Tiibettiläinen leiri. — Shokalaisten petos ja rangaistus. — Vaarallinen
yömarssi. — Mansing on taas poissa. — Merkillinen ilmiö. — Kova
pakkanen. — Lafanja Mafan-järvet. — Pyhä Kelas. — Raparperia. —
Perhosia. — Laama-erakko. — Ryövärien ympäröimänä.
Kun tein viimeisen tarkastusretken vuorelle linnamme taakse, olin
kaukoputkella nähnyt tiibettiläisen leirin muutaman kilometrin päässä
meistä pohjoiseen päin, ja ilmoitin siitä seuralaisilleni.
Seuraavana aamuna kaivaissamme suurimman osan tavaroistamme ja
lähtöä puuhatessamme tuli eräs miehistä, Nattu nimeltä, luokseni ja
tarjoutui viemään meitä suoraan Mansarovariin. Hän näytti olevan hyvin
kiireissään ja lisäsi ettei kukaan löytäisi meitä sillä tiellä, jota
hän meitä veisi ja että meidän sentähden sopisi matkustaa päivällä.
Me seurasimme Nattua, joka näytti tietä. Olin hyvin ihmeissäni
siitä, että Shokalaiset nyt olivat niin valmiit kulkemaan etiäpäin.
Pian selvisikin minulle, että hän tahallaan vei meidät semmoiseen
paikkaan, jota juuri enin tahdoin välttää. Kun nuhtelin häntä ja
kielsin kulkemasta enemmän siihen suuntaan, tekivät Shokalaiset
kapinan, heittivät pois taakat ja yrittivät lähteä karkuun. Mutta
he eivät olleet ottaneet Khanden Singiä lukuun. Salaman nopeudella
asettui hän ladatuin kiväärin kulkueen eteen ja keskelle kapeata
vuorensolaa, minun tehdessäni samoin vastakkaisessa päässä. Nyt heidän
täytyi antautua. Niin vastemmieliseltä kuin tuntuikin, täytyi minun
ankarasti rangaista heitä kaikkia ja Khanden Sing suostui tähän toimeen
halulla, minun katsoessani, ettei kukaan päässyt livistämään tiehensä.
Olin jo ennen pitänyt tutkintoa heidän kanssaan ja silloin olivat he
suoraan tunnustaneet liittoutuneensa jättämään minut tiibettiläisille
urkkioille, siten välttääksensä joutumasta Tiibettiläisten
kidutettaviksi.
Viereiseltä korkealta kukkulalta havaitsin nyt, että paitse
pohjoisessa, oli vielä idässä ja lännessäkin Tiibettiläisten leirejä.
Vaikka siis olikin mahdotonta kulkea päivällä, joutumatta heidän
näkyviinsä, kielsin kuitenkin kääntymästä takaisin etelää kohti.
Keskustelin miesten kanssa, jotka nyt näkyivät alistuvan kohtaloonsa,
ja he suostuivat seuraamaan minua Maiun-solalle (Lassan tiellä), johon
otaksuttiin olevan noin 15 tai 18 päivän matka. He lupasivat hankkia
minulle jaakkeja ja muonaa, ja minä puolestani sitouduin sitten
päästämään heidät menemään. Kukkulalla ollessani olin niin tarkastanut
seutua, että minä pimeän tullen, valaisevan kompassini avulla, itse
saatoin kuljettaa mieheni ylös vuoriharjulle ja pitkin sitä 4,355 m.
keskikorkeudessa Gyanema-Taklakotin polun yli.
Yö oli pimeä ja myrskyinen ja kulku monin paikoin vaikea, kun tie oli
liukas ja irtonaisten kivien peittämä. Emme voineet nähdä kauaksi
eteemme ja vaikka me rinteen tekemästä kulmasta saatoimme päättää
kulkevamme syvänteen partaalla, emme syvällä allamme erottaneet muuta
kuin omituisesti loistavan valojuovan — se oli epäilemättä joki.
En osannut selittää tätä veden loistetta, se ei saattanut olla
heijastusta kuusta eikä tähdistä, sillä taivasta peitti juuri silloin
mustat pilvet. Joella oli sitä paitse omituinen vihertävä väri, joka
oli hyvin sähkövalon näköistä. Vaarallisimmilla paikoilla täytyi
meidän pitkät matkat ryömiä käsin ja jaloin, eikä sittenkään tuntunut
turvalliselta, sillä me kuulimme alasvyörivien kivien jyrinän,
ja hitaasti heikkenevästä äänestä saatoimme päättää, että jyrkkä
kallionseinä, jonka reunalla ryömimme, oli erinomaisen korkea. Niin
vaikea ja väsyttävä oli tämä kulku, että tarvitsimme neljä tuntia
kulkeaksemme muutaman kilometrin. Meidän täytyi tuon tuostakin vilusta
väristen ja verta vuotavin käsin, laskeutua pitkäksemme lepäämään.
Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansing raukkaa. Kun hänet viimeksi
näimme, oli hän horjunut taakkansa alla, kovin läähättänyt ja alinomaa
kompastunut. Kaksi miestä lähetettiin häntä hakemaan, mutta ne
palasivat tunnin päästä tyhjin toimin. Tahdoin kuitenkin tehdä minkä
voin, pelastaakseni tuon onnettoman ja lähetin nyt Khanden Singin ja
Dolan samaan toimeen. Tunnin päästä he palasivat, tuoden Mansingin
mukanaan. Hänen kätensä ja jalkansa olivat pahoin haavoittuneet
ja viimemainitut niin kipeät, ettei hän voinut seisoa. Hän oli
voimattomuuttaan kaatunut ja sattumalta Khanden Sing hänet löysi, kun
hän pimeässä kompastui miehen tiedottomaan ruumiiseen. Minua ilahutti
Mansingin löytäminen senkintähden, että hänellä oli huopapeitteeni ja
valokuvauskoneeni.
Satoi ja tuli rakeita ja kylmä oli ja kirpeä. Me vaan yhä teimme nousua
ylöspäin. Mansing ei voinut käydä ja Khanden Singin ja minun täytyi sen
tähden tukea häntä. Kulku kävi pian vähemmän vaikeaksi, kun seurasimme
lumiveden muodostamaa notkoa, jonka sivut suojasivat meitä kovalta
tuulelta. Kuljimme n. 5 kilometriä. Sillä aikaa lakkasi myrsky ja
taivas seestyi. Kun saavuimme solaan (5,050 metr.), hämmästyimme kaikki
erästä kummallista valo-ilmiötä. Isommat kiintotähdet ja kiertotähdet
tuikkivat semmoisella loisteella, etten koskaan ennen ollut
senkaltaista nähnyt. Näytti siltä kuin olisivat ne heiluneet lyhyissä
kaarissa edestakaisin taivaalla. Tämä näytti niin kamalalta, että
ensin luulin näköni jollakin tavalla vioittuneen. Mutta seuralaiseni
näkivät ihan saman ilmiön. Toinen kummallinen ilmiö oli se, että tähdet
lähempänä taivaan rantaa upposivat vuoriselän taakse, mutta ilmestyivät
heti taas sen yläpuolella. Lähempänä taivaanrantaa tähdet eivät niin
taajaan heiluneet, mutta niitten muodostama kaari oli melkein toista
vertaa isompi kuin suoraan päämme yläpuolella kiiltävien tähtien
kaaret. Nämät tähdet heiluivat kuitenkin paljon taajemmin, varsinkin
semmoisina hetkinä, kun itse tähteä ei enää näkynyt ja ainoastaan
yhtenäinen valojuova havaittiin sinisellä taivaalla.
Tämä kummallinen valoilmiö, joka alkoi heti myrskyn tauottua, kesti
hetkisen. Mutta heilumiset vähenivät vähitellen, kiintotähdet ja
kiertotähdet kävivät taas liikkumattomiksi ja tuikkivat sangen
kauniisti ja loistavasti.
Menimme solan yli ja pysähdyimme heti sen pohjoispuolella, sillä
miesten jalat olivat semmoisessa tilassa, etteivät he kauvemmin
jaksaneet kärsiä niiden kipua. Minimum-ilmapuntari osoitti ainoastaan
12° Fahr. ja kun ei ollut telttaa, täytyi meidän huopapeitteillä
parhaamme mukaan suojata itsemme yökylmää vastaan. Herätessämme aamulla
oli ilmapuntari noussut 300 Fahr., mutta meitä ympäröi paksu sumu, joka
kylmäsi meitä. Minulla oli jääpuikkoja silmäripsissä ja parrassa, ja
heti jäätyvä, suusta käyvä ilma veti nenän ja posket ohueen jääkalvoon.
— —
Tuskin tarvinnee mainita, että me öisin kulkeissamme sangen korkeita
vuoriharjuja ylös ja alas, usein jouduimme moniin seikkailuihin ja
vaaroihin, joita tässä ei saata kaikkia tarkemmin kertoa. Alinomaisissa
rae- ja lumimyrskyissä kuljimme toiselta vuoriselänteeltä toiselle,
leväten päivällä ja kulkien öisin. Me leiriydyimme tavallisesti
sangen korkeilla paikoilla ja meidän täytyi paljon kärsiä
elämän jokapäiväistenkin tarpeiden puutetta. Suuntasin matkamme
_Rakstal_-järveä (Rakastal, usein lyhennettynä Rakstal, merkitsee
Paholaisjärvi) kohti ja kerran noustuamme 5,066 m. korkeuteen, oli
meillä komea näköala molempien suurten _Lafan-kho_ ja _Mafan-kho_ eli
Rakstalja Mansarovar-järvien yli. Ei-tiibettiläiset kansat tuntevat
paremmin nämät viimemainitut nimet.
