Vanhoja linnanraunioita. — Iloinen mies ja joro mies. — Mansing.
— Rosvo. — Kirjavaa seuraa. — Räätäli tehdas. — Vaikea virta. —
Jolinkan-sola. — Hyvällä tuulella. — Tiibettiläisiä vieraita. —
Lumiraja. — Jääkylmiä virtoja. — Kivettynyt käsi.
Ennenkun lähdin Kutista, menin pienelle kummulle katsomaan vanhaa
linnaa, joka oli lähellä kylää. Linna oli muuten aivan rauniona, paitsi
neliskulmainen torni, asukkaitten kielellä _Kutiker_, mutta rakennusten
suunnitelman saattoi vielä selvästi erottaa. Rakennuksesta ei tiedetty
mitään muuta, kuin että se muinoin oli ollut jonkun kuninkaan lujasti
linnoitettu palatsi. Tornin vieressä oli vähäinen rakennus, jota
arveltiin linnansepän pajaksi, jossa kuninkaan väelle nuolia ja
miekkoja valmistettiin. Torni on harmaata kiveä ja on juuresta kukin
sivu lähes 2 ½ metriä. Rakennustavan ja akkunain muodosta päättäen
lienee torni tiibettiläistä tekoa, sillä aivan samallaisia torneja on
kaikkialla Tiibetissä. Akkunat, tai paremmin sanoen ikkunat, tornin
kaikissa kerroksissa olivat neliömäisiä, kukin sivu 15 senttiin. Pajan
akkunat sitä vastoin olivat paljoa suuremmat. Aukeammilla kohdilla
oli ulkovarustuksia. Suuret läjät kiviä olivat arvatenkin linnan
ampumavarastoa.
Leiriin palattuani oli kaikki valmista lähtöön, paitsi että jonkun
aikaa sain jankata muutamien miesteni kanssa, jotka jo alussa
olivat epätietoisia lähtisivätkö liikkeelle, vai palaisivatko pois.
Iltapäivällä lopultakin lähdettiin. Lähtökylämme, Kuti, on korkeimmalla
kohtaa Bias-maakunnassa, 3,835 metrin korkeudessa.
Polku oli verrattain lumetonta ja jäätöntä, paitsi muutamilla rinteillä
oli vielä lumikenttiä. Eräällä sellaisella tapahtui ensimmäinen
vastahakomme. Muuan miehemme, joka kuljetti suurta voiruukkua,
nyrjähtyi liukkaalla lumella. Hän ei tosin itse liukunut liian alas,
mutta raskas ruukkumme vieri virtaan ja jäi sinne. Leiriydyimme 3,875
m. korkeudessa.
Myöhään illalla, kun miehet kokoilivat polttoaineita leimuavaan
rovioomme, saapui kaksi viimeksi värvättyä miestä, joiden oli määrä
myöhemmin lähteä Kutista kantamuksineen. Toinen heistä oli surullinen
ja jörö, toinen toimekas ja puhelias. Sanoivat kumpikin kuuluvansa
raiputtien säätyyn (kastiin).
"Niinkuin näette", sanoi iloinen mies, "olen minä pikkuinen mutta
pippuria. Minä en pelkää mitään. Kun tulemme Tiibettiin, käyn minä
etunenässä terävä keppi kourassa ja karkoitan kaikki Tiibettiläiset.
Heitä en pelkää pikkuistakaan. Tappelen vaikka koko maailman
kanssa." Tuntien tuollaisten lorujen arvon, lähetin miehen hakemaan
poltinaineita ja niin loppui hänen hammastarhansa tärinä. Jörö kumppani
veti sen sijaan enemmän huomiota puoleensa. Hän puhui harvoin, ja kun
hän joskus sanan virkkoi, ei se juuri ollut mieluista. Hän oli vain
haaveissaan ja siitä tilasta oli hänen nähtävästi vaikea irtautua.
Miehen ulkomuotokin osoitti tuskallista kärsimystä. Hän saattoi seisoa
kauvan aikaa hiljaa ja liikkumatta kohdallaan ja tuijottaa yhteen
ja samaan paikkaan. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, mutta
ihossa oli tuo kamalan kiiltävä vaalea väri, joka on niin omituinen
pitaalitautisilla.
