Vaarallinen käytävä. — Kummallinen silta rotkon poikki. — Liikuttava
shokalaistapa. — Suurellainen vastaanotto. — Kaiken-makuista teetä.
— T:ri Wilson yhtyy retkeeni muutamaksi päivää. — Valokuvauskoneen
ilkitöitä. — Ruokavarat. — Kaksi lisäkantajaa! — Viimeiset ystävälliset
kasvot.
Seuraavana aamuna ennen auringon nousua riensin maata jääneiden
miesteni luo. He olivat jo liikkeelle lähteneet.
Polku oli todella kehno ja vaarallinenkin, sillä se kulki ihan
syvänteen reunassa ja niin kapeana, että siinä töin tuskin oli tilaa
jalkojansa muuttaa, ja yhtäkkiä sekin huono loppui. Edessämme oli
nyt veden silittämä kallioseinä n. 12-15 metrin levyinen, joka aivan
suorana laski Kali-jokeen.
Tätä vaarallista tietä kuljetaan harvoin, mutta kun Shokalaisilla on
maata tällä puolella jokea, ovat he tämän kohdan ylimenoon keksineet
seuraavan keinon. Köyteen sidottiin mies ja laskettiin kallion päältä
alaspäin pitkin kallionseinää; siinä asennossa sai hän hakata vuoreen
kaksi riviä pieniä koloja, n. miehen mitta kolorivien väliä. Kolot
hakattiin n. metrin päähän toisistansa, alemmat jalkojen, ylemmät
kulkian käsien varaksi. Kukin kolo on muutaman tuuman syvyinen.
Kiipeäminen näitä koloja myöden on vaarallista muulloinkin, mutta oli
vielä enemmän nyt, kun sade oli vuoriseinän niin niljakkaaksi tehnyt.
Yrittää täytyi kuitenkin, kun muuta neuvoa ollut. Riisuin jalastani ja
olin olevinani rohkea kolosta koloon astuessani ja sormin yläkoloista
kiinni pidellessäni; vuorotellen sai muuttaa jalkoja ja käsiä, ja koko
ruumiin paino oli varpaitten ja sormien varassa. Lopultakin pääsin
ylitse ja taas jatkui parin kolmenkymmenen senttimetrin levyinen
polkumme.
Khanden Sing tuli sitten kaikki jalustimemme selässään, minun jälestäni
samaa tietä. Pelossa ja jännityksessä katselin hänen kapuamistansa, kun
hän vilusta väristen varvasteli sileätä seinää myöden; lopulta hänkin
pääsi onnellisesti ylitse.
Nyt oli saatava selville mihin Kahi ja Dola olivat menneet, ja suureksi
iloksemme löysimmekin vähän matkan päässä polulla heidän jälkensä.
Polku nousi ja laski rotkojen reunoja myöden, paikoittain kävi se
myös laakoja myöden, joita oli ladeltu vuoreen höllästi iskettyjen
rautatappien päälle. Paikoin täytyi kiivetä kallion huipulle asti
ja kontata rangoista ja oksista kyhättyä siltaa myöden kamottavan
syvän rotkon yli. Tuon hullunkurisen sillan sivussa oli valkoinen
villalanka, jonka arvattavasti joku Shokalainen oli siihen sitonut,
että hänen kaukaisella maalla kuolleen sukulaisensa henki pääsisi tämän
vaarallisen paikan yli entisessä kodissansa käymään.
Pitkin ja poikin kuljettuamme ja holjuisella maalla välistä polulta
eksyttyämme, saavuimme vihdoinkin kylään, nimeltä _Nabi_. Tavarani oli
tuotu tänne ennen sillan repimistä ja olivat nyt hyvässä korjussa,
täällä oli myös Kahi ja Dola meitä vastassa ja olivat toimittaneet koko
kyläkunnan minua herttaisesti vastaanottamaan. Minä vietiin ikäänkuin
juhlasaatossa ja sijoitettiin, kömpelöitä rappuja myöden, tasaiselle
savikatolle mattojen päälle lepäämään. Sen ääreen sitten kokoontui
kansaa kaiken ikäistä tuoden parhaansa mukaan minulle syötävää ja
juotavaa, siinä oli riisijauhoja, _dhalia, balabia,_ maisia, maitoa,
piimää, leivoksia, viiniä y.m., y.m.
