Tiedustelun. — Luonnollinen linnoitus. — Liuko. — Tiibettiläis-leiri
— Meitä luullaan ryöväreiksi. — Nahka- ja metalliteoksia. — Hopeaisia
verhoketöitä. — Satulat ja hihnat. — Jättiläissuuruinen kirjoitus —
Uusi yllätys. — Vaan kaksi jäljellä.
Kaikki näytti lupaavalta, kun minä tuntuvasti vähentyneen seurani
kanssa lähdin koillista kohti kulkemaan. Matkamme kävi ensin pitkin
järven rantaa, sitten kaukana siintäviä alastomia rinteitä kohden. Ei
tapahtunut mitään erinomaista ja neljä miestäni olivat parhaimmalla
tuulella. Me laskeuduimme alangolle, jossa oli vettä ja ruohoa ja
poikkesimme yöksi tiibettiläiseen leirimajaan. Täällä oli muuten hyvä
olla, paitsi että raesadekuuro kulki seudun yli ja siitä mekin ihoon
asti tuntuvan osan saimme. Lämpömittari laski yöllä +1° C.
Auringonnousussa kiipesin korkealle vuoren pättärälle, josta oli
sangen laaja näköala yli koko lähiseudun. Oli erittäin tärkeätä
löytää mukavimman tien noiden vuorien ja kukkuloitten lomitse, jotka
monisokkeloisina kohosivat edessämme; samoin oli tarpeellista tuntea
sen suuren virran suunta, joka meidän pohjoispuoleltamme laski
Mansarovariin, mutta jonka nimestä emme keneltäkään tietoa saaneet.
Huipulle oli leiristämme noin viisi kilometriä ja sen korkeus oli 4,894
m. Sieltä sainkin tietää kaikki mitä nyt tarvittiin. Lähdimme suuntaan
73°30’, kuljimme solasta, joka oli melkein yhtä korkealla kuin äsken
mainittu huippu ja jouduimme vihdoin erään kunnaan juurelle, jonka
huippu näytti linnoitukselta ja jossa rukouslippuja liehui. Lähellä oli
joitakuita pikkuhevosia laitumella.
Kaukosimella havaitsin kuitenkin pian, että linnannäköinen vuoren
huippu olikin luonnontekoa, eikä siellä myös ketään ihmistä ollut.
Mutta hevosista päättäen oli arvattavasti ihmisiä lähellä ja meidän
täytyi siis liikkua varovasti. Tuskin olimmekaan sivuuttaneet seuraavan
kukkulan, kun ruoholaaksossa alhaalla näimme useita mustia telttoja,
parisataa jaakkia ja ehkä tuhatkunta lammasta. Me pysyimme hyvin
piilossa kukkulan takana ja kiersimme sieltä vihdoin alas laaksoon,
jossa äsken mainittu virta juoksee puoliympyrässä ison matkaa eteläisen
vuoriharjun juurella ja jossa se myös yhtyy erääseen kaakosta tulevaan
virtaan. Tätä jälkimäistä ensin luulinkin päävirraksi ja jo jonkun
matkaa kuljimmekin sen suuntaa, kunnes täytyi kääntyä takaisin.
Matkalla kohtasimme kaksi tiibettiläistä vaimoa. Pitkien keskustelujen
jälkeen saimme ostaa heidän laumastansa lampaan. Heillä oli nuoralingot
kädessä ja aivan kummastuttavaa oli, kuinka taitavasti he osasivat
pitkänkin matkan päästä lingottaa kiven sinne, minne tähtäsivät.
Muutamasta kolikosta he näyttivät meille taitavuuttaan ja uskomattoman
varmasti he osasivat laumasta mihin lampaaseen vaan näytin. Minä
koetin saada heiltä joitakuita tietoja maasta, mutta he sanoivat
etteivät tiedä siitä mitään. "Me olemme vaan palvelioita, emmekä
tiedä mitään, mutta meidän herramme, jonka orjia me olemme, tietää
kaikki. Hän tietää, mistä joet tulevat ja osaa tien kaikkiin gombiin
(luostareihin). Hän on suuri kuningas."
