Matkustavia Tiibettiläisiä. — Korkea sola. — Ystävällinen kohtaus. —
Nousu 5,940 m. korkeuteen. — Aave-armeija. — Ratsumiehiä Lassasta. —
Minua luullaan kashmirilaiseksi kauppiaaksi. — Gunkjo-järvi. — Hauskaa
seuraa. — Laamoja ei suosita. — Uhkauksia. — Maiun-sola. — Kivipatsaita.
Puolipäivän aikaan olivat tavaramme jo jokseenkin kuivat, mutta
sitten alkoi taas sataa. Näimme suuren joukon Tiibettiläisiä kulkevan
päinvastaiseen suuntaan kuin meidän matkamme oli. He näyttivät
peljästyneiltä; saimme kuitenkin heiltä ostaa ruokavaroja, mutta
lammasta eivät myyneet, vaikka heillä itsellään oli niitä tuhansittain.
Lähdimme kulkemaan erästä solaa kohden 93° suuntaan. Matka kävi ensin
samaa tasankoa pitkin, joka vähitellen muuttui kuperammaksi, kunnes
tulimme kahden pikku järven tykö solan juurella. Nousu tästä lumikentän
ylitse oli verrattain helppoa, kun seurasimme vuorelta juoksevan
lumipuron reunaa.
Puolimatkassa näimme kahdeksan ratsastajaa kiitävän perässämme.
Pysähdyimme odottamaan. Saavutettuansa meidät, tervehtivät he
tavallisella tavalla, laskien kiväärintukit maahan, siten osoittaen
ystävällistä mielialaansa meille. Seurasi pitkä ja ystävällinen
keskustelu. Tiibettiläiset vannoivat olevansa paraita ystäviämme ja
lupasivat meitä parhaansa mukaan auttaa. Tämä kuului liian hyvältä, ja
minä epäilin petosta, varsinkin kun he niin kiihkeästi tahtoivat meidän
palaamaan heidän leiriinsä, jossa meitä kestittäisiin kaikella, mitä
ihmisen mieli tekee. Kun sitten tahdoimme tietää, mitä nämät herkut
olivat, sanoivat saavamme juustoa, jakin maitoa, voita, tsambaa ja
kuraa, myös saisimme ostaa heiltä hevosia.
Tämä tuntui liian houkuttelevalta. Punnittuani nämät edut ja niiden
vastakohdat, ja kun johdin mieleeni, että Tiibettiläiset eivät suinkaan
ole tarkkoja puheissaan, kiitin heitä ja vastasin — jatkavani matkaani.
Kun ratsastajat huomasivat, ettei minua niin helposti houkuteltu kuin
olivat luulleet, ilmeni heissä todellista kunnioitusta meitä kohtaan.
Eivät myös salanneet kummastustaan, että olin päässyt näin kauvaksi
ainoastaan kahden miehen kanssa. Annoin heille pieniä lahjoja, ja niin
erosimme ystävinä.
Kiipesimme nyt solaan (5,484 m.) ja näimme sen toisella puolella suuren
tasangon, koko joukon alempana solaa. Erotin järven, joka mielestäni
oli Gunkjo-järvi. Jätin miehet ja jaakit solaan ja lähdin itse
tiedustelumatkalle luodetta kohden vuoren töppäälle, joka oli 5,640 m.
korkea. Rinteellä oli paljon lunta, ja kun vaivalla vihdoinkin pääsin
huipulle, oli edessäni näköalaa estämässä vielä korkeampi kumpu. Ei
siis muuta kuin liukua alas täältä ja kiivetä tuolle toiselle. Näköala
oli täältä verraton koko läheisen vuorimaailman ylitse; mutta tämä
pylväs olikin 5,940 m. korkea. Pohjoisessa kulki pitkä lumiharjanne ja
ihan sen juurella siinsi, päättäen pilvistä ylhäällä ja vihertävästä
ruohosta alhaalla, laaja järven pinta. Rivi kumpuja varjosti järveä,
niin ettei sitä selvästi erottanut.
Menin taas alas ja jatkoimme matkaamme syvän ja höllän lumen läpi
solan toista rinnettä pitkin. Leiriydyimme eräässä rotkossa, noin
148 m. tasangon yläpuolella. Vaikka nyt jo olin tottunut kulkemaan
korkeilla ylängöillä, oli kuitenkin tämä matka n. 5,940 m. korkeudella
niin vähentänyt voimiani, että yhden yön lepo olisi ollut erittäin
tervetullut.
Khanden Sing ja Mansing, jotka olivat ruualla itsensä vahvistaneet,
nukkuivat hyvästi, mutta minun mieleni tuntui hyvin raskaalta. Kova
levottomuus piti minua valveilla ja minussa oli selittämätön aavistus
siitä, että meille yön kuluessa tapahtuisi jotakin ikävää.
