Tiibettiläinen lääkitsiä. — Kamala parannuskeino. — Kummalliset
mielipiteet lääkintätaidosta. — Tukkerin kylä. — Sotilaita ja
ryöväreitä. — Pettyneitä toiveita. — Shokalaiset jättävät minut. —
Kaikkiaan viisi miestä.
Tiibetiläiset parannuskeinot olivat minusta kyllä kummallisia, mutta
vielä merkillisempiä olivat ne lääkitystavat, joita näin _Kutsia_
nimisessä paikassa. Tultuani leiriin, jossa oli neljättäkymmentä
telttaa, näin joukon ihmisiä kerääntyneenä erään vanhuksen
ympärillä, joka oli aivan alasti ja köysissä, tuskan hiki otsallaan.
Pitkätukkainen, pitkä, punatakki mies oli polvillaan hänen vieressään
ja rukoili innokkaasti rukousmyllyllään.
Lähestyin uteliaana, vaikka minua vähän koeteltiin estelläkin.
Nähtävästi oli tässä tekeillä leikkaus ja kaikki katseliat seurasivat
tarkasti lääkärin toimia. Tämä valmisteli raketteja, joita hän sitten
kietoili silkkipaperiin. Ne olivat kartionmuotoisia, sytytin huipussa.
Valmistettuansa näitä viisi, kuusi kappaletta, pantiin potilas, eli
oikeammin sanoen uhri, istumaan. Sairas kärsi nähtävästi nivusleiniä.
Lääkäri käski minun istumaan viereensä, nähdessään kuinka tarkoin ja
uteliaasti minä hänen toimiansa seurasin.
Lääkäri käski nyt tuoda tulta. Saatuansa palavan kekäleen, heilutti hän
sitä ilmassa ja noitui. Potilas tutkittiin nyt tarkoin ja joka kerta
kuin punatakin luisevat sormet koskivat hänen kylkiinsä, parkui hän
kovasti. Silloin osoitti lääkäri pahan olevan "tuossa". Hän pisti nyt
lasisilmät päähänsä, hieroi miehen kupeita ja mittaili peukalollansa
sekä tuikkasi palavalla kekäleellä aina sitä paikkaa, jossa peukalonsa
viimeksi oli ollut. Alastoman miehen ihoon tietysti syntyi palohaavoja.
"_Murr, murr_!" (voita, voita!) ja hänelle tuotiin voita, jolla
hän hieroi palohaavoja. Äsken mainitut raketit tuotiin nyt kunkin
palohaavan päälle. Tämän perästä pantiin rukousmylly käymään ja
rukousnauhansa kuulia lukien jupisi hän rukouksiaan, kurkisteli
aurinkoon, nosti ja laski ääntänsä ja yritti nähtävästi päästä
raivotilaan. Kuuliat seisoivat äänettöminä pelvon ja kauhun vallassa.
Nyt tarttui hän taas kekäleeseen ja puhalsi ilmaa keuhkoistaan
niinkuin palkeilla, kunnes kekäle syttyi uudelleen. Katseliat olivat
jännityksessä. Kaikki seisoivat pää kumarassa ja rukoilivat hartaasti.
Lääkäri heilutti kekälettä ilmassa, sytytti sillä raketit, ja kun
niissä arvattavasti oli salpietaria ja tulikiveä, paloivat ne heti,
kovasti sähisten.
Viheliäisessä tilassa oli onneton potilas tällöin. Suu vaahdossa ja
silmät päästä putoamaisillansa hän vaikeroi ja koetti päästä pois
köysistä, mutta turhaan. Pari miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa,
lääkäri ja muutamat naiset puhalsivat vielä hehkuvia raketteja ja tuli
tunkeutui yhä syvemmälle potilas-uhrin lihaan.
Kun miehen koko keskiruumis näytti olevan kipeä, päästettiin
vihdoinkin hänen kätensä köysistä seläntakaa, mutta ne sidottiin sen
sijaan yhteen etupuolelle, ja meidän merkillinen lääkärimme rupesi
nyt taas peukaloimaan miestä, tällä kertaa selkäpuolelta. "_Hik,
ni, sum_" (yksi, kaksi, kolme) lausui hän ja merkitsi peukalojansa
pysähdyspaikat, hieroen niihin voita ja pystytti raketit päälle. Nyt
nähtiin ja kuultiin taas samat temput, rukoukset, vaivat ja valitukset.
Ja kun ei sairas vaan alkanut parantua, sytytettiin raketit uudelleen,
sairaan ja minun vastaväitteistä huolimatta. Miehellä oli nyt
palohaavoja ympäri koko ruumiinsa.
On tietysti tarpeeton sanoa, että sairas tämän parintuntisen
rääkkäyksen perästä läheni loppuansa. Saadakseni muutamia havainnoita
tältä tiibettiläiseltä mallilääkäriltä, joka näytti nauttivan suurta
arvoa, lähetin hänelle pienen lahjan ja kutsutin hänet luokseni.
Tästä hän ihastui ikihyväksi, saapui, eikä ensinkään peitellyt
parannuskeinojaan ja kehotti minuakin niitä käyttämään. Hänen
vakaumuksensa oli, että tuli parantaa melkein kaikki taudit, ja jos ei
tuli, niin sitten vesi. Hänellä oli kuitenkin pieniä pakettia, joissa
oli kaiken värisiä, muka vaikuttavia pulveria sairaille annettavaksi.