Tämän kamalan taudin ensimmäiset oireet ilmestyvät sormissa. Minäkin
sentähden pidin varani saadakseni tarkastaa hänen käsiänsä, joiden
päällä hän istui pitääksensä ne lämpiminä. Käskin miehen tulemaan
likemmäksi valkeata. Hän tulikin ja ojensi kätensä tulta kohden.
Surullisen totta oli aavistukseni! Hänen kutistuneet sormensa
ja ihohaavat jäsenissä olivat pettämättömiä pitaalin merkkiä.
Samallaisessa surkuteltavasta tilassa havaitsin hänen jalkansakin
olevan.
"Mikä sinun on nimesi?" kysyin.
"Mansing", vastasi hän lyhyesti ja vaipui entiseen synkkämielisyyteensä.
Tuli oli jo sammumaisillaan, kun muuan suuri ja vahva Tiibettiläinen
tuli tuoden aika puunkonkan valkeeseen. Mikä ero tämän urheilian ja
tuon riutuneen pitaalisen välillä! Hänkin kuului minun joukkooni,
niin kummallisia kuin hänen edelliset vaiheensa olivatkin olleet. Hän
oli ollut aikoinaan kuuluisa rosvo Lassan seutuvilla. Kerrottiin,
että hän oli ottanut monta ihmistä hengiltä, ja kun hän oli huomannut
oman nahkansa olevan vaarassa, oli hän asettunut Englannin puolelle
rajaa, ottanut vaimon toisensa perästä, rääkännyt ja ajanut pois
luotansa. Erään sellaisen perheriidan perästä oli hän tarjoutunut minun
palvelukseeni. Kun hän oli niin tavattoman voimallinen, että hän jaksoi
kantaa mitä raskaimpia taakkoja, oli se ainoa syy miksi minä hänet
mukaani otin. Leirissämme sanottiin häntä nimellä Daku (rosvo).
Silmäillessäni joukkoani, jonka kanssa tuskin olin vielä tutustunut,
oli hupaista nähdä tätä kirjavaa seuraani. Siinä oli takkutukkaisia
_Humlia_ ja _Jumlia_, hiukset palmikolla tai nutturalla niinkuin
Korealaisten; siinä oli Tiibettiläisiä, Shokalaisia, Rongbalaisia,
Nepalilaisia, Totolalaisia, Raiputtia, Joharin mies, bramiini ja kaksi
kristittyä alkuasukasta. Ja sitten t:ri Wilson! Mitä vastakohtia ja
mikä kielten ja puheen-parren sekoitus!
Oli erittäin hupaisaa katsella miten ylpeästi kukin sääty tässä
alkuasukasjoukossa katseli toistaan. Jokainen sääty aterioitsi erikseen
ja lepopaikoissa paloi siellä täällä kallionkoloissa tahi muussa
suojatussa paikassa yhtä monta tulta kuin oli säätyä. Omasta puolestani
olin siitä mielissäni, sillä tämä erikoishenki oli minulla takeena
siitä, etteivät he koskaan yhdistyisi salaliittoon minua vastaan.
Mansing-raukka hytisi vilusta. Hän ei ollut Kutissa voinut ostaa
itselleen huopapeitettä eikä kenkiä, vaan oli sen sijaan käyttänyt
rahansa tupakkiin. T:ri Wilson ja minä säälimme häntä. Meillä oli
vielä koko ilta aikaa käytettävänämme ja niin minä otin esille Kutissa
ostamani kangaskappaleen, sakset, neuloja ja lankaa ja aloimme
valmistamaan vaatekertaa tuolle poloiselle. Tohtori leikkasi ja minä
neuloin. Tosin en tahdo väittää, ettei ammattiräätäli olisi tehnyt ne
paremmin, mutta olipa tulos meidänkin yhteistyöstämme jotenkin hyvä.
