Suuri pesu. — Pitkä marssi. — Kiangi ja antilooppi. Kutun osto. —
Hraamaputran haarat. — Mansing taas poissa. — Jälleen suuri joki. —
Virran viemänä. — Sukellus ylätasankojen vesissä. — Kuinka mieheni
pärisivät joen yli.
Seuraavana päivänä meillä oli suuri pesu. Virran vesi oli niin ihanan
kirkasta, että väkisinkin siinä teki mieli perin pohjin pestä itsensä
ja vaatteensa. Pitkään aikaan emme olleetkaan saippuoin peseytyneet,
ja nyt saivat kasvotkin pesusta osansa. Auringon paisteessa sitten
kuivasimme myös vaatteemme.
Päivän paisteessa viruessamme merkitsin kartalle sangen korkean
lumihuipun 211° suunnassa, sekä 213° suunnassa toisen, matalamman;
molemmat olivat siinä vuoriselänteessä, joka nyt oli edessämme. Matka
tasankomme joka puolella oli vuoria ja muuan korkea huippu oli jo ennen
havaittu 20° suunnassa. Koilliseen meistä oli vuoriselänteessä halkeama
ja rotko ja sen toisella puolen siinsi korkeita lumiharjanteita.
Kuljimme pitkän matkan ruohotasangon yli 147° suuntaan ja leiriydyimme
Braamaputran partaalle, joka tässä jo oli leveä, syvä ja koskissa
kohiseva virta. Olimme kulkeneet monen sadan kiangin ja antiloopin ohi,
ja auringon laskussa kiipesin eräälle kunnaalle, aikoen sieltä saada
tuoretta lihaa. Saavutinkin antilooppilauman ja taivalsin sen perästä
ainakin 7 kilometriä, kunnes yö minut yllätti. Pilkkopimeässä yössä
minä ainoastaan suurella vaivalla löysin leirini ja mieheni. He eivät
olleet saaneet tulta sytytetyksi, ja kun sitten olivat nukkuneet, en
saanut vastausta huutoihini. Leirimme oli pienessä tuulensuojaisessa
notkossa, ja kun kedossa oli useita samallaisia paikkoja lähittyvillä,
ei ollut omaa notkoamme helppo löytää. Khanden Sing kuitenkin vihdoin
onneksi heräsi, sitten kun olin kauvan aikaa huhuillut ja huudellut,
hän vastasi ja niin löysin telttaan.
Aamulla vähän matkaa kuljettuamme näimme Braamaputran toisella puolella
leirin, josta olisimme saaneet ruokavaroja. Mutta virta oli niin
väkevä, ettemme päässeet ylitse. Sitäpaitsi näimme mustia telttiä
omallakin puolella virtaa, joten emme ylimenoa yrittäneetkään.
Suureksi iloksemme saimme ostaa vuohen Tiibettiläisiltä, jotka
ajoivat edellänsä monituhatlukuista vuohilaumaa; mutta kun meillä
ei ollut kuivia poltinaineita, sai Mansing toimeksensa kuljettaa
vuohen seuraavaan leiripaikkaan, jossa aioimme sen teurastaa ja
syödä. (Tiibettiläisillä on kolmenlaisia vuohia: _rabbu_, suuri ja
villakarvainen, jommoinen meidänkin vuohemme oli; _ratto_, kili;
ja _khibu_, kääpiövuohi, jonka liha on erittäin maukasta. _Rabbu_
ja _ratto_ käytetään myös kuormia kantamaan; ne jaksavat kantaa
parikymmentä kiloa, jopa kymmenkunta kilometriä, jos ei kuljettava maa
ole aivan epätasaista.)
Braamaputra jakautuu tässä monihaaraiseksi, jotka haarat enimmäkseen
loppuvat lammikkoihin ja muodostavat tasangon melkein järveksi. Suurin
haara oli syvä ja leveä. Kun emme päässeet sen ylitse, täytyi meidän
seurata pitkin rantaa, mutta niin jouduimme pois suunnaltamme. Monin
paikoin painuimme aina polviin asti liejuun, toisinaan taas saimme
kahlata vedessä. Tuon tuostakin oli kyllä mättäitäkin, mutta ne olivat
vaan liikkuvia saaria, jotka heti vajosivat, kun niihin astuimme.
