Kuti-virran lähteet. — Lumpija-jäätikkö. — Pääharjun niskalla. —
Tiibetti linnunnäkemyksestä. — Mies puolijäädyksissä. — Lumpija-sola.
— Salaperäisiä jälkiä. — Ryöväriä vai vakoojiako? — Solia ja polkuja.
— Ilman poltinaineita pakkasessa. — Tasainen vuoriylänkö. — Vihdoinkin
poltin ainetta! — Kaksi salaista vakoiliaa.
Aamulla 9 jälkeen lähdimme liikkeelle. Lämpömittari osoitti 40° Fahr.
teltassa; yöllä oli alin määrä ollut ulkopuolella 14°. Seurasimme
Kutia pitkin vuorenjuurta 298° kompassisuuntaan. Kun kiersimme erään
niemen ohitse, jossa Kuti on hyvin kapea, havaitsimme eräällä mäellä
neljätoista kivipylvästä ja pyramiitia, ja näitten huipulla valkoisia
kiviä sekä nuo tavalliset rukousliput. Tällä kohdalla alkaa nousu
Lumpija-solaan.
Tässä yhtyy kaksi Kuti-Jangtin haaraa yhdeksi suureksi järveksi.
Toinen tulee kahdesta suuresta jäätiköstä lounaassa, toinen jäätiköstä
ihan solan juurella. Molempien suurien lisäjokien yhtyessä on joki
ainoastaan noin 3,5 m. leveä. Tie nousi verkalleen, ensin luoteeseen
ja sitten mutkassa koilliseen, kunnes me lumipeittoisella tasangolla
saavuimme 5,153 m. korkeuteen.
Tähän asti olimme kulkeneet ilman erityisiä vaikeuksia tahi väsymystä.
Mutta sitten olot muuttuivat. Jokainen kantaja tässä pitkässä,
äänettömässä jonossa vaipui polviin jopa vyötäisiinkin asti lumeen. Oli
tosiaan somaa katsella näitä kantajia, kun he liikkuivat lumikentän
yli, valkoiset turpaanit kiedottuna ahvettuneitten kasvojen ympäri.
Toisilla oli päässä nahkalakit, alaskäännettyine korvalippuineen,
kaikilla oli pitkät lammasnahkaturkit ja pitkävartiset nahkasaappaat,
monella, oli lumilasisilmät. Nähdessäni tämän pitkän, äänettömän ja
vakavan joukon hengästyneenä ponnistavan yhä korkeammalle, en saattanut
olla itseltäni kysymättä: montako heistä oli takaisin palaava?
Monen petollisen halkeaman vuoksi täytyi meidän liikkua sangen
varovasti ja suurella vaivalla onnistui meidän päästä lähes 180 m.
korkeammalle, jossa pysähdyimme jotenkin lumettomalla kalliosaarella.
Sitä myöden kuin kantajat saapuivat, laskivat he kannettavansa maahan,
itse istahtaen viereen. Ei kuulunut mitään mutinaa eikä tyytymätöntä
sanaa kovasta työstä. Satoi lumiräntää, joka kaikki teki olon vielä
ikävämmäksi. Meillä oli nyt jyrkkä rinne edessämme. Vasemmalla puolella
oli jäätikkö, joka äkkijyrkkänä kohosi noin 180 m. korkeuteen. Samoin
kuin Mangshanjäätikkö levisi tämäkin aivan vaakasuorina, vyömäisinä
jääkerroksina, jotka olivat kirkkaat ja läpihohtavat. Oli myös
pystysuoria vihertävänvärisiä kerroksia. Jäätikön juuri, pinta ja sivut
olivat täälläkin paksun lumipeiton alla.
Tohtori ja minä kävimme edellä. Innossamme eksyimme suunnasta ja
kiipesimme suurella vaivalla erästä sangen jyrkkää rinnettä ylös, jossa
oli paljon hölliä kiviä päällekkäin. Noin puolen tuntia ponnisteltuamme
pääsimme harjun korkeimmalle kohdalle (5,695 m.), joka oli koko joukon
ylempänä kuin itse sola. Neljä miestä oli seurannut meitä. Toiset,
joille nyt annoimme merkkiä, olivat menneet lännempää pitkin jäätikön
reunaa.
