Barkan Tarjumi. — Loppumattomat keskustelut. — Tarjumin levottomuus.
— Saamme luvan jatkaa matkaamme. — Petturi. — Kaunis puhe. —
Valepukuisia. — Synkältä näyttää. — Daku. — Paluumarssi. — Vakoiliat
saavat matkapassin.
Varhain seuraavana aamuna heräsimme kaukaisten hevostenkellojen
kilinään. Kun katsoin teltasta ulos, näin pitkän rivin raskaita
tavaroita kantavia hevosia, joita suojeli joukko aseellisia
ratsastajia. Joku korkea virkamies oli varmaankin tulossa. Vartiajoukko
oli hänen etuväkensä ja siinä kuljetettiin hänen tavaransa aliupseerien
suojaamina. Joukko teki suuren kierroksen leirimme ympäri ja he
astuivat ratsujensa selästä linnan lähellä. Eri tahoilta saapui
alinomaa ryhmittäin toisia sotilaita ja sanansaattajia. Erään tämmöisen
joukon päällikkö oli varmaankin arvokas henkilö, sillä hänen seurassaan
oli paljon sotilaita ja hän vastaanotettiin nöyrimmällä tavalla.
Hetken perästä lähetti äsken tullut, joka ei ollut mikään
vähäpätöisempi henkilö kuin Barkan tarjumi, sanan, että hän pyysi
saada kunnian käydä meidän luonamme. Me vastasimme, että juuri
söimme aamiaista, mutta että lähettäisimme sanan, kun tahdomme
häntä puhutella. Kokemuksesta tiesimme, että on viisainta kohdella
tiibettiläisiä virkamiehiä ikäänkuin alamaisia, sillä siitä he käyvät
kohteliaammiksi ja vähemmän vaativiksi.
Kello 11 lähetimme sanan tarjumille, että hän saisi tulla. Hän tuli
heti, mukana suuri seurue. Yllään oli hänellä pitkä vehreä silkkitakki,
kiinalaista mallia, leveät hihat kyynäspäihin asti käärityt. Lakkinsa
oli samallainen kuin kiinalaisten virkamiesten ja jaloissa oli hänellä
suuret, raskaat silkkipohjaiset saappaat. Hänen pitkät, kalpeat,
laihat kasvonsa olivat monessa suhteessa merkilliset. Niissä oli
hengetön, tylsä ilme, vaikka nuo melkein naiselliset kasvot itsessään
olivat hienopiirteiset. Useat merkit osoittivat, että hän kuului
henkisesti ja siveellisesti alhaiseen luokkaan. Pitkä tukka levisi
kiemuroina olkapäitten yli. Vasemmassa korvassa oli suuri rengas
malakiittikoristeineen ja lerkkuinen. Vapisevissa sormissaan piteli
hän pientä tiibettiläistä vaatekääröä, jota hän käytti nenäliinaksi
silloin, kun hän ei tiennyt mitä hän kysymyksiin vastaisi. Tarjumi
ja hänen seurueensa olivat erittäin kohteliaita. He kumarsivat
alinomaa maahan asti, ja niinkuin tavallista oli, pistivät he kaikin
kielensä ulos suusta, ikäänkuin käskystä. Kielensä olivat ryppyiset ja
kelmeänväriset ylöttömästä teenjuonnista.
Olimme levittäneet mattoja pääteltan eteen. Tohtori ja minä istuimme
eräälle ja käskimme tarjumin sijoittua toiselle matolle meitä
vastapäätä. Hänen seurueensa sijoittui hänen ympärilleen. Tunnettua
on, että sen, joka Tiibetissä on "jotakin", tahi tahtoo "jostakin"
käydä, täytyy pitää sateenvarjoa levitettynä päänsä yli. Onneksi oli
aina varovainen tohtori tuonut mukaansa kaksi sateenvarjoa ja näitä nyt
Khanden Sing ja bramiini pitivät päämme yli. Tarjumin yli piti hänen
kirjurinsa tavattoman suurta sateenvarjoa.
