Minut laahataan mestauspaikalle. — Verenhimo. — Soittoa. — Tartun. —
En suostu kumartamaan. — Ilkeitä miekkatemppuja. — Mestaus lykätään.
— Mausing saapuu. — Ollaan häntä tappavinaan. — Laamat antavat meille
ruokaa.
Kaksi tai kolme miestä tempasi minut satulasta pois. Rautapiikkien
tuottama kipu selässä oli aivan sietämätöntä. Pyysin hetkisen levätä,
mutta vanginvartiani eivät siihen suostuneet. Se oli muka tarpeetonta,
koska minut hetken päästä mestataan. Ja sitten he työnsivät minua
esille. Kansanjoukko nauroi sotamiehen sukkeluudelle ja viittasi
minulle, että pääni hakataan poikki, ja sekä laamat että sotamiehet
herjasivat minua minkä jaksoivat.
Nyt laahattiin minut mestauspaikalle, joka oli heti vasemmalla isosta
teltasta. Maassa oli pitkä, särmikäs puupölkky. Minut asetettiin
seisomaan sen terävälle syrjälle ja neljä tai viisi miestä veti
sääreni sivulle niin pitkälle kuin ne ulottuivat. Saatuaan minut tähän
asentoon, sitoivat he jalkani kiinni pölkkyyn jaakinkarvoista tehdyillä
köysillä, niin lujasti, että nuorat tunkivat lihaan. Kun näin olin
sidottu, tuli Xerba, sama konna, joka minua oli ampunut, ja kävi takaa
tukkaani kiinni. Se oli pitkä, kun sitä ei ollut leikattu viiteen
kuukauteen. Minkä nyt edessäni näin, ei ollut juuri lohduttavaa. Pombon
teltan edessä seisoi rivi miehiä, konnia naamoiltaan, jommoisia en ole
koskaan ennen nähnyt. Eräs heistä, suuri, roteva mies, piti kädessään
nauloilla varustettua vasaraa luitten särkemistä varten, toisella oli
jousi ja nuolia, kolmas kantoi tavatonta miekkaa, kun toiset koettivat
parhaansa mukaan pelottaa minua, näyttämällä kaikellaisia kidutusaseita.
Teltan suussa seisoi ryhmä laamoja: nämät olivat soittajia. Eräs
puhalsi jättiläissuurta torvea, jonka ääni muistutti käheätä mylvinää,
toinen löi rumpua, kolmas vaskirumpua ja mikä mitäkin.
Siitä hetkestä asti kuin minut satulasta nostettiin, pauhasi tämä
pirullinen soitto laaksossa kaikuen, lisäten siten vielä hetken kauhua.
Nyt kuumennettiin rautatanko, jossa oli punaisella villavaatteella
verhottu puinen kahva. Pombo oli ottanut suuhunsa erästä ainetta,
joka synnytti keinotekoista vaahtoa huulten ympäri, pakottaen itsensä
raivoon. Eräs laama ojensi hänelle tulipunaisen _taram'in_ — se oli
tämän kidutusaseen nimi — ja hän kävi kahvaan kiinni.
"Me poltamme sinulta silmäsi," huusivat yhteen ääneen laamat.
Pombo tuli minun eteeni, heiluttaen kamalaa kidutusasettaan. Katselin
häntä hievahtamatta, mutta hän käänsi pois silmänsä. Hän näytti
epäröivän, mutta laamat hänen ympärillään kiihottivat häntä sanoilla ja
liikkeillä ja eräs heistä nosti hänen kätensä minua kohti.
"Olet tullut katsomaan meidän maatamme, sinä sanot. Olkoon tämä
rangaistuksesi!" lausui pombo kohottaen kätensä ja piti kuuman raudan
pitkin pituuttaan pari tuumaa silmieni edestä. Vaistomaisesti suljin
silmäni, mutta kuumuus oli liian kova, että tuntui siltä kuin olisi
varsinkin vasen silmä sulanut. En luule, että rautaa todella pidettiin
silmieni edessä enempää kuin noin 30 sekuntia, mutta minusta ne
tuntuivat niin loppumattoman pitkiltä kuin iankaikkisuus. Varmaa on,
että kun silmäni avasin, kirvelivät ne ja minä näin kaikki punaisessa
usvassa. Kun vihdoin oikealla silmälläni jotakin erotin, oli rauta
heitetty maahan ja sihisi muutaman askeleen päässä märässä maassa.