"Missä hän asuu?" kysyin minä.
"Vähän matkan päässä tästä, siellä mistä savu näkyy."
Minulla oli suuri halu käydä tuon suuren kuninkaan luona, joka niin
paljon tiesi. Ehkä saisimme ostaa häneltä vähän ruokavarojakin, joita
meillä ei suinkaan liiaksi ollut. Kaikissa tapauksissa olisi tuosta
käynnistä yhtä ja toista huviakin ja minä päätin uskaltaa panna tuumani
toimeen.
Kuljimme edessämme nousevia savupylväitä kohti ja lähestyimme vihdoin
muutamia mustia telttoja. Meidän tulomme herätti suurta mylläkkää, ja
miehiä ja naisia hyökkäsi sikin sokin telttoihin ja sieltä pois.
"Jogpalaisia, jogpalaisia!" huusi joku leirissä. Tuossa tuokiossa
otettiin kiväärit alas ja ulkopuolelle jääneet vetivät miekkansa, mutta
pitelivät niitä käsissään niin veltosti, ettei se juuri näyttänyt
pelottavalta.
Että meitä luultaisiin ryöväreiksi, oli ihka uutta meille, ja nuo
sotaiset aseet olivat kummallisena vastakohtana heidän peljästyneisiin
naamoihinsa. Kun sentähden Khanden Sing ja minä astuimme esille
ja kehotimme heitä laskemaan aseensa pois, tottelivat he heti ja
levittivät mattoja meidän istuaksemme. Voitettuansa näin pelkonsa,
tekivät he parastansa osoittaakseen meille kohteliaisuutta.
"_Kiula gunge gotsai deva labodu_!" (sinulla on kauniit vaatteet!)
aloin minä puhelun, saadakseni vähän imartelulla päällikön hyvälle
tuulelle.
"_Lasso, leh_" (niin on, herra), vastasi Tiibettiläinen ihmeissään ja
katseli hieman ylpeästi pukuaan.
Hänen vastauksensa ilmaisi, että hän piti minua korkeampana
säätyläisenä kuin itseänsä. Kun Tiibetinkielellä annetaan myöntävä
vastaus jollekin vertaiselle tahi alamaiselle, käytetään ainoastaan
sana _lasso_, ja jätetään pois _leh_-sana.
"_Kiula tuku taka tsando_ (montako lasta sinulla on)?" — "_Ni_ (kaksi)."
"_Khuven bogpe, tsamba, khon won i_ (tahdotko myydä minulle jauhoja
tahi tsambaa)?" — "_Middu_ (ei ole)," vastasi hän ja näytti tyhjää
kättään.
"_Keran ga naddoung_ (mihin aiot)?" kysyi hän uteliaasti. — "_Nhgarang
ne koroun_ (olen pyhiinvaeltaja). _Lungba kuorghen neh jelghen_ (aion
käydä pyhissä paikoissa)."
"_Gopria tsaldo. Khaktsal wortsie. Tsamba middu. Bogpe middu, ghuram
middu, die middu, kassur middu_" (Olen hyvin köyhä. Ole hyvä, kuule
minua. Minulla ei ole tsambaa, ei jauhoja, ei makeata taikinaa, ei
riisiä, eikä kuivatuita hedelmiä).
Tämä oli tietysti valetta ja minä sanoin ihan levollisesti, että aioin
istua siinä, kunnes olin saanut ostaa ruokavaroja ja otin samalla
taskustani pari hopearahaa. Rahan näyttäminen ahneille Tiibettiläisille
on aina varmin keino kiirehtimään kaupantekoa heidän kanssaan. Pienin
erin sain vihdoin ostaa keiltä kahdeksan kiloa, kun he joka kerta
olivat pyhästi vannoneet ettei heillä ole enää muruistakaan jäljellä.
