Järviä 5,643 metrin korkeudessa. — Kylmää ruokaa korkeilla ylängöillä.
— Lumeen haudattuina. — Rosvoja. — Vaarallinen paikka. — Kaivamme
tavaramme kätköön. — Ruokavarat lopussa. — Putoaminen Gakkovirtaan. —
Hyvä tuuma. — Nokkoset ruokana.
Kun heräsimme kello 1 keskipäivällä, olimme ihan läpimärät.
Aurinko oli nim. sulattanut lumen, joka oli kasaantunut päällemme.
Leiripaikkamme oli 5,346 metrin korkeudessa. Kaakkoistuuli tunki
terävästi luiden ja ytimien läpi ja me kärsimme siitä tavattomasti
sekä nyt, että koko ajan kun Tiibetissä olimme. Alkaa rajusti tuulla,
säännöllisesti kello 1 i.p. ja tämmöistä kestää kello 8 illalla,
jolloin tuuli tavallisesti laskee ja vähitellen ihan lakkaa. Mutta
usein tapahtuu niinkin, että se tähän aikaan yltyy ja puhaltaa koko yön
tavattoman rajusti.
Juuri kun valmistimme lähtöä, nousi taivaalle uusia pilviä ja taas
alkoi sataa lunta. Oli ihan mahdotonta tehdä tulta ja meidän täytyi
viluisina ja nälkäisinä aloittaa marssimme. Kahlasimme vyötäisiin asti
jääkylmän joen yli ja kivuten yhä korkeammalle moniaita kilometriä
saavuimme lopuksi 5,627 m. korkuiselle ylätasangolle.
Hämmästykseksemme näimme tämmöisessä korkeudessa neljä suurta
järveä, ihan lähellä toisiaan. Kun aurinko hetkeksi pilkisti pilvien
raoista, loi se rusohohteen lumihuippuihin yli ympäri, muutti järvet
kimaltelevaksi hopeaksi ja loihti näin eteemme lumoavan kauniin taulun.
Nälkä ja väsymys esti meitä kuitenkin täysin määrin tätä suuremmoista
näkyä nauttimasta. Ennen kaikkea täytyi meidän nyt pian löytää sopiva
paikka, jossa saisimme levätä. Harras toivoni oli, että menisimme
ylätasangon poikki ja sen luoteista rinnettä alas, jossa mahdollisesti
löytäisimme polttopuita, mutta puoleksi paleltuneet voimattomat mieheni
eivät jaksaneet mennä edemmäksi.
Heidän märät taakkansa olivat entistään painavammat. He läähättivät
kovasti, ja olimme tuskin ehtineet jotenkin suojattuun paikkaan järvien
välissä, ennenkuin he kaikin vaipuivat maahan, kykenemättä pääsemään
edespäin. Olin kovin huolissani heidän tähtensä, kun he kieltäytyivät
syömästä kylmää ruokaa. Se olisi heille kuolemaksi, selittivät he.
Kuinka voisivatkaan ilman ruokaa kestää seuraavan päivän marssin?
Vihdoin onnistui minun, kun varmasti vakuutin etteivät kuolisi, saada
heitä syömään vähäisen satoa ja ghuria. He olivat kuitenkin tuskin
nielleet muutaman suupalasen kylmään veteen sekoitettua ruokaa, kun jo
he saivat kovia vatsanvaivoja, jotka jatkuivat koko yön.
Kokemuksesta he epäilemättä tiesivät, että kylmän ruuan nauttiminen
korkeilla paikoilla on vaarallisempaa kuin syömättä oleminen, ja minä
kaduin ymmärtämätöntä, mutta hyväntahtoista neuvoani, kun en itse
mitään vaivaa kylmän ruuan nauttimisesta tuntenut. Heti auringon
laskettua paisui pakkanen kovasti. Satoi vielä runsaasti lunta, ja
sekä märät vaatteemme että huopapeitteemme olivat jäässä. Sytytin
pienen väkiviinalampun ja sen ääreen me, peitteisiimme käärittyinä,
kaikin kokoonnuimme. Yritimpä tällä pienoistulella keittää meille vähän
lihalientäkin, mutta korkean paikan tähden tarvitsi vesi pitkän ajan
lämmitäkseen ja kun se vihdoinkin alkoi käydä haaleaksi, sammui liekki,
eikä minulla ollut varoja tuhlata enemmän väkiviinaa saadakseni sen
taas palamaan. Ruuanlaitos jäi siis sikseen, ja kun yö yhä kylmeni,
sullouduimme yhteen huopapeittojemme alle. Unta ei kuitenkaan ollut
ajattelemistakaan. Kapineistamme olimme tehneet suojamuurin itsellemme,
ja miehet vetivät peittonsa päänsä yli. Minä en kuitenkaan koskaan
voinut oppia tätä alkuasukasten nukkumistapaa, sillä tuntui aina siltä
kuin tukehtuisin. Nukuin aina pää peitosta vapaana, koska siten tuntui
mukavammalta ja tahdoin vapaasti nähdä, että voisin nostaa metelin, jos
Tiibettiläiset hyökkäisivät kimppuumme.