Tasangon pohjoispuoli oli kokonaan aivan rämeistä. Jaakeistamme oli
meillä tässä loppumatonta vaivaa, sillä vajotessaan suohon, kävivät ne
levottomiksi, pillastelivat ylös pyrkiessään ja pudistelivat satulat ja
kuormat selästään maahan, kun ei meillä ollut tarpeeksi nuoraa niiden
köyttämiseen. Vihdoinkin tuli kovempaa maata kukkulain juurella, jonne
jaakit lopultakin saimme yhdessä Khanden Singin kanssa talutettua.
Vuorten juurelta pohjoisesta päin näkyi savupilviä ja me astelimme
vielä muutaman kilometrin väsyksissä ja äsken saippualla puhdistetut
vaatteemme aivan liassa ja loassa.
"Missä on Mansing ja _rabbu_?" kysyin Singiltä.
"Hän jäi levähtämään tämän suojärven toiselle puolen, kun ei jaksanut
vaivalloisen vuohensa kanssa tepastella yhtämittaa ylitse."
Olin hyvin huolissani, kun eräältä kukkulalta tarkkasin koko
seudun, näkemättä Mansingia missään, ja harmittelin, kun en hänen
katoamistansa ennemmin huomannut. Kun lähistössä olimme nähneet useita
Tiibettiläisiä, ei ollut ensinkään varmaa, etteivät ne olisi tehneet,
jotakin koiruutta Mansing paralle. Taikka oli sekin mahdollista, että
hän oli jossakin pahassa paikkaa vaipunut suohon. Käskin Khanden Singin
vartioimaan jaakkeja ja lähdin Mansingia hakemaan. Kilometrittäni
kuljin petollista nevaa keksimättä kadonneen jälkiä. Olin jo melkein
epätoivossa hänen tähtensä, kun äkkäsin pitkän matkan päässä jotakin
liikkuvan. Se oli vuohi, mutta yksistänsä. Riensin melkein toivotonna
sinne.
Vuohen tykö tultuani näin Mansingin maassa puolittain liejuun
painuneena. Häntä oli kohdannut pyörtymys ja siinä hän nyt oli
tainnoksissa, mutta hengitti kuitenkin vielä. Onneksi oli hänellä
ollut älyä ja aikaa sitoa vuohensa talutusnuora kiinni käsivarteensa,
ja tämä varokeino nyt pelasti sekä itse Mansingin että meille
kaikille runsasarvoisen rabbu-vuohen. Mansing tointui kotvasen
häntä hierottuani, niin että hän jaksoi minuun nojaten taas lähteä
liikkeelle. Puolen yön aikaan saavuimme vuoriharjanteen juurelle
suureen Tiibettiläisten leiripaikkaan nimeltä _Tarbar_.
* * * * *
Meidän tullessamme syntyi hirveä rymäkkä: parikymmentä koiraa haukkui
voimansa perästä, ja muuan mies, joka oli uskaltanut ulota leiristä
katsomaan koirien elämöimisen syytä, säesti huudollansa koiria.
Tavallinen hätärymy seurasi siis nytkin.
"Gigri duk, gikri duk! jogpa, jogpa!" (vaara, vaara! apua! ryöväriä!)
huusivat Tiibettiläiset kauhuissaan, ja muutaman minuutin päästä
syöksyi mustia olennoita sikin sokin yön selkään.
Tiibettiläinen tapa vaatii järjestämään tulonsa johonkin leiriin
ennen auringon laskua, ellei sanansaattajan kautta ole edeltäkäsin
tuloansa ilmoittanut. Sen, joka tulee odottamatta yösydännä, katsotaan
tulevan pahoissa aikeissa. Semmoista tuliaa pidetään ryövärinä tai
murhamiehenä. Koetin rauhoittaa näitä kunnon kansalaisia sanomalla,
etten vähintäkään aio heitä vahingoittaa. Mutta niin suuri oli
peljästys ja hämminki, ettei kukaan joutanut kuuntelemaan minun
sanojani.
Pari vanhaa akkaa toi sangollisen maitoa, asettivat sen jalkaini
eteen ja rukoilivat, että säästäisin heidän henkensä. He kummastuivat
sentähden kovasti, kun lyöntien ja iskujen sijasta annoin rahaa
maidosta. Se oli alku rauhalliseen keskusteluun. Hetken päästä oli
kaikki hiljaa. Tiibettiläiset nähtävästi epäilivät meitä vieläkin,
mutta kohtelivat meitä kuitenkin suosiollisesti.
