Vakoojan palaus. — Tiedustelu. — Mangshan-jäätikkö. — Tohtorin
kärsimiset. — Kahi kykenemätön. — Kamala näky. — Pyörrytys. —
Pahimmasta pulasta päästy. — Alaspäin astunta.
Kutista olin lähettänyt väkevän ja vahvan, _Nattu_-nimisen,
shokalaismiehen tiedustelemaan, pääsisikö Himalaijan ylitse
Mangshan-solasta. Siinä tapauksessa saataisiin tunkeutua ruoviston
lävitse monta päivämatkaa Tiibettiin, ilman että meitä huomattaisiin.
Jong Pen Taklakotista oli, niin kerrottiin, asettanut vartiaväkeä
Lippu-solaan estämään meitä menemästä sitä tietä, mutta täten me tuon
paikan kiertäisimme ja ehtisimme pitkälle Tiibettiin, ennenkuin hän
tietäisikään, missä me olimme.
Nattu tuli leiriin lähes samaan aikaan kuin mekin ja hänellä oli paljon
surullista kerrottavana. Hän oli mennyt puolitiehen Himalaijan rinnettä
ylös. Lunta oli paljon ja hän oli löytänyt suuria ja leveitä railoja
jäässä. Lumenvyörymä oli ollut vähällä haudata hänet allensa. Sitä oli
hän pitänyt pahana enteenä ja oli sen vuoksi kääntynyt kesken aikaansa
takaisin käymättä huipulla. Hän oli pelästyneen ja nääntyväisen
näköinen ja julisti aivan mahdottomaksi pääsyn sitä tietä myöden. Hänen
pöyristyttävät kertomuksensa olivat onnettomuudeksemme vaikuttaneet
masentavaisesti miehiini. Pakkanen, raskaat taakat kannettavina
tämmöisessä korkeudessa mitä vaikeakulkuisimmilla teillä ja nuo kamalat
virrat ylimentävä — kaikki nämä yhteensä vaikuttivat, että kantajani
kävivät sangen alakuloisiksi ajatellessaan uusia vastaisia vaivoja.
Vielä vaikeammalta tuntui heistä olo, kun sanoin, etten usko Nattua ja
että menen itse omin silmin näkemään.
Tämä oli vähää ennen auringon laskua kello ½ 5 aikaan i.p. Oli
kuutamoaika. Olin tänään astunut toista penikulmaa, joka näin suuressa
korkeudessa on verrattain pitkä matka. Jalan aluset olivat tosin
arat ja haavoissa, mutta en muuten ollut väsyksissä. Leirimme oli
4,794,50 metrin korkeudessa, joka on joksikin ylhäinen paikka, kun
muistaa, että Euroopan korkein kukkula on 4,683 metriä. T:ri Wilson
sanoi vakaan aikomuksensa olevan tulla mukaan, samaa sanoivat Kalu
Ram ja eräs rongba-mies; vielä saatiin Bijesing liittymään seuraamme,
ja niin oli pieni tarkastusjoukkomme täysilukuinen. Khanden Sing,
ainoa seuralaiseni, johon todella saatoin luottaa, jätettiin leiriin
päälliköksi minun poissa ollessani, ja hän sai ankaran käskyn
viipymättä rangaista jokaista, joka yritti kääntyä takaisin.
Heti kun olimme saapuneet leiripaikalle lähdimme matkalle seuraten
Mangshanin uomaa ylöspäin. Joki on tässä kohden korkean kallioseinän
välissä likistyksissä; eteläinen kallioseinä kulkee 100°, pohjoinen
130° kompassisuuntaan ja ne yhtyvät Mangshan-jäätiköllä moniaita
kilometriä itäkaakkoiseen suuntaan leiristämme. Polkua ei ollut ja
matkamme oli erittäin hankala ja vaivalloinen suuria ja liukkaita kiviä
myöten, jossa jalat alinomaa nyrjähtyivät ja haavoittuivat.
Seuralapsiini ei näyttänyt olevan paljon luottamista ja he saattoivat
minä päivänä hyvänsä tehdä kapinan. Olin sentähden tarkoin varonut
jättämästä leiriin sitä hopiarupien paljoutta (800), jotka aina kannoin
päälläni, takkiini neulottuina. Minulla oli sitä paitsi kannettavana
pyssyni, kaksi kompassia (särmikäs ja loistava), kaukoputki, kaksi
aneroidia, kronometri, taskukello sekä neljättäkymmentä patroonaa.
