KOLMASKYMMENESKUUDES LUKIT.

Huonoja uutisia. — Mansing. — Kaikki toivo lopussa. — Rahvaan kynsissä.

— Naulasatula. — Täyttä laukkaa kedon yli. — Hiekkasärkkiä. — Toisia

ratsastajia. — Väijyksissä, — Katsastus loppuu.

ILTAPÄIVÄLLÄ tuli eräs sotamies telttaan, löi minua raskaalla kädellään

olalle ja huusi:

"_Ohee!_ Ennen auringon laskua he sinun ruoskivat, ja musertavat

molemmat jalkasi. He polttavat silmät päästäsi ja sitte hakataan suita

pää poikki."

Mies näytti hyvin totiselta ja teki liikkeen kutakin sanaa lausuessaan.

Minä nauroin hänelle ja olin pitävinäni kaikkea pilana, osaksi

koska luulin sen parhaaksi keinoksi pelottaakseni heitä käyttämästä

väkivaltaa ja osaksi, koska tuo miehen luettelema ohjelma oli niin

pitkä, että sen tarkoituksena tuskin saattoi olla muu kuin minua

peljättäminen.

Sotamiehen sanat herättivät kuitenkin synkän mielialan vartioissani, ja

kun koetin heitä ilahuttaa, vastasivat he jörösti, etten saisi kauvaa

nauraa. Jotakin oli varmaan tekeillä, sillä miehet juoksivat teltasta

ulos ja sisälle ja kuiskailivat keskenään. Kun heitä puhuttelin, eivät

he enään tahtoneet vastata, ja kun vaan yritin puhua, viittasivat he,

etteivät tästä hetkestä enää saisi puhua.

Noin puolen tuntia tämän jälestä hyökkäsi toinen henkilö henki kurkussa

telttaan ja viittasi, että Vartiat veisivät minut ulos. He tekivät

niin, kiristettyään köyteni vielä lujemmin ja heitettyään lisäköyden

ympärilleni. Tässä tilassa vietiin minut vartiahuoneeseen.

Sen ulkopuolelle oli kokoontunut joukko sotamiehiä ja kansaa kylästä.

Hetken odotettuamme talutettiin Mansing, hänkin kovasti köytettynä,

samaan huoneeseen. Kävin niin iloiseksi hänet nähdessäni, että unhotin

mitä ympärilläni tapahtui, enkä välittänyt kansanjoukon solvauksista.

Vielä vähän odotettuamme tuli eräs laama sisälle ja sanoi hymyillen,

että hänellä oli hyviä uutisia minulle. »Meillä on täällä hevosia,»

sanoi hän, »ja aiomme viedä sinut rajan yli, mutta pombo tahtoo ensin

tänään nähdä sinun. Älä siis vastustele! Vaihtakaamme nyt köydet

ranteistasi näihin.»

Sitten toi hän raskaat käsiraudat, jotka hän oli pitänyt piilossa

takkinsa alla.

"Sinun ei tarvitse kantaa niitä kauvemmin kuin seisoessasi pombon

edessä. Sitten olet vapaa. Me vannomme Auringon ja Kunjuk-Sumin kautta,

että kohtelemme sinua ystävällisesti."

Lupasin olla heitä vastustelematta, pääasiallisesti syystä että en

olisi siihen kyennytkään. Varmuuden vuoksi sitoivat he jalkani ja

heittivät vetonuoran kaulaani. Sitten minut kannettiin ulos, ja

sotamiehet paljastetuin miekoin, muodostivat piirin ympärilleni.

Kun nyt makasin suullani maassa ja vahvat kädet minua pitelivät,

irrotettiin siteet ranteimistani ja pantiin rautakahleet sijaan. Kun

kömpelö lukko oli kiinni saatu, poistettiin köydet sääristäni ja minut

nostettiin ylös. Nyt kun olivat varmat siitä, etten saisi käsiäni irti,

alkoivat he syytää herjaussanoja, ei suorastaan minua, vaan _plenkiä_,

Englantilaisia, kohtaan yleensä. He syljeskelivät ja heittivät lokaa

päälleni. Pahimmat olivat laamat, ja pahin kaikista se, joka oli

vannonut Auringon ja Kolminaisuuden kautta, että kohtelisivat minua

hyvin. Hän juuri kiihkeimmin kiihotti rahvasta minua solvaamaan.

