Hautausmenot. — Polttaminen. — Sielun lähtö, lepo, ilo ja muunnos. —
Kalliita menoja. — Uhria. — Pyhä luola. — Ero. — Jännittävä hetki. —
Silta rikki.
Kuolema seuraa kun sielu menee pois ruumiista ja senvuoksi vainajain
henkiä ja muistoa suuresti kunnioitetaan Shokalaisten kesken.
Garbjangissa olin hautajaismenoja omin silmin näkemässä.
Mies oli kuollut tapaturmaisesti. Hänen tuttunsa kutsuttiin paikalle.
Ruumis voideltiin voilla ja puettiin parhaaseen pukuunsa. Taivutettiin
niin paljon kuin mahdollista kahden kerroin vääräksi ja pantiin
jonkimmoisille paarille sekä peitettiin sinikeltaisella ja sitten
valkoisella vaatteella. Auringon nousussa lähdettiin polttopaikalle.
Edellä kävi kymmenkunta vaimoa valkeissa vaipoissa, joiden kulmat oli
kiinni paarissa. Niissä oli, paitsi muita, vainajan vaimo ja tyttäret,
jotka itkivät ja huusivat: "oh bajo! oh bajo! (o isä! o isä!)"; muutkin
itkivät ja valittivat ääneensä. Kun vainaja oli ollut paikkakunnalla
hyvin suosittu mies, otti koko kyläkunnan väki osaa murhesaattoon.
Kaksi miestä kantoi paaria ja muilla miehillä oli kädessään tulisoihtu
tai tervaksia. Ruumis vietiin virran reunalle. Siinä miehet avopäin
tekivät kivistä ja puista suuren röykkiön, johon jätettiin uunimainen
avoin kohta toista metriä korkea ja suu tuuleen päin. Vainajan vaimo
ja tyttäret yhä valittaen ja hunnutettuina sytyttivät tulen paarien
ääreen. Kun uuniin oli pantu poltinaineita, nosti kaksi vainajan
läheisintä ruumiin paarilta uuniin, sittenkun hänen kultaiset
korvarenkaansa, hopeiset vyönsä ja rannerenkaansa oli otettu pois.
Oksia pantiin ruumiin päälle, voiruukku viereen ja viiniä kaadettiin
pään päälle ja sitten sytytettiin rovio kaikkien äänetönnä ollessa.
Savupilvi nousi pian roviosta, tuli teki tehtävänsä, ja jotka olivat
sattuneet koskettamaan vainajan ruumista, pesivät saastutuksen pois
virrassa. Sitten palattiin kotiin, vaimot yhä valittaen ja vainajan
vaatteita y.m. tavaroita kantaen.
Naisten tehtäväksi jäi nyt huolehtia, ettei vainajan sielulla olisi
ikävä siellä, mihin hän joutui. Oljista y.m.s. tehty tytti puettiin
vainajan vaatteisiin ja koristuksiin, männynoksainen turpaani päähän.
Tulen sammuttua kokoilivat vainajan omaiset palamatta jääneitä
luunnikamia ja ne pistettiin tytin vaatteiden alle.
Sukulaisten kesken pidettiin nyt vasta maahan-paniais-kestit: nisuja
ja riisiä laitettiin ruoaksi, lammas päivää kohden teurastettiin ja
maljoja kallistettiin, ja juotiin paitsi viiniä (khökti), ohrasta,
nisusta ja riisistä tislattua väkevää nestettä (_tsahn_) sekä eri
kasvien siemenistä puserrettua mehua (_anag_). Talon naisväki itkien
piiritti tyttiä huutaen vainajaa palaamaan. Toinen joukko naisia lakit
surun merkiksi nurin päin päässä, karkeloksi somasti ensin tytin
ympäri, sitten ulos huoneesta mäelle ja taas sisälle, jossa miehetkin
pitkäveteisesti ja juhlallisesti piiriä kiersivät. Tätä menoa kesti
koko päivän, enemmän tai vähemmän meluten sen mukaan kuin tsahnin
vaikutus kulloinkin tuntui.