Jos ei nuo uudet vaatteet niin erinomaisen hyvin sopineetkaan, olivat
ne kuitenkin lämpymät ja sepä olikin pääasia. Yksi puutteellisuus
niissä kumminkin oli: takkia ei saatu kiinni, kun ei meillä ollut
nappeja eikä hakoja. Ei siis ollut muutu keinoa kun neuloa takki kiinni
miehen päälle. Näin ollen ei hän voinut riisua yltään, joka epäilemättä
oli haitallista, mutta sen sijaan oli takki siten lämpimämpi ja Mansing
oli siihen täysin tyytyväinen.
Seuraavana aamuna lähdimme. Molemmin puolin kohosi korkeita vuoria
ja me seurasimme Kutia, joka täällä juoksee lännestä itään. 4,135 m.
korkeudessa kuljimme _Bitroguare_-joen yli. Kutin toisella puolen
kohosi korkeita pystysuoria kallioita. Nämät olivat vaaleanpunaista
vuorilajia, jossa oli sinisiä, vaakasuoria kerroksia ja näitten takaa
yleni rivi sangen teräviä huippuja.
Kaikkialla saattoi huomata jään vaikutusta kalliopintaan. Alempana
tapasimme suuret alat kiviä ja kallionlohkareita, joita jää oli
kuljettanut korkeammilta vuorenrinteiltä ja muutamin paikoin
myös santaharjujakin. Meidän vasemmalla puolellamme kohosi
jättiläissuuruinen kivimuuri, joka oli ihan luonnollisen linnoituksen
näköinen. Jatkoimme matkaamme 320° suuntaan ja 4,130 4,250 m.
ylängöillä, kahlasimme Kutin kolmen sivuhaaran yli ja jouduimme
vuolaalle ja syvälle virralle, jonka yli suurella vaivalla pääsimme.
Oli päivällisaika, ja virta, joka yhä sai lisävettä auringonhelteessä
sulavasta lumesta, paisui joka silmänräpäyksessä. Kaksi kantajistamme,
jotka ensin lähetin ylitse, pääsivät keskelle virtaa, jossa vesi
ulottui leukaan asti. Heidän jalkansa luiskahtivat ja he olivat joutua
virran valtaan. Meidän onnistui pelastaa heidät, mutta päänsä päällä
kantamat tavarat kastuivat paikoin likomärjiksi.
Muut miehet peljästyivät, kun tuli heidän vuoronsa mennä ylitse. Virta
oli niin paisunut, että ainoastaan uimalla saattoi päästä sen yli,
mutta tämä ei käynyt päinsä, kun oli taakka pään päällä kannettavana.
Meidän täytyi sen sijaan seurata virtaa puolen penikulmaa ylöspäin,
kunnes onneksemme tapasimme jääsillan, joka tosin oli vaarallinen,
mutta kuljettavassa kunnossa. Tätä myöden nyt sekä ihmiset että
tavarat onnellisesti pääsivät yli. Jatkoimme entiseen suuntaan pitkin
Kuti-jokea yhä kulkien korkeitten, rikkinäisten vuorten välissä sekä
aaltoilevan tasangon yli. Vaikka me nyt olimme verrattain korkealla
ylängöllä, ympäröi meitä kuitenkin punaiset, sinipunervat, valkoiset
ja keltaiset kukat, jotka antoivat maisemalle alati vaihtelevan
väriloisteen.
Pienen, 4,374 m. korkean solan kohdalla jakautui polku kahtaalle:
toinen vei Jolinkan yli Darmaan, 360° suuntaan, toinen Lebung-solan
yli Dholi-virralle, muutama kilom. _Khumlingin_ eteläpuolella. Tämä
on tosiaan vaan kuttujen polku sekä erinomaisen vaikea ja väsyttävä
kaikkina muina vuoden aikoina paitsi Elokuussa, jolloin on vaan vähän
lunta.
Nyt oli kuljettava yli Jolinka-joen, joka alkaa Lebungeli Jolinka-solan
itäpuoliselta jääkentältä. Jättiläismäinen Daku, joka aina oli valmis
auttamaan, nosti minut köykäisesti kuin höyhenen selkäänsä ja kantoi
minut ynnä tavarataakkansa yhtaikaa joen yli, niin ettei jääkylmä
vesi ulottunut korkeammalle kuin vyötäröihin asti, mutta itse hän oli
leukaan asti vedessä. Kuti tekee nyt mutkan 3300 suuntaan. Käyden
pieniä alastomia kukkuloita ylös ja alas sekä pitkin korkeitten vuorten
juurella, nousimme 4,450 m. korkeuteen. Täällä oli vasemmalla puolella
pieni, soma järvi, noin 150 m. pitkä ja 120 m. leveä.