Miehet huokasivat, voihkivat ja valittivat nukkuessaan ja hampaat
suussa kalisivat. Heräsin usein, tuntien kovaa kipua paleltuneissa
korvissani. Silmätkin kirvelivät kovasti, kun jääpuikkoja muodostui
silmäripsiin. Joka kerta kun koetin aukaista silmäni, tuntui siltä
kuin silmäripset irtautuisivat luomista, sillä heti kun suljin silmät,
jäätyivät luomet yhteen.
Vihdoinkin koitti aamu! Yö oli tuntunut loppumattomalta. Kun yritin
nostaa peittoani, tuntui se tavattoman raskaalta ja kankealta. Eipä
ihmettä, sillä se oli kovaksi jäätynyt ja oli puolenkyynärän paksuisen
lumen peitossa. Ilmapuntari oli yöllä laskenut 24° Fahr. Huusin
miehiäni. Niitten oli vaikea herätä. Hekin olivat lumeen haudattuina.
"_Uta, uta, uta!_" (ylös, ylös, ylös!) huusin, ravistaen heitä toinen
toisensa perään ja laasten lumen heistä, minkä sain.
"_Barof bahut_!" (paljon lunta!) sanoi eräs, nostaessaan nenänsä
peiton alta ja hieroen kirveleviä silmiään. _"Salaam, sahib!"_ sanoi
hän, saatuaan ne auki ja nähtyään minut, sekä vei kätensä tervehtien
otsaansa kohti. Toinen teki samalla tavalla. Tavallisuuden mukaan
heräsi Kahi viimeiseksi.
"Nouse ylös, Kahi!" huusin minä. — _"O, buhijoh!_ (isä!)" haukotteli
hän, kiiskotteli, katseli ympärilleen ja mutisi muutamia katkonaisia
sanoja.
"Hyvää huomenta, herra! Näin paljon lunta. Ei, mutta katsokaa, tuolla
on kaksi _kiangia!_ Mitä merkitsee kiang Englannin kielellä?" — "Wild
horse (villihevonen)" — "Wild? Tavataanhan se: w-i-l-d?"
"Kyllä niin." — Nyt otettiin muistikirja päänalusen alta ja sana
kirjoitettiin kirjaan.
Kummallisia ihmisiä, nämä Shokalaiset! Kylmästä kankea ja nälkäinen
Eurooppalainen ei niin paljon suinkaan välittäisi sanojen oikein
kirjoituksesta.
Mansing parka kärsi kauheasti. Hän valitteli koko yön. Olin lainannut
hänelle ulsterinkankaisen takkini, mutta ei siitä paljon apua ollut:
verenkierto näkyi olleen ihan seisahtumassa. Iho oli harmaa ja
kalmankalpea, kasvoissa syvät uurteet ja jalat niin kankeat pakkasesta,
ettei hän pitkään aikaan voinut seisoa.
Taas eivät Shokalaiset tahtoneet mitään syödä. Satoi vielä lunta.
Nyt lähdimme kulkemaan koillista kohti. Kuljettuamme muutaman
kilometrin tähän suuntaan, laskeusimme jyrkkää rinnettä, joka oli
täynnä kalliolohkareita. Kulku oli pikainen, mutta vaivalloinen.
Kun kaukoputkella tarkastin edessäni aukenevaa maisemaa, havaitsin
etäällä koillisessa laakson, jossa kasvoi pensaita ja sammalia, olipa
siellä telttakin ja muutama lammas. Teltan näkeminen teki minut
levottomaksi, ja me muutimme suuntaa, ettei meitä nähtäisi. Ja sitten
me taas kiipesimme ylänköä ylös, teimme mutkan ja käännyimme itään.