Olin tuskin maksanut heille pienestä erästä, kun he jo riitelivät
rahasta ja joutuivat melkein tukkanuottasille. Ahneus ja voitonhimo
ovatkin Tiibettiläisten helmasyntejä. Olkoon Tiibettiläinen kuinka
korkea-arvoinen hyvänsä, hän ei häpeä mitä matelevimmalla tavalla
kerjätä itselleen pienintäkin hopearahaa, ja kun hän on jotakin myynyt
ja saanut siitä makson, niin kerjää hän aina kaupanpäällistä.
* * * * *
Nämät ihmiset, pitkä tukka hartioilla, hopearahoilla ja punaisilla
vaatekappaleilla koristettuine hiuspalmikkoineen, näyttivät sangen
viehättäviltä. Melkein kaikilla oli tuo tavallinen kauhtana eli
mekko, jossa oli leveät ja pitkät hihat sekä tilaa ruokakupille,
nuuskarasialle y.m. Useimmat heistä olivat punaisissa vaatteissa ja
kaikilla oli jalokivi-kahvaiset miekat.
Useimmilla miehillä leirissä oli litteät leveät nenät, terävät silmät
puoleksi ummessa, ulkonevat poskipäät ja runsaasta hikoilemisesta
öljyinen iho.
He seisoivat kunnioittavasti kaukana ja katselivat meitä
huomattavalla mielenkiinnolla. Suurempia pelkureita en ole koskaan
nähnyt. Eurooppalaiselle olisi tämmöinen pelkurimaisuus kokonaan
käsittämätöntä. Minun tarvitsi vaan nostaa silmäni saadakseni heidät
sanomattomalla kauhulla pakoon pötkimään. Päällikkö koetti kyllä
näyttää urhoolliselta, mutta todellisuudessa hän vapisi yhtä paljon
kuin muutkin.
Kovin levottomiksi ja peljästyneiksi kävivät he silloinkin, kun menin
heidän luokseen lähemmin katselemaan heidän vaatteitaan ja kaulassa
kantamiaan koristeita, varsinkin taikakalurasioita, jotka riippuivat
heidän rinnoillaan. Suuremmissa rasioissa oli Budhan kuva, muut olivat
tyhjät.
Tiibettiläisten taitavuus nahkateollisuuden alalla herätti tässä
samoinkuin muissakin leireissä kummastustani. Itse he parkitsevat ja
valmistavat vuodat sekä värjäävät usein nahat punaisiksi tai sinisiksi.
Tavallisesti pidetään kuitenkin nahan luonnollinen väri, varsinkin
silloin kun siitä tehdään vöitä, kuulakukkaroita sekä rasioita
tulusten säilyttämiseksi. Karvat poistetaan vuodasta nyppimällä ja
hankaamisella. Jaakkien, antilooppien ja kiang-eläinten nahkoja
käytetään enimmän. Sittenkun nahka on pois nyljetty, jossa toimessa
Tiibettiläiset ovat oikeita mestareita, nuijitaan ja poljetaan se
pehmeäksi. Muutamissa nahoissa oli yksinkertaisia temppelikoristeita,
mutta useimmissa koristeet olivat metallista tahi erivärisistä
nahoista. Hopeahaat tahi hopealla koristetut rautaiset haat olivat
kukkaroissa ja vöissä tavallisimmat koristeet.
Näitä metalleja löytyy Tiibetissä, ja kun vaan on tarpeeksi
polttoaineita, sulattavat ja valavat Tiibettiläiset itse malmin.
