Maiun-sola. — Tulo Jutsangin maakuntaan. — Sen pääkaupunki. — Doktolin
maakunta. — Kiellosta huolimatta. — Braamaputran lähteet. – Ilmanalan
vaihdos. — Braamaputran laakso. — Hauska, vaan vaarallinen tie. —
Pitkin Braamaputraa. — Hukkumaisilla. — Uusi ystävä.
Maiun-sola (5,200 m.) on tärkeä maankohta Tiibetissä, sillä siitä
saa alkunsa tuo suuri Tsangpu eli Braamaputra-virta, ja se erottaa
Nari Khorsumin äärettömän laajan vuorimaakunnan lännessä Tiibetin
keskimaakunnasta Jutsangista, joka ulottuu pitkin Braamaputran laaksoa
Lassaan asti. Tiibettiläinen sana _Ju_ merkitsee keskistä, Jutsang on
siis Keskimaakunta. Maiun-solan pohjoispuolella on Doktolin maakunta.
Olin juuri käynyt tarkastamassa erästä toista solaa koillisessa,
sekä palannut miesteni luo Maiun-solaan, kun näimme useita niitä
tiibettiläisiä ratsastajia, jotka olimme jälkeemme jättäneet,
ratsastavan meitä kohden. Me jäimme heitä odottamaan. Kun he olivat
saapuneet, huusi johtaja, osoittaen suurta laaksoa jalkaimme juuressa:
"Tuo maa kuuluu Lassaan ja me kiellämme teidän menemästä sinne."
Heidän vastaväitteistään välittämättä ajoin minä jaakkini eteenpäin ja
astuin ihan levollisena kaikkien pyhien maakuntien pyhimpään alueeseen:
"Jumalan omalle maalle."
Astuimme pikaisesti solan itäistä rinnettä alas, mutta sotamiehet
jäivät hämmästyneinä katselemaan meitä, niin kauas kun saattoivat meitä
nähdä. Seisoessaan siinä kivipatsaitten välissä, auringon välkähtäessä
heidän jalokivillä koristettuihin miekkoihinsa ja lippuihinsa,
tarjosivat he itse viehättävän nähtävän. Sitten he katosivat.
Pieni, tuskin 15 senttim. leveä puro, juoksi kivien lomitse alas
laaksoon; siihen yhtyi toisia puroja molemmilta rinteiltä sulavasta
lumesta. Tämä oli suuren Braamaputran toinen lähde, yksi maailman
suurimpia jokia alkoi siis tästä. Täytyy tunnustaa, että olin jotenkin
ylpeä siitä, että ensimmäisenä Eurooppalaisena olin Braamaputran
lähteelle tunkenut ja tunsin lapsellista iloa siitä, että tämä pyhä
joki, jonka yli tässä saatoin jaloin seisoa, oli sama ääretön joki,
joka alempana kastoi monta maata ja lopulta yhdisti suvantonsa
Ganges-virtaan. Me joimme sen vettä siinä paikassa, jossa se pulppusi
päivän valoon, ja astuimme sitten loivaa rinnettä, raivattua polkua
myöden, joka 125° suuntaan vei ruohoisen laakson halki.
Päästyämme Maiun-solasta, oli ilmasto ihan muuttunut. Solan
länsipuolella olimme saaneet taistella alinomaisia lumi-, sade- ja
raekuuroja vastaan ja kovan kosteuden tähden oli ilma päivälläkin
tuntunut kylmältä. Maa oli erinomaisen suoperäistä, ja ruohoa sekä
poltinpuita oli hyvin niukalta. Mutta heti kun pääsimme solasta,
kohtasi meitä leuto, suloinen ilma, säteilevän kirkas taivas sekä
runsaasti ruohoa ja poltinaineita. Kaikkien kärsimysten ja vastusten
perästä tuntui todellakin siltä kuin olisimme nyt päässeet luvattuun
maahan. Vaikka odotinkin suuria huolia ennemmin tai myöhemmin, en
kuitenkaan vähintäkään katunut, että olin vastoin ratsastajien kieltoa
marssinut suoraan kielletylle alueelle.
Braamaputraan juoksi kolme pientä lumipuroa jyrkiltä rinteiltä meidän
molemmin puolin, ja sillä kohdalla, jossa pääjoki tekee äkkimutkan
170° suuntaan, tulee neljäs lisäjoki, jonka suuri vesijoukko syöksyy
rotkosta alas 200° suuntaan, yhtyäksensä pääjokeen.