Pohjoisessa näistä järvistä kohosi _Titse_, pyhä Kelas-vuori, muutamia
satoja metriä korkeampana kuin muut Gangri-selänteestä lähtevät
kukkulat. Tältä kohdalta saatoimme selvemmin kuin Laama Khokdenista
erottaa ympäri vuoren juurta kulkevan nauhan, jonka tarun mukaan sinne
oli uurtanut se köysi, jolla Rakas (perkele) yritti kiskoa jumalien
istuinta alas.
Omituisen muotoinen Titse, "pyhä kukkula", on erittäin viehättävä. Se
on, niinkuin jo sanoin, jättiläissuuruisen temppelinkaton näköinen,
mutta minun mielestäni siltä puuttuu se muotojen sulava viehkeys,
joka juuri tekee Jaapanin _Fujiama_-vuoren taiteellisessa suhteessa
kauneimmaksi vuoreksi, minkä olen nähnyt. Titse on sangen kulmikas
ja vaikka sen korkeus, juuren heleä väri ja lumijoukot sen rinteellä
herättävätkin huomiota, ei se minua kumminkaan viehättänyt, vaikka näin
sen koko korkeudessaan. Kun sen ympärillä leijaili pilviä, pehmittäen
terävät piirteet, oli se kauniimpi. Mutta kauniimpana olen sen nähnyt
auringon noustessa, kun sen itäsivu hohti punaisena ja keltaisena ja
koko tuo majesteettinen kukkula kuvastui kullanloistavaan taustaan.
Kaukoputkella saatoin varsinkin itäpuolella selvästi erottaa rotkotien,
jota toivioretkeläiset kulkevat vuoren ympäri. Kerrottiin, etteivät
muutamat vaeltajat tyytyneet tähän helpompaan tiehen, vaan kulkivat
lumipengermällä, heti juuren yläpuolella. Lounaisella puolella näimme
eräällä alemmalla kukkulalla tavattoman suuren kivioppaan (oboin).
Kulku Titsen ympäri kestää tavallisesti kolme päivää, muutamilta
menee siihen vaan kaksi päivää ja suotuisissa oloissa on se kuljettu
yhdessäkin päivässä. Pyhiinvaeltajat kulkiessaan mutisevat rukouksia,
muutamin paikoin uhrataan, kiihkoisimmat matelevat käärmeen tavoin,
toiset ryömivät käsin ja jaloin, kun toiset taas kulkevat takaperin.
Titse eli Kelas on 6,483 m. ja _Nandifu_ sen länsipuolella 6,071 m.
korkuinen; luoteessa tästä "pyhästä" vuoresta näkyy toisia vielä
vähän korkeampia kukkuloita kuin viimeksi mainittu. Eläimiä näkyy
runsaasti olevan. Kun piirsin edessäni leviävän maiseman, kiiti
lumiantilooppi kevein askelin ohitseni. Ammuin _thar_-eläimiä, ja
_kiang'eja_ näimme lukemattomat määrät. Rehevää raparperia kasvoi aina
5,050 m. korkeudessa, samaten runsaasti erästä lajia keltakukkaa, ja
5,640 m. korkeudessa sain verkollani kaksi paria mustia ja valkoisia
perhosia. Heillä näkyi olevan iso lentonivel, eivätkä kohonneet
maasta muuta kuin 6 tahi 7 senttiin, ja räpyttelivät epätasaisesti
siivillään. Ne lensivät harvoin enemmän kuin metrin verran ja istuivat
sitten pitkät ajat liikkumattomina, ennenkuin taas yrittivät lentää.
Samaa perhoslajia olin löytänyt jo alempana (5,050-5,340 m.) ja aina
parittain.
Järviä lähestyessämme tuntui ilma olevan kosteutta täynnä ja tuskin
oli aurinko laskenut, kun jo peitteemme ja vaatteet kävivät vahvasta
kasteesta läpimärjiksi. Olimme 4.915 m. korkeudessa, syvässä
vesiperäisessä notkossa, johon olimme ylängöltä laskeuneet jyrkkää
kallionseinustaa pitkin.
Ylängöltä olimme nähneet savupylväitä nousevan Rakastal-järven
seutuvilta ja olimme päättäneet taasen kulkea hyvin varovaisesti.
Valmistimme illallisemme ja muutimme varmuuden vuoksi keskellä yötä
vielä ylemmäksi luoteeseen. Täältä jatkoimme aamulla matkaamme komean
ja kaunissaarisen Paholaisjärven yläpuolella.