Valitettavasti emme täälläkään saaneet ostaa ruokavaroja. Selittivät
vain itsekin olevansa puutteessa. Juhlittuamme jääkin maidolla ja
rabbu-vuohellamme, laitoimme itsemme valmiiksi aamulla lähtemään.
Yö oli kylmä. Mutta ostettuamme näiltä alkuasukkailta lantaa,
teimme lämmittävän liekin. Kun nyt monen paastopäivän päästä saimme
hyvän aterian, uhkean liekin ja virkistävää unta, olimme tavallista
paremmalla päällä. Alkuasukkaat tavallisuuden mukaan kerjäsivät rahaa
semmoisella karuudella, että he sen halunsa tyydyttämiseksi ovat
valmiit alentumaan vaikka mihin.
Leiripaikan luoteisella puolella juoksi leveä virta rotkossa pitkin
vuoren sivua. Se sai vetensä lumikentistä, sillä illalla virta oli syvä
ja väkevä, aamulla taas paljon matalampi ja heikompi, vaikka siitä
tuskin silloinkaan olisi sopinut kahlata. Tarbarista lähdettyämme
seurasimme jonkun matkan tätä virran reunaa. Päivä oli ihana ja meillä
oli siten tilaisuutta ihailla sitä komeata näköalaa, jonka suuri
lounainen vuorenselänne tarjosi. Melkein kaikki korkeimmat huiput
olivat pyramiitimaisia, ja 226°30’ suunnassa näkyi nelitahoinen
jättlläishuippu, joka arvattavasti oli _Mount Everest_. Sen lähellä
kohosi toinenkin mahtava vuoripyramiiti, joka ei kuitenkaan korkeudessa
eikä kauneudessa ollut naapurinsa vertainen.
Keskisuuntamme oli 120°, ja kun seuraamamme virta nyt teki suuren
mutkan itä kaakkoon, päätin mennä sen ylitse. Vesi ulottui kaulaan
asti, ja maa virran toisella puolella oli yhtä suoperäistä kuin
eilisellä matkallammekin. Saimme sitten kahlata vielä päävirran kolmen
lisäjoen yli, jotka nekin olivat verrattain syviä ja leveitä. Mutta nyt
vasta tenä tuli: täytyi vielä kerran kahlata päävirran poikki, joka
oli niin syvä ja väkevä, että oli hengenvaarallista siitä yrittää.
Monissa mutkissa se luikertelee tasangon poikki ja olisi paljon
pisentänyt matkaamme, jos emme olisi sen yli päässeet. Koettaessamme
kulkea jotenkin suoraan, jouduimme siis kolmannen kerran tälle samalle
mahtavalle virralle, joka lisäksi nyt oli tulvillaan; iltapäivällä oli
nimittäin veden paljous aina ylimmillään. Turhaan tapailtuamme useassa
eri kohdassa päästäksemme sen ylitse, päätin odottaa aamua, jolloin
vesi ehkä olisi laskenut.
* * * * *
Jaakeillemme oli tämä kulmakunta nähtävästi tuttua, sillä aina kun
jouduimme pois polulta, ei tarvinnut muuta, kuin päästää jaakki
parimme omin päinsä kulkemaan, niin taas tultiin oikealle tolalle.
Ja kun tahallamme ajoimme heidät »tieltä» sivuun, niin rupesivat
he jumpittelemaan eivätkä aikoneet ollenkaan lähteä astuskelemaan.
"Isolla tiellä" ne sen sijaan samosivat niinkuin eivät eläissään olisi
muuta tehneetkään, vaikka isolla tiellä ei ollut mitään muuta jälkeä
näkyvissä kuin siellä täällä tallattu korsi jätteenä täältä kautta
kulkeneiden paimentolaisten lammas-, jaakki- tahi hevos-laumasta.
Noin kilometrin päässä virran toisella puolen näkyi 50-60 telttaillen
leiri sekä satoja jaakkeja ja lampaita laitumella liki leiriä. Jaakkini
olivat kävelleet viime taipaleen hyvin tiukasti, mutta tällä kohtaa ne
rupesivat varsin laukkaamaan ja syöksivät oikopäätä virtaan kuormat
selässä. Mansing tästä sekosi kokonaan ja luullen palauttavansa jaakit,
rupesi nakkelemaan niitä kivillä, jolloin jaakit tietysti kiireemmin
ryntäsivät yhä kauemmaksi. Virta oli niin väkevä ja pohja niin höllää,
että jaakit painuivat, ja päästyänsä taas veden pintaan, tempasi
vaahtoava virran syvänne ne mukaansa.
