Nerpani-tie. — Liioteltuja kertomuksia. — Pitkä ampumamatka. — Ryöppyä
lisäksi. — Khai-sola. — Onnettomuuksien seuraus. — Tiibettiläisten
kiskomisia ja julmuuksia.
Kuuluisa Nerpani, "Vedetön polku", alkaa Giptin lähellä. Harvat
matkustajat ovat tätä tietä kulkeneet ja näiden harvojen kertomukset
ovat tältä tieltä muita pelottaneet.
Minä puolestani havaitsin tien paljoa paremmaksi kuin olin odottanut.
Olen kulkenut paljon vaikeampia vuoriteitä. Näitten kertomusten
mukaan olisi suuri osa tietä rakennettu rautatankojen nojaan
vuorenseinämiin; mutta niin ei ole asian laita. Paikoittain kulkee
tosin polku aivan rotkojen reunaa myöten, jossa ainoastaan suurilla
kustannuksilla saisi hakatuksi tien äkkijyrkkiin kallioihin. Tässä
onkin todella hakattu rautaseipäitä lujemmin tai höllemmin kiinni
vuoreen: ne ovat vaakasuorassa asennossa ja niitten päälle on ladottu
suuria kivilaakoja. Näin tehty polku kulkee usein- kin n. 600 metrin
korkeudessa virran yläpuolella ja on monin paikoin ainoastaan noin 30
senttim. leveä. Tottuneelle vuorenkulkialle ei tässä kuitenkaan ole
todellista vaaraa; mutta tie on väsyttävä ja yksitoikkoinen, sillä
Nerpani-vuori, jonka ulkoreunassa tämmöinen tie käy, on hajonnut
kolmeen vuorilohkoon, joita syvänteet erottavat. On hyvin hankalaa
kolme eri kertaa kavuta muutamia satoja metriä ylös ja taas alas noita
lukemattomia epämukavia rappuja myöden. Muutamat vuorensivut varsinkin
viimeinen Gulamlan puolella ovat ihan äkkijyrkkiä. Mutta ilman
korkonauloja jalassa ja sauvaa kädessä on niinkuin sanottu, tottuneen
vuorenkulkian siitä verrattain vaaraton vaeltaa.
Suurimpia korkeuksia tällä tiellä on Gipti-harju 2,600-1960 metriä. Kun
seuraa virran rantaa erään vuoren halkeaman kautta, katsoen kompassin
suuntaa 350°, on komea näkemys erään mahtavan gneisivuoren ylitse, joka
kohoaa huipuksi _Nejangar_-vuoren länsipuolella. Tämä kummallinen,
linnoituksen muotoinen vuori kohoaa siinä, missä Nejangar-joki laskee
Kaliin ja jota alkuasukas- ten kielellä sanotaan nimellä _Ladjekut_.
Tähän leiriydyimme.
Auringon laskun aikaan nousi kova hälinä leirissä, kun muutamia
villivuohia näyttäytyi vuorilla.
"Pyssynne, sahib, pyssynne! Ampukaa!" huusi koko leirin väki.
Otin pyssyni ja seurasin huutajia muutaman sadan askeleen päähän
leiristä, mutta ammuttavaa ei näkynyt missään.
"Tuolla, tuolla!" kirkui joukko ja osoitti vuorelle Kalin toisella
puolen, ainakin 400 askeleen päässä meistä.
"Liian kaukana."
"Ei ensinkään, sahib, ampukaa vaan," pyydettiin hartaasti.
Asetin tähtäimen 460 askeleen varalle ja laukasin. Samassa rupesi
penger penkereeltä vieriämään alaspäin villivuohi, joukkoni suureksi
riemuksi. Se liukui yhä alemmaksi rinnettä pitkin, kunnes saapui
pensaisiin asti ruohostolle, josta aikain kulku kävi hitaammin, sitten
siirtyi se matalien puiden päällitse painaen ne taipumaan. Vihdoin
sattui tuo norja ja kevyt ruumis isompaan puuhun, heilui vähän aikaa
sen oksissa, lakkasi liikkumasta ja saalis oli kiinni.
