Täydessä työssä. — Kauhea täräys. — Meitä etsitään ja löydetään. —
Lahjoja ja ystävyyden vyö. — Aurinko näkyy vihdoinkin. — Saan takaisin
varastetut jaakkimme.
Luulisi, että tämä viimeinen onnettomuus olisi kokonaan pelottanut
meitä matkaamme jatkamasta, mutta niin kummalta kuin se kuuluneekin,
vahvisti se vaan päätökseni mennä eteenpäin.
Ei ollut minulle juuri mieluista, että sain itse juosta hakemassa
jaakkejani, jotka laajalti samoilivat laidunta etsimässä. Saimpa vielä
ajaa niitä leiripaikkaamme, köyttää tavarasatulat niitten selkään
sekä näihin kiinnittää raskaat laatikot, valokuvauskoneet y.m. Ja
kuitenkin oli tämä työ vaan osa päivän kaikista toimista, joihin
vielä kuului päiväkirjaan kirjoittaminen, luettelojen ja havaintojen
tekeminen, piirtäminen, valokuvaaminen, aseitten puhdistaminen
y.m. Raskaitten laatikkojen nostaminen tavarasatuloihin oli meidän
huonontuneille voimillemme sangen vaivalloista, ja kun jaakit eivät
mitenkään tahtoneet seisoa alallaan heitä kuormitettaessa, saimme tehdä
saman työn monta kertaa ennenkuin onnistui saada tavarat pysymään
paikoillaan. Sitä paitsi olivat Shokalaiset vieneet parhaat köytemme
ja nahka hihnamme ja jäljelle jäänyt ainoa köysipätkämme ei ollut
tarpeeksi pitkä ulottuakseen erään vyön viimeiseen solmuun. Kun ei
Khanden Sing eikä Mansing jaksanut sitä vetää, annoin heidän pitää
jaakin sarvista, että se seisoisi paikallaan ja vedin itse, minkä
jaksoin. Tämä lopulta onnistuikin ja olin juuri nousemassa ylös, kun
sain kauhean täräyksen jaakin sarvista päähäni oikean korvan taakse,
joten menin kuperkeikkaa maahan. Olin hetken aikaa ihan pökellyksissä
ja takaraivo oli tavattoman hellä ja paisuksissa. Vielä tänäpäivänä
näkyy siinä merkkejä täräyksestä.
Jatkoimme matkaamme suuntaan 85° kumpujen ja luoteeseen sekä
itäkaakkoiseen menevien korkeitten lumivuorten välissä, joita silloin
tällöin, sateen tauottua, saatoimme nähdä. Kun tuon tuostakin aina
satoi, kävi kulku hyvin vaikeaksi, ja joka askeleella vaivuimme mutaan.
Illan suussa näimme äkkiä noin 150 ratsastajaa tulevan täyttä laukkaa
jokilaakson halki; heti meille selvisi, että ne hakivat meitä.
Kiirehdimme kääntymään erään kukkulan juurella, että pääsisimme
pois heidän näkyvistään. Nyt kipusimme kiiruimman kautta vuorijonon
harjulle. Molemmat, mieheni menivät jaakkineen vastakkaiselle
rinteelle, jossa he olivat hyvässä piilossa, mutta minä paneuduin
alassuin harjulle ja tähystelin kaukoputkella vainoojiemme liikkeitä.
He ratsastivat eteenpäin aavistamatta meidän läsnäoloamme. Hevosten
tiu’ut helisivät iloisesti autiossa seudussa, ja hauskaa oli katsella
joenrantaa myöden ratsastavaa pitkää jonoa. Luullen meidän kulkeneen
suoraan eteenpäin, ajoivat he sen paikan ohi, josta olimme polulta
poikenneet, eivätkä huomanneet rinnettä ylös johtavia askeleita.
Alkoi taas kovin satamaan. Mutta me vaan jäimme tuonne ylös kaikkine
kapineinemme valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Istuin valveilla
koko yön, kivääri kourassa, ja iloinen olin, kun päivä alkoi valjeta.
Sade oli laannut, mutta meitä peitti kylmä valkoinen sumu. Olin
hyvin väsynyt ja menin levolle käskettyäni Khanden Singin tarkasti
vartioimaan.
