Tiibettiläisiä takkeja, lakkeja ja jalkineita. — Syy minkätähden
Tiibettiläinen jättää toisen puolen rintaansa ja toisen käsivartensa
paljaaksi. — Käytös ja puhe. — Tietämättömyys ja taikausko. — Kuinka
syödään. — Jogpa-naisia ja -lapsia. — Päähineitä. — Kummallista luuloa.
— Vuoriselänne molempien järvien välissä. — Mustat teltat. — Gomba.
Eräästä syystä valitan, että oleskeluni Jogpa-dakujen kanssa kesti
niin vähän aikaa, sillä vaikka he epäilemättä olivat rosvoja,
herättivät ne sangen paljon minun huomiotani. Heidän omituinen pukunsa
ja puhetapansa, heidän harvinainen, mutta sangen käytännöllinen
ruokatapansa, sekä heidän iloinen, suora olentonsa olivat todellakin
mieltä kiinnittäviä. Puvun saattoi syystä sanoa edustavan Tiibettiä,
sillä miesten takit ja lakit olivat sangen erinkaltaiset, luultavasti
siitä syystä, että he niin helposti niitä saivat. Heidän joukossaan
ei ollut kahta samalla tavalla puettuna, vaikka muutamat, heille
omituiset puvun osat, olivat yhteiset kaikilla. Niin oli eräällä
heistä heleävärinen ja leopaartinnahalla reunustettu takki, toisella
pitkä harmaa villamekko ja vyötäisillä vyö, kolmannella oli
lammasnahkaturkit, villapuoli sisällepäin käännettynä, neljäs taas
oli puettu tumman-punaiseen ihopaitaan, vyötäisillä nahkavyö, jossa
oli hopea- ja rautakoristeita sekä neulojen ja tulusten säilyttimiä.
Vyössä riippui puukuula, kaunis puukko, mustasta puusta, teräksestä
ja hopeasta tehdyssä tupessa, kuula- ja ruutikukkaro y.m. Vyössä on
useimmilla Tiibettiläisillä miekka, pistettynä poikittain ruumiin
etupuolelle. Olkoon takki pitkä tai lyhyt, aina on se ylhäältä avara,
niin että siellä sopii säilyttää kaikemmoisia kamssuja ja tavaroita,
sinne mahtuu eväspussi, juoma-astioita, rahakukkaro, nuuskarasia,
tsambaa ja teekääröjä. Kun ensi kertaa näkee Tiibettiläisiä, luulee
heitä hyvinkin vahvoiksi, povipuoli kun heillä on niin täynnä
tamineita, vaikka he muutoin ovat hyvinkin hoikkia. Rinta ja toinen
käsivarsi ovat alasti ja toinen takinhia heiluu höllänä. Syy tähän
omituiseen vaatetustapaan Tiibetissä on se, että täällä päivät
tavallisesti ovat hyvin lämpöiset ja yöt kylmät. Ilman lämmön ero
lounais Tiibetissä saattaa olla 27°-37° C. Ja kun Tiibettiläiset aina
makaavat vaatteet päällä, käy kylmää estävä yöpuku auringonpaahteessa
päivällä liian raskaaksi ja lämpimäksi, ja tätä on koetettu
yllämainitulla alastomuudella auttaa. Tiibettiläinen istuessaan vetää
kätensä pois takinhioista, jotenka ruumiin yläpuoli paljastuu; mutta
istualta noustessaan pistää hän aina toisen, tavallisesti vasemman
kätensä takinhiaan, pidättäen siten takin raskaan sisällyksen maahan
putoamasta.
Tiibettiläisten jalkineet ovat, ainakin minun mielestäni, maailman
parhaita jalkineita. Niillä on hyvien ja mukavien saappaiden kaikki
hyvät ominaisuudet. Varsinkin ne saappaat ovat erinomaisia, joiden
litteät anturat on tehty rahnikoitusta hampusta ja joissa päälliset
ovat punaista tai vihreäistä huopaa. Niissä pysyy jalka lämpöisenä,
hiki ei vaivaa, eivätkä ahdista jalkaa. Tiibettiläisen jalkineen
pääomituisuus on kuitenkin siinä, että jalkapohja painuu paksuun
anturaan niin mukavasti, että kivikoissakaan kävellessä varpaat eivät
likisty ja lumessa ja loassa astuessa mitään ei pääse tunkeutumaan
anturan ja päällisen väliin.(Jokseenkin tällaiset jalkineet ovat
Suomalaisten oivalliset tallukkaat, Suomentaja.)