Me leiriydyimme näitten jokien yhtymäkohdalle, pääjoen oikealla
rannalla ja 4,936 m. korkeudessa. Maiun-solasta lähtee, ensin kaakkoon
ja sitten suoraan itään, Gangri-vuorten jatko, kulkien yhtäsuuntaisesti
etelä Himalaijan korkeimman vuorijonon kanssa, ja muodostaen tämän
kanssa ikäänkuin puitteet tuolle äärettömälle tasangolle, jonka
läpi Braamaputra kulkee. Joen etelä rannan ja lumihuippuisen
jäätikköharjanteen välillä näkyi pienempiä vuorikumpu-jonoja. Pohjainen
ja eteläinen harjanne juoksevat melkein yhtäsuuntaisesti, mutta
pohjainen on maantieteellisesti tärkeämpi, koska sen eteläiset rinteet
ovat "pyhän" virran pohjoisena rajana aina Lassaan asti.
Näiden samansuuntaisten vuoriharjujen välinen laakso on Tiibetin
väkirikkain osa. Siellä kasvaa runsaasti heinää, ja tuhansittain
jaakkeja, lampaita ja vuohia käy siellä laitumella päävirran ja sen
isompien lisäjokien paltamoilla, joissa myös on monia tiibettiläisiä
leiripaikkoja. Suuri kauppatie Ladakista, lännessä, Lassaan käy pitkin
tätä laaksoa, ja kun olin mennyt Tiibettiin Tiibettiläisiä näkemään ja
tutkimaan, oli tämän valtatien varrella paras tilaisuus tarkoitustani
toteuttaa, varsinkin kun ei kukaan Eurooppalainen koskaan ollut tätä
tietä kulkenut. Että se myös oli vaarallinen tie, älysin hyvinkin.
* * * * *
Nukuimme hyvin vähän, kun odotimme sotamiesten hyökkäävän päällemme
estämään meitä menemästä. Mutta kaikki oli hiljaa eikä tapahtunut muuta
kuin että jaakit uivat joen yli ja ehtivät kauaksi toiselle rannalle,
ennenkuin aamulla saimme ne kiinni.
Yö oli ollut hyvin kylmä. Lämpömittari oli laskenut jäätymäpisteen
alapuolelle. Ollaksemme valmiit kaikkien tapahtumien varalta, emme
olleet pystyttäneet pikku telttaamme, sitä paitsi olimme väsyneet ja
viluissamme edellisen päivän pitkästä marssista. Lounainen puhalsi
tuimasti, eikä ensinkään tuntunut hauskalta mennä virran yli, juosta
jaakkien perästä ja tuoda ne takaisin leiriin. Ja sitten täytyi meidän,
väsyneinä kun olimme, vielä ne kuormittaa.
Seurasimme joen oikeata rantaa 170° suuntaan ja sitte 140°30’, jossa
se ensin luikerteli paljaitten kumpujen välissä ja sitten ruohoisen,
kilom. leveän ja kahta kilom. pitkän laakson läpi. Sitten se kulki
ahtaan solan läpi 170°30’ ja kääntyi sen jälestä 130° ja vielä
kauempana 142° suuntaa kohti läpi aaltoilevan, ruohoisen laakson,
joka oli n. 3 kilom. leveä. Täällä kulkiessamme yllätti meidät kauhea
ukkosilma rae- ja sadekuuroineen. Tämä oli ikävä juttu, sillä me olimme
juuri Braamaputran suuren lisäjoen lähellä ja virta oli paisunut
niin vuolaaksi ja syväksi, etten tiennyt miten saada molemmat miehet
sen yli. He eivät osanneet uida ja vesi oli niin kylmää, että siihen
kastaminen saattaisi tuottaa arveluttavia seurauksia. Mutta aika oli
kallista, sillä joki vaan yhä nousi, myrsky kiihtyi ja viivytteleminen
saattaisi tuottaa vaikeuksia. Me riisuimme kaikki vaatteet yltämme,
sidoimme ne sekä pyssyt jaakkien satuloihin ja ajoimme niin eläimet
virtaan. Jaakit ovat hyviä uimaria, ja vaikka virta niitä kuljettikin
monta kymmentä metriä mukanansa, näimme niitten kuitenkin pian,
suureksi iloksemme kiipeevän ylös vastakkaiselle rannalle.
