Huonoja uutisia. — Mansing. — Kaikki toivo lopussa. — Rahvaan kynsissä.
— Naulasatula. — Täyttä laukkaa kedon yli. — Hiekkasärkkiä. — Toisia
ratsastajia. — Väijyksissä, — Katsastus loppuu.
ILTAPÄIVÄLLÄ tuli eräs sotamies telttaan, löi minua raskaalla kädellään
olalle ja huusi:
"_Ohee!_ Ennen auringon laskua he sinun ruoskivat, ja musertavat
molemmat jalkasi. He polttavat silmät päästäsi ja sitte hakataan suita
pää poikki."
Mies näytti hyvin totiselta ja teki liikkeen kutakin sanaa lausuessaan.
Minä nauroin hänelle ja olin pitävinäni kaikkea pilana, osaksi
koska luulin sen parhaaksi keinoksi pelottaakseni heitä käyttämästä
väkivaltaa ja osaksi, koska tuo miehen luettelema ohjelma oli niin
pitkä, että sen tarkoituksena tuskin saattoi olla muu kuin minua
peljättäminen.
Sotamiehen sanat herättivät kuitenkin synkän mielialan vartioissani, ja
kun koetin heitä ilahuttaa, vastasivat he jörösti, etten saisi kauvaa
nauraa. Jotakin oli varmaan tekeillä, sillä miehet juoksivat teltasta
ulos ja sisälle ja kuiskailivat keskenään. Kun heitä puhuttelin, eivät
he enään tahtoneet vastata, ja kun vaan yritin puhua, viittasivat he,
etteivät tästä hetkestä enää saisi puhua.
Noin puolen tuntia tämän jälestä hyökkäsi toinen henkilö henki kurkussa
telttaan ja viittasi, että Vartiat veisivät minut ulos. He tekivät
niin, kiristettyään köyteni vielä lujemmin ja heitettyään lisäköyden
ympärilleni. Tässä tilassa vietiin minut vartiahuoneeseen.
Sen ulkopuolelle oli kokoontunut joukko sotamiehiä ja kansaa kylästä.
Hetken odotettuamme talutettiin Mansing, hänkin kovasti köytettynä,
samaan huoneeseen. Kävin niin iloiseksi hänet nähdessäni, että unhotin
mitä ympärilläni tapahtui, enkä välittänyt kansanjoukon solvauksista.
Vielä vähän odotettuamme tuli eräs laama sisälle ja sanoi hymyillen,
että hänellä oli hyviä uutisia minulle. »Meillä on täällä hevosia,»
sanoi hän, »ja aiomme viedä sinut rajan yli, mutta pombo tahtoo ensin
tänään nähdä sinun. Älä siis vastustele! Vaihtakaamme nyt köydet
ranteistasi näihin.»
Sitten toi hän raskaat käsiraudat, jotka hän oli pitänyt piilossa
takkinsa alla.
"Sinun ei tarvitse kantaa niitä kauvemmin kuin seisoessasi pombon
edessä. Sitten olet vapaa. Me vannomme Auringon ja Kunjuk-Sumin kautta,
että kohtelemme sinua ystävällisesti."
Lupasin olla heitä vastustelematta, pääasiallisesti syystä että en
olisi siihen kyennytkään. Varmuuden vuoksi sitoivat he jalkani ja
heittivät vetonuoran kaulaani. Sitten minut kannettiin ulos, ja
sotamiehet paljastetuin miekoin, muodostivat piirin ympärilleni.
Kun nyt makasin suullani maassa ja vahvat kädet minua pitelivät,
irrotettiin siteet ranteimistani ja pantiin rautakahleet sijaan. Kun
kömpelö lukko oli kiinni saatu, poistettiin köydet sääristäni ja minut
nostettiin ylös. Nyt kun olivat varmat siitä, etten saisi käsiäni irti,
alkoivat he syytää herjaussanoja, ei suorastaan minua, vaan _plenkiä_,
Englantilaisia, kohtaan yleensä. He syljeskelivät ja heittivät lokaa
päälleni. Pahimmat olivat laamat, ja pahin kaikista se, joka oli
vannonut Auringon ja Kolminaisuuden kautta, että kohtelisivat minua
hyvin. Hän juuri kiihkeimmin kiihotti rahvasta minua solvaamaan.
