Viimeiset ruokavarat. — Tuumasta toimeen. — Ryövärijoukko. —
Linnamme. — Sotamiehiä jäljitiämme.. — Kamala leiri. — Dogpa-heimon
ihmisiä. — "Kauppias" ja "kerjäläinen" palaavat. — Heidän vaarallinen
seikkailunsa. — Päästäni on luvattu hinta. — Shokalaiset aikovat jättää
minun. — Kapina.
Ruokavaroja oli nyt 2 kiloa jauhoja, kilo riisiä ja kilo _satoa_. Nämät
annoimme niille neljälle, joiden piti tunkeutuman Taklakotiin, sillä
heidän retkensä oli epäilemättä pitkä ja vaivalloinen. Meillä oli
kylliksi nokkosia.
Shokalaisia matkaanmeniöitä neuvoin tarkasti, kuinka menettelisivät.
Heidän tulisi mennä yksitellen Taklakotiin ja ostaa aivan vähän
erällänsä. Kun olisivat saaneet kerätyksi kantamuksen verran, tulisi
yhden heti lähteä paluumatkalle sen kanssa. Toiset seuraisivat samoin
yksitellen, kunnes he kaikin kohtaisivat toisensa sovitulla paikalla ja
sitten yhdessä saapuisivat leiriimme.
Kiireesti laitettiin tarkoituksemmukainen puku kullekin sekä
tehtiin muut tarpeelliset varustukset. Ja vihdoin moninkertaisten
hyvästijättöjen ja kehotussanojen perästä lähtivät miehet vaaralliselle
matkalleen.
Kaikkialla ympärillämme tuntui olevan hiljaista ja rauhallista, jopa
siihen määrään, että minä kaivoin sekstanttini ja tekohorisonttini
esille ja rupesin tekemään pituus- ja leveysasteen mittauksia, kun
hirveäksi hämmästykseksemme sangen suuri lauma jaakkia ilmestyi solaan
leirimme pohjoispuolelle ja samosivat suoraan meitä päin. Oliko meidät
havaittu? Tarjumin väkikö se noin kulki laumoillensa? Ei ollut aikaa
hukata silmänräpäystäkään. Koneet ja peitteet piilotettiin heti, ja me
ryömimme suoraan jaakkeja päin, jotka meidät nähdessään pysähtyivät.
Sitten aloimme viskellä kiviä heille päin silmiä. Tästä jaakit niin
pahastuivat, että syöksivät päistikkaa Likimmäiseen rotkoon. Se oli
onneksi meille, sillä piilopaikastamme saatoimme erottaa joukon
Tiibettiläisiä, jotka riensivät jaakkiensa jäljessä samaan rotkoon. He
kulkivat meidän ohitsemme ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä,
nähtävästi ihan tietämättöminä meidän läsnäolostamme. He laulelivat ja
ryömivät tuon tuostakin maassa kaiketi jälkiä tarkaten.
Iltapäivällä lähdin minä tiedustelemaan suuntaa Gyaneman tielle
päin, ja sain, itse piilossa ollen, nähdä useita Tiibettiläisiä
Taklakotin matkalla. Sotamiehiä ei ollut näkyvissä, mutta sen sijaan
suuri joukko jogpa-heimon ryöväriväkeä, jotka ajoivat edellänsä
hyvinkin tuhatlukuista lammas- ja jaakkilaumaa. Se oli viehättävä
näkemys. Kaikki he ratsastivat, niin miehet kuin naisetkin, pienillä
hevosillaan verrattain nopeasti ja näyttivät silmänräpäyksessä
tottelevan päällikköänsä, joka käheällä äänellään antoi ohjeitansa yhä
rukousmyllyään pyörittäen. Miehillä oli taulakiväärit ja miekka, ja
kullakin ratsastajalla takanaan säkki ruokavaroja satulassaan. Suuren
kallionlohkareen takaa minä katselin tuota pitkää jonoa, ja mieleni
tunsin keveämmäksi, kun viimeinen ratsastaja ainoastaan parinkymmenen
askeleen päässä kulki sivutseni.
Se mitä olin nähnyt, antoi kuitenkin syytä arvella, että leirimme ei
ollut oikein turvallisessa paikassa. Miesten avulla sitten tehtiin
kalliomme ympäri ja pilkin sen lohkareen sivuja myöden, joka teki katon
virkaa, vierinkivistä muurintapainen varuste, joka samalla suojelisi
meitä Tiibettiläisten vakoojilta ja olisi turvana odottamattomia
yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Kaikki kapineemme kaivettiin maahan vähän
matkan päähän leiristä.