Vaikka tarjumi alinomaa vakuutti ystävyyttään, en kuitenkaan, tarkemmin
miehen kasvoja tarkastettuani, voinut luottaa hänen sanojensa
vilpittömyyteen. Hän ei koskaan katsonut meitä suoraan silmiin,
vaan katseensa oli alinomaa maahan luotu ja hän puhui inhottavan
teeskenteleväisesti. Ensi näkemästäni en miehestä pitänyt ja, varuilla
ollen, pidin ladatun kiväärin polvella edessäni.
Kun oli pidetty pitkiä, kankeita puheita, lausuttu ylemmääräisiä
kohteliaisuuksia, jotka olivat kaikkea järkeä vailla, erinomaisella
osaaottavaisuudella kyselty kaikellaisia sukulaisia, tarjumi alinomaa
yskinyt ja niistänyt nenäänsä niin pian kuin kysyttiin, oliko hän jo
päättänyt mitään, ja kun kärsivällisyyteni oli ihan lopussa, vasta
silloin ryhdyttiin keskustelemaan asiaa, joka taas kesti tuntikausia.
Kun pyysimme jatkaa matkaamme, ei hän vieläkään voinut antaa vastausta.
Saadaksensa hänet tekemään lopullisen päätöksen ennenkuin lisäväkeä
ehtisi saapua, ehdotti tohtori, että hän antaisi kahdeksan meistä
mennä Mansarovariin, kun tohtori ja muut jäisivät sillaikaa pantiksi.
Mutta ei tarjumi myöntynyt tähänkään ehdotukseen. Hän tosin ei suoraan
kieltänyt, mutta esiintoi kaikellaisia syitä ja oli hyvin muka
peloissaan meidän turvallisuudestamme. Me emme osaisi tietä, sanoi hän,
ja jos osaisimmekin, olisi se hyvin vaikeata ja ilmasto kovin ankaraa.
Ryövärit meitä ahdistaisivat j.n.e. Tämä kaikki kysyi hyvin meidän
kärsivällisyyttämme. Sekä hänen että hänen seurueensa koko käytöksessä
oli jotakin, joka antoi meille aihetta olla varoillamme. Päätin
sentähden heti päästä ratkaisevaan päätökseen.
Kiväärini oli yhä puolivedossa polvellani. Käänsin sen suun tarjumia
kohti ja annoin oikean käden liukua lipasimeen. Hän väänsihe
levottomasti, kauheasti peljäten. Katseensa, joka tähän asti oli
suunnattu maahan, muuttui nyt harhailevaksi ja kiintyi sitten
levottomasti pyssynsuuhun, samalla kun hän koetti päätään oikealle
ja vasemmalle vääntäen sitä välttää, mutta minä annoin kiväärini
seurata kaikkia hänen liikkeitään. Seurue oli yhtä peljästynyt kuin
hän itsekin. Miesparka oli epäilemättä suuressa tuskassa. Äänensäkin
muuttui korkeasta ja käskevästä yhtäkkiä matalaksi ja myöntyväksi. Nyt
hän hartaasti lupasi myöntyä kaikkeen.
"Näen, että olette hyvää väkeä", sanoi hän heikosti, yskien ja syvään
kumartaen. "En voi, vaikka tahtoisinkin antaa teille virallista lupaa
jatkaa matkaanne, mutta saatte mennä, jos niin tahdotte. En saa enempää
sanoa. Kahdeksan teistä saa mennä pyhälle Mansarovar-järvelle. Muut
jäävät tänne."
Hän tahtoi kuitenkin vielä kerran keskustella alamaistensa kanssa,
ennenkuin hän teki lopullisen päätöksen. Tähän me suostuimme.