Äkkiä kääntyi kansan huomio rupuniin, joka upseerien ja sotamiesten
seuraamana saapui paikalle. Hän näytti olevan syvästi murheissaan ja
kasvonsa olivat kamalan kellertävät. Silmät olivat maahan luodut ja
matalalla äänellä käski hän miehensä viemään minut vartiahuoneeseen
takaisin. Oltuani siellä hetkisen, tuli hän sisälle, ajoi pois väen,
joka oli sinne tunkeutunut, ja sulki tarkasti oven. Nyt rapuni kosketti
otsallaan minun otsaani ja pudisti sitten surullisena päätään.
"Kaikki toivo on lopussa," kuiskasi hän. "Tänä iltana hakataan sinulta
pää poikki. Laamat ovat pahoja ihmisiä, ja sydäntäni kirvelee. Sinä
olet kuin minun veljeni, ja minä olen kovin murheissani..."
Tuo kunnon mies ei tahtonut, että näkisin kuinka liikutettu hän oli,
vaan viittasi minulle, ettei hän voinut kauvemmin viipyä. Muuten
syyttäisivät häntä minun ystäväkseni.
Rahvas tunki taas huoneeseen, ja laamat ja sotamiehet laahasivat minut
taas ulos. Oltiin erimielisiä siitä, kuka säilyttäisi kahleitteni
avaimen. Viimein annettiin se eräälle upseerille, joka täyttä laukkaa
ajoi Lassaa kohti.
Silloin kuulin Khanden Singin huutavan minulle sydäntä vihlovalla
äänellä: "_Hatsur, hatsur, hum murgiaega_!" (Herra, herra, olen
kuolemaisillani!) Käänsin päätäni sinne, mistä ääni tuli, ja näin
uskollisen Khanden Singin, taakse sidotuin käsin laahaavan itseään
vatsallansa erään toisen huoneen ovelle. Hänen kasvonsa olivat käyneet
melkein tuntemattomiksi. Kuinka kamalasti oli hän saanutkaan kärsiä,
kun siitä oli tuollaiset jäljet.
En kestänyt kauvempaa. Lykäten hartioillani vartiat sivulle yritin
päästä hänen luoksensa ja olin jo pääsemäisilläni, kun lähinnä seisovat
sotamiehet hyökkäsivät kimppuuni ja heittivät minut hevosen selkään.
Vaikka nyt pelkäsin pahinta, koetin kuitenkin lohduttaa kunnon
Khandenia, huusin hänelle, että minut viedään Taklakotiin ja että
hänkin seuraavana päivänä sinne tuodaan. Hän oli pannut viimeiset
voimansa liikkeelle, kontatessaan ovelle. Nyt hänen vartiansa kävivät
rajusti häneen kiinni ja lykkäsivät hänet takaisin huoneeseen, ettemme
enään voineet keskustella. Mansing nostettiin, kädet sidottuina,
satulattoman hevosen selkään.
Satula, johon minut oli nostettu, kannattaa lähempää selitystä. Siinä
ei oikeastaan ollut muuta kuin satulan puinen runko, korkea selkänoja,
josta lähti viisi tai kuusi vaakasuoraa rautanaulaa. Istuessani tässä
kidutuskapineessa, tunkivat naulat selkääni ja vyötäisiini.
Kun vartioitani oli lisätty 20-30 aseellisella ratsastajalla, lähdimme
hurjaa vauhtia ajamaan. Edessäni ajava ratsastaja kuljetti hevostani
marhaminnasta, kun käteni oli sidottu selän taakse. Tällä tavoin me
monta kilometriä kiidimme erämaankaltaista seutua.