Sulattaminen tapahtuu suurissa saviruukuissa ja valaminen
savivormuissa. Silaamisessa ovat Tiibettiläiset hyvin taitavia ja
siihen käyttävät he vasaraa ja talttaa. Miekkojen tupissa näkee
usein silatuita koristeita. Tavallisimpia ovat lehtikoristeet ja
erinkaltaiset yhdistetyt mittausopilliset kuviot. Tiibettiläiset
eivät osaa juuri nimeksikään karaista metallia. Heidän miekkansa ovat
takorautaa eikä terästä. He osaavat kuitenkin tehdä ne tavattoman
teräviksi, vaikka ne tietysti eivät ole niin norjia kuin teräksiset
miekat. Puukkomiekkoihin tehdään uurteita ja uomia, joita myöden
ilma pääsee haavaan ja tekee minimuodoin haavat parantumattomiksi.
Tavalliset miekat ovat aivan sileät ja yksiteräiset. Todellista
sota-asetta ne eivät vastaa eikä niissä kädensijakaan ole tukeva ja
on sitä paitsi vailla suojustinta. Kalliimpien miekkojen tupet ja
hankkilukset ovat täyttä hopeata, johon on upotettu turkoosia, korallia
tai kultakoristeita. Kassassa ja Sigatsissa koristellaan puukkomiekat
hopealanka-verkokkeilla. Muualla Tiibetissä ei tätä taitoa osatakaan.
Tiibetissä tapaa kuitenkin paljon myös teräsmiekkoja ja sangen
oivallisia laadultaan, mutta ne ovat kiinalaista tekoa ja mainiota
Kiinan terästä. Varsinkin virkamiehillä ja muilla pomoilla on näitä
aseita. Kiinalaisia ovat myös ne suuret kaksiteräiset miekat, joita
Tiibetin pyövelit tarvitsevat.
Satulat eivät ole tosin mukavia, vaan sen sijaan hyvin tehtyjä. Runko
on lujaa (ulkomaalaista) puuta, jota raudalla on varustettu ja usein
hopealla tai kullalla koristettu, ja tavallisesti hyvin korkea edestä
ja takaa. Sisiliskon nahkaa tai muuta värjättyä nahkaa käytetään
sen koristamiseksi; istuimen päällä on tyyny ja sen yli aina matto.
Jalustimet ovat verrattain lyhyet, jonka tähden ratsastajan täytyy
istua sääret koukussa ylöspäin, mikä ei ensinkään ole epämukava asento
kun siihen tottuu. Muut osat ovat nahkaa sekä metallikoristeita.
Haarapussi tsambaa, voita y.m. varten sidotaan satulan taakse,
samoinkuin tuo välttämätön pola ja köysi hevosen liekään panemista
varten öisin.
Jaakkien kuormasatulat ovat muutoin ratsastussatulan kaltaisia,
mutta yksinkertaisempia. Kuorma köytetään satulaan ja sen
tasapainossa pysymiseksi sekä selän hankaamisen estämiseksi pannaan
tyynyjä ja mattoja satulan alle eläimen selkään. Kun jaakki on
erittäin paksukarvainen, on ymmärrettävissä, kuinka se vähintäkään
loukkaantumatta jaksaa kantaa raskaat kuormansa.
* * * * *
Tiibettiläisten läheisyydessä oloamme en katsonut turvalliseksi, kun
ilta rupesi lähestymään. Lähdimme siis liikkeelle, jaakit matkueen
etupäässä, lampaat perässä. Kuljettuamme n. 4 kilom. pysähdyimme
eräässä notkossa 4,764 m., jossa oli tuulen suojaa. Meidän oikealla
puolellamme kohosi pohjoisessa ja etelässä jono jotenkin korkeita
vuoria ja niitten välisestä laaksosta virtasi suuri joki.