Pitkä ja yksitoikkoinen päivä oli taas loppuun kulunut. Viimeinen
suolanrahje oli kulutettu, ja meidän täytyi vielä päivän, toisen,
kolmannen ja neljännenkin elää nokkosilla. Jo ikävystyimme aikojamme
ja päivät tuntuivat loppumattoman pitkiltä, kun etukumarassa
kivenkamaralla päivät pääksytysten tähystelimme, eikö jo näkyisi
ruokavarain hankkioitamme palaavan. Joka kerta kun erotin ihmisiä
etäällä, hykähti rintani, mutta aina ne olivat paimentolaisia tai
ryöväriväkeä tai muita vaeltajia Gyaneman ja Gartokin tiellä. Kuinka
usein kuuntelimmekaan ja kurkistelimme "linnamme" rei'istä, kun jokin
outo ääni korviimme ennätti! Kun aika kului, eikä neljää matkustajaamme
kuulunut, aloimme käydä levottomiksi. Olivatko he saaneet surmansa, vai
olivatko he pettäneet meidät?
Khanden Sing, joka aina mielitteli olla vähän herkkusuu, kieltäytyi
vakavasti syömästä mitään tästedes, ja julisti juhlallisesti, että on
parempi olla syömättä mitään, kuin joka päivä syödä aina samaa. Hän
saattoi paastota 10 päivää, jos sikseen tuli, ja korvasi unella ruuan
puutteen.
"Linnamme" oli kyllä sopiva aamuisin auringon paistaessa, mutta
päivällä saimme sen tuon tuostakin jättää, kun lämpömittari osoitti
48°-62° Fahr. Kello yhdestä päivällä kello kymmeneen illalla puhalsi
kiperä kaakkoinen. Oli niin kylmä, että lämpömittari laski äkkiä, kun
aurinko meni vuorten taa +15⁰ asti ja laski siitä hiljallensa yön
tietämissä 0° alle. Eräänä yönä oli hirveä lumimyrsky, niin ankara,
että se kaatoi kumoon muurimme meidän makeimmassa unessa maatessamme.
Nyt saimme lyödä unta korvalle ja ruveta taas "muurimestariksi".
Aamulla nokkosia kootessamme kuulimme kaukaa kulkusten kilinää.
Ne olivat ratsastajia, jotka yhä lähenivät. Sammutin heti tulet,
kätkimme kamssumme ja livistimme linnaamme. Samassa ilmestyi 5-6
ratsastajaa taulakiväärit rukouslippuineen hartioilla; he ajoivat
rinnettä pitkin ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Heidän
joka taholle tähtäävistä silmäyksistään päätimme heidän etsivän
jotakuta, epäilemättä minua. Onneksi heidän silmänsä eivät osuneet
meihin. Luultavasti odottivat he jossakin sopukassa näkevänsä suuren
eurooppalaisen teltan, eivätkä saattaneet aavistaakaan meidän olevan
siellä missä olimme. Tähtäsimme heitä tarkoin, mutta emme saaneet
syytä ampua. He ratsastivat sivutse, ja kavioitten ja kulkusten ääni
vähitellen katosi kaukaisuuteen. Tarjumin vakoojia nämä ratsastajat
varmaankin olivat ja olivat nyt arvattavasti paluumatkalla,
ilmoittaaksensa, että sahib ei ollut näillä mailla mantereilla.
— —
"Kamalaksi leiriksi" nimitimme tätä leiriä, sillä monet ja hirveät
olivat ne vaivat ja vastukset, joita siellä saimme kokea. Eikä
vieläkään kuulunut kumppaniamme palaaviksi. Silloin tarjoutui kaksi
jäljellä olevaa miestäni menemään Kardamiin, joka paikka on moniaan
kilometrin päässä tästä, etsimään ruokavaroja Tiibettiläisiltä.
Toisella heistä oli tuttava Kardamissa ja tältä hän toivoi saavansa
meille pariksi päivää elatuksen apua.
