Laama Khokden. — Tiibettiläinen varustus. — Pyhä Kolas. —
Vuoriviittoja. — Villihevonen. — Gyanema. — Pelko tulostamme. —
Keskustelut. — Kapinan yritys. — Tiibettiläisten virkamiesten
teeskentelyjä. — Varusteita.
Suuntamme oli nyt pohjoisesta koilliseen, ja me nousimme 4,930 metrin
korkeuteen, jättäen korkean vuoriylängön länsipuolellemme. Saavuimme
sitten _Laama Khokden_ nimisen tiibettiläisen varustuksen lähelle,
josta sotamiehet heti hyökkäsivät meitä vastaan vanhanaikuiset pyssyt
kourassa. Ne olivat kurjaa joukkoa; vastustuksesta puhumattakaan he
heti kerjäsivät meiltä ruokaa ja rahaa. Valittivat päällikköjensä
pitelevän heitä pahasti, pidättävän heidän palkkansa ja vain pitkien
väliaikojen päästä antavan heille ruokaa. Heidän univormunsa olivat
ryysyiset. Joka miehellä oli miekka vyössä poikittain ruumiilla.
Täällä meiltä vielä tiedusteltiin nuorta sahibia. Taklakotista, joka on
eräs Tiibetin linna, oli lähetetty Gyaneman päällikölle tieto sahibin
tulosta sekä käsketty hänen estää sahibia tunkemasta Lumpija-solan
kautta Hundekseen (Tiibettiin), jos hän sitä yrittäisi tehdä. Heidän
kertomuksensa minun ulkomuodostani oli sangen hupaisa, ja kun he
sanoivat että heillä on käsky hakata sahibilta pää poikki, jos hän
uskaltaisi näyttäyä, liikutti tämä heidän avosydämmisyytensä minua
niin, että aioin jakaa heille muutaman rupian.
"Älkää antako heille mitään, herra", sanoi Kahi, ja tohtori yhtyi
tähän varotukseen. "Nämä miehet ovat sangen tuttavallisella kannalla
ryövärijoukkojen kanssa, jotka silloin pian saavat tietää meillä olevan
rahoja muassamme ja kenties jo seuraavana yönä hyökkäävät meidän
kimppuumme."
Ja kun pysyin aiheessani, huusi Kahi liikuttavalla äänellä: "Älkää
tehkö niin, sahib, muuten koituu siitä meille loppumatonta kiusaa ja
onnettomuutta. Jos annatte heille neljä annaa, on siiliä enemmän kuin
kylliksi."
Annoin upseerille tämän suuren summan käteen ja osoittaakseen suurta
tyytyväisyyttään lahjasta, pisti hän koko kielensä ulos suustaan,
löyhytti molemmin käsin minua kohti sekä kumarsi kömpelösti. Lakkinsa
oli hän sitä ennen ottanut päästään ja heittänyt maahan. Ja kaikki nämä
temput lahjasta, joka ei noussut 35 penniin.
Tohtorin puhuessa tiibettiläisen upseerin kanssa, katselin minä
suuremmoisen kaunista näköalaa. Pilvet olivat pohjoisessa hajonneet
ja edessäni kohosi pyhä majesteetillinen Kelas-vuori lumihuippuineen.
Muodoltaan siron kirkonkaton näköisenä kohoaa Kelas pitkän,
valkojuovaisen vuorijonon yli, eroten kauniine värivivahduksineen
jyrkästi alempien vuorten lämpimästä sienna-väristä. Kelas-vuori on
useampia satoja metriä korkeampi kuin Gangrijonon muut huiput, siinä on
selvästi erotettuja kerroksia ja pengermiä ja sen huikaisevan valkoinen
lumi eroaa jyrkästi tummasta, jään hiomasta vuoresta. Nepalilaiset,
Tiibettiläiset, Shokalaiset, Humlit, Jumlit ja Hintulaiset, kaikki nämä
kunnioittavat suuresti tätä vuorta, jonka he luulevat kaikkien hyvien
jumalien, varsinkin Sivan asuntopaikaksi. Hintulaisten käsityksen
mukaan onkin alin kerros vuoren juuressa jäännös siitä köydestä, jolla
_rakas_ (perkele) koetti kiskoa alas Sivan istuinta.