Päivänlaskussa aloimme laskea alaspäin ja menimme vaikeuksitta laakson
läpi juoksevan _Gakkon_-virran yli. Kun olimme leiripaikaksi valinneet
vähäisen, hyvin suojatun notkon, pystytimme pienen suojateittani erään
allikon kylkeen, jossa oli lumivettä.
Helposti arvattavalla kiireellä lähdimme kaikin kokoomaan pensaita ja
sammalta polttopuiksi ja joka mies kantoi leirille niitä monta sylystä.
Muutamassa silmänräpäyksessä leimusi kolme tavatonta tulta, joilla
me valmistimme itsellemme runsaan päivällisen ja hukutimme surumme
kiehuvaan teehen sekä kuivasimme vaatteemme ja peittomme. Lämpö levitti
ihmeen suloisen hyvinvoinnin tunteen koko olentoomme, ja unhotetut
olivat tässä verrattain huolettomassa hetkessä kaikki kärsimämme vaivat
ja vastukset. Jos emme ota lukuun muutamaa suupalaa _satoa_, emme
kahteen vuorokauteen olleet nauttineet mitään vahvempaa ruokaa. Näinä
kahtena vuorokautena olimme kulkeneet pari penikulmaa, jokainen kantaen
selässään 24 kiloa painavan taakan.
Olimme nyt noin 4,900 m. korkeudella, joten tämä paikka oli alhainen
edellisten korkeampien ja kylmempien seutujen suhteen. Vastakohta
tuntui kaikille hyvältä ja uusin toivein aloin taas suunnittelemaan
uusia tulevaisuuden tuumia. Mielentilamme oli taas muuttunut syvimmästä
alakuloisuudesta jotenkin tyytyväiseksi.
Edessämme koillisessa oli korkea vuori ja etäämpänä idässä kapea
laakso kahden vuoriharjanteen välissä; suuntaan 238° virtasi eräs
joki kauniin rotkon läpi Mangshan-vuorta kohti. Säästääksemme aikaa
ja vaivaa pidin tarpeellisena suunnata kulkumme itään, vaikka silloin
saatoimmekin kohdata Tiibettiläisiä, varsinkin ryövärijoukkoja, joita
vaeltelee täällä _Nari Khorsumin_ maakunnassa. Täytyi siis ollani
hyvin varovainen, ja se oli verrattain helppoa, kun Shokalaiseni
näitä joukkoja kovasti pelkäsivät. Emme päässeetkään pitkälle, kun jo
Shokalaiset äkkiä heittivät itsensä pitkäkseen ja rupesivat ryömimään
takaperin. Minä olin vähän pysähtynyt tekemään havainnoltani, ja kun
kiiruhdin heidän tykönsä, kuiskasivat he: "_daku! daku_!" (ryöväriä!
ryöväriä!)
Oli liian myöhäistä: meidät oli nähty ja joukko ryöväreitä, pyssyillä
ja miekoilla varustettuina, tuli juosten meitä vastaan. Vanha kokemus
opettaa, että tämmöisissä tilaisuuksissa on pakeneminen huonointa,
sillä tappelujunkkari ei ole koskaan rohkeampi, kuin nähdessään
vastustajansa pelkäävän. Latasin sentähden Mannliher-kiväärini
ja Khanden Sing samoin latasi Henry-Martiny kiväärinsä. Käskin
Shokalaisten istua tavaroittensa viereen ja olla paikoiltaan
liikahtamatta. Minä ynnä aseenkantajani menimme nyt suoraan
esillehyökkääviä ryöväriä kohti, jotka nyt olivat vähemmän kuin 100
askeleen päässä meistä. Huusin heille, että pysähtyisivät ja Khanden
Sing osoitti heille merkeillä, että vetäytyisivät takaisin. Mutta he
eivät huolineet varotuksistamme, vaan lähenivät vielä suuremmalla
vauhdilla. Epäilemättä luulivat he, että olimme shokalais-kauppiaita,
joista olivat tottuneet saamaan helpon voiton ja runsaan saaliin. Nyt
he hajaantuivat hyökätäkseen sitten, likemmäksi tultuaan, joka taholta
meidän kimppuumme.
"Dushu! dushu (pois tieltä)!" huusin minä kiukkuisesta heille, asettaen
kiväärin silmälleni ja tarkasti tähdäten päin johtajaa, Khanden Singin
samoin tähdätessä erästä toista heidän joukossaan. Tämäpä tepsi.
Paikalla he tekivät naurettavan "salaam'insa" ja vilistivät tiehensä.