* * * * *
Tässä nyt seisoin hajasäärin, selkä, kädet ja jalat vertavuotavina ja
nähden kaikki kamalan tulipunaisessa valossa. Kun sen lisäksi rummut,
torvet ja jymykello pitivät korviakarmivaa pauhinaa ja Nerba veteli
niin tukkaani, että paksuja suortuvia käteensä jäi, niin arvaa, ettei
asemani suinkaan ollut kadehdittava. Ainoa minkä saatoin tehdä oli,
että pysyin tyynenä ja näennäisesti huoletonna odottaen seuraavaa
numeroa kidutusohjelmassa.
"_Miumta nani sehko!_ (Ammu hänet!)", huusi käheä ääni. Eräs sotamies
latasi pyssynsä, mutta kaasi siihen niin paljon ruutia, että sen
laukaisialta ihan varmaan lähtisi pää. Sotamies ojensi kiväärin
pombolle. Tämä asetti sen otsaani kohti, suu ylöspäin. Sotamies
kumartui ja sytytti, jolloin kivääri laukesi semmoisella jyrinällä,
että pääni sai kovan kolauksen ja kivääri lensi yleisön kummastukseksi
pombon käsistä. Pakotin itseni nauramaan, mutta kun tämäkään koe ei
aikaan saanut minulle mitään vahinkoa, yltyi yleisön raivo ylimmilleen.
»_Ta kossaton, ta kossaton_!» (Tapa hänet, tapa hänet!) huudettiin
hurjasti ympärilläni. »Emme saa häntä pelotetuksi.» — »Tapa hänet, tapa
hänet!» huusivat he ääneen.
Nyt annettiin pombolle tavattoman iso miekka, jonka hän veti tupestaan
ja piteli sitä molemmin käsin.
»Tapa hänet, tapa!» huusi joukko vielä kerran pombolle, joka näytti
vastahakoisesti kuuntelevan heidän yllytystään. Hänen tai-ka-uskoinen
luonteensa näki varmaankin pyssyn piipun rikkumises-sa korkeamman
voiman läsnäolon.
Käytin tilaisuutta hyväkseni sanoakseni heille, että jos he tänään
veisivät minulta hengen, niin varmaan kadottaisivat oman henkensä
huomenna. Tämä näytti hetkeksi jäähdyttävän heidän intoansa. Mutta
kansanjoukko oli jo liiaksi kiihkoissaan ja laamojen onnistui
lopuksi saada pombokin raivostumaan. Hänen kasvonsa kävivät ihan
tuntemattomiksi. Sillä hetkellä astui eräs laama esille ja pisti
jotakin pombon suuhun, joka taas täyttyi vaahdolla. Toinen laama piti
hänen miekkaansa sen ajan, kun hän kääri takkinsa hihat ylös saadakseen
käsivartensa vapaiksi. Sitten hän tuli minua kohti raskain, hitain
askelin, heiluttaen kirkasta, terävää säilää minun edessäni.
Nerba, joka vielä piti minua tukasta, käskettiin taivuttamaan päätäni.
Minä ponnistin vastaan koko sillä vähäisellä voimalla, mikä minussa
vielä oli, ja kuolemaantuomitun miehen koko hermostuneella rohkeudella,
vakavasti päättäen pitää pääni pystyssä. Saisivat lyödä minut palasiin,
jos tahtoisivat, mutta nämät pedot eivät saisi minua taivuttamaan
päätäni heille ennenkuin olisin kadottanut viimeiset voimani. Minun
täytyisi kyllä kuolla, mutta silloinkin ylenkatsoisin pomboa ja hänen
laamamunkkejansa.
Pombo oli nyt ihan lähellä minua, nosti miekan korkealle päänsä yli
ja laski sen kaulaani, koskettaen sitä hiljaa, ikäänkuin mitataksensa
välimatkan voimakkaaseen iskuun. Sitten astui hän askeleen taaksepäin,
nosti miekan uudelleen ja tähtäsi sitten koko voimallaan iskun minua
kohden. Miekka suhisi ilkeästi likellä kaulaani, mutta ei koskenut
siihen. Olin päättänyt olla silmiäni räpyttämättä, sekä sanaa
sanomatta, ja käytökseni näytti peljästyttävän heitä. Mutta rahvaan
kärsimättömyys ja melu oli noussut ylimmilleen ja lähellä seisoneet
munkit hyppivät kuin hullut, kiihkeästi kehottaen pomboa.
Tätä kirjoittaessani näen selvästi heidän verenhimoiset kasvonsa
edessäni ja kuulen heidän hurjat huutonsa kajahtavan vielä korvissani.
Selvästi vasten tahtoaan teki pombo nyt saman tempun pääni toisellekin
puolelle. Tällä kertaa suhisi säilä niin lähellä kaulaani, ettei se
voinut olla enemmän kuin puolen tuuman päässä siitä.