Tiibetissä on monellaisia jalkineita, mutta päämuoto on aina sama. Ne
ovat aina kotitekoisia: jokainen on oma suutarinsa, paitsi suuremmissa
kaupungeissa, jossa jalkineita saa ostaa. Anturoitten erilaisuus
erottaa pääasiallisesti eri seutujen jalkineet toisistaan. Niin on
esim. Lassa-kengällä hienompi, pehmeämpi ja venyvämpi antura kuin
Sigatsin kengissä, jotka ovat kovat ja kankeat ja kuluvat paljon
pikemmin.
Löytyy myös nahka-anturaisia jalkineita semmoisia seutuja varten, jossa
on paljon lunta ja märkää, ja nämät jalkineet voidellaan rasvalla,
josta ne tulevat ihan vedenpitäviksi. Näitä on kahta lajia: toiset
teräväkärkiset ja nokka ylöspäin kääntynyt, jotta sopivat raivaamaan
tietä lumen läpi, toiset ovat tavallisen muotoiset. Näitä käyttävät
sekä miehet että naiset. Laamat ja korkeammat virkamiehet käyttävät
nahkakenkiä, kiinalaista mallia. Näissä on raskaat nahka- tai
puuanturat, alla tavattomat naulat.
Tiibettiläisillä on sangen monellaisia päähineitä. Niistä ovat
sotilaitten ja ryöväriheimojen päähineet omituisimpia. Ne ovat
poikkileikatun kartion muotoisia, reunat suuret ja ovat kokonaan tehdyt
samallaisesta rahnikoidusta langasta, jota anturoihinkin käytetään;
yläpäässä on ilmareikä. Kun hatun kartiomainen yläosa on liian pieni
pysyäkseen päässä, sidotaan se kahdella nauhalla leuvan alle kiinni.
Käytännössä ovat myös harmaat tai ruskeat huopahatut; ne muistuttavat
kemiallisissa laboratooreissa käytetyltä siivilöitä, ja ovat varustetut
kultaisilla, sinisillä tahi punaisilla koruompeluilla, kiinalaista
tekoa. Eräs lääkitsiä siinä ryövärijoukossa, jonka tuttavuutta tein,
piti mahdottoman suurta päähinettä. Ensi silmäyksellä se oli punaisesta
silkistä tehdyn jokkei-myssyn näköinen. Mutta lähemmin katsottaessa
oli siinä kaksi punaista silkkinauhaa pingotettuna keveän bamburungon
yli. Se sidottiin päähän nauhalla takaraivon ympäri ja ulottui noin 6
senttim. otsan etupuolelle.
Paitsi näitä päähineitä käytetään vielä monellaisia muita korvalipuilla
varustettuja verka- ja nahkamyssyjä, eikä ole harvinaista nähdä
sotamiesten käyttävän silkkihuiveja käärittyinä turpaanin tavoin pään
ympäri, toinen kulma korvalle riippuvana.
Yhteinen kansa Tiibetissä ei kuitenkaan mielellään peitä päätään, ja
vaikka heillä usein on monta myssyä avarassa kauhtanassaan, ottaa hän
ainoastaan tavattomissa tapauksissa yhden esille. Ylemmät virkamiehet
eivät kuitenkaan koskaan näyttäydy ilman pientä, ympyriäistä
kiinalaista huippulakkia.
Kaikki miehet, paitsi laamat, jotka ajelevat päänsä ihan paljaiksi,
käyttävät hiuspalmikkoa, muutamat lyhyttä ja pörröistä, muutamat pitkää
ja koristeltua. Tässä tapauksessa on palmikko neulottu vaatetuppeen,
jossa on renkaita norsun- tai muusta luusta, lasista, metallista
tai korallista. Paljon myös käytetään hopeaisia palmikonkoristeita,
niinkuin esim. lävistettyjä rahoja; koralli- ja malakiittikoristeet
ovat Tiibetissä myös tavallisia.