Hautausmenoja kesti kolme neljä päivää ja joka päivä tuotiin tytin
eteen riisiä, nisusta, viiniä y.m., kunnes arveltiin vainajan sielun
saaneen näistä kyllänsä, ja oli ryhdyttävä muuttamaan häntä tytistä
lampaaseen tai jaakkiin. Kauppias Gobarian tointa on, että nykyään
käytetään tähän uhriksi lammasta jaakin sijasta, jonka hankkiminen on
täällä verrattain kallista ja on sitä paitsi järjetöntä tuhlausta.
Miesvainajalle valitaan uros, naiselle päinvastoin, lapsukaisille
ei pidetä näitä temppuja ensinkään. Monet hartaat Shokalaiset eivät
tällöin tyydy yhteen uhrilampaaseen vaan teurastavat useampia.
Kun oli useita päiviä syöty ja karkeloittu sisällä, kokoonnuttiin
rumpujen päristessä mäelle. Tytti vietiin nyt ulos johonkin kauniiseen
paikkaan metsässä, ruokaa pantiin hänelle eteen, ja sitten taas
meuhattiin. Valkeissa vaipoissa naiset karkeloivat tehden mitä somimpia
liikkeitä ruumiilla ja päällä ja taivutellen kumpaakin polveansa
vuorotellen melkein maahan asti. Tahti oli ensin hitaampaa, mutta
kiihtyi yhä ja loppui ihan jyrkästi. —
Iltapäivällä temmelsivät miehet samalla tavoin, mutta heidän rajut
hyppynsä olivat meikein sotatanssia, miekka oikeassa ja kilpi
vasemmassa kädessä. Muutamat nuorukaiset olivat koko mestareita aseiden
sukkelassa ja taitavassa käyttelemisessä: salaman nopeudella säilät
sälähtelivät pään päällä ja selän takana. Siinä oli yksin, kaksin
ja kolmin tehtyjä temppuja soiton mukaan, jolloin soittotaituritkin
parastansa pannen pulikalla ja kämmenellä rymylaatikkoansa paukuttivat.
Kaikista sominta ja täydellisintä oli miesten yksinkarkelo. Rummunlyöjä
täristi konettansa säännöttömästi ja haaveellisesti, hitaasti tai
nopeasti aivan mielensä mukaan, mutta karkeloitsia sittenkin pysyi
hänen kanssaan samassa tahdissa ja aivan merkillistä oli nähdä, kuinka
saman ihmisen eleet toisinaan olivat niin vitkaisia, että niitä tuskin
silmä erotti, toisinaan taas niin nopeita, että ei ollut helppo
erottaa, olivatko liikkeet käsien vai jalkojen liikkeitä. Garbjangissa
ollessani olin seitsemissä hautajaisissa ja yhdessä sotatanssissa,
johon noin 30x3 miestä otti osaa. Se kesti koko päivän ja osan yötäkin
soihtujen valossa.
Pyssyjen paukkuessa ja ihmisten kirkuessa ja viheltäissä tuotiin
vihdoin uhrilammas saataville tytin tykö. Pitkiä värillisiä nauhoja
oli kiedottu sen sarviin liehumaan. Aivan eläimen sierainten edessä
pidettiin hyvänhajuista santelipuuta, että muka tässä tuoksussa
vainajan sielu suvaitsisi mennä tytistä lampaaseen asumaan. Vainajan
tamineet sälytetään nyt lampaan päälle, joka nyt arvattavasti on sama
kuin vainaja. Lammasta syötetään ja juotetaan yllin kyllin ja naiset
tätä vaalivat ja hyväilevät niinkuin ainakin semmoista, joka sisältää
ja kätkee rakkaan vainajan hengen.
Mutta pian alkaa toinen meno. Meteli ja parkuna paisuu uudelleen.
Eläinparkaa lyödään ja lykätään, ta'otaan ja temmotaan mistä vaan kukin
kiinni saa. Sen helyt ja kamsut raastetaan pois ja puolikuolleena
elukka lopuksi ajetaan ulos kylästä, jolloin Jumlit (Shokalaisten
naapurikansa) päästävät väsyneen ja vaivatun eläimen päiviltä ja ollen
viisaampia kuin taikauskoiset naapurinsa, syövät suuhunsa sielun
sisältäjän.