Äkkiä kääntyi kansan huomio rupuniin, joka upseerien ja sotamiesten

seuraamana saapui paikalle. Hän näytti olevan syvästi murheissaan ja

kasvonsa olivat kamalan kellertävät. Silmät olivat maahan luodut ja

matalalla äänellä käski hän miehensä viemään minut vartiahuoneeseen

takaisin. Oltuani siellä hetkisen, tuli hän sisälle, ajoi pois väen,

joka oli sinne tunkeutunut, ja sulki tarkasti oven. Nyt rapuni kosketti

otsallaan minun otsaani ja pudisti sitten surullisena päätään.

"Kaikki toivo on lopussa," kuiskasi hän. "Tänä iltana hakataan sinulta

pää poikki. Laamat ovat pahoja ihmisiä, ja sydäntäni kirvelee. Sinä

olet kuin minun veljeni, ja minä olen kovin murheissani..."

Tuo kunnon mies ei tahtonut, että näkisin kuinka liikutettu hän oli,

vaan viittasi minulle, ettei hän voinut kauvemmin viipyä. Muuten

syyttäisivät häntä minun ystäväkseni.

Rahvas tunki taas huoneeseen, ja laamat ja sotamiehet laahasivat minut

taas ulos. Oltiin erimielisiä siitä, kuka säilyttäisi kahleitteni

avaimen. Viimein annettiin se eräälle upseerille, joka täyttä laukkaa

ajoi Lassaa kohti.

Silloin kuulin Khanden Singin huutavan minulle sydäntä vihlovalla

äänellä: "_Hatsur, hatsur, hum murgiaega_!" (Herra, herra, olen

kuolemaisillani!) Käänsin päätäni sinne, mistä ääni tuli, ja näin

uskollisen Khanden Singin, taakse sidotuin käsin laahaavan itseään

vatsallansa erään toisen huoneen ovelle. Hänen kasvonsa olivat käyneet

melkein tuntemattomiksi. Kuinka kamalasti oli hän saanutkaan kärsiä,

kun siitä oli tuollaiset jäljet.

En kestänyt kauvempaa. Lykäten hartioillani vartiat sivulle yritin

päästä hänen luoksensa ja olin jo pääsemäisilläni, kun lähinnä seisovat

sotamiehet hyökkäsivät kimppuuni ja heittivät minut hevosen selkään.

Vaikka nyt pelkäsin pahinta, koetin kuitenkin lohduttaa kunnon

Khandenia, huusin hänelle, että minut viedään Taklakotiin ja että

hänkin seuraavana päivänä sinne tuodaan. Hän oli pannut viimeiset

voimansa liikkeelle, kontatessaan ovelle. Nyt hänen vartiansa kävivät

rajusti häneen kiinni ja lykkäsivät hänet takaisin huoneeseen, ettemme

enään voineet keskustella. Mansing nostettiin, kädet sidottuina,

satulattoman hevosen selkään.

Satula, johon minut oli nostettu, kannattaa lähempää selitystä. Siinä

ei oikeastaan ollut muuta kuin satulan puinen runko, korkea selkänoja,

josta lähti viisi tai kuusi vaakasuoraa rautanaulaa. Istuessani tässä

kidutuskapineessa, tunkivat naulat selkääni ja vyötäisiini.

Kun vartioitani oli lisätty 20-30 aseellisella ratsastajalla, lähdimme

hurjaa vauhtia ajamaan. Edessäni ajava ratsastaja kuljetti hevostani

marhaminnasta, kun käteni oli sidottu selän taakse. Tällä tavoin me

monta kilometriä kiidimme erämaankaltaista seutua.