Miehet käyttävät malakiitti-koristeilla varustettuja korvarenkaita,
joissa usein on pitkä lerkku. Tämä saattaa olla pronssista tai
hopeasta, jopa kullastakin. Tavallisimpia ovat kuitenkin pronssiset
tai hopeiset rasiat, ynnä taikakalu, sisältäen Budhan kuvan.
Tämmöistä kantaa melkein jokainen Tiibettiläinen kaulassaan
nauhassa. Tiibettiläiset ovat yleensä sangen taika-uskoisia. Heidän
taika-uskonsa, samaten kuin heidän muutkin huonot ominaisuutensa ovat
luonnollisesti seurauksena heidän tietämättömyydestään. Ainoastaan
korkeammilla virkamiehillä ja laamapapeilla on jonkalaista sivistystä.
Muu väestö pidetään syvimmässä tietämättömyydessä. Ainoastaan ani
harva osaa lukea, ei kukaan osaa kirjoittaa, ja laamat pitävät
kyllä huolta siitä, etteivät kutkaan muut kuin ne, joista heillä
on hyötyä, saa mitään oppia. Rehellisyys ja kunnia ovat Tiibetissä
melkein tuntemattomia ominaisuuksia, ja mitä totuudenrakkauteen tulee,
voivat kaikki, jotka ovat maassa matkustaneet, todistaa, että on ihan
mahdotonta saada Tiibettiläiseltä tosia tietoja. Julmuus on heidän
veressään ja pahe ynnä rikos on heillä kotiutunut.
Että rosvoilla on hyvä ruuansulatus, näin selvästi heidän
ruokailustaan. Sittenkun jaakki-kauppa oli päättynyt, asettuivat
he syömään vankan aterian. He ottivat takkinsa taskusta puiset tai
metalliset ruokakuppinsa, täyttivät ne äkkiä _tsamballa_, kaasivat
sen yli vähän kiehuvaa teetä, jossa tavallisuuden mukaan oli voita
ja suolaa, ja sekoittivat koko moskan likaisilla sormillaan, kunnes
siitä tuli taikinaa. Tästä tekivät he pieniä mykyjä, jotka toinen
toisensa perään katosivat suuhun, kunnes he olivat kylläiset.
Ennenkuin ruokakuppia uudelleen käytettiin, nuoltiin se puhtaaksi.
Vilvoittaakseen itseänsä keskipäivän kuumuudessa pudottivat sekä miehet
että naiset aterian jälestä takin ylemmän osan aina vyötäisiin asti,
jättäen käsivarret ja rinnan paljaiksi, jolloin kaulassa riippuvat
kulta-, hopea- ja kuparikoristeet tulivat näkyviin.
Vaikka daku-naiset olivat kaukana kauneusta, oli heissä kuitenkin
jotain miellyttävää, joka tuli heidän luontevasta käytöksestään.
Muista tiibettiläisistä naisista erosivat he siinä, että heidän
hampaansa olivat erittäin terveet. Ihonsa ei itsessään ollut tumma,
mutta musta voide, jolla voitelivat poskiaan, nenää ja otsaa, teki
heidät tummetuiksi kuin he todellisuudessa olivat, eikä suinkaan heitä
kaunistanut. Heillä oli kaikilla säännölliset kasvojen piirteet ja
elävät silmät.
Tukka oli lukemattomissa pikku palmikoissa, asetettuna mukavaan mutkaan
pään päälle, ja sitä pidätti paikallaan punainen turpaani, jättäen
näkyviin myös otsalle asetettuja palmikoita. Korvissa heillä oli isot
kultarenkaat malakiitti-koristuksissa, ja käytöksessään olivat lie niin
luonnolliset, etteivät välittäneet sopivaisuuden alkuvaatimuksistakaan.
Lapset olivat puheliaita ja käyttäytyivät aikaihmisten tavoin.