Jollei satulassa olisi ollut noita kauheita nauloja, ei ratsastus
sentään olisi ollut niin epämieluista, sillä hevonen oli tulinen ja
maisema mielenkiintoa herättävä. Me kuljimme keltaisien hiekkasärkkien
kumpujen sivuja, jotka näyttivät olevan loppumattomia, muutamat näistä
näyttivät olevan aina 60 m. korkuisia, toiset taas ainoastaan 6 t.9 m.
korkeat. Koko Braamaputran ja tämän pohjoispuolisen vuoriharjanteen
välinen maa oli tämmöisiä hiekkasärkkiä täynnä, paitsi muutamin
paikoin, jossa maa oli vesiperäistä ja hevosemme vaipuivat syvälle
mutaan. Erään tämmöisen särkän kukkulalta havaitsin, että virran
läheiset särkät olivat laajemmat ja korkeammat ja vähenivät vuorijonoa
lähetessä pohjoisessa. Idässä ne taas olivat suuremmat ja lukuisammat.
Silmäillessäni maisemaa, huomasin että hiekka oli etelästä tullut. Maan
aaltoilevasta muodosta saattoi selvästi nähdä, että se oli kulkenut
pohjoiseen suuntaan. Minä puolestani luulisin, että tuuli on sen
kuljettanut Himalaijan yli Intian tasangoilta.
Huipulta, jossa seisoimme, tarkastelivat vakoojamme seutukuntaa. Kaukaa
idästä näimmekin pian ratsujoukon lähestyvän. Me ratsastimme nyt
kummun kylkeä alas; hevoset vaipuivat löyhään santaan, mutta kuitenkin
koetettiin nelistää tulioita vastaan.
Me ratsastimme täten pitkän matkan hyvin kiireesti, joka ei ensinkään
ollut mukavaa. Saavuttuamme sen ratsujoukon tykö, jonka huipulta olimme
nähneet, oli se nyt pysähtynyt ja seisoi edessämme rivi leveellään.
Ratsujoukon keskessä oli 100 punaista laamaa, siinä oli lipunkantajia
litteissä, leveäreunaisissa hatuissaan, upseerit ja sotamiehet
harmaissa, punaisissa ja mustissa mekoissaan, kaikkiaan noin 200
ratsastajaa. Vahinko vaan, että tuska ja kipu selässäni paljon vähensi
sitä huvia, jota minulla muutoin olisi ollut tätä kirjavaa joukkoa
katsellessani.
Pombo itse keltaisessa kauhtanassaan ja tuo kumma neliskulmainen hattu
päässään, istui erittäin kauniin hevosen selässä, vähän ulompana laama-
ja sotilaslauman edessä. Ehdittyämme aivan lähelle, päästi minun
vartiamieheni kädestänsä minun hevoseni marhaminnan, iski hevostani
piiskalla ja samassa muut ratsastajat väistyivät syrjään. Tästä
hurjistunut hevonen syöksyi nyt päin pomboa. Juuri kun kiidimme pombon
sivutse, ampui minua eräs mies nimeltä _Nerba_, tarjumin sihteeri.
Vaikka Nerba olikin maan kuuluimpia pyssymiehiä, niinkuin sittemmin
sain tietää, ja vaikka hän ampui kahvelin nojalta korkeintaan noin
neljän askeleen päässä minusta, ei hän kuitenkaan osannut enempää kuin
että kuula suhahti vasemman korvani sivutse. Arvattavasti säikähtyneen
hevoseni hurja vauhti minut pelasti. Pyssyn paukkeesta ratsuni nyt ihan
villiintyi, nousi pystyyn ja päristeli. Minun onnistui kuitenkin pysyä
satulassa, vaikka satulapiikit kovin selkääni raatelivat.
Monta ratsastajaa lähti nyt lennättämään ja ottivat minun hevoseni
kiinni. Paraikaa valmistettiin kidutusohjelman uutta numeroa. Nämät
korskeamieliset laamat olivat tavallaan hekin urheilun harrastajia.