Tarjumi lahjoitti nyt tohtorille suuren palasen tiibettiläistä
kangasta. Minä olin tavallisuuden mukaan aamulla kylpenyt ja
turkkilainen kylpyliinani oli vielä teltan edessä kuivumassa.
Tarjumi, joka muuten piti kaikista meidän tavaroistamme, ihastui
erityisesti tuohon nukkaiseen pyyhinliinaan. Hän lähetti noutamaan
pientä poikaansa, että tämäkin saisi nähdä tuon merkillisen kapineen
ja ripusti sen, pojan tultua, vaipaksi hänen hartioilleen. Minä
tarjosin heti sen hänelle, jos hän tahtoisi sen ottaa. Tarjumi
ihastui ikihyväksi ja tähänastinen kireä välimme muuttui nyt mitä
ystävällisimmäksi. Me kutsuimme heidät kaikki telttaamme, jossa he
uteliaasti ja loppumattomasti kysellen tutkivat kaikkia tavaroitamme.
Nyt olivat he sangen iloiset ja leikkiset, toisinaan melkein
naurettavat katsella. Tiibettiläiset rakastavat paljon juovutusjuomia
ja he kysyivät pian, eikö meillä olisi semmoisia, sillä ei mikään
voisi olla heille mieluisempaa. Mutta kun en matkoillani koskaan
kuljeta mukanani sitä ainetta, en saattanut tarjota heille mitään
"priima" tavaraa. Etteivät kävisi tyytymättömiksi, annoin heille sitä
väkiviinaa, jota käytin korkokoneisiini. Sen he mielihyvällä pistivät
poskeensa, täyden arvon antaen sen kurkkuapolttaville ominaisuuksille,
ja vielä lisää pyytäen. Tarjumi valitti jotakin kipua, joka häntä
kauvan oli vaivannut, ja tohtorilta sai hän siihen tehokasta lääkettä.
Kaikki hänen seuralaisensa korkeat virkamiehet saivat myös pieniä
lahjoja hyvästijättäissä.
Iltapäivällä tuli hyviä uutisia tarjumilta. Hän käski sanoa, että kun
olimme olleet niin ystävällisiä hänelle ja hänen seuralaisilleen,
piti hän meidät ystävinänsä. Ja koska niin halusimme päästä
Mansarovar-järvelle ja suurelle Kelas-vuorelle, ja kun olimme jo niin
paljon vaikeuksia kärsineet ja niin paljon varoja uhranneet niin
pitkälle päästäksemme, suostuisi hän päästämään kahdeksan meistä
jatkamaan matkaamme pyhille paikoille. Hänen oli mahdoton antaa meille
virallista suostumusta, mutta me saimme lähteä, jos niin tahdoimme.
Tämä sanoma ilahutti tietysti minua. Kun vaan kerran olin
Kelas-vuorella, keksisin kyllä keinoja päästäkseni edemmäksi.
Samana iltana hiipi eräs petturi minun väestäni ulos teltasta ja meni
tarjumin luoksi. Epäilemättä hän nyt ilmoitti, etten ollutkaan tohtorin
veli enkä hintulainen pyhiinvaeltaja, vaan eräs sahib, matkalla
Lassaan. Päättäen siitä, mitä sittemmin kuulin, näyttää siltä kuin
olisi tarjumi ensin epäillyt hänen kertomustaan. Mutta sitten lähetti
hän yöllä sanomaan, että kaikin mokomin palaisimme samaa tietä kuin
olimme tulleet. "Jos todellakin joukossanne löytyisi sahib, jonka
olitte minulta kätkeneet, ja jos nyt päästäisin teidät eteenpäin,
veisivät Lassan asukkaat minulta pääni. Te olette nyt ystäviäni ettekä
saata antaa semmoista tapahtua."
"Sano tarjumille", vastasin minä, "että hän on ystäväni ja että olen
häntä ystävänä kohteleva."