Koillinen tuuli oli pureva ja pakkanen hirveä. Suuren kallion kyljessä
saimme suojaa ja saatoimme kaukoputkella siitä nähdä Tiibetin
vuorimaan edessämme. Tästä kotkan pesästä oli meillä mitä komein
näköala. Tiibetin puoleinen Himalaija oli tavattoman lumen peitossa,
samoinkuin sekin alempi vuoriselänne, joka ihan edessämme kulki melkein
yhtäsuuntaisena meidän harjumme kanssa. Noin 600 metriä alempana näiden
molempien vuorijonojen välissä juoksi kivilaaksossa se joki, joka
sittemmin saa nimen Darmaeli Lumpija-Jangti. Etäällä erotimme suuren
vuoritasangon, joka ikäänkuin mahtava rautatienvalli kohosi lähes 2,400
m. korkeuteen joen yläpuolella ja joka ulottui penikulmittain poispäin.
Kaukana pohjoisessa siinsi lumiharjainen vuorijono, arvattavasti
_Gangri_-harju _Kelas_-huippuineen.
Eräs miehistäni, kristitty nimeltä _Rubso_, oli saanut kouristuksia
ja oli nyt aivan näännyksissä väsymyksestä ja pakkasesta. Hampaat
helisten, kasvot väännyksissä ja iho kalmankalpeana makasi hän nyt
aivan tainnoksissa. Silmät olivat sammuneet ja hän näytti kokonaan
typertyneeltä. Me kannoimme hänet kiireesti kalliosuojaan ja hieroimme
ankarasti saadaksemme veren liikkeeseen. Yli puolentoista tuntia
puuhattua hänen hyväksensä, rupesi hän näyttämään elon merkkejä ja
jaksoi taluttamalla vähitellen ruveta liikkumaan.
Kun me olimme, niinkuin jo on sanottu, eksyneet suunnasta saimme nyt
kavuta alas solaan lähes parisataa metriä. Tällä välin oli vaarallisia
kallioita ja holjuja: Minä riipuin juuri puolittain kontistuneilla
sormillani kallionkielekkeessä päästäkseni siitä toiselle puolelle, kun
samassa alhaalta päin kuului hätähuutoja korviini.
Vaikka olinkin vaarallisessa asennossa, käänsin päätäni ääntä kohden.
Silloin näin kaksi miestä taakkoinensa huimaavaa vauhtia syöksyvän
lumirinnettä alas. Jouduttuaan sille pienelle kalliosaarelle, jossa
jyrkänne tekee äkkinäisen mutkan, vierivät he monta kertaa ympäri ja
taakkojen sisällykset kiersivät joka kulmalle.
Helpotuksen huokaus pääsi minulta, kun näin miesten nousevan pystyyn.
Toinen kokoili kamssunsa, kiersi ne nuoralla kokoon, otti taakan
selkäänsä ja lähti uudestaan kiipeämään samaa tietä. Toinen parkui
ja valitti, niin että ylös asti kuulimme hänen äänensä. Häntä näytti
pyörryttävän. Mies horjui, meni nurin ja jäi paikalleen kuin kuollut.
Minä kiirehdin nyt liukkaitten kallioiden ja irtonaisten vierinkivien
yli ja saavuin solaan, 5,384 m. Kaksi miestä lähetettiin heti auttamaan
tuota onnetonta. Ensin kantoivat he hänen taakkansa ylös, sitten
hänet itse. Hetken perästä tointui hän, ja vaikka hän vielä olikin
ruumiiltansa ihan runneltu, huomasimme kumminkin, ettei hänessä ollut
mitään vaarallista vammaa.
Päästäksemme pian pois tästä jääkylmästä, tuulisesta solasta,
kiirehdimme minkä jaksoimme jyrkkää rinnettä alas Tiibetin puolelle.
Kuljettuamme ensin puoliympyrässä ja sitten suoraan monien pitkien
jääkenttien yli, saavuimme vihdoin virran tasalle ja pystytimme
telttamme lumeen 4,750 m. korkeudella. Siellä ei ollut yhtään puuta,
ei jaakin- eikä hevosenlantaa, ei sammalia, sanalla sanoen, ei
mitään, josta olisi saanut tehdä tulen. Säälin miehiäni, kun heidän
näin vaivalloisen päivän perästä täytyi mennä nälkäisinä levolle.