Aterian aikana tarjottiin teetä, kaikenlaatuista ja muotoista:
kiinalaista ja intialaista teetä, teetä keitettynä sokerin kanssa ja
ilman, teetä maidon kanssa, teetä voin ja suolan kera, valkeata ja
mustaa, makeata ja karvasta teetä, teetä niin paljon, että vaikka
olenkin vahva teen ystävä, jo toivoin, ettei teelehtiä koskaan olisi
poimittu ja pantu kuumaan veteen.
— —
Tarkastin paraikaa muuanta naista, joka oli pahasti loukannut
selkärankansa, kun t:ri Wilson saapui yhtyäksensä muutamaksi päiväksi
minun Tiibetin matkueeseeni. Naista autettiin mikäli mahdollista ja
minä olin t:rin tulosta ja seurasta sangen mielissäni.
Lähdimme kohta matkaan samaa tietä Nabin ja Kutin välillä, josta jo on
ollut puhe. Lumisillat ja lumikentät olivat nyt aivan kadonneet.
Mitä tavattomia valokuvauskoneeni saattoi vaikuttaa, sen nyt sain
Tietää. Tuli nimittäin eräs sievä tiibettiläinen nuori vaimo luokseni
ja kovasti nyyhkyttäen selitti, että minä olen tappanut hänen lapsensa
ja nyt aion tappaa hänen miehensä. Kun vähitellen sain tolkkua siitä
mitä hän tarkoitti, muistin viime matkalla valokuvanneeni hänen
pikkupoikansa tämän istuessa korkean taakan päällä, jota vaimo kantoi.
Hän oli kantamuksinensa luisunut melkein samalla paikalla kuin minäkin;
hän itse oli pysähtynyt samoin rantakiville, mutta poikansa oli
vierinyt virtaan, suistunut jääsillan alle ja jäänyt sinne ainiaaksi.
"O, sahib", sanoi hän lopuksi, "ellet olisi katsonut meitä tuon mustan
laatikkosi silmillä, ei poikani olisi hukkunut!"
"Entä miehesi? Enhän tunnekaan miestäsi!"
"Sinä surmaat hänet! Hän tulee kanssasi Tiibettiin ja te kuolette sillä
tiellä kaikin!"
Hän näytti erästä minun paraita miehiäni ja halukkainta seuralaistani,
mutta en oivallisen vaimon kyyneleidenkään antanut luovuttaa tätä
miestä joukostani. Lupasin parhaani mukaan pitää huolta hänen
miehestänsä enkä valokuvata häntä.
T:ri Wilsonin kanssa viivyin Kutissa usean tunnin järjestellessämme
miesten kantamuksia. Olin ostanut kaikkiastaan 476 kiloa (_14 mundia_)
jauhoja, riisiä, punasokeria, punapippuria, voita, _dhalia, miseria_
sekä suuren paljouden kaurajauhoja (_satu_) ynnä paistettua maisia.
Sitä paitsi oli meillä muassa ruokavaroja säilytettyinä tinalaatikoissa
Lontoosta.
Etteivät kantajat saisi mitään valittamisen aihetta, saivat he itse
valita itselleen jalkineet, huovat y.m. ja koetin parhaani mukaan heitä
tyydyttää varsinkin kantamusten jakamisessa, jotka sittenkin tahtoivat
tulla liika raskaiksi. Tosiaan havaitsinkin, että vaikka poistettiin
kaikki, mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista, sittenkin tarvittiin
vielä pari tukevaa miestä kantamaan mitä ei enään sopinut lisätä jo
jaettujen osalle. Mutta vapaaehtoisia ei ollut yhtään saatavissa ja
kaikki Shokalaiset, joita oli mahdollinen saada, kuuluivat jo minun
joukkooni. Hankalaksi olisi myös käynyt enempi viivytteleminen, ja
aioin juuri ruveta jaottelemaan kahta jäljelle jäänyttä kantamusta
miesteni niskoille, kun kaikeksi onneksi pari eksynyttä paimenta saapui
leiriini. Ne olivat tuuheatukkaiset, pieni hopeakoriste rinnassa
ja korallinauha kaulassa, vaan muuten aivan alasti ja näyttivät
nälkääntyneiltä. Minäpä otin heidät heti miehikseni, ja vaikka toinen
olikin vielä verrattain nuori ja poikamainen, otin hänet kuitenkin
kaikitenkin, varsinkin kun t:ri Wilson selitti hänen olevan sitkeän
ja kestävän näköisen. Näin olin minä nyt 30 miehisen joukkoni kanssa
valmis matkalle lähtemään.