Seuraavana aamuna näimme 130 aseellista ratsumiestä muutaman sadan
askeleen päässä teltastamme. Jos nyt olisin lähtenyt matkalle
pelkuri-väkeni kanssa ja ratsumiesten seuraamina, olisivat he varmaan
tehneet tenän, ja minä katsoin parhaaksi turvautua sotajuoneen.
Korkeitten herrojen ja aseellisten miesten suureksi kummaksi ja
kauhuksi lähdimme, tohtori, Khanden Sing ja minä, aseet kädessä
ja vakavin askelin suoraan ratsujoukkoa kohti. Meitä seurasivat
kantajat vavisten. Magbuni ja tarjumin upseerit tuskin silmiänsä
uskoivat. Ratsastajat astuivat kiireesti hevosten selästä ja laskivat
pois aseensa, merkiksi etteivät tahtoneet kanssamme taistella. Me
marssimme heidän ohitsensa ollenkaan heistä välittämättä. Magbuni
juoksi perästäni ja rukoili minua pysähtymään silmänräpäykseksi.
Dola käskettiin tulkiksi. Virkapukunsa leveistä laskoksista otti nyt
Gyaneman päällikkö esille kirjaellut virkasaappaat ja ojensi ne minulle
lausuen:
"Vaikka kasvosi ovat päivän polttamat ja mustat ja silmäsi heikot
— sivumennen sanoen ne eivät olleet heikot, mutta minä käytin
lumisilmälaseja — ilmaisevat kuitenkin kasvojesi piirteet, että olet
hyvää sukua ja että sentähden varmaan olet korkea virkamies maassasi.
Jalo mielesi ei suinkaan salli, että meitä rangaistaan sinun tähtesi.
Ja nyt sydämmemme iloitsee, kun näemme sinun palaavan takaisin samaa
tietä, josta tullutkin olet. Salli minun lahjoittaa sinulle tämä
saapaspari, etteivät jalkasi kävisi aroiksi pitkällä ja vaivalloisella
matkallasi kotimaahasi."
Puhe, ivallisine loppuponsineen, ei ollut niin huonosti koottu, jos sen
johdommukaisuus olikin vähän omituinen. En katsonut hyväksi selittää
Tiibettiläisten erehtyneen aikomuksestani. Otin saappaat vastaan ja
magbuni seurueineen kumarsihe maahan asti.
Muitta mutkitta jätimme nyt magbunin ja suuntasimme kulkumme
länsilounaiseen, niinkuin olisimme nyt päättäneet palata takaisin ja
lähteä maasta.
— —
Saavuimme vuorijonon kukkulalle ja laskeusimme toiselle puolen. Muut
kulkivat rinnettä alas, mutta minä jäin huipulle, josta minä ison
kiven takaa saatoin kaukoputkella nähdä mitä Gyanemassa toimitettiin.
Minun väestäni oli viimeinen tuskin ennättänyt kadota solan toiselle
puolelle, ennenkuin ratsastajat nousivat satulaan ja laukkasivat meidän
jäljestämme. Minä riensin rinnettä alas. Saavuttuani alas tasangolle,
suuntasin kaukoputken taas kukkulalle, josta juuri olin tullut. Näin
siellä monta päätä pilkistävän kivien takaa. Ratsastajat vakoilivat
sieltä liikkeitämme. Minua harmitti, etteivät julkisesti meitä
seuranneet. Latasin kiväärini 800 askeleen etäisyydelle, laskeuduin
suulleni maahan ja tähtäsin erästä olentoa, jonka saatoin erottaa
selvemmin muista.
Tohtori tempasi kiväärin olaltani. "Ette saa ampua", sanoi hän
tavallisella levollisuudellaan, "saattaisitte tappaa jonkun."
"Tahdon vaan antaa noille pelkureille läksyn."
"Olisi kyllä tarpeen, mutta jokainoa Tiibettiläinen on niin pelkuri,
että tuota läksytystä tarvitsisi alinomaa uudistaa", vastasi Wilson,
aina järkevänä.