"_Hatsur, hatsur! Jaldi apka banduk_ (herra, herra, pian pyssysi!)"
kuiskasi henkivartiani, herättäen minut. "Kuuletkos tiukujen helinän?"
Tiu’ut kuuluivat ihan selvästi. Ei ollut silmänräpäystäkään
menetettävää. Näytti mahdottomalta päästä vainoojiltamme pakoon. Aioin
sentähden mieluummin mennä heitä vastaan. Khanden Singillä ja minulla
oli pyssyt, Mansingilla gurkha-kukrinsa ja niin me heidän tuloansa
odotimme.
Sumusta esiintyi nyt pitkä jono harmaita aaveentapaisia olentoja,
jokainen taluttaen hevosta. Etujoukko pysähtyi alinomaa tutkien maata.
Pian he löysivätkin jälkemme ja seurasivat niitä rinnettä ylös.
Kun he lopuksi näkivät meidät ylhäällä harjalla, pysähtyivät he ja
keskustelivat kiihkoisesti keskenään. Toiset kiskoivat pyssyn olaitaan,
toiset vetivät miekkansa ja me, istuen kallionlohkareella korkeudessa,
tarkkasimme kaikkia heidän liikkeitään.
* * * * *
Hetken epäiltyään viittasi neljä heistä meille, että tahtoivat
keskustella kanssamme.
"Sinä olet suuri kuningas," huusi eräs heistä minkä jaksoi, "ja me
tahdomme laskea nämät lahjat jalkaisi juureen." Samalla osoitti hän
muutamia pieniä pusseja, joita ne muut kolme kantoivat. "_Gelbo,
khaktsal, khaktsal_ (me tervehdimme sinua, kuningas, kuningas)!"
Olin kaikkea muuta kuin kuninkaallinen semmoisen yön perästä kuin
viime yö oli, mutta tahdoin kuitenkin nyt niinkuin ainakin kohdella
alkuasukkaita ystävällisesti ja huomaavaisesta.
Vastasin, että neljä saisi tulla, mutta muiden tulee vetääntyä 200
askelta takaperin. Empä vähää hämmästynyt, kun he tuon tekivätkin,
vaikka ensin olivat niin sotaisesti esiytyneet. Varsin nöyrinä he
laskivat pyssynsä maahan ja pistivät miekat tuppeen. Neljä upseeria
lähestyi sitten, ja kun olivat aivan lähellämme, heittivät kolme
pussia maahan ja aukasivat ne. Niissä oli tsambaa, jauhoja, juustoa,
varitaikinaa (_guram_), voita ja kuivattuja hedelmiä. Upseerit olivat
erittäin kohteliaita ja tervehtimisestä ei tahtonut loppua tulla. He
olivat ottaneet lakit päästänsä ja pitäneet kielensä suusta ulkona,
siksi kun minä käskin heidän ne taas vetämään suuhunsa.
Upseerit sanoivat olevansa _Tokhimin_ tarjumin palveluksessa, ja tämä
oli lähettänyt heidät tiedustamaan minun terveyttäni ja pyytämään,
että minä katsoisin hänet hyväksi ystäväkseni. Kun tarjumi tiesi, mitä
vaaroja ja vaikeuksia saisimme kohdata matkallamme vieraassa maassa,
toivoi hän minun pitävän hyvänäni ne lahjat, jotka lähettiläät hänen
puolestaan minun jalkoihini laskivat. Näin sanoen antoivat he minulle
"rakkauden ja ystävyyden vyön, (_kata_)", joka oli pitkä hapsupäinen
siukale silkkimäistä tylliä. Tiibetissä annetaan kaikkien lahjojen
kera tuollainen kata, eikä kukaan mene käymään toisen luo, ellei
hänellä ole muassaan kata, jonka hän heti tultuaan antaa isännälle
tuliaisiksi. Korkeammille, jotka laamatalossa ovat kuville ja munkeille
erityistä auliutta osoittaneet. Jos tuttavalle lähetetään suullinen
kutsu, seuraa aina muassa kata, ja ylemmät virkamiehet ja laamat
pistävät kirjeisiinsäkin tyllipalan. Joka ei anna tai lähetä vieraisiin
tulevalle tuttavallensa kataa, on epähieno ja sivistymätön.
