
laskivat köyden, jolla käteni oli kiristetty tolppaan takanani. Nuorat
olivat painuneet nilkkoihin syvälle, niin että niistä lohkesi nahkaakin
nyt kun köydet irroitettiin. Näin loppuivat ne kamalimmat neljäkolmatta
tuntia mitä milloinkaan olen viettänyt.
En ensimmältä tuntenut sanottavaa huojennusta, kun siinä olin
pitkänäni maassa, sillä koko ruumiini tuntui kuin kuolleelta. Tunti
toisen perästä kului eikä elon virtausta tuntunut. Pelkäsin jo, että
olisin kokonaan halvattu ja että iäksi olisin menettänyt jalkojeni
liikkumiskyvyn. Vasta kolmen tunnin päästä tunsin verenkulun oikeassa
jalassani. Tuntui kuin olisi veitsen nirkolla pistelty pitkin säärtä.
Käteni olivat samoin puuduksissa, mutta antaantuivat pikemmin.
Sillä välin oli pombo tuottanut paikalle joko minua huvittaaksensa
tai rikkauksillaan komediaksensa, sata hevosta, muutamat niistä
uhkeissa taanneissa. Pombo istui kauniimman selkään ja ajoi, tuo hirveä
_tarami_-ase kädessään, kerran laamatalon ympäri. Palattuaan komensi
hän miehiänsä, ja erä sotaisia leikkejä alkoi. Ensin ammuskeltiin ja
tähtäiltiin minun kunnon jaakkejani mutta suureksi mielihyväkseni
jaakit eivät edes haavoittuneet. Toinen sarja oli ratsuleikkejä,
joissa Tiibettiläiset saivat näyttää mestariuttansa ratsastuksessa ja
erinkaltaisten urheilutemppujen tekemisessä huimaavimmalla vauhdilla
kiitäessään niinkuin kasakat.
Näytelmä huvitti minua sangen suuresti ja kun ilmaisin ihmettelyäni
hevosten kauneudesta, antoi pombo tuoda upeimmat lähelleni ja paremmin
nähdäkseni nostatti minun istumaan. Pombo näytti sangen vakavalta.