He lähtivät puettuina toivioretkeläisiksi; heidän vaatteensa olivat
kyllä muutenkin jo ryysyiset, jotenka puvun muodostamisesta ei
paljonkaan vaivaa ollut. Vasta illalla he palasivat. Heillä oli
kerrottavana lystikäs juttu. He olivat matkalla kohdanneet dogpa-heimon
ryöväriväkeä ja olivat suoraa päätä menneet heidän leiriinsä, pyytäen
ostaa ruokaa. Mutta onnettomuudeksi ei näillä ollut ruokaa omiksikaan
tarpeiksensa, jotenka miehemme eivät saaneet mitään. Heidän kanssaan
jutellessansa tuli sivumennen puheeksi, että Tiibettiin oli tunkenut
suuren sotajoukon kanssa Lando Plenki — sen nimen Tiibettiläiset olivat
minulle antaneet — ja Taklakotissa sekä muualla oltiin nyt kovasti
levottomia, sillä tämä sahib teki itsensä näkymättömäksi joka kerta
kuin Tiibettiläisiä sotamiehiä joutui hänen tiellensä. Hänet oli nähty
monin paikoin Tiibetissä ja joka haaralle oli lähetetty sotamiehiä
häntä vangitsemaan. Monta kertaa oli päästy hänen jäljillensä, mutta ei
häntä vaan ole löydetty.
Sanansaattajia oli lähetetty Taklakotista Lassaan, Tiibetin
pääkaupunkiin, 16 päivämatkan päähän, sekä Gartokiin, joka on suuri
kauppapaikka länsi Tiibetissä, pyytämään apujoukkoja ja ottamaan kiinni
tuon kummallisen muukalaisen, jonka sanottiin osaavan kulkea veden
päällä ja lentää vuorten yli aivan mielensä mukaan. Kun muistelin
vaivojani ja kärsimyksiäni vuorilla kiivetessäni ja vesiä kahlatessani,
tuntui heidän kertomuksensa hyvinkin hurjalta pilalta. Muuten en ollut
ensinkään tyytymätön siihen, että Tiibettiläiset luulivat minulla niin
ylenluonnollisia voimia olevan, sillä siten he ehkä pidättyisivät aivan
päällemme tunkeutumasta.
Saimme vielä viettää kolme päivää lisää tuskallisessa
tietämättömyydessä ja levottomuudessa neljän kumppanimme kohtalosta.
Kolmannen päivän iltana olimme epätoivoisina vetäytyneet linnaamme,
peläten heidät vangituksi tai tapetuksi. Kello oli 10 illalla. Olimme
väsyneet ja aioimme mennä maata. Alhaalla rotkossa oli tulemme
sammumaisillaan. Kaikki ympärillämme oli ääneti ja hiljaa. Silloin
kuulin äkkiä läheneviä askeleita. Korvat pystyssä kuuntelimme ja
kurkistimme ulos muurin raoista. Olivatko nämät Tiibettiläisiä ja
aikoivatko he yllättää meidät nukkuessamme, vai palasivatko kumppanimme
nyt vihdoinkin?
Silmäilimme yhtämittaa solaan, josta ääni tuli. Olimme ihan ääneti,
mutta miesten liikkeet ilmaisivat hermostunutta mielentilaa. Viimein
hiipi neljä horjuvaa olentoa leiriin, mutta emme nytkään puolipimeässä
osanneet erottaa keitä ne olivat.
"Kuan hai (kuka se on)?" huusin minä. — "Dola", vastasi joku ja me
tervehdimme heitä heti iloisesti ja hartaasti. Mutta ilomme ei ollut
pitkällinen. Miehet eivät mitään vastanneet. He näyttivät nääntyneiltä
ja peljästyneiltä. Pyysin heitä sanomaan synkkämielisyytensä syytä,
mutta he vaan purskahtivat itkuun, heittäytyivät maahan ja halasivat
polviani. Näin selvästi, että heillä oli jotakin vakavaa kerrottavana,
vaikkeivät tahtoneet sitä sanoa. Ja vakavia tosiaan olivat uutiset,
joita he toivat.
"Päiväsi ovat luetut, sahib", sanoi lopuksi Dola. "Sinä et pääse
elävänä tästä maasta. He tappavat sinut, ja Jong Pen Taklakotista
sanoo, että hänen täytyy saada sinun pääsi, maksoi mitä maksoi."
"Vähät minä siitä, mitä Jong Pen sanoo, Dola! Älä siitä huoli, mitä
joskus tulevaisuudessa saattaa tapahtua, vaan kerro nyt ensin kuinka
matkanne kävi!"