Vaikka Khanden Sing ja Mansing suuresti luottivatkin uimistaitooni,
luulivat he kuitenkin viimeisen hetkensä olevan käsissä, kun kävin
heidän käsiinsä kiinni ja käskin heitä seuraamaan minua virtaan. Olimme
tuskin kulkeneet seitsemän metriä, kun virta jo vei meidät kaikki
kolme. Hädissään tarttuivat Khanden Sing ja Mansing käsivarsiini ja
vetivät minun veden alle. Tosin onnistui minun taas, jaloin uiden,
päästä veden pinnalle, mutta avuttomat mieheni painoivat minut taas
alas. Vimmatun taistelun perästä kuljetti virta meitä erääseen
paikkaan joen toiselle puolen, jossa saimme jalansijaa, ja saatoimme
kömpiä petollisesta joesta ylös. Olimme tällä matkalla nielleet niin
paljon mutaista vettä, että kaikin kolmen kovin annoimme ylön, ja kun
olimme kovin näännyksissä eikä myrsky näyttänyt taukoovan, pystytimme
leirimme tänne vasemmalle joen rannalle 4,845 m. korkeudessa. Vaikka
olimme kovin lämpimän ruuan tarpeessa, oli kumminkin ihan mahdoton
tehdä tulta. Ei ollut minulla tänä iltana muuta syötävää kuin palanen
suklaata, ja mieheni mieluummin paastosivat kuin rikkoivat säätyänsä
vastaan, syömällä samaa kuin minä.
Kello saattoi olla noin 11, kun heräsimme kamalaan kirkunaan ja kivien
vierinään. Olin tuossa tuokiossa ulkona pyssyineni ja huusin tuota
tavallista: _palado_ (menkää tiehenne). Vastaukseksi tuli muutamia
linkokiviä suhisten ihan silmieni editse. En nähnyt mitään, sillä yö
oli pilkkopimeä. Eräs kivi sattui telttaan ja samassa haukkui koira
hurjasti. Ammuin laukauksen ilmaan, sillä hyvällä seurauksella, että
vihollisemme, kutka ne sitten lienevät olleetkin, pötkivät pakoon.
Koira ei kuitenkaan lähtenyt. Hän haukkui koko yön telttamme edessä
ja vasta aamulla kun annoin sille vähän ruokaa ja puhuttelin sitä
tiibettiläisellä hyväilysanalla _khokhu, khokhu!_ kävi nelijalkainen
vihollisemme ystävälliseksi, ja hieroontui sääriäni vastaan ikäänkuin
olisi se tuntenut minut koko ikänsä. Erittäin mieltyi se Mansingiin,
jonka sivulle se laski maata. Siitä päivästä alkaen se koira ei
jättänyt leiriämme, vaan seurasi meitä kaikkialla siihen asti, kun
meille tuli kovemmat ajat.
* * * * *
Joki mutkieli nyt niin paljon etelää kohti, että päätin suunnata
kulkumme maan poikki, varsinkin kun näkyi melkein kuluneita jälkiä
polusta, joka johti erään solan yli 110° suuntaan leiristämme. Seurasin
tätä polkua ja huomasin siinä sadottain jälkiä hevostenkavioista. Tätä
tietä olivat varmaan ne ratsastajat tulleet, jotka olimme tavanneet
Maiun-solan tuolla puolella.
Kuljettuamme vuoren yli 5,274 m. korkeudessa, näimme edessämme suuren
laakson, täynnä autioita kumpuja. Etelässä levisi iso, noin 15 kilom.
leveä tasanko, jonka taustassa oli korkeita lumihuippuja. Edessämme
yleni tasangolla kumpu, josta kohosi _mani_-muuri. Tämän nähtyäni olin
varma siitä, että olin Lassaan vievällä valtatiellä. Noin 12 kilom.
paikoilla pohjoisluoteessa näimme korkeita lumihuippuja ja edemmäksi
jouduttuamme huomasimme koko vuorijonon ja vielä korkeampia huippuja
kohoovan noin 5 kilom. sen takana.
Olimme kulkeneet melkein puolet tuota vedetöntä tasankoa, kun näimme
sotilaitten päitä ja pyssyn suita pilkistävän kauempaa kummun
takaa. Hetken päästä pujahti muutama ratsastaja esille tarkastamaan
liikkeitämme, mutta vetääntyivät taas äkkiä kummun taakse. Jatkoimme
kulkuamme, mutta kun olimme vähän matkan päässä heistä, jättivät he
lymypaikkansa, ja laukkasivat vastakkaiseen suuntaan siitä, mistä me
olimme tulleet, nostattaen kokonaisia tomupilviä peräänsä. Eräältä
4,750 m. korkealta vuorennyppylältä, jonka yli polkumme johti, näin
noin 12 kilom. etäisyydessä ryhmän sangen korkeita lumihuippuja.