Ei ollut ajattelemistakaan mennä joen yli näin iltamyöhässä, vasta
aamulla, kun taas olisi vähän jäätynyt, saattaisimme koettaa. Oli
satanut pitkin päivää ja auringon laskiessa tuli vettä oikein
kaatamalla. Olimme pystyttäneet pienen suojateittamme, mutta muutaman
tunnin perästä täytyi meidän taas muuttaa paikkaa, kun pieni notko,
johon olimme leiriytyneet, oli lammeksi muuttunut. Ei ollut muuta
neuvoa, kuin lähteä avonaiselle kentälle, mutta täällä tuuli niin
tuimasti ja maa oli niin kosteata, että ainoastaan suurella vaivalla
saimme teltan pysymään pystyssä, kun paalut alinomaa myötäilivät. Yön
hetket tuntuivat sangen pitkiltä, kun tuossa istuimme sadetakkeihin
käärittyinä, palelevin käsin, jaloin ja korvin sekä päät ja hartiat
vettä vuotaen.
Päivän valjetessa ei myrsky vieläkään näyttänyt taukoavan. Illalla
emme olleet saaneet sytyttää tulta, eikä se vielä nytkään käynyt
päinsä, olimme sentähden surkeita, vilussa ja nälässä. Lämpömittari
osoitti +2° C. Puolenpäivän aikaan satoi kuin saavista kaataen ja kun
ei ilma vieläkään seljennyt, kuormitettiin jaakit ja me tunkeuduimme
lumivuorten rotkoon. Töin tuskin pääsimme sen syrjäjoen ylitse, jota
tähän asti olimme seuranneet, ja jatkoimme sitten matkaamme pitkin
päävirran oikeata rantaa.
Illalla saavuimme tavattoman suuren kallion juurelle, jonka seinään
laamataituri oli jättiläiskirjaimilla hakannut tuon iänikuisen: _Omne
mani padme hun_; tässä me pysähdyimme väsyneinä ja läpimärkinä, ja
löysimmekin kuivan paikan erään kallionlohkareen alla. Mutta kun emme
kaikki viisi miestä mahtuneet sinne, meni Nattu ja Bijesing vähän
edemmäksi samallaisen lohkareen alle maata. Tässä ei ollut mielestäni
mitään epäiltävää, sillä minulla oli muassani aseet, tieteelliset
koneet ja säilykkeet. Heillä taas kaikki muut ruokavarat. Satoi
ja myrskysi kovin koko yön, niin ettei saatu tulta syttymään ja
lämpömittari osoitti +3° C. Meidän oli kuitenkin kovin vilu, märkiä
kun olimme, emmekä hytistyneinä jaksaneet mitään syödäkään. Ja niin
nukuimme.
Ensi kerran siitä kun Tiibettiin olin tullut, olin nyt hyvin nukkunut.
Oli jo iso päivä kun heräsin, mutta nyt kohtasi uusi odottamaton
yllätys. Shokalaiset Nattu ja Bijesing olivat yöllä karanneet
kantamuksinensa. Löysin heidän puoliksi näkyvät jälkensä, jotka kävivät
sille suunnalle, mistä eilen olimme tulleet. Paitsi ruokavaroja olivat
he vieneet köysikimpun, vöitä y.m. meille aivan välttämättömiä ja
korvaamattomia kapineita. Kolmestakymmenestä valitusta seuralaisestani,
joiden kanssa Garbjangista lähdin, oli kahdeksankolmatta jättänyt minun
ja jäljellä oli vain kaksi uskollista: Khanden Sing ja pitaalinen
Mansing.
Raju-ilmaa kesti yhä eikä meillä ollut ruokaa eikä poltinaineita.
Ehdotin, että mieheni lähtisivät takaisin niinkuin kaikki muutkin
ja minä jatkaisin matkaa yksin, ja puhuin suoraan, mitä vaaroja ja
vastuksia lie saisivat kohdata.
"Sahib," sanoivat Khanden Sing ja Mansing, "me emme ole Shokalaisia.
Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme. Emme pelkää vaaroja ja kuolemaa.
Mielemme on paha, kun näemme sinun kärsivän; mutta älä ajattele meidän
hätäämme! Me olemme köyhiä miehiä, mutta me emme jätä sinua."