He uskovat, ja ovat varmaan siinä oikeassa, että kylmän ruuan
nauttimisesta tämmöisillä korkeuksilla ja tämmöisessä pakkasessa,
seuraa varma kuolema. Sentähden he ennemmin paastosivat.
Tuli yö ja yöllä kova tuuli, joka ajoi lumen kinoksiin telttojemme
ympäri. Meidän täytyi monta kertaa yön kuluessa mennä ulos teltasta
pingottamaan jäisiä köysiä ja lujemmin kiinnittämään seipäitä, ettei
koko teltta lentäisi tiehensä. Kello 2 yöllä oli elohopea laskenut
-12°. Kello 9 nousi se taas auringossa 26°, jolloin teltassamme oli
-32°. — —
Satoi hirveästi rakeita ja vettä, kun me taas kokosimme kapineemme
ja lähdimme matkalle. Olin vähän matkaa toisten edellä, kun suureksi
hämmästyksekseni, ainoastaan vähän toista sataa metriä leiristämme,
näin kaksinkertaisen rivin tuoreita jälkiä lumessa. Ne, jotka johtivat
päin meitä, olivat vähän epäselviä ja puoliksi rakeita täynnä, ne taas,
jotka johtivat meiltä pois, olivat sitävastoin hyvin selvät. Lähemmin
niitä tutkittuani havaitsin niitten olevan Tiibettiläisten jälkiä.
Siinä missä jäljet loppuivat, oli viidessä kohtaa merkkiä lumessa,
osoittaen että mies oli asettunut suulleen maahan. Epäilemättä olivat
ne olleet vakoilioita, jotka urkkivat meidän liikkeitämme. Minun
mieheni olivat näyttäneet hyvin peljästyneiltä siitä asti, kun tulimme
Tiibetin puolelle Himalaijaa ja nyt he makasivat suullaan jälkiä
tarkastaen ja keskenään supisten niitten alkuperästä. Oli omituista
katsella heidän levottomuuttaan ja pelkoaan. Muutamat luulivat miehen
olleen _dakun_, rosvon, ja arvelivat rosvojoukon illalla hyökkäävän
meidän kimppuumme. Toiset katsoivat varmaksi, että jäljet olivat
Sepoin, jonka _Gyaneman_ päällikkö oli lähettänyt meitä vakoilemaan.
Kaikessa tapauksessa oli tämä heidän mielestään huono enne, ja
kulkiessamme luoteiseen suuntaan pitkin joen vartta, näimme koko
ajan jäljet edessämme ja näistä miehet laskettelivat mitä hurjimpia
arveluita. Matkalla kuljimme niiden laaksojen suumaan ohi, jotka etelää
kohti johtavat _Nevai_- ja _Kats_-soliin, 230° kompassisuunnassa.
Nevai-solasta Darma-Jangtiin laskevan puron suusta otimme matkan
suunnan. — 340° kompassisuunnassa oli _Luvai_-sola pääharjun päällä.
Maa oli nyt jonkun matkaa verrattain tasaista. Kahlattuamme kylmän
virran poikki, jossa vettä oli vyötäisiin asti, rasittuivat miehet
niin, että täytyi ruvetamme levolle, 4,945 m. korkeudessa. Pakkanen oli
kova eikä taas ollut yhtään poltinaineita. Illalla tuuli tavattomasti
ja satoi raskaasti lunta. Nälistyneet kantajat söivät kaurajauhoja
(_satua_), mutta Khanden Sing, säädyltään raiputti, ei saattanut syödä
riisumatta. Kahteen päivään ei hän ollut mitään syönyt, mutta ennenkuin
hän olisi rikkonut uskontonsa sääntöjä vastaan tai niin kovassa
kylmässä riisunut, meni hän syömättä maata peitteeseensä.
Tohtori jätti lämpimän sijansa ja meni juttelemaan miesten kanssa
huomispäivän matkasta y.m. tavoin heitä lohduttelemaan. Minä jäin
telttaani, jossa lämpömittari osoitti 40°. Lunta satoi yhtä vahvasti.
Kantajat sijoittuivat niin liki toisiansa kuin mahdollista, edes siten
saadaksensa lämpöä. Pidimme viisaimpana viivähtää tässä paikassa,
sillä kantajatkin julistivat ennen kuolevansa kuin tämmöisellä säällä
kulkevansa, ja niin koetimme teltassa peitteitten sisässä saada unta,
lepoa ja lämmintä.