Kirveet otettiin esille ja pari suurta puuta kaadettiin sillaksi
kohisevan Kalin yli. Muuan miehistä lähti puuta myöden vapertelemaan
toiselle rannalle kuolon hiljaisuuden vallitessa katsojien kesken. Hän
oli juuri pääsemäisillänsä ylitse, kun samassa kuului ryskäys: siltapuu
katkesi, mies putosi jääkylmään veteen, parkui pahasti tavoitellessaan
siltapuun oksaan kiinni. Toinen mies syöksyi apuun, mutta kun virta
samassa käänsi puun, putosi hänkin veteen. Koko seura säikähtyi ja
vasta hetken päästä kuivalla oliat älysivät ruveta vetämään puuta
rannalle ja niin pelastettiin veteen pudonneet.
Tie seuraavaan leiripaikkaamme kulki ensin kapean ja syvän alhon
lävitse. Etäällä näkyi suoraan edessämme komea vesiputous. Tie nousi
2,000 metristä n. 2,300 metrin korkeuteen, ja väsynyt vaeltaja sai
sitten astuskella rautasauvojen päälle vuoren kylkeen rakettua polkua
myöten, jopa taas vähän laskeutuakin kulkeaksensa melkein tasaista
tietä _Malpa_-virralle asti. Nepalin puolella Kalin takana oli
kasvullisuus runsas, jota vastoin se Kumaonin puolella oli köyhää
tahi ei kasvullisuutta ollut ollenkaan. Etäämmällä oli toinen komea
vesiputous.
Polku kävi nyt tavattomien kallionlohkareitten välissä jyrkkää
rinnettä ylös 2,400 m. korkeuteen. Mieleni oli niin kiintynyt
jättiläissuuruisiin lumihuippuihin, viehättäviin vesiputouksiin ja
autioon maisemaan, että kokonaan unohdin matkan vaikeudet ja vaivat.
Alastomilla kunnailla ja kallioilla tuli tie äkkiä hiekka- peräiselle
niljakkaiselle maalle, kulki sikin sokin puiden ja pensastojen varjossa
laskeutuen 2,000 metriin, ja aivan lyhyellä matkalla taas kohoten 2,400
metrin korkeuteen. Tässä oli leiripaikka _Lahmari_. Ennen muinoin
kulki tie vuoren korkeinta kamaraa myöden ja tottunutkin vuorenkulkia
tarvitsi koko päivän päästäksensä lähteeltä toiselle. Siitä nimi
Nerpani: _vedetön_.
Polku loppui tässä, ja vasten tahtoaan sai vaeltaja aika kylvyn, joka
läpikotasin kasteli, ellei ollut sateenvarjoa tai sadetakkia. Ryöppy
syöksyy korkealta 30-40 askeleen matkalla, jolloin tie muutenkin on
kapea ja liukas; putouksen nimi sanottiin olevan _Takti_. Tie parani
nyt yhä eikä tarvinnut kavuta jyrkkiä kallioita ja porrakkeita pitkin.
Lahmarista lähtein tie nousi 2,850 m. korkeuteen, mutta laskeutui
taas vähän, kun tultiin _Buddi_-virralle, joka on Kalin lisäjoki.
Siinä on komea koski ja lähittyvillä oli vuoreen tehty luola, jossa
Shokalaiset ja Tiibetiläiset matkoillaan majailevat. Vuoren rinteellä
oli huimaavassa korkeudessa kylä (nimeltä Buddi), jossa näkyi
kahden ja kolmen-kerroksisia rakennuksia. Kylän ylä ja alapuolella
luikerteli tie _Khai-Lek_-solan huipulle. Kompassi suunnassa 170° näkyi
_Namjun_-huippu, joka on niin korkea, että sen sanotaan näkyvän aina
Almoraan asti.
Ihmettelyn ja ihastuksen huuto pääsee vaeltajalta silmäillessään
jyrkältä tieltänsä taakseen ihanaan Kali-laaksoon, joka kumpuineen,
laaksoineen ja pilviä piteleville huippuineen on siinä silmäin edessä.
Khai-Lek-solassa molemmat aneroidit osoittivat olevamme 3,326,40 m.
korkeudessa. Olimme melkein tasaisella penkereellä. Muuan Buddin
rikkain kauppias, D. Bura, oli tänne laittanut pienen markkinapaikan,
jossa puraksia, suolaa, villoja y.m. Tiibetin tavaroita ostettiin ja
vaihdettiin.