Kuljettuamme muutaman kilometrin, näimme takaa-ajajamme ratsastavan
solan läpi ja täyttä laukkaa tulevan pitkin rinnettä. Annoin mieheni
pysähtyä ja samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät ratsastajatkin.
Tarkkasin heitä kaukoputkella. He näkyivät neuvottelevan. Vihdoin
laukkasi viisi miestä pohjoiseen, luultavasti vartioimaan sille
suunnalle vievää polkua. Kolme miestä jäi paikalle, muut laukkasivat
hurjaa vauhtia Gyanemaan päin, ikäänkuin olisivat he äkkiä joutuneet
kauhun valtaan.
Me jatkoimme matkaamme. Nuo kolme ratsastajaa lähtivät myös liikkeelle,
seuraten vuoren juurta, mutta pitkän välimatkan päässä, samaan suuntaan
kuin me. Olivat kyyristyneet eteenpäin hevosten kaulan tasalle,
selvästi luulotellen siten pääsevänsä näkymättä meidän ohitse.
Huomattuansa, että ohjasimme kulkumme Laama Khokdenille, entiseen
leiripaikkaamme, enensivät he vauhtiansa, niin että joutuivat meidän
edellämme kulkemaan.
Kun me illalla saavuimme Laama Khokdeniin, tuli kaksi lammaspaimenta
meitä tervehtimään. Kolmas tuli heti senjälkeen. "Lampaamme ovat
kaukana", sanoi toinen heistä, "olemme nälissämme ja köyhät. Saammeko
levätä yön teidän leirinne lähellä ja noukkia ne ruuantähteet, joita te
heitätte pois?"
"Sen te kyllä saatte. Mutta varokaa, ettette nouki muuta kuin
ruuantähteet!"
Siinä luulossa, etten heitä tuntisi, olivat nämä tuhmat ihmiset vieneet
hevosensa kylän vartiahuoneeseen, pukeuneet lammaspaimeniksi ja
tunkivat nyt luoksemme, vakoiluksensa meidän toimiamme ja hankkeitamme.
Ne olivat tietysti nuo kolme ratsastajaa Gyanemasta.
Joka askeleella, minkä Himalaijaa kohti otin, kävi sydämmeni ja
mieleni yhä raskaammaksi. Pääni oli tuumia täynnä, mutta niitten
toteuttaminen oli toista. Kuinka usein olivatkaan parhaat tuumani
menneet myttyyn, kuinka usein olikaan täytynyt aloittaa uudestaan,
kun kaikki juuri oli näyttänyt olevan parhaalla kannalla. Asemani oli
nyt kaikin tavoin huonontunut. Kaikista ponnistuksistani huolimatta
näytti yritykseni onnistuminen käyvän yhä epäiltävämmäksi. Minun
täytyi itselleni tunnustaa, ettei se päivä ollut kaukana, jolloin sekä
omani että seuralaisteni voimat olisivat ihan lopussa. Kovalle ottaa
vaikean yrityksen alkaminen, mutta kun kerran on päässyt alkuun ja
monta vaikeutta voittanut, niin on vielä kovempaa, kun täytyy kääntyä
takaisin ja alkaa uudestaan.
Tilamme tuntui todellakin synkältä. En voinut luottaa omien miesteni
uskollisuuteenkaan. Niin tapahtui esim. juuri tässä leirissä, että
daku, kerran keskustellessaan erään toisen kantajan kanssa, oli tullut
sanoneeksi heti aikovansa lähteä tiehensä. Tohtori oli silloin,
ystävällisesti niinkuin aina, pyytänyt häntä jäämään, mutta turhaan.
Me tiesimme seudulla löytyvän samallaisia rosvoja ja että hän jättäisi
meidät, liittyäkseen heihin ja uudestaan alkaakseen vanhaa elämäänsä.