Riensin lausumaan kiitollisuuttani tarjumin ystävyydestä ja jätin
upseerille hopearahaa lahjojen kolmenkertaisen summan. He näyttivät
tyytyväisiltä, ja juttelimme jonkun aikaa. Onnettomuudeksi Mansing
parka niin paljon ravintoaineita nähdessään ei jaksanut enempää nälän
tuskia kestää. Hän ei nyt piitannut käytöstavan vaatimuksista, vaan
minun suureksi harmikseni alkoi kourin pistellä poskeensa riisiä,
jauhoja, juustoa ja voita. Tiibettiläiset alkoivat heti epäillä,
että me olimme nälkään kuolemaisillamme ja päättivät tavallisella
viekkaudellaan käyttää tilaamme hyväksensä.
"Tarjumi toivoo," sanoi vanhin heistä, "sinun palajavan takaisin ja
tulevan hänen vieraaksensa, hän sitten sinua ja miehiäsi runsaasti
ravitsee, että jaksat palata omalle maallesi."
"Kiitoksia paljon," vastasin. "Mutta me emme tarvitse tarjumin ruokaa
emmekä käänny takaisin. Olen kiitollinen hänen ystävyydestänsä, mutta
aiomme jatkaa matkaamme."
"Jos niin on," sanoi vihaisesti eräs nuori ja tukeva Tiibettiläinen,
"niin sitten tahdomme lahjamme takaisin."
"Kaiketi myös katasi!" vastasin tuohon ja viskasin hänelle samassa
suuren voikimpaleen päin naamaa ja lennätin samoin juuston ynnä riisi-
ja jauho-pussit toisen toisensa perästä Tiibettiläisten hämmästykseksi.
Tämä odottamaton pommitus pani Tiibettiläiset kokonaan pyörälle, ja
nuo jauhotakkiset pitkätukat tekivät äkkiä koko käännöksen: sääret
selkään ja joutuun käpälämäkeen. Mutta Khanden Sing, aina nopea kuin
salama, missä pampputointa tarvittiin, takoi pyssyntukilla lähettilään
pyöreintä puolta, aina kun tämä takeltui kömpelöön kauhtanaansa.
Mansing olisi filosoofin tyyneydellä tosin ehkä pakosta keskeyttänyt
ateriansa, mutta ei siltä muuten menettänyt malttiansa. Huolimatta
mitä ympärillä tapahtui, alkoi hän aivan levollisesti kokoilla voi-
ja juustokimpaleita, mutisten miten sopimatointa oli tuolla tavalla
ruokavaroja haaskata.
Ratsastajat olivat etäältä seuranneet keskustelun menoa ja katsoivat
nyt parhaaksi puhaltaa paluumerkin. Äkkiä olivat kaikki satuloissaan
ja ajaa karauttivat kumpua alas laaksoon ja katosivat sumuun. Mutta
kun lähettiläät eivät niin nopeasti päässeet hevosillensa, täytyi
heidän juosta niiden perässä, ja se oli epätasaisella maalla hankalaa.
He huusivat ja parkuivat pelästyksestä, vaikka me emme olleet heille
mitään pahaa tehneet; ja tästä heidän raukkamaisuudestaan miesteni
ylönkatse Tiibettiläisiä kohtaan yhä vaan karttui.
Kun Tiibettiläiset olivat tiessänsä, lakkasimme mekin, Khanden Sing
ja minä, kopeilemasta ja poimimme Mansingin kanssa kentälle heitetyt
taatelit, appelsiinit, voija juusto-palat y.m. Sitten kuormitimme
jaakit ja jatkoimme matkaa.
* * * * *
Meillä ei ollut onnea. Ilma oli yhä rankkaa ja sateista. Kuljimme 78°
suuntaan yksitoikkoista maata, jossa tuon tuostakin oli lumihuippuja,
koillista kohden. Kahlasimme syvähkön ja kylmän virran poikki ja
menimme 5,215 m. korkeasta solasta. Eräällä taholla näimme ihmisiä,
joilla oli tuhansia lampaita; mutta me väistyimme pois heidän
näkyvistänsä.