Näitten ja meidän välissä kulki ylänne, ja sen halki laakso, jonka
läpi virtasi suuri ja vesirikas joki. Tätä seurasimme 126° suuntaan,
kunnes löysimme kahlauspaikan, jossa joki oli vaan runsaasti neljä
metriä leveä, ja vesi ulettui vyötäisiimme asti. Tässä löysimme
toisen _mani_-muurin, jossa oli suuret kirjoitukset kivissä, ja
koska tuuli oli hyvin läpitunkeva, käytimme sitä suojamuurina. 240°
ja 120° suuntien kulmassa saatoimme etäällä erottaa hyvin korkean
lumivuorijonoja ainoastaan noin 4 kilom. päässä leiristämme. Joki,
jonka yli äsken menimme, virtasi Braamaputraan ja nyt olimme 4,660
m. korkeudessa. Auringon laskussa näimme selvästi 120° suunnassa
koko joukon mustia telttiä suoraan edessämme, 3 kilom. etäisyydessä.
Laskimme noin 60 telttaa ja näitten lähellä kävi sadottain mustia
jaakkia laitumella.
Auringon noustessa seuraavana aamuna olivat ne, suureksi
kummastukseksemme, kaikki kadonneet. Kun jatkoimme kulkuamme samaan
suuntaan, missä olimme ne nähneet, emme löytäneet vähintäkään jälkeä
heistä. Olimme varmaankin nähneet kangastuksen.
Kuljettuamme taas n. parikymmentä kilom. näimme avaralla ruohokentällä
7,840 m. korkeudessa suuren tiibettiläisleirin, jossa oli ainakin
80 telttaa. Kentän luoteis- ja koillispuolella kulkee yhä tuo suuri
vuorijono. Teltat olivat Braamaputran pienoisen lisäjoen rannalla,
joka suuressa mutkassa juoksi meidän länsipuolellamme. Vuoristo
näytti alenevan 310° ja 70° suuntaan harjuksi, jonka takaa loistavia
lumihuippuja siinsi.
* * * * *
Olimme ruokavarojen tarpeessa ja menimme sentähden suoraan leiriin.
Siellä meidän tulomme herätti ääretöntä hämmennystä. Jaakkeja ja
lampaita ajettiin kiireesti pois ja sekä miehiä että naisia karkasi
edes ja takaisin telttojen välillä, nähtävästi kovin peljästyneinä.
Kauvan epäröittyään tuli vihdoin 8 tai 10 miestä pyytämään meitä
tulemaan suureen telttaan. He sanoivat tahtovansa puhutella meitä ja
pyysivät teelle. Kun epäilin heitä, en tahtonut vastaan ottaa kutsua,
vaan jatkoin matkaani leirin läpi ja pysähdyin vasta muutaman sadan
askeleen päässä sen toisella puolen.
Khanden Sing ja minä kuljimme sitten kaikissa teltoissa ostelemassa
ruokaa, sekä näyttääksemme, että vaikka olimme kieltäytyneet tulemasta
erityiseen telttaan, ei se ollut tapahtunut pelosta, vaan siitä syystä,
ettemme tahtoneet joutua mihinkään paulaan.
Käynti näissä teltoissa oli hyvin hupaista. Teltat oli sangen
älykkäästi rakettu ja soveltuivat erinomaisesti sille maalle, jossa
niitä käytettiin, ja myös talouskapineet niissä vetivät huomiota
puoleensa. Musta telttakangas oli kudottu jaakinkarvoista ja
näitten öljyisyys vaikutti sen, että kangas oli ihan vedenpitävää.
Teltan päällystämiseksi käytettiin kaksi eri kappaletta tätä paksua
kangasta, ja sitä kannatti kaksi tankoa kummassakin päässä. Teltan
katossa oli pitkulainen savuaukko. Isompien telttojen peruspinta oli
kuusikulmainen. Katto, joka tavallisesti oli noin 1-2 metriä korkealla
maasta, pidettiin hyvin tiukasti pingotettuna tankojen yli käyvillä
köysillä, joita vaajoilla kiinnitettiin maahan. Tähän tarkoitukseen
käytettiin sekä rauta- että puuvaajoja, ja näitä tarvittiin hyvin
paljon pitämässä telttaa joka kohdalta maassa kiinni, jotta sisällä
oliat suojeltuisivat suuren ylätasangon tuimilta tuulilta. Jokaisen
teltan edessä oli neljä korkeata tankoa, liehuville rukouslippuineen,
yksi joka tuulensuunnalle, alkukohtana itä.