Jollei satulassa olisi ollut noita kauheita nauloja, ei ratsastus

sentään olisi ollut niin epämieluista, sillä hevonen oli tulinen ja

maisema mielenkiintoa herättävä. Me kuljimme keltaisien hiekkasärkkien

kumpujen sivuja, jotka näyttivät olevan loppumattomia, muutamat näistä

näyttivät olevan aina 60 m. korkuisia, toiset taas ainoastaan 6 t.9 m.

korkeat. Koko Braamaputran ja tämän pohjoispuolisen vuoriharjanteen

välinen maa oli tämmöisiä hiekkasärkkiä täynnä, paitsi muutamin

paikoin, jossa maa oli vesiperäistä ja hevosemme vaipuivat syvälle

mutaan. Erään tämmöisen särkän kukkulalta havaitsin, että virran

läheiset särkät olivat laajemmat ja korkeammat ja vähenivät vuorijonoa

lähetessä pohjoisessa. Idässä ne taas olivat suuremmat ja lukuisammat.

Silmäillessäni maisemaa, huomasin että hiekka oli etelästä tullut. Maan

aaltoilevasta muodosta saattoi selvästi nähdä, että se oli kulkenut

pohjoiseen suuntaan. Minä puolestani luulisin, että tuuli on sen

kuljettanut Himalaijan yli Intian tasangoilta.

Huipulta, jossa seisoimme, tarkastelivat vakoojamme seutukuntaa. Kaukaa

idästä näimmekin pian ratsujoukon lähestyvän. Me ratsastimme nyt

kummun kylkeä alas; hevoset vaipuivat löyhään santaan, mutta kuitenkin

koetettiin nelistää tulioita vastaan.

Me ratsastimme täten pitkän matkan hyvin kiireesti, joka ei ensinkään

ollut mukavaa. Saavuttuamme sen ratsujoukon tykö, jonka huipulta olimme

nähneet, oli se nyt pysähtynyt ja seisoi edessämme rivi leveellään.

Ratsujoukon keskessä oli 100 punaista laamaa, siinä oli lipunkantajia

litteissä, leveäreunaisissa hatuissaan, upseerit ja sotamiehet

harmaissa, punaisissa ja mustissa mekoissaan, kaikkiaan noin 200

ratsastajaa. Vahinko vaan, että tuska ja kipu selässäni paljon vähensi

sitä huvia, jota minulla muutoin olisi ollut tätä kirjavaa joukkoa

katsellessani.

Pombo itse keltaisessa kauhtanassaan ja tuo kumma neliskulmainen hattu

päässään, istui erittäin kauniin hevosen selässä, vähän ulompana laama-

ja sotilaslauman edessä. Ehdittyämme aivan lähelle, päästi minun

vartiamieheni kädestänsä minun hevoseni marhaminnan, iski hevostani

piiskalla ja samassa muut ratsastajat väistyivät syrjään. Tästä

hurjistunut hevonen syöksyi nyt päin pomboa. Juuri kun kiidimme pombon

sivutse, ampui minua eräs mies nimeltä _Nerba_, tarjumin sihteeri.

Vaikka Nerba olikin maan kuuluimpia pyssymiehiä, niinkuin sittemmin

sain tietää, ja vaikka hän ampui kahvelin nojalta korkeintaan noin

neljän askeleen päässä minusta, ei hän kuitenkaan osannut enempää kuin

että kuula suhahti vasemman korvani sivutse. Arvattavasti säikähtyneen

hevoseni hurja vauhti minut pelasti. Pyssyn paukkeesta ratsuni nyt ihan

villiintyi, nousi pystyyn ja päristeli. Minun onnistui kuitenkin pysyä

satulassa, vaikka satulapiikit kovin selkääni raatelivat.

Monta ratsastajaa lähti nyt lennättämään ja ottivat minun hevoseni

kiinni. Paraikaa valmistettiin kidutusohjelman uutta numeroa. Nämät

korskeamieliset laamat olivat tavallaan hekin urheilun harrastajia.

Mutta minä tein itsekseni pyhän lupauksen, että vaikka minun mitä

tekisivät, eivät sittenkään saisi tyydytetyksi mielihaluansa, että

nim. saisivat havaita tuottaneensa minulle tuskaa. Väitin siis, etten

tunne mitään tuskaa satulapiikkien raatelemisesta selässäni, ja kun he

taluttivat minun pombon eteen, näyttääkseen miten verinen olin, lausuin

olevani erinomaisen tyytyväinen, kun olin saanut ajaa niin uljaalla

ratsulla. Tästä he joutuivat ihan hämille.

