Eräs päätös. — Urhea shokalais-poika. — Khanden Sing tarjoutuu
seuraamaan minua. — Mansing rupeaa palveliani palveliaksi. —
Pakolaisleiri. — Raivoisa myrsky. — Yksi taakka liikaa. — Ero
Wilsonista. — Yömarssi.
Paroni oli määrätty pantavaksi toimeen kello 9 illalla. Olin,
lupaamalla suuren palkinnon, saanut taivutetuksi neljä miestä
seuraamaan minua. Määrätyllä ajalla ei kukaan heistä ollut kuitenkaan
saapunut. Läksin heitä hakemaan. Toinen oli loukannut jalkansa, toinen
väitti olevansa kuoleman kielissä ja muut suorastaan kieltäytyivät
seuraamasta minua. He vapisivat pelvosta ja vilusta.
"Tapa meidät, sahib, jos tahdot, mutta me emme kuitenkaan seuraa sinua."
Kello kolmeen aamulla en ollut onnistunut saamaan ainoatakaan miestä
kantajaksi, ja minun täytyi jättää kaikki pakopuuhat sikseen. Tilani
oli synkempi kuin koskaan ennen. Minun täytyi siis marssia takaisin
tuota jäistä ja jylhää solaa kohti, josta olin Tiibettiin tunkenut!
"Te olette alakuloinen, herra Landor", sanoi tri Wilson. Myönsin niin
olevan. Jokainen askel taaksepäin oli minulle ikäänkuin isku rintaan.
Olisin tahtonut jatkaa matkaani, maksoi mitä maksoi, ja ainoastaan
hyväsydämmisen ystäväni, tohtorin, tähden olin välttänyt raivata
väkisin itselleni tien. Olin kuohuksissa ja tunsin itseni kuumeiseksi.
Halveksin miehiäni heidän pelkuruutensa tähden, enkä edes kärsinyt
heitä nähdä.
Ajatuksiini vaipuneena käyskelin etiäpäin ja raivaamaton tie tuntui
sekä mukavalta että lyhyeltä. Löysin sopivan leiripaikan. Edessäni ja
yltympäri kohosi korkeita lumivuoria ja tuossa, ihan minua vastapäätä,
nousi korkeuteen tuo samainen Lumpija-sola, josta niin suuria
toivoen olin tullut Tiibetin ylängölle. Nyt minua inhotti sitä edes
katsellakaan. Sen lumiset rinteet näyttivät ivaavan onnistumatonta
yritystäni.
Olleeko niin, että mieli aina on painuksissa kun on myrsky tulossa,
tahi onko myrsky tulossa, kun mieli on raskas? varmaa vaan oli, että
ennenkuin olimme ehtineet pystyttää telttamme, oli tuuli, joka koko
iltapäivän oli vähän tuntunut, nyt paisunut kymmenkertaiseksi. Pilvet
kulkivat hurjaa vauhtia päämme yli ja lumi tulla tuprusi jo suurissa
höyteissä.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi tohtori minulta. "Minun mielestäni olisi
viisainta palata takaisin Garbjangiin, hankkia uutta väkeä ja sitte
yrittää uudelleen."
"Ei, tohtori, ennen kuolen kuin jatkan tätä peräytymistä! Minulle
onnistuu paljon paremmin, jos lähden yksinäni, ja aion lähteä tänä
yönä, sillä olen varmasti pääsevä vuoren harjanteen yli.
"Ei, ei, herra Landor", huudahti tohtori kyynelsilmin. "Se merkitsee
kuolemaa jokaiselle, joka semmoiseen ryhtyy."
Sanoin, että päätökseni oli horjumaton. Tohtori parka oli
hämmästyksestä ääneti. Hän tiesi että oli turhaa enemmän vastustella.
Menin telttaan panemaan tavarat uuteen kuntoon ja vähentämään niitä
niin, että niistä lopuksi tuli vaan yhden miehen tavallinen taakka.
Kun puuhasin näissä matkavalmistuksissa, tuli Kahi telttaan hyvin
peljästyneen näköisenä.
"Mitä sinä puuhaat, sahib", kysyi hän hengästyneenä. "Tohtori sanoi,
että aiot ensi yönä lähteä yksin vuorten yli mennäksesi seurueetta
Lassaan." — "Se on totta, niin aion." — "Voi, sahib, vaarat ja
vaikeudet ovat liiaksi suuret. Et sinä voi mennä." — "Tiedän sen, mutta
aion koettaa."
"Silloin, sahib, aion tulla kanssasi."