"Näetkös saarta tuolla, sahib?" kysyi Nattu, osoittaen järvestä
kohoavaa autiota kalliota. "Siellä asuu laamaerakko, pyhä mies. Hän on
asunut siellä yksinään monta vuotta ja Tiibettiläiset kunnioittavat
häntä suuresti. Hän elää melkein yksinomaisesti kaloista ja joutsenen
munista, joita hän joskus sattuu saamaan. Ainoastaan talvisin, kun
järvi on jäässä, on hän yhteydessä mannermaan kanssa ja silloin
viedään hänelle _tsambaa_ koko vuodeksi, sillä Rakastal-järvellä ei
kulje lauttoja eikä veneitä, kun seutu on ihan metsätöntä. Erakko asuu
luolassa, mutta menee tavallisesti ulos rukoillessansa Budhaa."
Seuraavana yönä, kun kaikki oli hiljaista, tuli heikon tuulen muassa
pohjoisesta muutamia heikkoja, epäselviä ääniä. "Mitä se on?" kysyin
minä. "Se on erakko, joka puhuttelee jumalaa. Joka yönä nousee hän
kallion huipulle ja rukoilee siellä suurta Budhaa."
"Miten käy hän vaatetettuna?" kysyin. — "Nahoissa."
Illan suussa jouduimme laaksoon, jossa oli paljon miehiä ja naisia,
satoja jaakkeja sekä vähä päälle kolmekymmentä pientä hevosta
leiriytyneinä. Shokalaiset kävivät levottomiksi ja väittivät meidän
joutuneen dakujen, ryövärien, joukkoon. Minä olin toista mieltä,
ja kun Kahi sanoi, että kielestä parhaiten erotti dakun muista
Tiibettiläisistä, tuntui minusta yksinkertaisimmalta itse ottaa asiasta
selkoa. Dakut, sanoi hän, huutavat puhuessaan ja käyttävät epähienoa
kieltä, kun sitä vastoin varakas Tiibettiläinen puhuu matalalla äänellä
ja hienompaa kieltä. Shokalaiset eivät kuitenkaan pitäneet tuumastani.
Oli kuitenkin tehtävä päätös, sillä olimme joutuneet pulaan ja siitä
voimme päästä ainoastaan kahdella tavalla. Meidän tuli käydä ihan
Tiibettiläisten leirin ohi, talli tehdä mutka etelään erään vuoren
ympäri ja siitä tulisi meille paljon vaivaa ja ajanhukkaa. Me odotimme
yön tuloa ja tarkkailimme, itse näkymättöminä ylängön reunalla,
Tiibettiläisiä alhaalla laaksossa. Auringon laskussa vetäysivät he,
tavallisuuden mukaan, telttoihinsa. Yöllä lähdin minä yksin leiristä,
kiipesin alas vuorelta laaksoon ja kurkistin erääseen telttaan. Miehet
istuivat kyyristyneinä tulen ympärillä, jossa kaksi teekattilaa kiehui.
Eräs ukko, jolla oli hyvin selvät mongoolilaisct kasvonpiirteet,
pyöritti ahkeraan rukouspyöräänsä vasemmalta oikealle, koneellisesti
lausuen: _Omne mani padme hun_, mitkä sanat ovat Sanskritista lainatut
ja tarkoittavat Budhan syntymistä lootus-kukasta ja merkitsevät sanasta
sanaan; "O jumala, jalokivi, joka ilmestyt lootus-kukasta."
Kaksi tai kolme miestä, joiden kasvoja en voinut tarkoin erottaa, kun
he istuivat kyyristyneinä, laskivat ahkerasti rahaa ja tarkastivat
muutamia intialaisia käsitöitä, jotka oli shokalais-kauppiailta
ryöstetty. Onneksi ei heillä ollut koiria leirissä, ja minä
sain sentähden tutkia seudun ja valita paikan, josta me, heidän
huomaamattansa, saattaisimme marssia ihan leirin ohi. Palasin miesteni
luokse ja vein heidät yösydännä leirin lävitse. Me kuljimme vielä
muutamia kilometriä ja leiriydyimme hyvin suojattuun paikkaan, jossa
saimme nauttia muutaman tunnin lepoa.
Kun päivänkoitossa heräsimme, olimme hämmästykseksemme daku-lauman
ympäröiminä. Ne olivat viime yön tuttaviamme, jotka olivat keksineet
jälkemme, seuranneet niitä ja luullen meitä shokalais-kauppiaiksi,
olivat nyt muka tulleet pienille ryöstökekkereille. Mutta lähemmäksi
tultuansa saivat he sen sijaan niin lämpimän vastaanoton, että he
silmänräpäyksessä livistivät tiehensä.