Tämä järvi, johon läheiset korkeat lumihuiput kuvastuvat ikäänkuin
hopeaiseen peiliin, laskee vetensä lyhyen, melkein pystysuoraan
syöksyvän virran kautta Kutiin. Sivuutettuamme tämän järven,
jouduimme heti toiselle pienelle vedelle, jonka lähellä näimme
kolmetoista kiviröykkiötä eli kivipylvästä, niitten Tiibettiläisten
tai Shokalaisten rakentamia, jotka kesäisin kulkevat tätä solaa.
Samallaisen röykkiön huomasimme myös eräällä korkealla kalliolla, joka
kohosi isommasta järvestä.
Vaikka päivä oli laskemassa vuorten taakse lännessä, jatkoimme
kuitenkin matkaamme ehtiäksemme niin kauvas kuin suinkin ikuista
lunta kohti. Kuljimme yhtä mittaa aaltoilevaa maata, eikä matkamme
suinkaan olisi ollut vaikea eikä raskas, jos ei meidän olisi täytynyt
kahlata tiellämme sattuvien jääkylmien ja vuolaitten virtojen yli.
Olimme tuskin ehtineet kahlaamisen jälestä lämmetä, kun meidän jo
taas oli astuminen seuraavaan järveen, niin että me lopuksi kävimme
ihan kylmänkankeiksi. Kantajat olivat pitkään päivämatkaan niin
tyytymättömät, että olivat ryhtyä kapinaan, kun en sallinut heidän
pysähtyä erääseen paikkaan, josta he keskenään olivat suostuneet, vaan
käskin heidän mennä etiäpäin.
Joitakuita kilometriä tästä paikasta aukeni eteemme suuri tasanko,
kivi- ja sorapintainen, joka nähtävästi oli vanhaa järvenpohjaa ja yli
4,500 m. korkeudessa. Tuo tavaton kivi ja sorapaljous oli arvattavasti
kulkenut jäätikkö virran muassa ja kohottanut laakson pohjaa, siksi
että vesi sieltä oli virrannut Kuti-jokeen. Virta oli siitä muodostanut
12 haaraisen suistamon, jotka lopulta yhtyivät yhdeksi laskiessaan
Kutiin. Me menimme leveimmän haaran ylitse, sillä arvasimme sen olevan
matalimman. Kerran kuitenkin sain vielä riisua ja astua jääkylmään
veteen, joka tuli suoraan jääkentiltä; lämpömittari osoitti vähäsen yli
0:n. Päivä oli laskenut ja tuuli oli tuima. Alinomaisesta astumisesta
kylmässä vedessä olivat jalkani niin kontassa, että töin tuskin saatoin
seisoa. Yhtämittainen käyminen terävillä kivillä veden alla teki
kovasti kipeätä jalkoihin ja koko ruumiiseen. Mutta hetken päästä jalat
kangistuivat, niin että vaikka jalan alusta ja varpaat joka askeleella
veristyivät, en kuitenkaan tuntenut varsinaista tuskaa ennenkuin olin
kulkenut kuuden jokihaaran poikki. Sitten en enään pysynyt pystyssä ja
päästyäni töin tuskin pois vedestä, hieroin armottomasti jalkojani,
kunnes ne vähitellen ja kovasti kirvelien taas rupesivat antamaan
elonmerkkiä.
On kummallista kuinka pienikin hullunkurisuus tuollaisessa
tilaisuudessa saattaisi tuottaa kevennystä ja lievitystä. Jos joku
itse olematta muassa olisi katsellut meidän kamalaa retkeämme
tässä tavattomassa suistamossa, olisi hän saanut nähdä paljonkin
hullunkurista. Meidän kaikkien kasvot olivat varmaan niin muikeat, että
se tosiaan olisi naurattanut. Jalkineet selässä me kipusimme, kapusimme
ja mulikoimme vihertävässä vedessä. Silloin tällöin käpertyi joku jalat
palelluksissa ja itse avutonna jollekin keitaalle, kunnes kaikki olimme
kokonaan kykenemättömiä. Ja nyt olimme vasta suistamon puolitiessä.