Minulle kerrottiin sittemmin, että tuo ilkeä miekkatemppu tehdään
joskus ennen oikeata mestaamista. Kolmannella iskulla tavallisesti
vasta uhri tapetaan.
Laamat huusivat vieläkin vaatien päätäni. Mutta tällä kertaa oli pombo
taipumaton ja kieltäytyi jatkamasta verityötä. He kokoontuivat hänen
ympärilleen ja näyttivät hyvin vihaisilta. He huusivat, ulvoivat ja
temppuroivat hurjimmalla tavalla. Mutta pombo seisoi siitä huolimatta
liikkumatonna ja katseli minua taukoamatta melkein kunnioittavasti.
* * * * *
Tällä välin oli Mansing saapunut. Hän oli monasti pudonnut
satulattomasta hevosestaan ja jäänyt jälkeen. Nerba päästi nyt
tukastani irti ja eräs toinen mies tuuppasi minua edestä, niin
että kaaduin selälleni. Mansing tuotiin esille ja sidottiin samaan
jalkapuuhun kuin minä. Sanoivat aikovansa ensin mestata palveliani ja
eräs laama kävi kiinni hänen kurkkuunsa. Minut nostettiin istumaan
ja kasvoilleni heitettiin vaate, etten näkisi mitä tapahtui. Kuulin
Mansing raukan valittavan. Sitten seurasi kuoleman hiljaisuus. Minä
huusin häntä, mutta en saanut vastausta ja päätin siitä, että hän jo
oli kuollut.
Tässä kamalassa epätietoisuudessa sain olla yli neljännestunnin, kunnes
he vihdoin ottivat vaatteen kasvoiltani ja minä näin Mansingin makaavan
edessäni jalkapuuhun sidottuna ja melkein tiedotonna, maitta kuitenkin
vielä elossa. Hän kertoi sittemmin, että minun huutaessani häntä, oli
eräs laama pannut kätensä hänen suullensa ja toinen oli tarttunut niin
lujasti hänen kaulaansa, että hän oli tukehtumaisillaan. Hetken perästä
tuli hän taas täyteen tajuntaan. Hän osoitti näinä kauheina hetkinä
oikein ihmeteltävää mielen malttia.
Meille sanottiin, että mestaamisemme oli vaan lykätty seuraavaan
päivään. Sillä välin meitä vielä kidutettaisiin. Joukko laamoja ja
sotamiehiä seisoi ympärillämme meihin tuijottaen. Otin tilaisuudesta
vaarin ja pyysin eräältä lihavalta munkilta vähän ruokaa.
"Minun on kovin nälkä. Olkaa hyvä antakaa minulle vähän riisiä,
jaakinlihaa, _ghuria_, teetä ja kaurajauhoja!" pyysin parhaalla
Tiibetinkielelläni.
"_Hum murr, maharaja!_ (Minä tahdon voita, teidän majesteettinne!)"
tokasi nyt Mansingkin, puoleksi Hindustanin puoleksi Tiibetinkielellä.
Tämä ihan luonnollinen ruuan pyyntö näytti kovin huvittavan lähellä
seisovia, niin että vedet tuli heidän silmiinsä, mutta nälkäämme he
eivät tyydyttäneet.
Päivä läheni nyt loppuansa, mutta kiusaajamme eivät väsyneet kertomasta
meille, että he seuraavana päivänä löisivät meiltä pään poikki. "Sillä
te tuskin tuotatte meille mitään tuskaa," vastasin minä. "Sillä
jollette anna meille mitään ruokaa, kuolemme me huomiseksi nälkään."
En tiedä pitivätkö he tämmöisen tapauksen mahdollisena, vai vaikuttiko
heihin jokin muu seikka, mutta moni väkivaltaisimmista laamoista,
niiden joukossa eräskin, joka oli ottanut osaa Khanden Singin
kiduttamiseen edellisenä päivänä, muuttui nyt äkkiä kummallisen
kohteliaaksi. Kaksi laamaa lähetettiin luostariin ja palasivat sieltä
tuoden tsambaa ja ison _raksang'in_ höyryävää teetä. Olen tuskin
koskaan syönyt suuremmalla halulla, vaikka munkit pesemättömin sormin
tuppasivat ruuan suuhuni niin kiireesti, että olin tukehtumaisillani.
Minä söin ja virutin tsambaa alas kurkusta voin sekaisella teellä, jota
he suoraan raksangista kaasivat suuhuni.
Mansingin, jonka uskonto ei sallinut hänen syödä muunsäätyisten
henkilöitten pitelemää ruokaa, täytyi lopulta nuolla ruuan suorastaan
puukupista.