Uhrijaakille tehdään samat temput kuin uhrilampaalle. Jaakkia hosutaan
ja raastetaan korkealle kalliolle, huudetaan hänelle, että nyt on
jo kylliksi häntä holhottu, huvitettu, syötetty ja juotettu, mene
nyt menojasi ja jaakki jätetään oman onnensa nojaan. Silloin tulevat
tavallisesti Tiibettiläiset, ajavat jaakin äyräästä alas (heidän muka
uskontonsa kieltää ottamasta jääkin verta) ja kun se siinä on pudonnut
pirstaleiksi, rientävät Tiibettiläiset kokoomaan lihat keitettäväksensä.
Surun ilmauksia on, että miehet käyvät murheaikana avopäin, jopa
ajelevat hiuksetkin päästänsä, jotenka kaljupäät ovat Shokalaisista
erittäin murhemielistä miehiä; naiset tällöin laittavat lakkinsa
nurinpäin päähänsä.
Vielä on mainittava muuan uhritapa. Vainajan muistoksi kätketään hänen
aseitaan ja tavaroitaan luoliin korkeille vuorille, eikä yksikään rosvo
ryöstä näitä pyhiä paikkoja. Vuosisatojen kuluessa on tällä tavoin
karttunut vainajien uhritavaroita vuoriluoliin, eikä kukaan vieras
niihin pääse. Kun ilmaisin haluavani kerran päästä sellaiseen luolaan,
pyysivät Shokalaiset kohteliaasti minua luopumaan aikomuksestani,
ettei muka onnettomuus kohtaisi kaikkia shokalais-sukuja, jos joku
vieras heidän pyhät uhripaikkansa näkisi. Heidän taikauskonsa tähden ja
rettelöiden välttämiseksi luovuinkin sitten siitä tuumasta.
— —
Vihdoinkin tuli lähtöpäiväni, oikeastaan lähtöilta. Shokalaisia oli
kokoontunut asuntoni ympärille ja isäntäni _Tseheram_ vaimonsa ja
lapsiensa kanssa jätettiin hyvästi.
Vedet silmissä sanoi tämä, vieden kätensä otsalleni: Sälääni, sahib,
salaam! Sinä tiedät, sahib, että hevonen menee hevosen tykö, tiikeri
tiikerin tykö, jaakki jääkin tykö ja ihminen ihmisen tykö. Toisen
ihmisen asumus on myös toisen, olkoon ihomme väri mikä hyvänsä.
Sentähden iloitsen, että olet ottanut olintasi minun matalan kattoni
alle. Sinun on ollut epämukava olla, sillä sahibit ovat tottuneet
mukavuuteen ja rikkauteen. Minä olen vaan köyhä maanviljeliä ja
kauppias; mutta minulla on sydän. Sinä olet aina puhunut minulle ja
kaikille meille muille ystävällisesti, etkä niinkuin muut sahibit. Me
tunnemme sinun veljeksi. Sinä olet antanut meille lahjoja, vaikka emme
niitä tarvinneet. Ainoa lahja, jota sinulta toivomme, on, että kun
pääset vaarallisen matkasi päähän, lähetät meille tiedon kuinka voit.
Olemme murheissamme kun jätät meidät.
Nämä kunnon vanhuksen sanat liikuttivat minua ja vastasin toivovani,
että kerran saan palkita hänelle hänen ystävyytensä minua kohtaan. —
Pihalla koko suuri väen paljous jätteli minua hyvästi, miehet kätellen
ja naiset poskelle taputtaen sekä _niku tsa_ (käyköön hyvin)! lausuen.
— Nämä ovat tavallisia hyvästijättötapoja ystävälle, joka kauvaksi
matkustaa.