Nämät kaikki painoivat aikalailla ja taaskin toteutui vanha sananlasku:
"naula on kun ottaa, leiviskä kun laskee". Mutta kaikkeen tottuu.
Muutamien päivien perästä ei minulla tästä taakasta ollut sanottavan
paljon haittaa huikeissani. Ja näissä tamineissa kävin aina ollakseni
valmis, jos mieheni kapinoitsisivat tai jättäisivät minut.
Me menimme ylös ja alas kumpuja myöten, astuskellen niissä
lukemattomissa uomissa, joita lumi ja jää vuosisatojen vieriessä oli
uurtanut kiviryhmien väliin. Siinä missä molemmat rantaharjut yhtyivät,
aukeni eteemme Mangshan-jäätikön mahtavat, vihertävät penkereet,
lumikenttien ympäröiminä, jotka valkeina vöinä kiertelivät vuorten
kamaralle. Huiput olivat pilvien peitossa. Kirkkaassa alppijäässä näkyi
pystysuoria pintoja varsinkin jäätikön alaosassa, jossa se laajalta oli
ikäänkuin suurimoinen.
Kun jäätiköllä oli paksulta äsken satanutta lunta ja kun ei minullakaan
liikaa aikaa ollut, en ehtinyt tutkia jäätikön liikkeitä myöhempinä
aikoina. Päättäen kulkemistamme kiviseuduista ja moreenimaisista
kummuista, joita jäätikön äärillä oli yhä useampia, näyttää jäätikkö
vetäytyneen melkoisen paljon taaksepäin. Kalliot ja kivet olivat
liukkaat ja kiiltävät kuin puleeratut, varmaankin jään hankauksista, ja
somerikko täynnä lukemattomia lanoja, nekin epäilemättä liikkuvaisen
jään jättiläispainon työtä ja lumipurojen koverrusta kesäkuukausina.
Pohjoisen rantaharjun äyräissä ei näkynyt jään vaikutuksen jälkiä,
eteläharjussa ne sitävastoin olivat hyvinkin selvät. Arvattavasti
olivat myös ne suuret järvien pohjat, joiden halki matkallamme Kutista
olimme kulkeneet, ainoastaan säiliöitä, joita tulvakerrokset olivat
muodostaneet muinaisista moreeniharjuista.
— —
Mangshan-virta alkaa jäätiköltä (5,280 metr.), se jäi meistä oikealle,
kun me käännyimme pohjoista päin ja aloimme nousta solaa kohden.
Silmäily vuorenrinteelle edessämme olisi nähtävästi ollut kyllin
pätevä pidättämään meitä menemästä ylöspäin, jos olisi ollut vara
valita. Lumikin oli niin löyhää, että tuon tuostakin vajosimme aina
vyötäisiin asti. Paikoittain oli paljastakin vuorta näkyvissä, mutta
se oli rapamaista kiveä hajoomistilassa, eikä siinä ollut kulku sen
parempaa. Väsymys tahtoi väkisinkin voittaa meidät. Astuttuamme viisi
kuusi askelta irtonaisessa somerikossa, liu’uimme useasti takaisin
lähtöpisteeseemme saakka vieriävää kiviromua seuralaisinamme.
5,640 metrin korkeudessa saimme astua pitkän matkan höllässä lumessa,
jonka alla oli syvärailoinen ja halkioinen jääkenttä. Tässä täytyi
liikkua sangen varovasti, kun lisäksi valonamme oli vain kuu. Ylempänä
kuitenkin jään raot loppuivat. Mutta nyt rupesi tuntumaan kummallinen
raukeus, jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Auringon laskussa
laski lämpömittari muutamissa minuuteissa 40°, ja tämä äkkinäinen
ilmanvaihdos näytti koskevan meihin kaikkiin. Jatkoimme kuitenkin
matkaa muut paitsi Bijesing, jonka kimppuun vuoritauti niin tuimasti
ja yhtäkkiä hyökkäsi, että hän ei jaksanut kävellä enempää. T:rikin,
tukeva ja vahva mies, oli hyvin ramaantunut. Hän sanoi säärensä olevan
raskaat kuin lyijypalat ja ne tuntuivat hänestä painavan toista tonnia
kumpikin.