"Et suinkaan, Kahi, saisit liiaksi kärsiä. Palaa vanhempiesi luokse,
nyt kun sopii sen tehdä." — "En sahib, minne sinä menet, sinne
minäkin menen. Vähäpätöiset ihmiset eivät koskaan kärsi, ja jos he
niin tekevätkin, ei se mitään merkitse. Ainoastaan suurten miesten
kärsimyksistä kannattaa puhua. Jos sinä kärsit, tahdon minäkin kärsiä.
Minä seuraan sinua."
Kaliin filosofia liikutti minua. Hankin varmuuden, että hän tarkoitti
mitä hän sanoi ja päätin vastaanottaa hänen tarjouksensa.
Tätä kelpaa sanoa onneksi. Rallilla oli viisi ystävää
shokalais-kantajissa. Näillä oli kaikilla mielitiettynsä Garbjangin
seuratalossa (rambangissa) ja heillä oli tapana iltaisin istua yhdessä
ja laulaa surumielisiä lauluja kaivaten sydänkäpyjään, jotka olivat
jättäneet Himalaijan tuolle puolen.
Kahi kiirehti kuumeentapaisesti ulos ja oli muutamassa minuutissa
takaisin.
"Montako kantajaa haluat, sahib?" — "Eipä kannata vastata kysymykseesi.
He eivät taida kumminkaan tulla." — "Äläpäs, minä hankin ne. Riittääkö
viisi?" — "Kyllä", mutisin minä epäillen pudistaen päätäni.
Epäilykseni sai kumminkin kovan kolauksen, kun Kahi palasi ja
säteilevin silmin huusi lystikkäällä Englanninkielellään: "Viisi
Shokalaista tulee, sahib. Siis sinä, sahib, minä ja viisi kantajaa
lähdemme tänä yönä; mihin aikaan, sahib?"
"Totisesti, Kahi, sinä olet kerrassaan urhea poika!" täytyi minun
huudahtaa.
"Urhea, sahib?" kysyi hän innokkaasti kuullessaan hänelle oudon
englantilaisen sanan (smart). Hän opetteli innolla Englantia ja hänellä
oli oikein tavaamiskiihko. "Smart, mitä se merkitsee? Ja kuinka se
tavataan?" — "S-m-a-r-t, se merkitsee vikkelä, urhea."
"Smart", kertoeli hän hitaasti kirjoittaessaan äsken opitun sanan
kirjaan, jonka olin hänelle siihen tarkoitukseen antanut. Kahi oli
epäilemättä, muutamia pieniä vikoja lukuun ottamatta, suuri luonne. Hän
oli aina hyvällä tuulella, tahtoi aina olla hyödyksi ja oli erinomaisen
tiedonhaluinen, niin että oli oikein virkistävää sekä nähdä että kuulla
häntä.
Onneni pyörä näkyy oikein tehneen koko käännöksen. Muutama minuutti
Kahin lähdettyä astui Khanden Sing telttaan, hän ei tiennyt mitään
siitä, että saisin seurueen mukaani, vaan huusi harmistuneena: "Shoka
krab, sahib! Hunya log bura krab. Hatsur huvi, do admi jaldi Lhasa
gicio. (Shokalaiset ovat huonoja, herra! Hunjat ovat sangen huonoja.
Sinä ja minä menemme molemmat yksin Lassaan.)" Tässä siis vielä yksi
urhoollinen, rohkea ja kelpo mies tahtoi tulla mukaani. Kuolemaa hän
ei sanonut pelkäävänsä. Hän oli juuri senkaltainen mies kuin minä
tarvitsin. Sain sittemmin kyllin kokea, että hänen vakuuttelemisensa
olivat totta.
Khanden Sing oli innokas urheilumies. Hän ei ollut milloinkaan
onnellisempi, kuin saadessaan ampua jotakin esinettä, vaikka ei kukaan
tiennyt hänen koskaan osanneen. Pari päivää sitten oli hän saanut aika
läksytyksen minulta, kun hän oli tuhlannut useita patroonia erääseen
kiangiin monen kilometrin etäisyydessä. Tavallinen työ, niinkuin oman
ruokansa valmistaminen ja minun kapineeni kunnossa pitäminen, oli
hänelle vastemmielistä ja hän ymmärsi aina sälyttää ne toimet toisten
niskoille.