Mutta surkeasta tilastamme ja jalkojemme haavoista huolimatta
muuttuivat mieheni yhtäkkiä ystävällisiksi ja iloisiksi, vaikka
äsken olivat niin pahalla päällä, kun minä heidän toivomuksiansa
vastustin. Aloin nim. laskea leikkiä meidän pulmallisesta tilastamme,
jossa he ja minä olimme ihan yhtäläisessä pälkähässä. Hirveästi
hierottuamme onnistui meidän lopulta kutakuinkin saada veri liikkeelle
jähmettyneissä jäsenissämme ja niin ryhdyimme rientämään kuuden
seuraavan suistamohaaran poikki. Toista tuntia tallattuamme vetistä
polkua, saimme vihdoinkin vetää kengät jalkaamme ja mieluinen tunne
siitä, että olimme vaikeuksia voittaneet, valtasi meidät. En koskaan
unhota kuinka sanomattoman suloiselta tuntui jääkylmien jalkakylpyjen
perästä saada vetää kuivat sukat sääriinsä.
Leiriydyimme pieneen tuulensuojaiseen laaksoon ison tasangon
luoteispuolella. Korkeus noin 4,581 m. Lämpömittari alin 24°, ylin 51°.
— — Suurimpia hankaluuksia näin korkeilla paikoilla matkustaessa on
polttopuiden puute. Ei puuta, ei pensasta ollut missään liki leiriämme.
Kaikkialla on vaan autiota ja tyhjää. Miehet riensivät eri haaroille
hakemaan poltinaineita ja he toivat tullessaan kuivanutta jaakin-,
ponin- ja lampaanlantaa poltinaineeksi. Ei ollut mikään helppo asia
saada tämä syttymään. Kulutimme toisen tulitikkulaatikon toisensa
perästä ja saimme puhaltaa minkä keuhkoista lähti, ennenkuin saimme
pienen tuumankorkuisen liekin nousemaan. Tällä tuli tuiteruisella me
sitten koetimme keittää ruokaamme ja vettä, mikä toimi oli sangen
kärsivällisyyttä koettelevaa tämmöisessä korkeudessa. Ruoka ei
ollutkaan tänä iltana niin hyvää kuin tavallisesti, eikä kokille
kunniaksi, sillä se oli melkein puoleksi raakaa.
Yö oli tavattoman kylmä ja satoi runsaasti lunta. Aamulla noustessamme
oli noin 60 sent. vahvuiselta lunta, ja se kimalteli niin, että silmiä
häikäisi. Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansingia. Emme nähneet häntä
leirissä illalla ja miestä, jonka olin lähettänyt etsimään häntä,
ei kuulunut. Pelkäsin tuon sairasraukan jääneen noihin vaarallisiin
virtoihin ja olin sitäpaitsi levoton kalliista tavaroistamme, joita hän
kantoi. Hänellä oli mm. paitsi jauhoja, pippuria ja suolaa, myös koko
joukko voita. Jos ne olisivatkin säilyneet, oli hän varmaankin suojan
ja tulen puutteessa itse kauheasti kärsinyt vilua. Hakiamies, Bijesing,
oli ottanut huopapeittoja mukaansa siltä varalta, etteivät ehtisi
takaisin leiriin ennen yötä.
Päivä oli jo aikoja sitte noussut, kun kaukoputkellani näin molempien
miesten tulevan leiriä kohti. Noin tuntia sen jälestä he saapuivat.
Mansing oli tavattu muutama kilom. täältä sikeässä unessa, vieressänsä
tyhjä voiastia, jonka sisällyksen hän oli poskeensa pistänyt. Tämä
keksintö herätti suurta suuttumusta leirissä. Alkuasukkaat pitävät
yleensä rasvasta ja varsinkin voista lämmittävänä ravintoaineena,
kulkiessaan korkeista solista. Mansingin raivostuneet kumppanit
alkoivatkin käyttää nyrkkivaltaa häntä kohtaan ja ainoastaan
suurella vaivalla sain hänet pelastetuksi heidän kynsistään.