Mutta minä tein itsekseni pyhän lupauksen, että vaikka minun mitä
tekisivät, eivät sittenkään saisi tyydytetyksi mielihaluansa, että
nim. saisivat havaita tuottaneensa minulle tuskaa. Väitin siis, etten
tunne mitään tuskaa satulapiikkien raatelemisesta selässäni, ja kun he
taluttivat minun pombon eteen, näyttääkseen miten verinen olin, lausuin
olevani erinomaisen tyytyväinen, kun olin saanut ajaa niin uljaalla
ratsulla. Tästä he joutuivat ihan hämille.
Nyt tuotiin noin 25 m. pituinen jaakinkarvoista tehty köysi, jonka
toisessa päässä oli koukku. Tämä kiinnitettiin minun käsirautoihini ja
toiseen päähän tarttui eräs ratsastaja. Ja nyt sitä taas lähdettiin
rajua kyytiä ratsastamaan, jolloin meitä seurasi ei ainoastaan
vartiojoukko, vaan pombo itse ja koko ratsujoukko. Pari kertaa käännyin
heitä silmäilemään. Seurue näytti hyvin viehättävältä: ratsastajat
kirjavissa puvuissaan, punaiset liput väkipyssyissään, jalokivillä
koristetut miekkansa, tuulessa heiluvat liput pitkine, monivärisine
nauhoineen, koko joukko hurjasti kiitäen, huutaen, ulvoen ja sähisten
ja kaikkea tätä säesti tuhansien hevostiukujen korvia särkevä kilinä.
Päästäksemme vielä vinhemmin eteenpäin, piiskasi rinnallani
ratsastava sotamies alinomaa hevostani. Köyttä pitävä ratsastaja
koetti parastansa saadakseen minut temmatuksi satulasta, epäilemättä
siinä tarkoituksessa, että joutuisin takaa tulevan "villin jahdin"
tallattavaksi. Kun nojasin eteenpäin, pysyäkseni satulassa, ja käteni
väkisin vedettiin taaksepäin, louhivat käsiraudat käteni veriselle.
Monin paikoin oli paljas luu näkyvissä. Jokaisella tempauksella myös
piikit haavoittivat minua vielä syvemmin selkään. Äkkiarvaamatta
katkesi köysi. Ratsastaja, joka piti toisesta päästä kiinni, tupsahti
maahan ja itse olin myös putoamaisillani. Tämä hullunkurinen tapahtuma
herätti seuralaisissamme naurua. Mutta pian he kävivät äänettömiksi ja
levottomiksi, sillä taikauskoisia kun olivat, näkivät he tässä huonon
enteen.
Kun hevoseni oli pidätetty ja pudonnut ratsastaja kiinni saatu, käytin
heidän taikauskonsa antamaa tilaisuutta hyväkseni, sanoen heille, että
kaikki se vahinko, minkä he minulle tuottavat, lankee heille itselle
turmioksi. Nuora sidottiin uudelleen ja muutaman minuutin päästä
jatkettiin taas hurjaa kulkua, minä etupäässä.
Matkamme lopussa oli meidän käännyttävä hiekkakummun ympäri. Polku
kulki tässä kummun ja ison lätäkön välillä ja oli hyvin kapea.
Kapeimmalla paikalla, vähän matkan päässä minusta näin erään
sotamiehen, ase tähtäämisasennossa, olevan väijyksissä. Hevonen vajosi
syvälle hiekkaan, eikä voinut juosta pakoon ja nähtävästi tämä paikka
olikin sentähden väijymiskohdaksi valittu. Mies ampui, ollessani vaan
parin askeleen päässä hänestä, mutta ei osannut. Päästyämme kovemmalle
pohjalle, jatkoimme taas vanhaa vauhtiamme. Minun jälestäni lähetettiin
monta nuolta ja yksi suhisi juuri läheltä, mutta ei sekään sattunut.
Vaarallisen ratsastuksen jälestä, josta ei hankkinut koskaan loppua
tulla, saavuimme vihdoin auringonlaskussa päämääräämme.
Eräällä kukkulalla kohosi linnoitus ja suuri laamatalo, ja tämän
juurelle, toisen talon eteen, oli pombon korea teltta pystytetty. Sain
sittemmin tietää tämän paikan nimen olleen _Namj Laktsee Galshio_ eli
_Gyatsho_.