Pitaalia sairastava Mansing, joka onnettomuudekseen oli samaa säätyä
kuin Khanden Sing, rupesi palveliani palveliaksi. Nämät molemmat
Hintulaiset riitelivät ja tappelivat alinomaa, mutta olivat, siitä
huolimatta, parhaita ystäviä. Tämän miehen sai Khanden lupauksilla
ja pikkutuuppauksilia ottamaan osaa meidän uuteen retkeennne ja sen
tuntemattomiin vaaroihin.
Kello 8 illalla olin saanut kootuksi kaikki, jotka olivat luvanneet
minua seurata. Nämät olivat: Khanden Sing ja Kahi sekä kuusi kantajaa.
Nimitimme tätä leiriä "Pakolaisleiriksi", sillä paholaisen kaltainen
tuuli pudisteli telttojamme, puhumattakaan lumesta, jota raivoisa tuuli
suurissa pöykyissä kuljetti telttoihimme. Yöllä se vaan yltyi. Ei ollut
löydettävissä mitään polttoainetta, ei puuta, ei lantaa eikä sammalta.
Olimme pystyttäneet telttamme noin 4,752 m. korkeudelle ja jos olisimme
nousseet vuoren harjanteen huipulle, olisimme vielä saaneet kiivetä
lähes 600 m. korkeammalle. Mutta se olisi tässä ilmassa ollut kovin
vaikeata, vaikka emme, tahtoessamme välttää tiibettiläisiä vartioita,
olisi saattaneet valita kolkompaa yötä kuin tämä oli.
Suostuin tohtorin kanssa, että hän veisi Garbjangiin takaisin kaikki
jättämäni kapineet, sekä ne miehet, jotka eivät minun kanssani tulleet.
Hän jättäisi telttamme paikoilleen vielä seuraavaan ikäpuoleen, että
Tiibettiläiset luulisivat meidän kaikkien olevan siellä ja että
siten pääsisimme pitkän matkan eteenpäin. Vaikka kävisikin vaikeaksi
olla ilman telttoja, emme kuitenkaan saisi viedä mukaamme muita kuin
minun suojatelttani. Emme kuitenkaan moneen päivään voisi niitä
pystyttää, etteivät Tiibettiläiset meitä löytäisi, sillä varmaankin
he ensimmäisinä päivinä ajaisivat meitä takaa niinkuin villieläimiä.
Meidän täytyisi öisin kulkea pitkät matkat vuoriharjanteen huipulla,
eikä laaksoissa niinkuin muut matkustavaiset. Pikkuisen saisimme
nukkua päivällä, kuin voisimme olla kätkössä jossakin hyvin
suojatussa paikassa. Emme saisi ajatellakaan mitään määrättyä aikaa,
jolloin saisimme tulen ääressä lämmitellä. Sillä jos löytäisimmekin
poltinaineita niillä korkeuksilla, joissa kuljimme, mikä kumminkaan ei
ollut luultavaa, saattaa, niinkuin tunnettu, tuli tahi savu näkyä sekä
yöllä että päivällä sangen pitkät matkat.
Ennen lähtöämme punnitsimme kaikkia näitä asioita. Ja sitäpaitsi
käsitimme varsin hyvin, että jos Tiibettiläiset kerran oikein toden
päästä meitä ahdistaisivat, olisimme niin vähälukuiset heidän
suhteensa, ettemme ajan pitkään voisi heitä tehokkaasti vastustaa.
Kun ajattelin asemaamme, epäilin sentähden suuresti, oliko minun ja
seurueeni henki Pakolaisleiristä lähdettyämme pennin arvoiset. Että
aloitimme tämän retken, vaikka täysin tajusimme sen vaaranalaisuuden,
oli ehkä hulluutta, mutta päättäväisyyden puutetta ei saateta viaksemme
lukea.
Tohtori oli viimeiseltä leiriltämme ottanut mukaansa vähän sammalta,
joista hän nyt koetti sytyttää tulen, valmistaakseen minulle leivoksia
ennen lähtöämme. Mutta voi, vaikka ahkeroitsimme siinä neljä tuntia ja
kulutimme saman verran tulitikkulaatikoita, emme saaneet merkiksikään
tulta! Puoliyön aikana lähetin Khanden Singin ja Kakin noutamaan
miehet. Kaksi tuli vavisten telttaan, muita ei saatu hereille. Menin
silloin itse ja talutin kutakin kannettavansa luo. He itkivät kaikki
kuin lapset. Vasta silloin havaitsin, että olin kiireessä ja mellakassa
valmistanut yhden taakan liiaksi. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit.