Estääkseni Mansingin uudistamasta tätä temppua, ei hän tästälähin
saanut ruokatavaroita kantaakseen, vaan sen sijaan raskaan taakan
valokuvauskapineita, jotka varmaankaan eivät veisi häntä kiusaukseen.
Ennen lähtöä otin tavallisen kylmän kylpyni virrassa ja hieroin sitten
ruumistani lumella. Tämä oli hyvin vahvistavaa ja virkistävää; vaikka
minulla oli ohuet vaatteet, tunsin vähän päästä suloisen lämmön
leviävän kauttaaltansa koko olentooni.
Seuraavana aamuna ennen lähtöämme lähestyi muutamia Tiibettiläisiä
suuren lammaslauman kanssa, ehkä noin 600 lammasta. Kun minun
tiibettiläinen telttani oli vielä pystyssä, olivat he arvelleet
kohtaavansa maamiehiänsä ja tulivat sentähden meitä kohti. He
hämmästyivät senvuoksi suuresti nähdessään t:ri Wilsonin ja minun.
He ottivat sentähden kiireesti päästänsä nahkalakkinsa, laskivat ne
maahan ja nykäyttivät koko ruumistansa, kumartaen meille niin nopealla
liikkeellä kuin jos jokin jänne olisi yhtäkkiä pannut heidän päänsä
ja säärensä nuken tavoin liikkeeseen. He pistivät koko kielensä ulos
suustansa ja pitivät ne siten siksi kun minä käskin heidän vetämään
kielen suuhunsa, sillä halusin heitä vähän kysellä. Tämä äkkinäinen
kohtaamisemme oli säikäyttänyt heidät niin, että he vapisivat kuin
haavanlehdet. Ilmoitettuaan minulle mitä itsekin tiesivät, ostin heiltä
muutamia lihavia lampaita. Makson saatuansa pistivät taas kielet
pitkälle suusta ulos, sanoivat "salaam'insa" ja menivät tiehensä.
Miehillä oli nyt täysi työ pidellessään äsken ostetuita lampaita
lippaamasta entisten kumppaniensa perässä karkuun. Alkumatkassa oli
näistä paljon vaivaa ja niitä täytyi ison matkaa melkein laahata
perässänsä. Kahi oli saanut osaksensa vahvan ja äksyn jaaran, joka
oli luvattu miehille päivälliseksi, jos tänäpänä taivaltaisivat vähän
pitemmälle, mutta hänen ei käynyt paremmin kuin että tämä vanki
vapautti itsensä Kaliin köydestä ja laukkasi päinvastaiseen suuntaan.
Mutta, niinkuin tietty, juoksu näin korkeilla harjuilla on
inhimilliselle olennolle sangen vaivalloista, sillä kovin ohut ilma
tahtoo tukehduttaa. Kahi tointui pian hämmennyksistään ja lähti
karkuria takaa ajamaan. Kumppaniensa kehotushuudoista yltyneenä hän
kilpajuoksussa saavuttikin pakolaisen ja tarttui sen häntään kiinni,
joka temppu on kyllä helposti sanottu, mutta ei niinkään helposti
tehty, sillä tiibettiläiset lampaat ovat hyvin typpöhäntäisiä. Kahi
kaatui uupuneena, mutta piti sittenkin kaksin käsin kiinni pässin
saparosta, kunnes kumppanit huolestuneina päivällisestään, ehtivät
avuksi, heittivät nuoran ukulin sarviin ja niin laahasivat sen leiriin.
Tämä oli yksi niitä pikku harmillisuuksia, joita saimme kestää melkein
kaiken matkaa. Niin jokapäiväisiltä kuin tämmöiset tuntunevatkin,
olivat ne kuitenkin meille matkalla kiusallisia.