Vasemmalla tien vieressä oli vuoressa suuri luola, joka oli varustettu
kaikenlaisilla mukavuuksilla seutukunnan — ylkämiehiä varten.
Tällaisia huoneita sanotaan heidän kielellään nimellä _rambang_, ja
on se ikivanha shokalais-laitos, josta tuonnempana saan tilaisuutta
puhua. Tässä solassa niinkuin kaikkialla muuallakin oli rukouslippuja
tangoissa, olipa myös soitinkello.
Sadoittain ihmisiä istui litteillä savikatoilla, sääret ristissä,
katselemassa kun tulimme Garbjangiin, ja joku tusina seurasi muassamme
kylän toiselle puolen, johon minua varten oli pystytetty suuri
teltta. Tämä oli tapahtunut pundiitti Gobarian veljen toimesta, jolle
pankkiirini Anti Ramsah Almorasta oli edeltäpäin ilmoittanut minun
tulostani.
Olin nimittäin, tosin vasten-mielisesti, suostunut Almorassa
tallettamaan rahasumman, josta sain vekselin Garbjangiin pundiitti
ja kauppias Gobarian lunastettavaksi. Onnettomuudeksi oli Gobaria
matkoilla enkä siis saanut vekseliäni rahaksi. Täytyi lähettää
pikakulkian häntä hakemaan, mutta se vei aikaa ja oli vaarallista,
sillä minun sangen huolellisesti salattu matkasuunnitelmani joutui
tällä aikaa tiibettiläisten viranomaisten tietoon. Sen lisäksi en
millään keinoin saanut luotettavia apumiehiä matkalleni. Ja päälle
päätteeksi satoi joka päivä lunta, joka teki solat niin mahdottomiksi
kulkea, että pelkkä mies ilman mitään kantamusta töin tuskin saattoi
niistä lävitse päästä. Kaiken tämän johdosta päätin viipyä jonkun
päivän Garbjangissa ja hankkia samalla apumiehiäni varten suuren
teltan, jos nim. joskus niitä saisin; tälläkin keinoin ehkä saisin maan
asukkaita suosiollisemmiksi itseäni kohtaan.
Paljon vaivaa apuväen hankkimisessa minulle näki methodisti
lähetyssaarnaaja tri H. Wilson; mutta vaikka hän onkin hyvissä väleissä
seutulaisten kanssa, olivat hänenkin yrityksensä turhia, sillä
Shokalaiset tuntevat Tiibettiläisten hirvittävät julmuudet. Vielä
viime vuosinakin on Intian hallitus saanut omilta virkamiehiltään
kertomuksia niistä kamalista hirvityksistä, joilla Tiibettiläisten
virastot ovat piinanneet Englannin alusmaan puolella vangitsemiansa
Englannin alamaisia. Muutamat väkivaltaisuudet, joita laama-papit
ovat harjoittaneet Englannin alamaisia kohtaan, ovat aivan
kammottavia, ja täällä kulkeneet Englantilaiset ovat kiukussaan
Englannin virastojen heikkoudesta, jotka tuollaista eivät voi estää
tapahtumasta. Niin kelvottomia ne tosiaan ovat, että _Jong Pen_
Taklakotista Tiibetistä lähettää Intian hallituksen suostumuksella
joka vuosi sotamiehiä nostamaan veroja Englannin alamaisilta Englannin
alueelta, ja Shokalaisten täytyy maksaa sekä maaveroa että tullia y.m.
maksoja, joita Tiibettiläiset heiltä kiskovat. Vähimmästäkin syystä
Tiibettiläiset tällöin pistävät heitä kiinni ja piinaavat, sakottavat
tai ryöstävät heiltä tavarat. Matkallani näin Shokalaisia (Englannin
alamaisia), joita Tiibettiläisten viranomaisten käskystä oli silvottu.
Äskettäin uhattiin viedä t:ri Wilsoniltakin hänen tavaransa, hän kun
on perustanut sairaalan vähän matkan päähän Garbjangista, ja vielä
pahempiakin luvattiin hänelle, ellei hän heti täyttäisi Tiibettiläisten
rahavaatimuksia. Mutta luottaen pyssyynsä ja moniin palvelioihinsa hän
kieltäytyi ja kertoi asian hallitukselle. Hänen rohkea käytöksensä
päästi hänet tällä kertaa pulasta, sillä Tiibettiläiset ovat yhtä
pelkuria kuin julmia.