Levottomina seurasimme jaakkiemme menoa, sillä ne olivat aivan
avuttomassa tilassa. Juoksimme hengästyneinä pitkin rantaa, huusimme ja
hoilasimme minkä jaksoimme, ajaaksemme ne toiselle rannalle. Mutta kun
molemmat jaakit turhaan ponnistelivat virran painoa vastaan, niin he
lisäonnettomuudeksi iskivät yhteen semmoisella vauhdilla, että toisen
satula ja kuorma keikahti selästä pois ja kallistui eläimen kyljelle.
Täten estettynä liikkumasta, upposi jaakki, mutta teki kuitenkin pari
kolme voiman ponnistusta saadaksensa ilmaa ja pelastaaksensa henkensä.
Se oli kauhea hetki! Riisuin vaatteet päältäni, syöksin virtaan, uin
jaakin tykö, tartuin kädelläni jaakin toiseen sarveen ja sain niin
hänet vaivoin maalle ohjatuksi paljon alempana virtaan menopaikkaamme.
Olimme nyt kyllä kuivalla, mutta ihan näännyksissä. Satulanuorat
olivat myödänneet ja jääkin sekä satula että kuorma olivat vaipuneet
virran syvyyteen. Tämä oli meille kova isku. Sukelsin usean kerran
virtaan tavaroitani etsimään, mutta kun en edes varmaan tiennyt mille
kohtaa ne olivat pudonneet, oli niitä mahdoton löytää. Ja siinä, missä
niiden arvelin olevan, oli vetelä virran pohja ainakin kuuden metrin
syvyydessä ja sinne tavarani painuivat ja jäivät.
Sukeltaminen näin korkeilla paikoilla tuntuu omituisen pahalta ja
erinomaisen raskaalta. Oli kuin olisin lyijytamineitten painosta
musertunut. Varsinkin pää tuntui juurikuin alasimeen naulatulta. Ohimot
takoivat rajusti, ja vaikka minä tavallisissa oloissa voin olla toista
minuuttia vedessä, en täällä jaksanut olla enempää kuin viisitoista tai
parikymmentä sekuntia. Joka kerta kun nousin pinnalle hengittämään, löi
sydän kovin levottomasti ja keuhkojen pelkäsin pakahtuvan.
Olin niin väsyksissä, etten kyennyt saamaan miehiäni ylitse. Vähän
päästä purjin ison jääkin kuorman ja sain töin tuskin ajettua virtaan
molemmat jaakit. Ne ovat hyviä uimaria ja kun nyt olivat vapaina,
pääsivät piankin ja onnellisesti toiselle rannalle. Khanden Sing
ja Mansing sitoivat kaikkien meidän vaatteet kääröiksi, ottivat ne
selkäänsä, istuivat itse jaakkien selkään ja tulivat täten vähän
seikkailtuansa toiselle rannalle, johon yövyimme.
Aamulla koetin uudestaan etsiä tavaroitamme, mutta kaikki turhaan.
Hukkuneissa tavaroissa oli kaikki säilykkeemme ynnä se muu pieni
varasto, mikä meillä oli ruokavaroja, Soo rupia hopearahaa, suuri osa
ampumavaroja, vaatekerta, muutama pari jalkineita, myrskylyhty, veitsiä
y.m.; ainoastaan satulan saimme pelastettua, se kun ajautui maalle.
Tilamme saattaa kertoa harvoilla sanoilla. Olimme Tiibetin sydän-mailla
ilman ruokavaroja, melkein ilman vaatteita ja jalkineita, kun
oli jokseenkin rikki kaikki, mitä päällämme oli. Jälelle jäänyt
ampumavarasto oli tuskin käyttökuntoista, sillä se oli monesti
kastunut. Kaikkialla ympärillämme oli vain vihollisia, tosin
kehnoja, mutta kuitenkin vihollisia. Ainoana lohdutuksena oli, että
vedcn-pitävät laatikot ja niissä tieteelliset koneeni, muistelmat,
piirustukset ja kartat olivat säilyneet; niillä oli minun silmissäni
suurempi arvo kuin kaikella muulla omaisuudella.