Paljastetuin päin ja kasvot käännettyinä pyhää huippua kohti olivat
mieheni syvään hartauteen vaipuneina. Kohottaen ristiin asetetut
kätensä hitaasti otsalle asti, höpisivät he rukouksiaan ja vaipuivat
aina toisinaan polvilleen, kasvot maahan päin. Entinen iso voro, joka
seisoi ihan lähellä minua, kehotti minua innokkaasti tekemään samoin.
"Sinun täytyy toimia niin, että joudut hyviin väleihin jumalien kanssa,
sahib", sanoi rohjus. "Sinun käy huonosti, jollet osoita kunnioitustasi
Kelas-vuorelle, sillä siellä asuu hyvä jumala", ja hän osoitti mitä
suurimmalla hartaudella huippua kohti.
Tehdäkseni hänelle mieliksi, tervehdin minäkin vuorta suurimmalla
kunnioituksella, ja laskin niinkuin muutkin valkoisen kiven
niitten monien satojen _khokden'ien_ ja oboijien (kivioppaiden)
lisäksi, joita uskovaiset olivat tälle paikalle pystyttäneet. Näitä
vierinkivi-pyramiiteja löytyy kaikkialla korkeitten solien yli
johtavilla poluilla, joen rannoilla, sanalla sanoen kaikkialla, mutta
ei missään muualla niin runsaasti, kuin Laama Khokdenin luona. Kukkula
vastapäätä meitä oli ihan täynnä tämmöisiä rakenteita. Jokainen
ohikulkia laskee sinne kiven, jos mahdollista valkoisen, ja tämän
luullaan hänelle onnea tuottavan, niin että hän pääsee toivomansa asian
perille.
Kuljettuamme jonkun kilometrin alkoi aurinko laskea ja me haimme
sopivan leiripaikan. Muuta vettä ei ollut saatavissa kuin mitä löytyi
melkein kuivuneessa purossa. Keskustellessamme juuri tästä, kuulimme
juoksevan veden lirinän. Se kävi yhä selvemmäksi ja samassa näin
kirkasta lumivettä tulla porisevan kuivuneessa uomassa. Vuoren lumi
oli selvästi tarvinnut koko päivän sulaakseen ja vesi saapui nyt vasta
meille asti. Daku joutui ihan intoihinsa.
"Vesi juoksee sinulle, sahib!" huusi hän ojennetuin käsin. "Onni on
sinua seuraava. Katso, katso! Sinä tarvitset vettä, ja puro tulee sinun
luoksesi! Siva siunaa sinua. Sinun täytyy kastaa sormesi veteen ja
heittää muutama tippa olkapäitten yli. Sitten onni seuraa sinua koko
matkallasi."
Minä myönnyin tähän tiibettiläiseen taikaluuloon ja kaikki kastimme
sormemme veteen ja heitimme vettä olkapäittemme yli. Mutta Wilson
otti asian vakavalta kannalta eikä tahtonut alentua tämmöisiin
lapsellisuuksiin. Toivoin innokkaasti, että ennustus kävisi toteen.
Merkitsihän se minulle niin paljon, jos onni minua seuraisi. Mutta ei
mikään hyvä hengetär kulkenut minun rinnallani ja sain pian tilaisuuden
katkeruudella muistella dakun ennustuksia.
— —
Leirimme edessä levisi laaja tasanko, joka nähtävästi oli kaukaisessa
muinaisuudessa ollut monen kilometrin pituisen ja levyisen järven
pohjana. Kaukoputkellani saatoin pienen kukkulan juurella selvästi
nähdä _Karkon_ leiripaikan. Siellä näkyi monta telttaa, ja mieheni
tyventyivät huomattavasti, kun he niitten muodosta ja väristä
huomasivat, että ne olivat Joharilaisten telttoja, jotka Milamista
tulevat tänne tekemään kauppaa Tiibettiläisten kanssa. Itäkoillisessa
oli laakso, joka ulottui pitkälle kahden korkean vuorijonon välissä ja
sekä lännessä että luoteessa oli joukko kukkuloita erottamassa meitä
Darma Jangtista, joka tässä virtaa pohjoiskoilliseen. Pohjoisessa,
Karkon toisella puolella, kimalteli auringossa kirkas vedenpinta,
Gyanema-järvi, ja sen takana oli jono verrattain matalia kukkuloita.