"Pelkään tämän potilaanne kuolevan," sanoin hänelle. — "Ehkä kyllä,
mutta se on hänen syynsä eikä parannuskeinon. Ja mitä sillä sitten
väliä on, kuolemmeko tänään vai huomenna!" sanoi mies ja meni matkaansa.
* * * * *
Luostariveljet jättivät hyvästi mitä syvimmillä salaam-tervehdyksillä,
kun luostarista lähdin läheistä kylää katselemaan. Pitkin rantaa kylän
itäpuolella oli useita hajonneita pyhäkköpatsaita (khokden). Ne olivat
savesta ja kivestä, alaosa neliskulmanen, yläosa pylväsmäinen, ja
niiden sanottiin sisältävän luita, kangasta, metallia, kirjoja y.m.
mitä joskus oli kuulunut jollekin kuuluisalle tai pyhälle miehelle.
Joskus on niissä myös saviastioita, joissa on poltetun ruumiin tuhkaa.
Tuhka ja savi on tällöin tehty taikinaksi, johon on painettu tai
piirretty Budhan kuva.
Kylän huoneet olivat sisältä yhtä ikäviä kuin ulkoa. Joka asumuksessa
oli muurilla ympäröitty piha, ja muurilla ynnä katoilla oli
tamariski-varpuja kuivumassa. Lampaat ja vuohet pidettiin aina yötä
pihassa; asukkaat ja heidän huoneensa olivat äärettömän likaisia.
Ylhäällä liehui kaikkialla rukouslippuja, ja ihmiset katoilla seisoen
nauroivat, löpisivät ja tarkastelivat meitä uteliaasti.
Samoillessamme kylässä, ilmestyi äkkiä viisi- tahi kuusikymmentä
taulakivääreillä varustettua miestä. Epäilin petosta, mutta Kahi
vakuutti, etteivät nämät olleet sotilaita, vaan mahtavia ryöväreitä,
jotka olivat leiriytyneet muutaman kilometrin päässä tältä paikalta ja
olivat ystävällisissä suhteissa munkkeihin. Varmuuden vuoksi latasin
kuitenkin kiväärini, mutta muuta ei tarvittukaan ajamaan heidät kaikki
pakoon, ja heidän pelkonsa tarttui muuhunkin kansajoukkoon. Ryövärit
olivat tukevarakenteista väkeä, mutta samoin kuin Tiibettiläiset
yleensä olivat nämätkin surkean pelkureita.
Heti aamulla olin tiedustellut ruokavaroja sekä ostanut kaksi lihavaa
lammasta ynnä noin 200 kiloa jauhoja, riisiä, tsambaa, ghuria, sokuria,
suolaa ja voita, ja monet Tiibettiläiset olivat lujasti sanoneet, että
he hankkisivat minulle kuinka paljon vaan haluaisin. Eräskin kauppias
Budhista, Darley Baran veli, oli luvannut hankkia minulle tarpeeksi
ruokavaroja 10:lle miehelle 25 päiväksi.
Kun Tiibettiläiset menivät, näin kaksi Shokalaisistani juoksevan
heidän perässään ja innokkaasti heidän kanssaan keskustelevan. Kaksi
tahi kolme tuntia tämän jälestä palasivat kauppiaat ja selittivät,
ettei mistään hinnasta ollut ruokavaroja saatavissa paikkakunnalta.
Tämä oli tietysti hävytöntä valhetta. Minä epäilin petosta ja annoin
aika nuhteet Shokalaisilleni sekä uhkasin heitä kovasti rangaista, jos
epäilyksissäni olisi perää. Mutta he niskoittelivat taas ja pelkäsivät
niin Tiibettiläisiä, että olivat ihan suunniltaan. Oli mahdotonta
pidättää heitä väkisin ja minä päätin laskea heidät luotani.
Siitä hetkestä alkaen kun astuin jalkani Tiibetin maalle, olin saanut
suojella itseäni yhtä paljon heitä kuin Tiibettiläisiä vastaan. Kun
nyt päätin erota heistä, en unohtanut, että nämät miehet minun tähteni
olivat kestäneet sellaisia vaaroja ja vaikeuksia, joita harva ihminen
kestäisi. Maksoin heille sentähden runsaan palkan ja he lupasivat
kuljettaa vuorten yli osan tavaroitani, joissa oli valokuvia,
kansatieteellisiä kokoelmia y.m. Suurella vaivalla sain nyt ostaa
ruokaa viidelle miehelle kymmeneksi päiväksi.
Koko joukko seurasi nyt minua jonkun matkaa, kunnes me raunioissa Panku
gornban lähellä pysähdyimme, saadaksemme Tiibettiläisten näkemättä
valmistella eroamme. Minä tein pituus- ja leveyshavainnoita. Vesi
hypsometrillisessä koneessa kiehui 82° C. 14,80 metrin korkeudella
järven yli, ilman ollen kello 10 a.p. 26° C. Etelässä oli korkea
lumiharjanne ulettuen _Nimo Namgil'ista_ lounaasta koilliseen suuntaan.
Kun kaikki oli selvillä, lähtivät nuo viisi Shokalaista, joihin kuului
myös Kahi ja Dola, vannottuaan auringon ja kaikkien pyhimpiensä kautta,
etteivät ilmaisisi minua Tiibettiläisille, jotka tähän asti eivät
olleet aavistaneetkaan, kuka minä olin.
Joharin mies Bijesing ja Kutin mies Bura Nattu suostuivat saattamaan
minut Maiun-solalle, ja nyt oli meitä kaikkiaan ainoastaan viisi miestä.