"Me teimme niinkuin käskit, sahib. Me saimme paljon kärsiä matkallamme,
kun päivämarssimme olivat sekä pitkät että vaikeat ja meillä oli hyvin
vähän ruokaa. Kävelimme yöt päivät kaksi vuorokautta, pysyttelimme
kaukana valtatiestä ja lymysimme, kun jonkun näimme. Tultuamme
tiibettiläisen linnan lähelle, näimme kummun kupeella telttoja, jotka
olivat Tinkerien ja Khongur-shokalaisten, Nepalista. Tiibettiin eivät
päästäneet Biassieikä Khandi-shokalaisia, koska Jong Pen oli niille
vihoissaan maaveron tähden. Yöt päivät vartioitsevat sotamiehet jokea,
ja heillä on ankara käsky vangita jokaisen, joka yrittää mennä yli joen
pohjoisrannalle. Kaksi fakiiria, jotka olivat toivioretkellä pyhälle
Mansarovar-järvelle ja menneet Lippu-solan yli sekä siitä Taklakotiin,
oli otettu kiinni ja luultu sinuksi, sahib. Kun Tiibettiläiset eivät
tienneet, kumpiko näistä oli oikea sahib, piiskasivat he ne molemmat
melkein kuoliaaksi. Jollakin tavoin saivat Tiibettiläiset sittemmin
tietää sinun tulleen maahan toisesta solasta, ja ratsastajia on
lähetetty kaikille suunnille sinua hakemaan."
"Olimme tuskin näyttäytyneet Taklakotissa, kun he hyökkäsivät
kimppuumme, löivät meitä nyrkillään ja salpasivat meidät lukkojen
taakse. Sitten meitä tarkasti kuulusteltiin. Me sanoimme olevamme
kauppamiehiä Joharin maakunnasta, ruokavaramme olivat loppuneet ja nyt
olimme tulleet Taklakotiin ostamaan uutta. Ne löivät ja rääkkäsivät
meitä vieläkin, kunnes ystäväsi Tseniram, Khongurista, tuli avuksemme
ja maksoi 30 rupia takaukseksi meistä. Saimme jäädä hänen telttaansa,
mutta tiibettiläisten sotilaitten vartioimina. Salaa ostimme häneltä
ruokavaroja ja panimme säilyyn. Tseniram viekoitteli nyt vartiaimme
telttaansa ja kestitsi heitä köktillä, kunnes ne kaikki olivat
juovuksissa. Hiivimme silloin ulos, toinen toisensa perästä ja meidän
onnistui päästä ulos kaupungista taakkoinemme. Kolme yötä perätysten
olimme kulussa ja päivisin piilossa. Ja nyt olemme taas täällä, sahib."
Dola vaikeni muutamaksi minuutiksi. "Sahib", jatkoi hän sitten,
"kuulimme Taklakotissa, että yli 1000 ratsastajaa etsii sinua
kaikkialla, ja enemmän odotetaan Kassasta ja Sigatsista, johon Jong
Pen on lähettänyt lentosanan. He väittävät, että osaat tekeytyä
näkymättömäksi kun tahdot, ja joka päivä he loihtivat ja uhraavat,
että tästä lähin kävisit näkyväiseksi ja sinä saataisiin kiinni. He
pelkäävät sinua, sahib, ja käsky on annettu Lassasta, että sinut
vangittaisiin mistä hinnasta hyvänsä. Ja kun he kerran saavat sinut
kynsiinsä, eivät he armahda sinua, vaan ottavat pääsi, sillä Jong Pen
on kovin suuttunut sinulle niistä terveisistä, jotka lähetit hänelle
Garbjangista. Hän on käskenyt tuoda sinut elävänä tahi kuolleena, ja
luvannut 500 rupia palkinnoksi sille, joka tuo hänelle sinun pääsi."
"En luullut päätäni niin suuren arvoiseksi", sanoin minä; "tahdon tästä
päivästä pitää siitä hyvää huolta."
Viisisataa rupia merkitsee Tiibetissä jo koko rikkautta. Minun
kantajani eivät nyt olleet leikkisällä tuulella, vaan ottivat asian
hyvin vakavalta kannalta. Annoin näille neljälle ruuanhankkialle
runsaat juomarahat, mutta sittenkin kaikki Shokalaiset yhteen ääneen
selittivät vaaran olevan niin suuren, että he heti jättävät minut.