Kävivätpä yhdeksän ja kymmenvuotiset pojatkin miekka tupessa. Erään
jaakin kantamassa korissa näin muutaman kuukauden vanhan lapsen.
Taikauskoisen äidin suureksi kauhuksi hyväilin sitä. Hän tempasi
tulisesti lapsen korista ja pesi sekä hieroi tuon pikku olennon kasvot,
kunnes nahka oli lähteä. Tiibettiläiset naiset uskovat, näetsä, että
heidän lapsensa kuolevat, jos vieras niihin koskee.
Eivät miehetkään olleet siinä suhteessa hituistakaan paremmat. Kun
ostin heiltä vähän riisiä, eivät he antaneet minun koskea siihen
ennenkuin se oli omani. Kun kurotin kättäni pidelläkseni riisisäkkiä,
eivät he tahtoneet sitä suvaita ja lopulta he vaan kaukaa näyttivät
minulle kourallisen riisiä, että saisin nähdä mimmoista tavara oli.
Saisin ensin ostaa vaan tuon verran. Kun tällä tavoin näin, että tavara
oli hyvää, ostin loputkin.
— —
Olimme iltapäivällä kulkeneet muutaman kilometrin Mansarovar-järveä
kohti, kun eräs ryöväreistä, joista äsken erosimme, tuli laukaten
meidän perässämme. Meidät saavutettuaan heittäysi hän hevoseltaan
alas, veti miekkansa ja alkoi ajamaan toista jaakkiani takaa. Tämä
oli meistä kummallista, ja mahdoton oli ymmärtää hänen tarkoitustaan.
Mutta kun hän huusi meille, ettei hän mitään pahaa aikonut, annoimme
hänen hommata. Lopulta hän sai jaakkiin kiinni, kiersi tuiman taistelun
perästä molemmat käsivartensa vastahakoisen eläimen kaulaan, ja painoi
päänsä sarvien väliin. En ensinkään ollut mielissäni tästä toimesta,
sillä pelkäsin, että hän oikeastaan aikoi leikata eläimen kaulan
poikki. Hämmästyksekseni näin nyt, että rosvo oli käynyt hampain kiinni
eläimen takkuun, koettaen nykäistä siitä tupsun itsellensä, onnettoman
eläimen yrittäessä kaikin tavoin päästä vainoojastansa irti. Vihdoin
jäi rosvon hampaitten väliin muutama suortuva ja nyt hän päästi eläimen
pään irti, mutta kävi miekka kädessä häntään kiinni. Minä kävin miehen
hiuspalmikkoon kiinni ja tämä taas piti pelästyneen jääkin hännästä,
kun se täyttä laukkaa lähti pakoon, laahaten meitä molempia perässään.
Tuimasta vauhdista huolimatta, sai rosvo kuitenkin miekallaan
leikatuksi jääkin hännästä tupsun sen pitkää, silkinhienoa karvaa.
Tyytyväisenä päästi hän nyt jääkin irki ja pisti miekan taas tuppeen.
Sitten teki hän meille syvät salaamit ja pisti tavallisuuden mukaan
kielen ulos suustaan. Kun pyysin selitystä tuohon kummalliseen
temppuun, vastasi hän, että sille käy onnettomasti, joka jaakkia
myydessä jättää tämän tempun tekemättä.
Seikkailu loppui tähän. Rosvo ratsasti pois hyvin tyytyväisenä ja me
jatkoimme kulkuamme kivisen tasangon yli, kunnes saavuimme harjulle,
joka käy tasangon poikki ja erottaa molemmat järvet toisistaan.
Nousimme sen huipulle asti (4,885 m.). Saadakseni varmuuden, että harju
todellakin kulkee katkeamattomana jonona molempien järvien välissä,
menin noin puoliväliin Rakstal-järven kaakkois- ja koilliskulmaan
ja havaitsin harjun pohjoisosan eteläosaa vähän matalammaksi, mutta
kuitenkin olevan monta kymmentä metriä järvien pintaa ylempänä. Tästä
retkestä oli meille vähän ajanhukkaa ja yön tullessa olimme vielä
harjulla.