Etäällä kohosi muutama korkea lumihuippu pilviä kohti.
Jätettyämme leiripaikkamme kuljimme tasangon yli koilliseen suuntaan ja
poikkesimme sitten pieneen, vuorten ympäröimään laaksoon. Kulkiessamme
näimme suuret laumat _kiangeja_ eli villihevosia. Ne tulivat ihan
meidän luoksemme. Muodoltaan ja liikkeiltään ne ovat seepran
kaltaisia, mutta väriltään olivat ne enimmäkseen vaaleanruskeita.
Alkuasukkaat pelkäävät kovin tulla niitten lähelle ja pitivät niitä
hyvin vaarallisina, sillä vaikka ne ovat näennäisesti kesyjä, ovat
ne usein petollisia. Ne tulevat huoletonta kulkiaa ihan lähelle,
hyökkäävät sitten yhtäkkiä hänen päälleen ja iskevät terävät hampaansa
hänen vatsaansa, tällä tavalla kauheasti häntä raadellen. Niitten
liikkeet olivat erittäin somat ja mielisteleväiset. Kivittelimme
niitä aina toisinaan, pidättääksemme heitä etäämmällä. Mutta aina ne
meitä uudestaan lähestyivät. Minun onnistui saada niistä erittäin
hyvät valokuvat. Mutta valitettavasti tiibettiläiset virkamiehet ne
hävittivät. On minulla kuitenkin jälellä muutamia piirustuksia, joita
niistä otin.
Me kiipesimme uuden vuorijonon yli ja laskimme ruohoiselle tasangolle,
jonka pohjoispäässä kimalteli järvi. Järven eteläpuolella kohosi
eräällä kukkulalla Gyaneman linnoitus, yksinkertainen tornimainen
rakennus, jossa oli telttakatto, ja lipputangossa heilui muutamia
likaisia rukouslippuja. Alempana kukkulan juurella oli kaksi tahi kolme
suurta ja yksi pieni kivivaja. Sadottain mustia, valkoisia ja ruskeita
jaakkeja piti laidunta tasangolla.
Olimme tuskin ehtineet lähimmälle kukkulalle, josta olimme linnoituksen
näkyvissä, kun siellä käytiin levottomiksi ja soitettiin kelloa.
Kuulimme laukauksen ja näimme sotamiehiä juoksevan edestakaisin
kiväärilleen. He kiskoivat erään mustan teltan alas ja kantoivat sen
kiireesti linnoitukseen, johon myös suurin osa linnanväkeä, hurjalla,
paonkaltaisella kiireellä riensi. Kun he hetken perästä huomasivat,
ettei meillä ollut mitään pahoja aikeita, tuli muutama tiibettiläinen
upseeri, miestensä seuraamina, vavisten kuin haavanlehti, meitä
vastaan. Tohtori meni aseettomana heitä vastaan, kun minä ynnä Khanden
Sing ja kantajat jäimme perään suojellaksemme tavaroitamme petollista
hyökkäystä vastaan, sekä myös estääksemme peljästyneitä kantajiamme
heittämästä tavaroitaan pois ja pakenemasta.
Mutta vielä näytti kaikki sangen rauhalliselta. Mattoja levitettiin
ruoholle ja me istuimme kaikki niille. Me emme tulleet mihinkään
päätökseen, vaikka tunnin ajan jauhoimme samoja asioita tiibettiläisten
upseerien kanssa. He eivät suostuneet millään ehdoilla päästämään
ketään alkuasukasta tahi sahibia tunkemaan kauemmaksi maahan. Me
puolestamme vakuutimme olevamme rauhallista väkeä, joka ei tekisi
kenellekään pahaa. Me olimme pyhiinvaeltajia, matkalla ainoastaan
muutamien kilometrien päähän pyhälle Mansarovar-järvelle. Matka oli jo
maksanut meille paljon rahaa ja vaivoja. Kuinka saattoivatkaan pyytää,
että lähtisimme takaisin, nyt kun olimme niin lähellä päämääräämme.