Olimme kaikin kolmen pienessä teltassamme, kun päähäni pisti ajatus,
että joku seisoo ulkopuolella. En tiedä, mistä se tuli, sillä en
kuullut mitään melua, mutta samassa tunsin, että minun täytyy mennä
ulos, omin silmin katsomaan oliko siellä kukaan. Kivääri kädessä
tirkistin ulos teltan raosta ja näin joukon mustia olentoja varovasti
lähenevän telttaa.
Silmänräpäyksessä olin avojaloin ulkona lumessa, juoksin suoraan heitä
kohti ja huusin kauhua herättävällä äänellä, voimieni takaa: "_Pila
tedang tedang!_ (Varokaa itseänne, varokaa!)" Sanat olivat tuskin
lausutut, kun jo syntyi yleinen kauhu ja hurja pako. Koko tasanko oli
täynnä mustia, aaveentapaisia olentoja, jotka suin päin hyökkäsivät
alhoa kohti. Heidän lukunsa oli kasvanut kolminkertaisesti siitä, kun
heidät ensin näin. Hetken aikaa näytti siltä, kuin jos kaikkialta
olisi noussut mustia aaveita. Ne olivat kuitenkin vankempia kuin
aaveet oikeastaan saavat olla ja synnyttivät kömpelöillä saappaillaan
tavatonta melua, kun he sikin sokin syöksivät jyrkkää rinnettä pitkin
alas ja katosivat kallionkielen taakse.
Kun taas palasin telttaan, löysin Khanden Singin ja Mansingin,
peitteihinsä kääriytyneinä, äänekkäästi kuorsailevan.
* * * * *
En enää sinä yönä luonnollisesti saanut unta silmiini. Saattaisihan
tapahtua, että aaveet uudistaisivat vierailunsa. Mietimme kovin, miten
Tiibettiläiset olivat meidän jälkemme löytäneet emmekä keksineet siihen
muuta selitystä kuin että eiliset ystävämme olivat näyttäneet heille
tien luoksemme. Mutta kun Tiibettiläiset aina olivat osoittaneet niin
käsittämätöntä pelkurimaisuutta, emme lopulta enää paljon välittäneet
tämmöisistä vierailuista, emmekä käyneet niistä levottomiksi.
Jatkoimme kulkuamme niinkuin tavallisesti. Kun olimme tasangon
puolitiessä, tarkastelin kaukosimella kukkuloita ympärillämme,
näkyisikö siellä jänismäisiä vihollisiamme. "Tuossa ne ovat!" huusi
Khanden Sing — jolla sivumennen sanottuna oli pitkänäköisimmät
silmät, mitä milloinkaan olen tavannut — osoittaen erästä kukkulaa,
jossa näimme monta päätä tirkistelevän. — Jatkoimme matkaamme heistä
huolimatta. Silloin he oitis jättivät piilopaikkansa ja tulivat
pitkässä jonossa rinnettä alas, kukin suitsista taluttaen hevostaan.
Tultuansa tasangolle, istuivat he hevostensa selkään ja ajoivat
täyttää laukkaa meitä kohti. Punertavissa takeissaan tai ruskeissa ja
keltaisissa turkeissaan, kirjavat lakit päässä tarjosivat he erittäin
viehättävän näkemyksen. Muutamien takit olivat vaalean-punaiset,
kulta- ja nauha-paltteiset ja lakit kiinalaisia. Ne olivat upseeria.
Sotamiesten muskettikivääreissä oli kahvelien päässä punaisia
ja valkoisia lippuja, jotka antoivat elävyyttä yksitoikkoiselle
lumimaisemalle, ja hevosien kulkusten kilinä tuotti eloisuutta näihin
muutoin kuolon hiljaisuudessa lepääviin, kaihonalaisiin seutuihin.
Ratsastajat laskeutuivat hevosiltansa maahan, n. parinsadan askeleen
päässä meistä, ja muuan vapera vanhus lähti horjuttelemaan meidän
luoksemme, ensin tempukkaasti laskettuansa kiväärinsä ja miekkansa
maahan. Me otimme hänet ystävällisesti vastaan ja meillä oli paljon
hauskuutta tästä omituisesta tuliasta.
"Minä olen vain sanansaattaja," selitti mies. "Älä siis kaada vihasi
maljaa minun päälleni, jos sanon sinulle jotakin epämieluista. Ne
sanat, jotka sinulle puhun, eivät ole minun sanojani, vaan upseerien,
jotka pelkäävät lähestyä sinua. Tieto on tullut Lassasta, josta me
olemme, että joku Plenki (Englantilainen) oleskelee miesjoukon kanssa
Tiibetissä, mutta häntä ei ole mistään saatu käsiin. Oletko sinä hänen
etujoukkoansa?"