Leiristämme näimme 15 mustaa telttaa vuorenrinteellä, idässä oli suuri
_gomba_ eli luostari eli laamatalo sekä temppeli ja savimökkejä. Laskin
että gomban ja meidän välillä oli ainoastaan toistakymmentä kilometriä
ja se oli ilahuttavaa, sillä siellä toivoin saavani ruokavaroja, ja
sitten jaksaisimme kiireemmin kulkea. Nyt ei meidän enään tarvinnut
peljätä Gyaneman ratsastajia, ei Barkan tarjumia, eikä Jong Peniä
Taklakotista. Ne eivät meitä enää saavuttaisi. Shokalaiset tietysti
peljästelivät ajatellessaan, että heidän oli meneminen Tiibettiläisten
alalle, mutta minä sanoin hyvin vakavasti, että meidän vielä tänä
iltana tulee päästä kylään ja Tukkerin gombaan.
Jalkojemme edessä oli molemmat isot järvet, enkä voinut jättää tätä
paikkaa vielä viimeisen kerran katsomatta tuota ihmeellistä seutua.
Paholaisjärvi rikkirevittyine, äkkijyrkkine rantoineen, kalliosaarineen
ja pitkine niemekkeineen, miellytti minua paljon enemmän, kuin sen
rinnalla Mansarovar, Pyhä järvi, jossa Maha-deva ja kaikki muut hyvät
jumalat muka asuivat. Vaikka molempien järvien vesi oli yhtä sinistä ja
läpikuultavaa ja vaikka molempien taustana oli komea Gangri-selänne, ei
kuitenkaan Mansarovar-järvi, Braaman luoma, ole läheskään niin lumoava
kuin sen naapuri. Mansarovärissä ei ole suoraan järvestä nousevia
kallio-seiniä, jotka heleine värineen heijastuisivat veteen. Se on
melkein täydellinen puoliympyrä ja sillä on eheät rannat. Ainoastaan
länsiranta vedenjakajan juurella on vähän jyrkempi ja rikkinäisempi.
Järvestä suoraan etelässä kohoaa korkea, lumihuippuinen vuoriharjanne,
josta monta jokea juoksee alas. Tältä kohdalta, jossa nyt seisoimme,
saatoimme selvästi nähdä, että Mansarovarja Rakstal-järvien pinnat
muinoin ovat olleet vähintäin 16 m. korkeammat kuin nykyään ovat.
Muutamia kilometriä nykyisen järven-pinnan tuolla puolella leviää
kalteva uoma, jossa on pieniä, sileitä kiviä ja tähän asti on vesi
varmaankin kerran ulottunut. Vakaumukseni on, että järvi vieläkin
vetäytyy takaisin.
Monin paikoin järven rannalla oli kaatumaisillaan mökkiä ja vajoja,
mutta oikea kupukattoinen gomba-luostari oli ainoastaan Tukker
nimisessä kylässä. Sanottiin tosin, että järvestä luoteeseen oli pieni
gomba sekä serai (talo), mutta kun en itse ole siellä käynyt ja kun
Tiibettiläisten kertomukset siitä olivat ristiriitaisia, en takaa
näitten kertomusten luotettavaisuutta.
Sekä maisema että ilma muuttui molempien järvien vedenjakajan
vaikutuksesta. Rakstalin yli oli taivas aina selkeä ja sininen, mutta
Mansarovarin yli kiiti alinomaa raskaita mustia pilviä ja vettä tuli
kaatamalla. Joskus selkeni muutamaksi minuutiksi ja silloin oli
kauniita valolaineita vedessä. Mutta uudet pilvet ja kova ukkonen
tekivät maiseman taas pian yhtä synkäksi kuin ennenkin.
Mansarovarin puolella oli paljon lämpimämpi kuin harjun toisella
puolella. Rakstalin puolella oli ilma ollut purevaa ja keveätä, kun
sitä vastoin ilma Mansarovarin kohdalla, luultavasti kosteutensa
tähden, tuntui raskaalta hengittää. Kun Mansarovaria muistelen,
ajattelen sitä en ainoastaan jumalien, vaan myös myrskyjen kotiseuduksi.