Joukon etevimmät taluttivat minua alkumatkaan kädestä, ja
jyrkkää, kapeata, kallioon hakattua polkua pitkin kuljettiin nyt
_Khongur_-sillalle, kuun vaaleasti paistaessa. Toimitin saattajani
nyt palaamaan. He tarttuivat jalkoihini ja sormiini ja sen tehtyään
peittivät käsin kasvonsa ja poistuivat toinen toisensa perästä. Vähän
etäämpänä tapasin vielä vanhan akan, joka itki, repeli tukkaansa,
heittäytyi maahan ja pyysi minun pitämään huolta pojastansa _Kahi'sta_,
joka oli ruvennut minun miehikseni. Samaa pyysi hänen miehensä, kunnian
ukko _Junia_; molemmat he olivat seuranneet vähän matkaa poikaansa.
"Missäs Kahi nyt on?" kysyin.
"Hän on vähän matkan päässä edellä päin", sanoi äiti.
Tosiaan niin olikin hän ja neljä muuta miestäni — kaikki yhdessä
läjässä maassa ja maan hulluna juovuksissa, mihinkään kykenemättöminä.
Kahin vieressä oli hänen setänsä _Dola_, joka oli yhtaikaa tulkki,
kantaja, Kahin palvelia ja maankuulu kokkia Hän oli siis semmoinen
pomo, ettei häntä ilman hyvää syytä, sopinut jättää tielle; mutta
samalla oli vaikea saada ja ottaa häntä ja Kahia nyt mukaan. Meidän
tuli näet Khongur-sillalla kulkea valppaan tiibettiläisen vartiaston
ohi niin, ettei se meitä olin-paikastaan muutaman sadan askeleen päästä
huomaisi.
Otin sittenkin kummankin lasiruusua sairastavan toisen toiselle, toisen
toiselle puolelleni ja niin mentiin mäkeä alas "Alanterin vauhtia",
ja kumma oli, ettemme suin päin syösseet elävän painon vaikutuksesta
jokeen, polku kun oli virran reunalla verrattain kapea.
"Sahib", sanoi vihdoin Kahi, "minä olen toisella kymmenellä; meillä
Shokalaisilla on villitty tapa semmoinen, että matkalle lähtiessä
pitää tyhjentämän kunkin sukulaisen ja tuttavan kanssa pikarin viiniä,
jos tahtoo pysyä hyvissä väleissä heidän kanssaan, ja sen vuoksi nyt
maailma tanssii minun silmissäni. Jospa vaan saisin pistää pääni
kylmään veteen!"
Täytin hänen toivonsa ja tein saman tempun Dolallekin, mutta seuraus
oli, että miehet vaipuivat rannalle niin sikeään uneen, etten luullut
heidän enään ikänä heräävän. Taivas peittyi pilviin. Hiljaa hiivin
sillalle ja kuuntelin. Ei ainoatakaan ääntä mistään kuulunut eikä
yhtään valon sädettä ollut missään. Menin edemmäksi. Silta ei ollut
yhtämittainen rannalta toiselle, sillä keskellä koskea oli pieni
pystypää kalliosaari, joka samalla oli silta-arkkuna ja sillanjakajana.
Menin kalliolta eteen käsin. Ei elävää, ei valoa missään, koski vaan
pauhasi. Yhtäkkiä kauhukseni huomasin sillan loppuneen, se oli revitty
ja muuan hirsi ja joku lankku heilui toinen pää vedessä, toinen sillan
raunioissa.
Palasin miesteni tykö ja kuiskasin, että meidän täytyy mennä oman
puoleista rantaa pitkin, koska Tiibettiläiset ovat sillan repineet.
Miehet kyllä selittivät sen mahdottomaksi, sillä kapeata polkua oli
muka mahdoton pimeässä päästä. Päätin kuitenkin lähteä, sittenkuin
pari miestä oli suostunut kantamaan kahta nukkuvaa toveriamme. Jonkun
matkaa kuljettuamme täytyi pysähtyä, sillä nukkuvat kumppanimme eivät
heränneet eikä heitä voitu enää kantaa eikä myös sillensä jättää.
Heidät täytyi siis sijoittaa pensaikkoon ja peitteillä verhottuina
jättää tuohon väliaikaiseen majaan makaamaan, kunnes tointuisivat. Itse
palasin Garbjangiin ja menin tri Wilsonin vieraanvaraiseen suojaan
levolle siksi kun päivä koittaisi, jolloin aioin miehineni lopultakin
päästä liikkeelle.