Jos hän saisi toteuttaa aikomuksensa, saatoimme olla varmat siitä, että
hänen uudet toverinsa pimeimpänä yön aikana kävisivät luonamme. Daku
tiesi, että muassani oli suuri rahasumma ja hänen liikkeensä olivat
molempina viime päivinä olleet enemmän kuin kummalliset. Oliko hän
tavannut jonkun vanhan toverin, tahi oliko hän Tiibettiläisiltä kuullut
heidän olevan lähellä?
Daku oli käärinyt kokoon huopapeittonsa repuksi, jota hän nyt kantoi
selässään, ollen valmis lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Huolissaan
tästä uudesta vaarasta, ilmoittivat muut kantajat minulle asiasta.
Lähetin heti noutamaan hänet. Silmät maahan luotuina, mutta suoraan
vastasi hän: "Aion lähteä pois, sahib." — "Mihin?" — "Minulla on
ystäviä näillä seuduin ja aion hakea heitä." — "Vai niin, mene!"
vastasin minä ja tartuin ihan levollisesti pyssyyni. Tuossa tuokiossa
oli reppu selästä ja muutaman minuutin kuluttua oli hän taas työssä.
Pari muuta kapinoivaa kantajaa sain samalla tavalla järkiinsä. Sain
sittemmin kuulla erään ryövärijoukon ainoastaan pari päivää tämän
jälestä hyökänneen lähellä rajaa erään karavaanin kimppuun.
Vieläkin marssi takaisin! Kuinka se minua kiusasikaan, ja kuitenkin oli
se tehtävä! Kuljimme useita kilometriä ja leiriydyimme erään vuolaan,
_Shirlangdu_ nimisen, virran rannalle. Tältä kohdalta voisimme, joskin
vaivalla ja vaaralla, kulkea vuoriharjanteen yli ja sitten tunkeutua
metsikön läpi Mansanovariin, huolimatta vakoiliain valppaudesta. Päätin
rohkeasti yrittää ja varovaisuuden vuoksi ottaa vaan neljä tai viisi
kantajaa mukaani. Mieluummin olisin mennyt yksin, mutta ruokavarojen
kuljettamisen tähden täytyi ottaa muita mukaan. Jos hätä tulisi, päätin
sitten lähteä yksin ja ostaa ruokaa Tiibettiläisiltä matkan varrella.
Kaikki kantamukset pantiin kuntoon. Tarpeettomat vaatteet ja muut
mukavuustavarat, vähemmin tarpeelliset lääkityskapineet jätettiin ja
näin saatiin enemmän tilaa minun tieteellisille kapineilleni. Jokainen
kilon paino lisää tieteen hyväksi merkitsi kiloa vähemmän ruokavaroja,
joita luulimme tarvitsevamme Lassan matkalla. Täytyi jättää kaikki,
mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista.
Iltapäivällä tuli kaksi tiibettiläistä urkkiaa leiriin, tavallisuuden
mukaan kerjäläisinä. He pyysivät ja vaativat ruokaa. He käyttäytyivät
niin sietämättömän hävyttömästi, että miehiltäni vihdoin loppui
kärsivällisyys. Bijesing ja kristitty kokkimme Rubso karkasivat näitten
kimppuun, löydyttivät heitä ja ajoivat lopuksi muiden avulla heidät
alas rotkoon, sekä antoivat heidän tuntea kivisateen vaikutusta. Urkkia
raukat, jotka eivät kyllin nopeasti päässeet virran poikki rotkon
pohjassa, saivat hyvin ansaitun löylytyksen.
Tästä pikku ottelusta oli paljon hankaluutta leirissä. Mutta monet
Shokalaiset seisoivat pökkäännyksissä ja olivat melkein mielettömän
pelkoja ja vapisivat kuin haavanlehti nähdessään jonkun Tiibettiläisen.