Ilma selkeni muutaman tunnin päästä. Nälistyneet mieheni valittivat
polttopuiden puutetta ja uhkasivat jättää minun, kun eivät saaneet
ruokaansa keitetyksi. Tila oli arveluttava. Otin kaukoputkeni ja
kiipesin lähimmälle kukkulalle. Oli aivan kummallista nähdä, mikä
rajaton luottamus miehilläni oli tuohon kappaleeseen. He uskoivat
varmaan minun sillä näkevän "viisi tuumaa harmaan kiven sisään"
niinkuin sanotaan, jopa näkevän vuorien lävitsekin. Kukkulalta
palattuani lohdutin heitä sillä tiedolla, että päivän-matkan päässä
on polttopuita. He riensivät nyt iloisesti ja innokkaasti kokoamaan
kantamuksensa ja niin lähdettiin sangen sukkelasti liikkeelle minun
osoittamaani suuntaan.
Retkemme kävi nyt yhtäsuuntaa sen korkean ja tasaisen vuoriylängön
kanssa joen toisella puolen, jonka äyräät tekivät terävän kulman sitä
tasannetta vastaan, missä me olimme. Mainittu luminen vuoriylänkö
ulottui lounaasta luoteeseen. Sen pohjoispuolella näkyi lumihuippuja,
arvatenkin _Gartokin_ kaakkoiset huiput. Luvain yhtymäpaikasta kolmen
muun virran kanssa, menee tie suoraan vuoriylängölle, josta se sitten
jatkuu tämän halki Luvai-solan kautta Himalaijan ylitse.
Oikealla puolen oli korkeita louhuisia vuorijonoja, joista tuon
tuostakin vuorivirtoja syöksi alas. Kuusituntisen rasittavan retken
perästä saimme pysähtyä suojaiseen paikkaan, jossa kasvoi jäkälää ja
pensaita. Jos yhtäkkiä olisimme astuneet "Keisarin harjun" juurelle tai
Josemiten laaksoon ikivanhain jättiläispuitten joukkoon, olisi ilomme
tuskin ollut isompi. Totta on, että suurimmat pensaat tuskin olivat
parinkymmenen sentim. korkuiset ja tavallisen lyijykynän vahvuiset,
mutta yhtäkaikki me tulisella innolla kiskoimme ne maasta ja sytytimme
tulia. Illalla oli koko leiri keittiönä, ja perin nopeasti patojen
höyryävät sisällykset tyhjentyivät meidän nälkäisiin vatsoihimme.
Tyytyväisyys vallitsi ja edellisen päivän vaivat ja vastukset olivat
pian unhotuksissa.
Noustessamme saimme hämmästyä aikalailla. Kaksi kerjäläiseksi puettua
Tiibettiläistä oli tullut leiriin. Ne sanoivat olevansa nälkään ja
viluun kuolemaisillaan. Käskin antaa heille ruokaa ja kohdella heitä
hyvin. Kuulustelussa tunnustivat he olevansa urkkioita, jotka Gyaneman
komentantti oli lähettänyt tiedustelemaan, olisiko muuan sahib mennyt
rajan yli, ja he kyselivät nyt meiltä, olimmeko semmoista miestä
nähneet.
Kun aamuisin oli aina paljon puuhaa ja kun pakkanen oli pureva, emme
pitkään aikaan olleet pesseet kasvojamme. Olimme ruskettuneita,
turpaanipäisiä, lasisilmät päässä. Tiibettiläiset sentähden
lähtivät meiltä siinä luulossa, että meidän karavaaniimme kuului
hintulainen tohtori, hänen veljensä, sekä joukko palvelioita, kaikki
toivioretkeläisiä pyhälle Mansarovar-järvelle ja Kelas-vuorelle.
Miesten kuullen kyllä hulluttelimme tällä jutulla, mutta kun olimme
kahden kesken Wilsonin kanssa, neuvottelimme vakavasti, mitä nyt olisi
tehtävä. Menisimmekö kiireesti yöllä vuorten yli oikealle ja sieltä
suuntaisimme ruoviston läpi itää kohden, vai menisimmekö suoraan
Gyaneman komentantin ja hänen sotamiestensä kasvojen eteen? Päätimme
suostua jälkimäiseen ehtoon, ja sitten lähdettiin.