Ajoimme heitä takaa jonkun matkan. Kukkulaltamme näimme, että heitä
vähän matkan päässä oli useampia ja että heillä oli joku tuhat määrä
lampaita, arvatenkin ryöstötavaraa. Viittailimme heille, että heidän
tulee väistyä edemmäksi meidän tieltämme, ja lopulta he hädin kiiruin
laumoineen talsivatkin taipaleelle. Sitten jatkoimme mekin menoamme,
kun mieheni olivat tökerryksistänsä tointuneet.
Monilukuiset leiripaikat virran varrella osoittivat meidän nyt
olevan vilkasliikkeisessä seudussa. Aamun tapaukset olivat kuitenkin
virittäneet mielemme uuteen eloon astellessamme virran vasenta puolta.
Vaivalloisen kiipeämisen perästä nousimme 4,870 m. korkeuteen. Täältä
oli komea näkemys pitkin koko lumiselkää Mangshan-solasta Lippu-solaan
asti, vieläpä kauas koilliseenkin päin, jossa _Nimo Nangilin_ neljä
lumihuippua häämöitti suunnassa 84°, 92° ja 115°, korkein oli noin
6,140 m. Monta pikku puroa laski _Gakkon_-virtaan täältä ylängöltä,
jonka reuna oli 4,690 m. yli meren pinnan.
_Kardam'in_ ja _Dogmar'ia_ kautta kulki polku Gyanemasta Taklakotiin
pitkin virran vierua, samoin toinen lounaiselle suunnalle
Mangshan-solaan.
Nämä seudut olivat meille vaarallisia, sillä arvattava oli, että
Tiibettiläiset jo tiesivät meidän päässeen heidän käsistänsä ja olevan
matkalla heidän sisämaahansa. Tiesinkin jo lähetetyn sotamiehiä y.m.
urkkioita vartioimaan solia ja polkuja meidän matkallamme. Kun retkemme
siis kävi monien tienristimysten ohi, saimme olla hyvinkin varoillamme.
Tiibetissä on ilma niin kirkasta, että liikkuvaiset esineet näkyvät
tavattoman pitkien matkojen päähän aivan selvästi. Kun kaukoputkella
katsoen en mitään epäiltävää nähnyt, jatkoimme matkaa. Mieheni
katsoivat kuitenkin varmemmaksi kulkea laaksoa kuin harjannetta myöden
ja niin menimme muutamaan rotkoon, jossa tosiaan turvemmassa olimmekin.
Mutta emme vielä olleet ehtineet rotkon reunalle, kun jo alempaa
kuulimme melua.
Khanden Sing ja minä konttasimme ihan reunalle ja kurkistimme
syvyyteen. N. 150 metriä meidän alapuolellamme näimme tiibettiläisen
leirin, jossa oli paljon jaakkia ja pikkuhevosia. Tarkastelin tätä
vähän aikaa. Siellä näkyi olevan useita sotamiehiä, varmaankin
pitääksensä meitä silmällä. Kaukoputken avulla tunsin muutamia Gyaneman
linnanväestä. Pidimme viisaimpana hakea itsellemme lymypaikan, jossa
oleskelisimme pimeään asti, teimme mutkan ylängölle päin, lähestyimme
taas reunaa ja laskeusimme alas virran luo. Pimeän tultua menimme sen
ylitse, kipusimme kahden ahtaan kallioseinän välistä ylös ja löysimme
hyvän paikan, johon pysähdyimme.
Miesten seuraamina kiipesin nyt kallionkielekkeeltä toiselle ja
jouduimme sileälle kalliolle, jonka yli riippui tavattoman suuri
kallionlohkare, muodostaen sille ikäänkuin katon. Juuri tällaisen
lymypaikan me tarvitsimme! Telttaa emme uskaltaneet pystyttää ja
annoimpa vielä varovaisuuden vuoksi kaivaa kaikki kapineemme maahan,
äkkihyökkäyksen varalta. Vapaina niistä voisimme paremmin piilottaa
itsemme vainoojiltamme ja sitten toisten, tilaisuuden sattuessa, palata
niitä ottamaan.
Ja juuri nyt, kun kaikki näytti selkenevän, tein kauhean havainnon. Nyt
juuri kun oli erittäin tärkeätä päästä nopeasti liikkumaan, havaitsin
ruokavarain olevan lopussa. Tästä minä täydellisesti hämmästyin, sillä
ennenkuin erkanimme retkikunnan suuremmasta osasta, olin käskenyt
miesten ottaa ruokavaroja 10 päiväksi. Tohtori oli saanut huoleksensa
tämän toimenpiteen tarkastamisen ja hän oli ilmoittanut, että taakoissa
oli pitkäksi aikaa ja riittävästi ruokavaroja. Ja nyt havaitsimme, että
ruokavaroja oli tuskin yhdeksi ateriaksi. Samalla tein sen surullisen
havainnon, että suolaa oli meillä ainoastaan muutama rahkila.