"En," vastasin minä heti. "Sinä olet tarvinnut arvattavasti monta
kuukautta matkaan Lassasta tänne?"
"En ole," vastasi hän. "Hevosemme ovat kyllä pieniä, mutta hyviä, ja me
olemme ratsastaneet kiiruusti."
"Hik, ni, sum, shi, nga, do, diu, ghieh, gu, hu, liukhik, hukni" (1-12)
laski Tiibettiläinen sormin aina 12 asti, otsa mietteissä, pää oikealle
olalle kaheliansa, ikäänkuin ajatuksiansa kooten, pitäen toisen
kätensä nyrkissä sekä painoi vuorotellen yhden sormen maahan, aina
kun oli laskusanan sanonut, ei kuitenkaan koskaan peukaloansa, sillä
sitä ei käytetä luvunlaskussa. "Liun hukni niman (12 päivää) olemme
olleet matkalla," sanoi mies, "ja meillä on käsky, ettemme saa palata
ennenkuin tuomme Plengin muassamme. Ja kuinka kauvan sinä olet ollut
matkalla Ladakista tänne?" tutkasi hän terävästi.
Sanansaattaja sanoi minun kasvoistani näkevänsä, että olen
kashmirilainen kauppias. Olin tietenkin kasvoiltani niin ruskettunut
ja likainen, että oli vaikea erottaa minua alkuasukkkaasta. Ukko tutki
ja "tentteerasi" minua perin pohjin saadaksensa varmaan tietää, olinko
minä Intian hallituksen lähettämä pundiitti, jonka tarkoitus olisi
toimia maanmittarina, ja urkki minulta, miksi olin vaihettanut kotoisen
pukuni Henkien vaatetukseen. Hän kysyi kysymistänsä enkö minä sittenkin
ollut Plenkiä.
"_Keran ga naddo ung?_ (Mihin aiotte?)" kysyi hän sitte.
"_Nhgarang ne koroun jehlhuong_ (minä olen toivioretkeläinen ja vaellan
pyhiin paikkoihin)," vastasin minä.
"_Keran mi japodit_ (olette hyvä mies.)"
Hän tarjoutui näyttämään minulle tietä Gunkjo-järvelle ja päkitti
tätä niin hartaasti, että minä vihdoin suostuin. Mutta kun näin hänen
200 kumppaniansa ratsastavan perässämme, huomautin hänelle suoraan,
että jos pysyisimme ystävinä, emme tarvitse tuommoista armeijaa
saattajajoukoksemme.
"Jos olet ystävämme, saat tulla yksin, emmekä me sinulle mitään pahaa
tee," sanoin hänelle. "Mutta jos olet vihollisemme, ottelemme heti
tässä kentällä kanssasi sekä säästämme sinulta ja seuralaisiltasi
palaamisen vaivan."
Nolona ja neuvotonna meni Tiibettiläinen keskustelemaan väkensä kanssa,
mutta palasi hetken päästä kahdeksan miehen kera ja koko muu lauma
nelisti vastaiselle taholle.
Kuljimme 355° suuntaan tasangon yli vuoriharjulle, joka ylimenopaikassa
oli 5,184 m. korkea. Sitten käänsimme suunnan 56°30’, nousimme ja
laskimme vuorenrinteitä ja pääsimme vihdoin suuren Gunkjo-järven
ruohoiseen kattilalaaksoon. Lämpömittari osoitti illalla +20° C,
jolloin vesi kiehui hypsometrisessa koneessamme 84° C. Järvi ulottuu
luoteesta kaakkoon ja on erinomaisen kaunis. Ihan sen aalloista kohoaa
mahtava Gangriharju lumihuippuineen, ja järven eteläpuolella on
korkeita, alastomia vuorenkukkuloita, jotka muodostavat jylhän, kauniin
taustan tähän suuremmoiseen tauluun. Korkeita vuoria oli myös järven
luoteisessa vedenreunassa.
Leiriydyimme 4,886 m. korkeudessa ja Tiibettiläiset asettivat telttansa
n. 50-60 askeleen päähän meistä.
* * * * *
Illalla Tiibettiläiset tulivat meidän leiriimme ja auttelivat meitä,
tuoden puita ja laittaen teetä tiibettiläisellä tavalla. He tuntuivat
siivoilta miehiltä, joskin vähän viekkailta. Sanoivat sydämmestään
vihaavansa laamamunkkeja, maan herroja, ja käyttivät heistä semmoisia
sanoja, että niitä ei sovi tässä kertoa. He väittivät laamojen ottavan
kaikki rahat, mitä maahan tuli, eikä sallivan muilla ihmisillä rahaa
olevankaan. Laamat ovat julmia ja väärintekiöitä eivätkä vähintäkään
välitä keinoista tarkoituksiensa saavuttamiseksi. Jokainen Tiibetin
mies on asevelvollinen silloin kun käsky käy ja joka mies on
laamamunkkien palvelia. Seisovan armeijan miehet saavat vissin määrän
tsambaa, teetä ja voita, mutta eivät rahapalkkaa. Tavallisesti saavat
myös hevosen ratsastaaksensa ja virkatoimilla kulkeissaan on heillä
oikeus saada kyytihevosia kylistä sekä ruokavaroja seuraavalle asemalle
asti.