Koko tahdon voima tarvittiin säärien liikkeellä pitämiseen. Vaikka
hän oli varsin näännyksissä ja kukoi henkeänsä, ei hän antanut perää,
vaan hampaat yhdessä hykersi yhä ylemmäksi. Päästyämme 6,088 metrin
korkeuteen, sai hän semmoisen huimauksen ja voimattomuuden kohtauksen,
ettei jaksanut enää edemmäksi astua.
Kahi, rongba-mies ja minä menimme etiäpäin, mutta mekin jo voimme
pahoin. Kahi valitti päätänsä pakottavan ohimoilta ja korvansa
kohisevan. Hänkin oli kovin hengästyksissä, käveli horjuen ja näytti
kaatuvan millä hetkellä hyvänsä. 6,237 metrin korkeudessa hän kaatuikin
pitkin pituuttansa hangelle, nukkui heti, hengitti raskaasti ja
hoornasi kuin mörkö. Hieroin hänen jääkylmiä käsiään ja jalkojansa.
Enemmän kuitenkin olin huolissaan hänen sydämmensä säännöttömästä
tykyttämisestä. Minä kiedoin hänet huopaani ja sadetakkiini parhaani
mukaan ja huusin tohtorille, että aioin mennä niin korkealle kuin vaan
pääsisin, ilmoitin hänelle myös Kaliin tilan ja että meitä nyt oli
vielä kaksi huipulle kiipeejää.
Sakea sumu kätki meidät nyt vaippaansa ja se vaan lisäsi vastuksiamme.
Nousu kävi yhä vaivalloisemmaksi. Keuhkot tuntuivat aivan kuin
kutistuvan kokoon. Suonet tykyttivät ja sydän löi kovasti ikäänkuin
paukahtaisi se pois ruumiista. Meitä väsytti ja nukutti hirveästi,
mutta siinä tilassa pääsimme lopulta sittenkin huipulle. Suurta
tyydytystä kyllä tuotti se, että olimme tunkeutuneet niin tavattoman
korkealle, mutta aikaa olin jo selvillä siitä, etten minä miehineni
tältä kohtaa kuinkaan pääsisi ylitse Tiibetin puolelle. Kun sumu
oli haihtunut, saimme myös nähdä, että lunta oli Himalaija-harjun
pohjoispuolella vielä enemmän kuin eteläpuolella. Vaikka olin
väsymyksestä nääntymäisilläni, koin kuitenkin merkitä havaintoni.
Korkeus oli 6,534 metriä, kello 11 a.p., kova ja pureva koillistuuli.
Lämpömittari oli unohtunut Kaliin taskuun, joten en tiedä astemäärää,
mutta kovin oli kylmä. Tähdet tuikkivat erinomaisen loistavasti ja
kuu valaisi kirkkaasti ympäristöäni, joka oli äärettömän autio, mutta
silti sanomattoman viehättävä. Jalkaini alla etelässä näkyi lumisia
vuoriryhmiä, lounaassa ja luoteessa kohosi vielä korkeampia huippuja
kuin se missä minä seisoin. Pohjoisessa levisi silmien eteen tuo
rajaton, yksitoikkoinen Tiibetin vuorimaa, ikäänkuin aaltoilevia
harjanteita sikin sokin, ja niiden takana siinsi kaukana korkea
vuorijono lumihuippuineen. Lunta ei ollut likittyvillä juuri muualla
kuin sen harjanteen pohjoispuolella, jossa minä olin, sekä yli ympäri
korkeimmilla kukkuloilla.