Me emme ajatelleetkaan palata ja olisimme varmat siitä, että he
suostuisivat antamaan meidän jatkaa matkaamme.
Me kohtelumme heitä ystävällisesti ja kohteliaasti. Mutta tämän he
luulivat tapahtuvan pelosta ja käyttäytyivät sen mukaan. Varsinkin
magbuni eli päällikkö, joka tähän asti oli ollut ylenmäärin nöyrä,
muuttui nyt äkkiä röyhkeän ylpeäksi.
"Ennen saatte lyödä minulta pään poikki, tai lyön minä teiltä päät,
ennenkuin annan teidän mennä askeleenkaan edemmäksi", sanoi hän, ilkeä
ilme kasvoissa.
"Lyödä minulta pään poikki!" huudahdin minä, kavahdin ylös ja heitin
patroonan pyssyyni.
"Lyödä minulta pään poikki!" toisti Khanden Sing, ja tähtäsi pyssyllään
päällikköä.
"Lyödä meiltä päät poikki!" huusivat yhtaikaa bramiini ja Wilsonin
molemmat kristityt palveliat, heiluttaen kivääriänsä ja paria
gurkha-kukria (puukkoa).
"Ei, ei, ei! Salaam, salaam, salaam!" huusi päällikkö ihan mielettömänä
peljästyksestä. "Salaam, salaam, salaam!" toisti hän vielä kerran,
pistäen kielen ulos suusta, kumartaen maahan asti ja laskien hattunsa
jalkoihimme inhottavan matelevaisesti lausui: "Keskustelkaamme
ystävinä."
Magbunin sotilaat, ollen yhtä rohkeat kuin päällikkönsäkin, vaihtoivat
huomaamatta paikkaa ja vetäysivät upseeriensa selän taakse ollakseen
suojassa, jos ammuttaisiin. Tarkemmin mietittyään, eivät he pitäneet
tätäkään varovaisuudenkeinoa riittävänä, vaan nousivat toinen toisensa
jälkeen ylös ja menivät hitaasti viisi tai kuusi askelta takaperin
linnoitusta kohden osoittaakseen etteivät niin tehneet pelosta, mutta
sitten lähtivät he käpälämäkeen minkä jaksoivat.
Magbuni ja muut jälelle jääneet upseerit kävivät yhä nöyremmäksi.
Me keskustelimme kaksi pitkää tuntia kaikessa ystävyydessä, mutta
ilman mainittavaa tulosta. Magbuni ei voinut omin päin päättää. Hänen
täytyi keskustella upseeriensa kanssa ja saattoi vasta seuraavana
aamuna antaa vastauksen. Sillä aikaa tahtoi hän pitää huolen meistä ja
vastata meidän turvallisuudestamme, jos leiriytyisimme hänen telttansa
lähelle. Tämä oli tietysti vaan metkua, että hän voittaisi aikaa ja
ehtisi hakea sotaväkeä _Barkasta_, Rakstal-järven pohjoispuolelta sekä
muualta lähiseuduilta. Sanoin hänelle suoraan, etten häntä uskonut ja
että ensin aioin järjellisillä syillä vaikuttaa Tiibetin virkamiehiin,
ennenkuin ryhdyin muihin keinoihin. Huomautin taas, että olimme
rauhallisia matkustajia, emmekä ole tulleet tappelemaan heidän kanssaan
ja että kymmenkertaisesti maksamme, mitä häneltä ja hänen kansaltaan
ostamme. "Mutta", lisäsin minä, "varokaa, ettette koske hiuskarvaakaan
kenenkään minun väkeni päästä."
Magbuni vakuutti täysin ymmärtävänsä minua, vannoi minulle ikuista
ystävyyttä ja pyysi hartaasti, että me ystävinä leiriytyisimme hänen
telttansa lähelle. Auringon ja Kunju Suniin (Kolminaisuuden) kautta
vannoi hän olla meitä hätyyttämättä. Nöyrästi hyvästijätettyään hän
poistui.
Tohtori ja minä olimme istuneet etumaisina ja meidän takanamme Khanden
Sing, bramiini ja molemmat kristityt. Kantajat seisoivat takana.