Isompien telttojen sisäpuolelle oli yltympäri, suojaksi tuulta, lunta
ja sadetta vastaan, rakennettu noin metrin korkuinen savipenkki,
joskus oli se tehty kuivatusta lannasta, jota jonkun ajan kuluttua
käytettiin polttopuuna. Teltassa oli aukko kummassakin päässä, joista
tuulenpuoleinen aukko aina pidettiin tukossa.
Tiibettiläinen on paimentolaiseksi syntynyt ja muuttaa asuinpaikkaa
vuoden aikojen mukaan. Hän pysähtyy vasta sinne, missä hän löytää
riittävästi laidunta jaakeillensa ja lampailleen. Mutta vaikka hänellä
ei ole vakinaista asuntoa, laittaa hän kuitenkin itselleen niin
mukavasti kuin suinkin, vieden mukaansa kaikkia, mitä hän tarvitsee.
Ensinnä tekee hän keskelle telttaa savesta ja kivestä tulisijan
(_goling_), joka on vähän päälle 80 senttim. korkea, noin 1 1/2
metriä pitkä sekä 45 senttim. leveä, ja siinä on kolme tahi useampi
ilmareikä. Tässä kekseliäässä laitoksessa palaa lanta hyvin nopeasti,
sen sytyttäminen kun muuten on hyvin kärsivällisyyttä koettelevaa.
Tämän uunin yläpuolella on paikka varattu niille suurille kattiloille
ja kuparimaljoille (raksang), joissa tee keitetään ja sekoitetaan
pitkällä kuparilusikalla, sittenkun tee tiilimäisistä pakoista ensin on
pienennetty. Teltan jossakin nurkassa näkee myös rautaiset telineet,
joille kuumat kattilat asetetaan, kun ne otetaan tulelta. Heti näitten
vieressä on lieriömäinen puukirnu (_tokstsum_ eli _dongbon_), jonka
kannen läpi mäntä kulkee. Sitä käytetään teen sekoittamiseksi voilla ja
suolalla, josta jo ennen olen kertonut.
Tiibettiläisten käyttämillä puukupeilla on nimenä _puku, fruh_ tahi
_kariel_. Niistä syödään _tsambaa_, kun siihen ensin on kaadettu
teetä ja tämä sekoitus on enemmän tai vähemmän puhtailla sormilla
sotkettu taikinaksi. Usein lisätään siihen vielä ylimääräisiä voija
juustopalasia. Rikkaat ja virkamiehet kustantavat itselleen jauhoja
ja riisiä, jota he tuottavat Intiasta ja Kiinasta, sekä kuivatuita
hedelmiä (_kassur_), varsinkin taateleita ja aprikooseja, huonompaa
lajia. Riisi keitetään jonkillaiseksi velliksi (_tukpa_), tämä on
herkkua, jota samoinkuin muita harvinaisuuksia tarjotaan ainoastaan
juhlatiloissa. Tiibettiläiset rakastavat liharuokia, vaikka he
ainoastaan harvoin saavat tämmöistä ylellisyyttä nauttia. Metsänriista,
jääkin- ja lampaanliha pidetään erinomaisena herkkuna. Lihat ja luut
paloitellaan ja keitetään kattilassa, runsaasti suolaa ja pippuria
seassa. Syödessä haetaan sormin padasta sopiva pala, revitään sitä
sekä käsin että hampain ja pureskellaan luutkin, sillä lihaa pidetään
vaikeasti sulavana, jos ei sen ohessa myös luita nautita.
Tiibettiläisissä teltoissa on tavallisesti karkeita istumamattoja
(_tildih_) tulisijan ympärillä, ja käytävän lähellä on kori
(_dahlo_), johon lanta kootaan ja säilytetään. Pitkin teltan seiniä
on tsambapusseja (_tsamgo_) ja voiruukkuja (_dongmo_) asetettu, ja
lammasnahkojen ja huopapeitteiden joukossa pistää silmiin pienet
puulaatikot, joissa voi säilytetään lukon takana.
Kun astuu tiibettiläiseen telttaan, kiintyy huomio heti pöytään
(_khoksehn_), palavine kynttilöilleen, ja kuparimaljoihin, joissa
on uhria kullatulle puukuvalle (_khogan_), jota teltan asukkaat
aamuin illoin rukoilevat. Kaikkialla kohtaa silmä rukousmyllyjä ja
-nauhoja, ja telttatangoissa riippuvat miesten pitkät pyssyt, joitten
nojakahvelit pistävät katonaukosta ulos. Keihäät säilytetään samalla
tavalla, mutta miekkaa ja veistä kantaa mies koko päivän vyöllään ja
yöllä ovat ne hänen vieressään.