Olin tuskin ehtinyt tarkastaa tätä suuremmoista näköalaa jokapuolelta
ja ihmetellä täällä uinuvan luonnon suuruutta, kun sumu samassa
peitti taas koko seudun ja hirvittävän suuri haamu näytti siitä
lähtevän liikkeelle. Se oli erään valopiirin keskellä — pitkä, tumma
olemus tavattomassa sumuvaipassa. Näkemys oli huumaava, ja kului
moniaita silmänräpäyksiä, ennenkuin pääsin selville, että tuo pörö
oli minun oman olentoni varjon heijastus sumuun, vaikka muodottomasti
isontuneena, ja että minä itse seisoin kuun kaaren keskipisteessä
tarkastellen sumuun sädehtinyttä kuvaani. Kun minä liikutin käsiäni,
päätäni tai muuta ruumistani, teki kummitus aivan samoin. Minua huvitti
muutella asentoa saadakseni aaveen tekemään samalla tavoin, niinkuin
lapsi ollessaan ensi kertaa peilin edessä.
Rongba-kumppanini oli kokonaan näännyksissä kaatunut vuorelle, ja
minäkin keuhkojeni painon sorrosta vaivuin väkisin lumelle enkä enää
voinut pysyä pystyssä. Hampaamme helisivät kylmästä ja saadaksemme
vähänkin lämmintä, kiedoimme itsemme samaan huopapeittoon. Meitä
kumpaakin nukutti kauheasti aivan kuin olisimme opiumia ottaneet.
Taistelin unta vastaan hyvin tietäen, että jos silmäni kerran umpeen
menisivät, ne tuskin koskaan enään aukeneisivat. Huusin kumppanilleni:
hän oli nukuksissa kuin kivi. Jännitin viimeisenkin elinvoimani
pysyäkseni hereillä. Tuuli oli tuima ja läpitunkeva ja puhalsi
kihisevästi. Kuinka selvästi vieläkin kuulen korvissani tuon kihinän!
Se tuntui kuolon kuiskaukselta.
Rongba-mies makasi kokoon kyyristyneenä helisevin hampain ja valitteli.
Hänen ruumiinsa vavahteli suonenvedontapaisesti, josta päättäen
tuskansa oli suuri. Minä käärin hänen yksin huopapeittoon, se kun
muutenkin oli pieni kahdelle. Hän makasi mutkassa, leuka polvia
vastaan. Tämä vähäpätöinen voimanponnistus vei minulta viimeisenkin
vastustuskyvyn luontoa ja unta vastaan. Kaaduin selälleni hangelle,
tirkistelin tähtiä ja näköni himmeni ja sammui.
Kuinka kauvan tätä puoliksi itsetietoista tilaa kesti, en tiedä.
"Jumalani, kuinka kauheata! Tohtori! Kahi!" koin huutaa, mutta sanat
takertuivat suuhuni. Oliko tämä totta, mitä näin? Molemmat miehet
makasivat kankeina kuin jäätyneet, liikkumattomina kuin jääpatsaat
äärettömällä lumiliinalla käytettyinä. Olin yrittävinäni nostaa heitä
pystyyn, mutta he olivat kuolon kankeat. Polvillani heidän vieressänsä
huusin heidän nimeänsä ja koetin kaikin tavoin herättää heitä henkiin.
Epätoivoisena käännyin katsomaan Bijesingiä, mutta tunsin samalla
elinvoimani hyytyvän ja jäätyvän. Oli kuin ympärilleni olisi vedetty
läpinäkyvä jääpeite, joka kiristi yhä likemmin ja likemmin. Helppo oli
huomata, että minä hyvin pian muuttuisin jäämöhkäleeksi samoin kuin
molemmat kumppanini. Käteni ja jalkani jo olivat muuttuneet. Mutta
samassa kun kauhistuin niin hirveätä kuolemaa, tunsin sanomatonta
väsymystä ja puutumista, joka ei ensinkään ollut epämieluista. Osasin
vähän vielä ajatella ja oudoksua. Täytyisikö nyt näin pala palalta
menehtyä ja tuskaa tuntematta kuolla, vai voisinko vielä ponnistaa
viimeisen kerran henkeni edestä? Jää tuntui yhä lähemmin likistävän
minua. Olin tukehtua.
Hankin huutaa, koetin karkoittaa painon rinnastani, yritin vielä
kerran päästä pystyyn, mutta silloin oli kaikki poissa: tohtori, Kahi,
läpinäkyvä jääpeite. Ei mitään jälellä. Kaikki oli ollut unta!
Vihdoinkin voin saada silmäni auki. Niitä kirveli kuin olisi neuloilla
pistelty. Satoi lunta. Sormeni ja sääreni olivat kankeat ja kontassa.