Kaikki oli valmiina pakoon ja hetki suotuisa sekä viivytys tuhoa
tuottava. Minun täytyi saada yhden kantajan lisäksi, maksoi mitä
hyvänsä. Kantajien teltassa, johon nyt menin, oli itkua ja valitusta.
Olisi luullut heidän kaikkien makaavan viimeisessä hengenvedossa,
niin surkeasti he valittivat vaan pelvosta, että heitä pakotettaisiin
kantajiksi. Tavattomalla vaivalla sain lopuksi uhkauksilla ja
lupauksilla Bijesingin nousemaan ja seuraamaan minua. Mutta kantamus
oli hänelle liian raskas: hän tahtoi kantaa vaan puolet. Oman taakkani
lisäksi otin minä sitten toisen puoliskon.
Sammutimme myrskylyhdyn, ja kello 2, kun myrsky hurjimmillaan
raivosi, ajaen rakeita ja lunta silmiimme, kun tuuli ja pakkanen
tunki luitten ja ytimien läpi ja kaikki luonnonvoimat kiukkuisina
kokosivat kaikkia esteitä tiellemme, silloin lähti joukko äänettömiä,
puoleksipaleltuneita miehiä leiristä tunkeaksensa eteenpäin rajuilman
läpi. Käskin miesten pysyä hyvin lähellä toisiansa ja niin suuntasimme
kulkumme suoraan vuorenkylkeä kohti, tarkasti välttäen semmoisia
paikkoja, joissa mahdollisesti saattoi olla tiibettiläisiä vakoilioita.
Paolle sopivampaa yötä emme olisi voineet valita. Oli niin pimeä,
että tuskin saattoi nähdä pari tuumaa eteensä. Äänetönnä ja raskaalla
mielellä seurasi tohtori meitä muutaman sata askelta. Pyysin hartaasti
häntä palaamaan takaisin telttaan. Hän pysähtyi, tarttui käteeni
ja jätti minut hyvästi muutamin katkonaisin sanoin. "Vaarat teidän
tiellänne", kuiskasi hän, "ovat niin lukemattomat, että ainoastaan
Jumala voi saattaa teidät eheänä niitten läpi. Kun ajattelen nälkää ja
pakkasta sekä kaikkia vaivoja, joita saatte kestää, niin minä vapisen
teidän tähtenne." — "Hyvästi tohtori!" sanoin syvästi liikutettuna. —
"Hyvästi", huudahti hän, "hyvä —" ja ääni tukehtui häneltä.
Kaksi tahi kolme askelta ja pimeys erotti meidät, mutta hänen
jäähyväisensä soi vielä korvissani, kun ikävällä muistelen uskollista,
lämminsydämmistä ystävää.
Nyt oli siis marssi Lassaan todenteolla alkanut. Pienessä ajassa olivat
korvamme, sormet ja varpaat jäädyksissä. Lumi piiskasi armottomasti
kasvojamme, ja silmiämme kirveli. Me hapuilimme kuin sokeat eteenpäin
pimeässä, äänettöminä ja väsyneinä, ja kipusimme yhä korkeammalle
vuorenrinnettä ylös. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä purevammaksi
kävi pakkanen ja tuuli. Joka viiden minuutin kuluttua täytyi meidän
pysähtyä ja pysytellä hyvin lähellä toisiamme, pysyäksemme lämpyminä
ja hengittääksemme, sillä ilma oli niin ohutta, että me raskaine
taakkoinemme vaivalla jaksoimme astua eteenpäin.
Äkkiä kuulimme vihellyksen ja ääniä etäältä. Miehet kokoontuivat
ympärilleni, kuiskasivat peljästyneinä: "daku, daku!" ja heittäysivät
suulleen maahan. Latasin pyssyni ja meni muutaman askeleen edespäin.
Mutta pimeys oli läpäisemätön. Minä kuuntelin. Nyt kuulin uuden,
terävän ja pitkän vihellyksen. Se kuului tulevan jostakin kohdasta
vastapäätä meitä. Muutimme vähän suuntaamme ja jatkoimme hitaasti,
mutta taukoamatta nousuamme, kunnes me päivän noustessa huomasimme
olevamme lähellä vuoren kukkulaa. Vielä satoi vahvasti lunta. Vielä
viimeinen ponnistus ja me olimme ylhäällä.
Tässä tunsimme olevamme verrattain turvassa. Ihan uupuneina laskimme
taakkamme lumelle ja oikasimme itsemme riviin hyvin lähelle toisiamme
sekä levitimme kaikki huopapeitteet moninkertaiseksi peitoksi päällemme.