Aseet (miekka ja taulapyssy) ovat tavallisesti perheiden omaisuutta.
Mutta erikoistapauksissa ja varsinkin suurissa kaupungeissa virastot
(s.o. laamat) hankkivat sotamiehille aseet ja luodit sekä ruutia.
Aseita tehdään enimmästään Lassassa ja Sigatsissa. Tiibettiläiset
kehuivat ampumataitoansa vanhanaikuisilla pyssyillänsä, joissa taulaa
käytetään sytyttimenä ja joissa aina on nojauskahveli, minkä varassa
pyssy pidetään ammuttaessa.
Minä en kuitenkaan nähnyt koskaan edes mestariampujan osaavan maaliin.
Lukuun on kuitenkin otettava, että tiibettiläiset ampujat, säästääkseen
lyijykuulia ja haulia, täyttävät pyssynsä sen sijaan pienillä kivillä,
joka tietysti ei ole edullista ampujalle. Ruutiakin saadaan niin vähän,
että ei ole tilaisuutta harjoitella maaliinampumista.
Auringon laskussa oli näköala Gunkjo-järvelle komea ja juhlallinen.
Järvi oli maitotyynenä valtavissa lumivuoripuitteissaan, joiden huiput
punakeltaisina kimaltelivat, ja kaikki kuvastui täydellisesti kirkkaan
veden syvyydessä. Jaakit kuormitettiin Tiibettiläisten avulla, ja me
lähdimme Maiun-solaa kohden 1090 pääsuunnassa pitkin järveen laskevaa
virran vartta.
Laakso oli kapea ja mutkikas. Mutta vaikka se oli verrattain korkealla,
kasvoi kuitenkin kaikkialla vihriäistä ruohoa. Se oli oikein silmien
imannetta, kun niin kauvan olimme nähneet vain lunta ja alastonta
vuorta. Tulimme virran toisella puolella suurelle tiibetiläisillä
leiripaikalle, joka oli ympäröitty korkealla kivimuurilla. Sen takaa
näkyi savupatsas, ja se taas herätti epäluuloa salajuonista.
Tiibettiläiset ystävämme kysyivät, mitä nyt aioimme tehdä, ja pyysivät
meidän jäämään juttelemaan ja teetä juomaan. Minä vastasin saaneeni
kylläksi jo kumpaakin sekä aikovani jatkaa matkaa.
"Jos askeleenkin menet, niin tapamme sinut," äyskäsi kiivaasti muuan
soturi pitäen kohteliaisuuttamme pelkona.
"Niinkuin suvaitset," vastasin ystävällisesti.
"Jos askeleenkin jatkat matkaasi, kakkaamme pääsi poikki, taikka täytyy
sinun hakata meidän," huusi pari kolme muuta miestä ja kurottivat
kurkkujansa minua päin.
"Japtih middu (ei ole veistä)" sanoin vakavasti ja heidän suureksi
hämmästykseksensä, Tiibettiläisten tavoin heiluttaen kättäni.
Tiibettiläiset nähtävästi pökeltyivät, kun lähdin marssimaan
solaa kohden jätettyäni heidät hyvästi niin kohteliaasti, kuin
tiibettiläisellä tavalla on mahdollista, s.o. kieli ulos suusta ja
huitoen käsin. He ottivat lakit päästänsä, laskivat polvillensa ja
painoivat otsansa maahan, näin nöyrästi meitä hyvästien.
Menimme tasangon poikki päin solaa, jonka likittyvillä löysimme puron.
Se oli valtatie Ladakista Gartokin kautta Lassaan ja kulkee Rakastal-,
Mansarovarja Gunkjo-järvien pohjoista rantaa pitkin. Solassa oli
salkoja ja niissä nuoria ja rukouslippuja. Oli myös kivipatsaita.
Paadet olivat tavallisesti valkoisia ja niissä oli tuo ainainen: "_Omne
mani padme hun_!" Jaakin, vuohen ja lampaan pääkalloja ja sarvia oli
ladeltuna kivipatsaiden viereen. Monissa oli tuo samainen kirjoitus
sekä uhrieläimen veren jälkiä. Tiibettiläiset useasti uhraavat solista
huikeissaan, varsinkin jos muassa on laama, joka tapauksen merkitsee
muistokirjaan. Uhrieläimen liha syödään heti, ja jos karavaani on
suuri, pistetään päälle päätteeksi lauluksi ja karkeloksi.