Magbunin mentyä käännyin ja katselin heitä. Mikä näky! Kaikki itkivät
ääneen, kädet kasvoilla. Kyyneleet juoksivat pitkin Kaliin poskia
ja Döla oikein nyyhki. Daku ja muut Tiibettiläiseni, jotka olivat
valepuvussa, ettei heitä tunnettaisi, olivat kyyristyneet tavaroittensa
taakse. Vaikka tilamme olikin vakava, en voinut olla naurahtamatta
noille surkeille pelkureille. Me pystytimme telttamme, ja olin hetken
aikaa istunut merkitsemässä päivän havainnoita sekä kirjoittanut
päiväkirjaan, kun Kahi, hyvin peljästyneenä, tuli ryömien telttakankaan
alitse. Hän oli niin säikähdyksissä, että hän tuskin sai sanaa
sanotuksi.
"Sahib", kuiskasi hän vihdoin, "Tiibettiläiset ovat lähettäneet sanan
kantajille, uhaten tappaa heidät, jolleivät jätä sinua. Heidän tulee jo
tänä yönä paeta, ja jos sinä yrität heitä pidättää, tulee heidän heti
tappaa sinut."
Samalla kuin magbuni tällä tavalla yllytti minun väkeäni kapinaan,
lähetti hän meille suuret joukot kuivaa lantaa polttoaineeksi sekä
vakuutti meille ikuista ystävyyttä. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt
häntä samalla aikaa lähettämästä joka suunnalle sotamiehiä, pyytämään
apua, ja minä näin yhden menevän Kardamiin ja Taklakotiin, toisen
Barkaan ja kolmas lähti länteen päin.
Telttakankaan aukon kautta seurasin tarkoin kantajieni kaikkia
liikkeitä. He erottivat tarkasti huopapeitteensä ja vaatteensa minun
tavaroistani, ja jakoivat eväät keskenään. Menin heidän luokseen,
käskin heidän laittaa tavarat uudestaan kuntoon, odotin kärsivällisesti
kunnes tämä oli tehty ja sanoin heille lopuksi levollisesti, mutta
vakavasti, että ehdottomasti ammun jokaisen, joka yrittää paeta tai
ryhtyy kapinaan.
Sillä aikaa kun tohtori ja minä vahvistimme itseämme vahvalla ruualla,
jonka onnettomuuden ennustajat leirissämme sanoivat olevan viime
ateriamme, valmisteli Khanden Sing meitä taistelukuntoon. Hän puhdisti
tarkasti kiväärit ja nähtävästi taisteluhaluisena pani ampumavarat
kuntoon. Bramiini, jonka uskollisuuteen me myös saatoimme luottaa,
pysyi koko ajan levollisena. Hän oli filosoofi, eikä koskaan pitänyt
mistään melua. Hän ei ottanut tehokkaasti osaa meidän varustuksiimme.
Hän ei sanonut pelkäävänsä kuolemaa. Ainoastaan Jumala voi hänet
tappaa ja ilman Hänen tahtoansa eivät Tiibetin kaikki väkipyssyt voisi
lähettää kuulaa hänen ruumiiseensa, ja jos Jumala oli päättänyt, että
hänen tuli kuolla, mitä silloin vastustaminen auttaisi! Molemmat
kääntyneet olivat, hyvinä kristittyinä, käytännöllisemmät ja hioivat jo
mahdottoman suuret veitset teräviksi kuin partaveitset.
Pimeän tultua asettivat Tiibettiläiset vahteja leirin ympäri, vähän
matkan päähän. Luultavaa oli, että magbuni aikoi petollisten kantajien
avulla äkkiä hyökätä leiriimme. Yksi meistä vartioitsi koko yön teltan
ulkopuolella. Muut makasivat vaatteissaan, aseet vieressä. En juuri
saata sanoa että t:ri Wilson ja minä olisimme olleet erityisesti
levottomia, sillä tiibettiläiset sotilaat, kömpelöine liikkeineen,
pitkine keihäineen ja loistavasti koristettuine miekkoineen, herättivät
meissä enemmän oudoksumista kuin pelkoa.