Nyt tuotiin noin 25 m. pituinen jaakinkarvoista tehty köysi, jonka

toisessa päässä oli koukku. Tämä kiinnitettiin minun käsirautoihini ja

toiseen päähän tarttui eräs ratsastaja. Ja nyt sitä taas lähdettiin

rajua kyytiä ratsastamaan, jolloin meitä seurasi ei ainoastaan

vartiojoukko, vaan pombo itse ja koko ratsujoukko. Pari kertaa käännyin

heitä silmäilemään. Seurue näytti hyvin viehättävältä: ratsastajat

kirjavissa puvuissaan, punaiset liput väkipyssyissään, jalokivillä

koristetut miekkansa, tuulessa heiluvat liput pitkine, monivärisine

nauhoineen, koko joukko hurjasti kiitäen, huutaen, ulvoen ja sähisten

ja kaikkea tätä säesti tuhansien hevostiukujen korvia särkevä kilinä.

Päästäksemme vielä vinhemmin eteenpäin, piiskasi rinnallani

ratsastava sotamies alinomaa hevostani. Köyttä pitävä ratsastaja

koetti parastansa saadakseen minut temmatuksi satulasta, epäilemättä

siinä tarkoituksessa, että joutuisin takaa tulevan "villin jahdin"

tallattavaksi. Kun nojasin eteenpäin, pysyäkseni satulassa, ja käteni

väkisin vedettiin taaksepäin, louhivat käsiraudat käteni veriselle.

Monin paikoin oli paljas luu näkyvissä. Jokaisella tempauksella myös

piikit haavoittivat minua vielä syvemmin selkään. Äkkiarvaamatta

katkesi köysi. Ratsastaja, joka piti toisesta päästä kiinni, tupsahti

maahan ja itse olin myös putoamaisillani. Tämä hullunkurinen tapahtuma

herätti seuralaisissamme naurua. Mutta pian he kävivät äänettömiksi ja

levottomiksi, sillä taikauskoisia kun olivat, näkivät he tässä huonon

enteen.

Kun hevoseni oli pidätetty ja pudonnut ratsastaja kiinni saatu, käytin

heidän taikauskonsa antamaa tilaisuutta hyväkseni, sanoen heille, että

kaikki se vahinko, minkä he minulle tuottavat, lankee heille itselle

turmioksi. Nuora sidottiin uudelleen ja muutaman minuutin päästä

jatkettiin taas hurjaa kulkua, minä etupäässä.

Matkamme lopussa oli meidän käännyttävä hiekkakummun ympäri. Polku

kulki tässä kummun ja ison lätäkön välillä ja oli hyvin kapea.

Kapeimmalla paikalla, vähän matkan päässä minusta näin erään

sotamiehen, ase tähtäämisasennossa, olevan väijyksissä. Hevonen vajosi

syvälle hiekkaan, eikä voinut juosta pakoon ja nähtävästi tämä paikka

olikin sentähden väijymiskohdaksi valittu. Mies ampui, ollessani vaan

parin askeleen päässä hänestä, mutta ei osannut. Päästyämme kovemmalle

pohjalle, jatkoimme taas vanhaa vauhtiamme. Minun jälestäni lähetettiin

monta nuolta ja yksi suhisi juuri läheltä, mutta ei sekään sattunut.

Vaarallisen ratsastuksen jälestä, josta ei hankkinut koskaan loppua

tulla, saavuimme vihdoin auringonlaskussa päämääräämme.

Eräällä kukkulalla kohosi linnoitus ja suuri laamatalo, ja tämän

juurelle, toisen talon eteen, oli pombon korea teltta pystytetty. Sain

sittemmin tietää tämän paikan nimen olleen _Namj Laktsee Galshio_ eli

_Gyatsho_.

Luvattomilla teillä · 第 44 / 49 题