Pikkumäkistä rinnettä myöden nousimme hitaasti noin 4,500 m. korkuiseen
solaan, kuljimme sen jälkeen suuren tasangon poikki länttä kohden,
seuraten Kutia ja sen korkeita lumivuoria. Lumiraja oli nyt 4,750 m.
korkeudessa. Tämän rajaviivan alapuolella sulaa lumi joka päivä, paitsi
muutamissa harvoissa varjopaikoissa. Punaisia ja valkoisia kukkia oli
siellä täällä, vaikkei enää niin paljon kuin alempana, näin myös monta
paria pieniä mustia ja valkoisia perhosia päämme päällä liitelevän.
(Samallaisia perhosia oli vielä korkeammillakin paikoilla Tiibetissä.)
Hetken päästä saimme kahlata taas jääkylmän virran poikki, kuljimme
sitten parin pienen järven rantaa pitkin ja kahlasimme vieläkin kolmen
niin syvän vuorivirran ylitse, että vesi ulottui rintaan asti. Sen
jälkeen samoelimme niin hyvin kuin kykenimme suuren kentän poikki,
joka oli täynnä kiviä ja kallionkappaleita, ne lienevät olleet
raudansekaisia, sillä kompassini näyttivät näillä paikoilla aina väärin.
Muuan ympyriäinen paasikivi toisen päällä ilmoitettiin ihmeeksi.
Vanha taru muka kertoo, että vuosisatoja sitten joku Shokalainen tätä
tietä kulkiessaan oli levännyt tuon kiven vieressä ja leiponut siinä
syötävää itselleen, kun hän ihmeeksensä huomasi, että taikina nousi
liian tavattomasti, leivos levisi aivan äärettömästi ja muuttui sen
jälkeen kivikovaksi kalliopaadeksi. Usean askeleen päässä tästä kivestä
oli toinen ihme: suuren suuri kivettynyt ihmiskäsi, arvattavasti
yllämainitun leipurin käsi, hän kun näet leivottuaan oli laskenut
kätensä kivelle, jossa käsi oli sitten kivettynyt ja kymmenkertaiseksi
kasvanut. Mielenvoimaani jännittämällä saatoin minäkin lopulta
kuvitella tuota kiveä ihmiskäden muotoiseksi, vaikken sitä tavallisella
havainnoilla siksi saanut.
Kilometrittäin oli nyt kivikenttää käytävänämme, sitten
kahdeksanhaarainen virran suistamo, teräväkivinen vanha järven pohja
ja vihdoin suureksi iloksemme tasainen ruohotanner, äärettömäksi
virkistykseksi rääkätyille jaloillemme.
Täällä virtasi Kuti suuren kuivuneen suvannon halki, joka sekin,
samoinkuin edellisen yön leiripaikkamme, näytti olevan vanhaa järven
pohjaa, pystysuorat, korkeat valinnaiset kalliot vasemmalla puolellaan.
Etäämmällä, luodetta kohden, oli tämä alho leveämpi ja Kuti kääntyi
sitä suuntaa tehden ison mutkan, kunnes idästä tuleva Mangshan-joki
siihen yhtyi. Kahlatessamme näiden molempien virtojen monien lanojen
poikki, saimme uudelleen kokea kaikki eilisen päivän vaikeudet vielä
enennetyssä määrässä. Vesi tuntui kylmemmältä kuin ennen ja jalkamme
olivat sangen surkeassa tilassa, kun aina täytyi käydämme avojaloin.
Päätä kivistäen ja jäsenet jähmetyksissä pyrimme eteen päin vuoroin
vedessä ja maalla, alinomaa sotkien teräviä kiviä kylmässä vedessä.
Palata oli mahdoton, ja tätä viheliäisyyttä täytyi kestää päivämatkamme
päähän asti. Viimeinkin pääsimme sopivalle leiripaikalle korkean
vuoriharjun pohjoisella juurella Mangshan pohjoisella rannalla.
Vastapäätämme oli nyt vielä viimeinen esteemme: Himalaijan mahtava
vuoriselänne. Sittenkun siitä olisimme päässeet, olisimme tuolla
korkealla Tiibetin tasangolla, jota niin sattuvasti on sanottu
"Maailman katoksi".