"Mihinkä olette suolan panneet?" kysäsin suuttuneena miehiltäni, koska
epäilin heitä tästä tempusta, sillä olin käskenyt, että joka mies
ottaisi mukaansa puolen "seeriä" (2/3 kiloa) suolaa.
"Sahib, me unohdimme ottaa suolaa," vastasivat miehet yhteen ääneen.
Niiden tavattomien vaivojen ja vaarojen jälkeen, joissa olimme olleet
ja kaiken sen puuhan perästä, mikä minulla oli ollut tieteellisten
kapineitteni säilyttämisessä, tuntui tosiaan kovalta nähdä kaikki
tuumani nyt raukeavan, sillä meillä oli vielä 3-4 päivän matka
Mansarovar-järvelle, jossa seuduin toivoin saavani uusia ruokavaroja.
Täytyikö nyt jo näin kaukaa, kesken kaikkia palata takaisin ja
perästäkin joutua Tiibettiläisten käsiin? Ruumiillisesta kärsimyksestä
en tavallisesti piittaa, mutta sieluntuskat olivat nyt masentavia.
Olin nyt aivan alakuloinen ja päällepäätteeksi jouduin vielä
ruumiillisestikin sairaaksi. Olin nim. puolipimeässä kahlatessamme
Gakkon-virran poikki kompastunut kiveen ja kaatunut syvään veteen,
tuulessa ja pakkasessa. Kun nyt märjissä vaatteissa ollen puhuin
miesteni kanssa tuumistamme, rupesi minua äkkiä kovasti viluttamaan
ja kävin niin kokonaan voimattomaksi, että kuumeen yhä karttuessa
rupesin hourailemaan. Hampaat helisivät, ohimoita pakotti, ja kaikki
retkemme vaivat muodostelivat kummallisia haamuja silmieni eteen;
perikato näytti välttämättömältä. Jota enemmän aivojani vaivasin
keksiäkseni keinon tilamme parantamiseksi, sitä toivottomammalta näytti
tulevaisuus. Mutta yhtäkkiä salaman tavoin pälkähti päähäni ajatus,
ensi katsannossa tosin mahdoton toteuttaa, mutta hätätilassa ei sentään
kokonaan mahdoton. Mitäpä, jos neljä miestäni menisi valepuvussa
Taklakotiin hankkimaan ruokaa vihollisiltamme, kaksi muka kauppiaana,
kaksi kerjäläisenä. Me muut olisimme sen aikaa piilossa täällä. Puhuin
siitä seuralaisilleni, ja hyvin ymmärrettävistä syistä vähän aikaa
epäröittyänsä, otti neljä Shokalaista lähteäksensä tuolle vaaralliselle
retkelle. Jos keksittäisiin keitä he olivat, menettäisivät he hirveän
ja moninaisen piinan perästä päänsä. Ja vaikka he sittemmin minun
pettivät, tulee minun avomielisesti tunnustaa tämä heidän ansionsa,
että he niin rohkeasti ja uskollisesti minua tässä vaarallisessa
tilassa auttoivat.
Yöllä olivat miehet erittäin ystävällisiä minua kohtaan. Emme nukkuneet
ensinkään, kun oli pelättävänä Tiibettiläisten äkillinen hyökkäys.
Shokalaiset kertoivat tiibettiläisiä ryövärihistorioita, jotka kyllä
unen silmistä sivalsivat ja hiukset pörröön nostivat.
Päivän koitossa lähdimme liikkeelle poimimaan nokkosia, joita
leirimme lähellä kasvoi runsaasti. Niistä laitoimme erimuotoisia
ruokia, jotka tosin olivat ravitsevia, vaikkei niiden makua juuri
sovi kehua. Silloisissa oloissa eivät nokkoset olleet niinkään
huonoja. Pahinta vaan oli, ettei ollut suolaa, jonka kanssa nautittuna
nokkonen epäilemättä olisi helpommin sulanut. Suolaa koetimme korvata
pippurilla, ja lohdutuksemme oli, että niin kauvan kuin meillä oli näin
paljon nokkosia lähittyvillämme, ei ainakaan tarvinnut nälkään kuolla.