Sillä tienoin, jossa menimme päävirran poikki, on virrassa soma mutka
140° kohti. Kapusimme alastonta rinnettä 5,245 m. korkeuteen, jossa
oli useita pikku järviä. Kolmattakymmentä kilometriä kuljettuamme
pysähdyimme vihdoin suureen laaksoon yhä rankkasateessa. Mutta
kuivaa vaan emme löytäneet, sillä lähes koko laakso oli kymmenkunnan
senttim. paksulta veden vallassa. Pystytimme pienen telttamme erään
puron reunalle, vaatteet ja peitteet likomärkinä. Lumihuippuja
näkyi ympäristössä, varsinkin etelässä päin. Laaksomme oli 5,215 m.
korkeudessa.
Yö oli kylmä ja sateinen ja telttammekin lopulta vuoti, ja meillä oli
paljon kärsimistä. Lämpömittari osoitti kello 8 illalla -3° C. Ilma
muuttui vähitellen rajuksi lumimyrskyksi, ja aamulla herätessämme oli
teltta lumen painosta luhistunut. Päivemmällä nousi taas ilman lämpö,
mutta sade alkoi uudelleen. Täytyi kuitenkin lähteä liikkeelle, vaikka
jalat painuivat lumeen, suohon ja veteen. Kuljimme 83°45’ suuntaan
kolmen virran yli ja viiden järven sivutse.
Kun vielä kymmenkunta kilometriä oli kestänyt tätä kärsimystä
koettelevaa taivalta, leiriydyimme erään vuorenkukkulan juurelle, joka
oli 5,200 m. korkea ja jossa saimme uusia melkein kaikki edellisen yön
kokemukset. Lämpömittari laski 0°, mutta onneksi lakkasi satamasta.
Seuraavana päivänä vihdoinkin tuli aurinko näkyviin ja me saimme
kuivata vaatteemme. Mutta sillä välin tuli taas uusi yllätys: molemmat
jaakkimme olivat poissa.
Minä kiipesin huipulle leirimme yläpuolella, näköputkella seutua
tarkastamaan. Jaakit olivat vähän matkan päässä kentällä ja kymmenkunta
miestä ajoi niitä yhdessä lammaslaumansa kanssa poispäin meistä. Ajajat
olivat puvusta päättäen dakuja. Kiiruhdin tietysti heti heiltä omaani
ottamaan käskettyäni Khanden Singin ja Mansingin leiriä vartioimaan.
Rosvot kulkivat hitaasti ja minä saavutin heidät pian. Minut nähtyänsä
rupesivat kuitenkin riennyttämään ja yrittivät päästä pakoon. Käskin
jo kolmasti heidän pysähtyä, mutta he vaan samosivat tannerta
tuonnemmaksi. Silloin tempasin pyssyn olaitani ja olisin ampunut,
elleivät olisi pysähtyneet. Saavutettuani heidät, vaadin tavaraani
takaisin. He kielsivät antavansa. "Kaksitoista miestä ei pelkää yhtä"
sanoivat astuessaan alas hevostensa selästä ja aikoivat käydä päin
minua.
Kun näin heidän pitelevän tuluksiansa pyssyjensä sytyttämistä varten,
iskin heti paikalla pyssylläni yhtä heistä niin että hän keikahti
kumoon, ja toista kajahutin kelloon niin, että hän ampumatamineinensa
meni nurin niskoin.
"Khaktsal, khaktsal, khaktsal wortsie! (Terve, herra, terve! suvaitkaa
kuulla meitä!)" sanoi kolmas mies nyrkin peukalot pystyssä myöntymystä
osoittaen.
"Khaktsal," sanoin minäkin ja pistin uuden patroonan pyssyyni.
"Middu, middu!" (ei, ei!) pyysivät miehet ja laskivat aseensa maahan.
Ostin heiltä 15 kiloa tsambaa ja voita ja sain miehen kantamaan ne
leiriini. Ilman vähintäkään vastusta otin sitten jaakkini ja ajoin ne
leiriin, jossa Khanden Sing ja Mansing paraikaa keittivät teetä.