Olin tuskin päässyt ilkeästä painajaisestani, kun heti älysin, että
meidän täytyy mitä kiireimmin päästä alempiin seutuihin. Olin kokonaan
äsken sataneen lumen peitossa. Otsalleni karttunut kylmä lumen paino
kaiketi olikin tuon häijyn unennäön vaikuttanut, mutta yhtä luultavaa
on myös, että ellei tuo kamottava uni olisi väsyneitä hermojani
täristyttänyt, en kenties olisi koskaan herännyt.
Vaivalla pääsin pystyyn ja ankarasti hieroen jalkojani sain ne
liikuntakäskyjä tottelemaan. Herätin rongba-miehen, hieroin häntäkin,
siksi että hän kykeni liikkumaan ja niin lähdimme alaspäin.
Vuorille nouseminen on epäilemättä hupaista, mutta saattaako
sitä verrata vuorilta laskemisen hauskuuteen? Alaspäin oli matka
vaarallista, vaan ei väsyttävää. Kun luisu oli kovin jyrkkää, harpimme
jättiläisaskelin lumen poikki, ja kun tulimme luistaville somerikoille,
syöksimme 4-5 metriä kullakin askeleella alaspäin, kiviä ja kivien
jyminää seuranamme.
"Kuule! Mitä se on?" sanoin kumppanilleni.
Odotimme ja kuuntelimme käsi korvalla. Lunta satoi yhä.
"Ao, ao, ao! faldi ao! Tunika hatte? Tulkaa, tulkaa, tulkaa pian! Missä
olette?" kuului heikko ääni alhaalta.
Me kiirehdimme. Ja kun emme oikein voineet tarkastaa jalkojemme
toimia, oli menomme liiankin nopeata. Nyt lakkasi lumisade, mutta sen
sijaan tuli sumu niin sakea, että tunkeutui ytimiin asti. Tohtorin
hätähuutoja kohden, sillä hän se oli, me nyt laskimme. Huudot kävivät
yhä selvemmäksi ja suureksi ilokseni sain pian nähdä tohtori Wilsonin
kasvoista kasvoihin, hän oli kyllä hengissä, mutta aivan avuttomassa
tilassa ja valitti vaan sääriänsä lyijyraskaiksi. Hädissään oli hän
jo kauvan huutanut meitä ja kun ei vastausta kuulunut, oli hän käynyt
kovin levottomaksi, varsinkin kun hän itse ei kyennyt lähtemään avuksi
meille, jotka hän jo luuli olevan menneitä miehiä.
Haimme ja löysimme myös Kaliin. Peitossaan ja minun sadetakissani
oli hän maannut kuin pölkky ja oli nyt aivan entisellään. Kaikin
yhdessä jatkoimme nyt laskiais ahdematkaamme, ilmoitellen toisillemme
kokemuksiamme ja mielialaamme.
Voimat palasivat sitä mukaa kuin tulimme taas alemmille seuduille.
Nousu jäätiköltä vuoren juurella huipulle oli kestänyt puolen viidettä
tuntia, ja nopea alasmatkamme, pysähdyksiä lukuunottamatta, puolen
tuntia.
Samaa kivialhoa myöden sitten tulimme leiriin aikaisin aamulla. Matka
leiristä huipulle ja sieltä takaisin oli n. 17 kilometriä. Koko viime
vuorokautena olin siis astunut yhteensä 30 kilometriä. Viimeksi olin
syönyt edellisen päivän aamuna kuuden aikaan, joten ateriain väliä
sattui tällä erää osumaan n. 23 tuntia.
Miesten levottomuus leirissä oli tällä aikaa ollut suuri. He epäilivät
minun enään milloinkaan palaavan, ja he rauhoittuivat, kun ilmoitin,
ettemme mene Mangshan-solasta, vaan Lumpija-solasta, josta lienee
helpompi pääsy. Heti tehtiin leimuava liekki jaakin lannasta, ja kun
sitten oli kello 4 aikaan runsaasti aterioittu, riisiä, lihavoimiketta,
khapatia y.m. vahvistavaa, ruvettiin nauttimaan hyvin ansaittua lepoa.