Hyvin tietäen, ettei tämmöisissä tilaisuuksissa puheet auta, sanoin
siis vaan, että heti ammun jokaisen, joka yrittää pois leiristä. Ja kun
meillä nyt oli ruokaa kymmeneksi päiväksi, täytyi meidän heti jatkaa
matkaamme.
Nyreissään ja itsekseen höpisten menivät he alas rotkoon, väittäen
siellä paremmin nukkuvansa.
Epäilin kuitenkin heitä ja istuin ylhäällä vartioimassa heidän
liikkeitään. Khanden Sing kääriytyi peitteeseensä ja oli, tavallisuuden
mukaan, pian syvässä unessa. Shokalaiset tekivät tulen, istahtivat sen
ympärille, löivät sananmukaisesti "viisaat päänsä yhteen" ja rupesivat
innokkaasti keskenään neuvottelemaan, puoleksi kuiskaamalla. Neuvottelu
kävi yhä vilkkaammaksi ja innoissaan puhuivat muutamat korkeammalla
äänellä kuin tarkoitus oli.
Kun yö oli erittäin hiljainen ja kaiku hyvä, kuulin sanoja, joista
ymmärsin, että he aikoivat myydä pääni — ja jakaa hinnan keskenään.
Miehet kävivät vielä lähemmäksi toisiaan ja puhuivat niin hiljaa, etten
enää voinut kuulla heitä. Sitte otti eräs heistä kepin, kävi kiinni
siihen alhaalta ensin toisella kädellä ja sitte toisella heti tämän
yläpuolelle, muut tekivät samalla tavalla ja muuttivat sitten aina
toisen käden toisen yläpuolelle, kunnes kepin mitta oli loppuun käyty.
Arpa lankesi sille, jonka käsi ulettui kepin yläpään tasalle. Tämä
arpomistapa on tavallinen Shokalaisten kesken.
Se, jolle arpa lankesi, veti nyt esille suuren veitsen tupesta. Kuinka
hyvin muistankaan tämän hetken, kun kaikki miehet, kasvot tulen
valaisemina, katselivat ylöspäin kotkanpesääni kohti. Katselin heitä
muurin raosta polvillani, ja heidän kasvonsa näyttivät kamalilta ja
vääntyneiltä. He kuuntelivat, saadaksensa tietää nukuimmeko. Sitten
kääriytyivät kaikki muut, paitsi yksi, peitteisiinsä. Ainoa olento,
jonka vielä erotin, jäi istumaan tulen ääreen ikäänkuin ajatuksiinsa
vaipuneena. Silloin tällöin käänsi hän kasvonsa linnaani kohti,
kuunnellaksensa. Viimein hän nousi ja sammutti tulen jalallaan.
Oli ihana yö ja tähdet paloivat erinomaisen kirkkaasti tummansinisellä
taivaalla. Nojasin pyssyn päin muuria ja katselin tummaa olentoa
tuolla alhaalla. Seurasin sitä silmilläni, kun se kyyryssä ja hitaasti
nousi pientä kumpua ylös, joka johti asuntooni, pysähtyen joka kerta,
kun vierivä kivi synnytti vähänkin ääntä. Nyt olento oli ainoastaan
pari kolme askelta muurista ja näytti epäröivän. Vetäysin taaksepäin,
valmiina seuraavassa silmänräpäyksessä karkaamaan ylös, ja silmäilin
yhä muurin harjaa. Odotin muutaman minuutin, mutta mies ei pitänyt
kiirettä ja minä kävin kärsimättömäksi.
Nousin hitaasti ylös, pyssy kädessä, kurkistin muurin yli — ja
katsoimme toisiamme silmästä silmään. Yks, kaks olin painanut pyssyn
suun miehen kasvoja vastaan. Hämmästynyt Shokalainen päästi veitsen,
lankesi polvilleen ja rukoili ojennetuin käsin armoa. Kun olin häntä
tarpeeksi taputtanut pyssyn lappeella, sai hän asiaan kuuluvan
matkapassin mäkeä alas. Mies ei ollut murhaajaksi luotu, eikä hän nyt
enää ollutkaan vaarallinen. Mutta katsoin kuitenkin parhaaksi pitää
huolta siitä, ettei kukaan enää sinä yönä yrittänyt karkaamaan. Kaksi
miestä koettikin hiipiä leiristä ulos, mutta minä sain sen estetyksi.
Vihdoin koitti päivä ja levoton ja jännittävä yö oli loppunut.