Esimerkkinä Tiibettiläisten julmuudesta mainittakoon pari vuotta sitten
sattunut tapaus. Shokalaiskauppias oli mennyt rajan yli kesällä,
niinkuin tavallinen tapa on, myymään tavaroitansa markkinoilla. Siellä
hän joutui riitaan toisen Shokalaisen kanssa, joka samoin oli Englannin
alamainen. Kun Tiibettiläiset tiesivät edellisen rikkaaksi mieheksi,
ottivat he äsken mainitun riidan teko- syyksensä, pistivät miehen
kiinni, tuomitsivat hänen suureen sakkoon ja määräsivät rangaistukseksi
200 kepiniskua. Kauppias näytti syyttömyytensä ja osoitti olevansa
Englannin alamainen. Mutta turhaan, Jong Pen tarkasti itse, että
määräykset täytettiin, sekä käski lisäksi miestensä hakata poikki
onnettoman kädet. Kaksi sotamiestä sai tämän toimen tehdäksensä ja he
veivät hänen surmapaikalle.
Mutta Shoka-kauppias oli väkevä mies. Haavoitettuna ja
puolikuolluksissa onnistui hänen voittaa teurastajansa ja päästä
pakoon. Heti lähetettiin ratsumiehiä häntä takaa ajamaan; ammuttuaan
häntä polveen, ottivat nämä hänen kiinni ja rääkkäsivät säälimättömästä
sekä musersivat vihdoin hänen sormensa kahden suuren kiven välissä.
Sitten raastettiin hän laama-tuomarien eteen ja — mestattiin. Asiasta
hankki Almoran komisarjus tarkan tiedon, kuulusteli todistajat ja
lähetti koko tapauksesta laajan kertomuksen Intian hallitukselle
pyytäen ankaria toimen-piteitä Tiibettiläisiä vastaan. Mutta vaikka
oli päivän selvästi todistettu, että uhri oli Englannin alamainen, ei
Intian hallitus tehnyt koko asiassa yhtään mitään.
Samana vuonna, 1896, luutnantti Gaussen metsästysretkellään
Lippu-solasta Tiibetin alueelle yrittäessään, joutui miehineen ja
palvelioineen Tiibetin sotilasten käsiin ja hänet rääkättiin ja
haavoitettiin pahasti. Rajalle lähetettiin silloin eräs Almoran virka-
mies Larkin. Tämä rehellinen, oikeudentuntoinen ja Shokalaisten
kunnioittama mies sai, ainakin ajaksi, Tiibettiläisten vääryydet
lopetetuksi, ja Jong Pen Taklakotista kutsuttiin vastaamaan monista
konnuuksistansa. Hän kieltäytyi. Mutta herra Larkin lähetti sanan,
että hänen täytyy tulla ja että Intian hallituksen edustajan kanssa
ei nyt leikitellä. Ja Jong Pen tuli kiireesti lumisen Lippu- solan
yli laamoineen ja upseereineen. Vapisten ja maahan kumartaen astuivat
Tiibettiläiset Englantilaisen telttaan. Koko tästä kohtauksesta olen
minä saanut täydellisen kertomuksen siltä sivistyneeltä Shokalaiselta,
joka tässä tilaisuudessa oli tulkkina. Herra Larkin pakotti
Tiibettiläiset korvaamaan kaikesta, mitä olivat väkivaltaa tehneet sekä
lupaamaan vastedes parannusta, ja velvoitti heidät luopumaan veron
kannosta ja Tiibetin lain käyttämisestä Englannin alueella. Lopuksi
piti hän heille pitkän nuhdepuheen.
Seuraavana vuonna, 1897, jolloin minä niillä mailla olin, oli Larkinin
seuraaja peruuttanut monia edeltäjänsä toimen-piteitä, herra L:n kun
oli saamansa ohjeen mukaan täytynyt äkkiä palata Almoraan. Kun tällöin
Jong Pen kutsuttiin Almoraan vastaamaan, ei hän tullut itse, vaan
lähetti sijaisen, ja seuraus oli, että Shokalaiset taas saavat maksaa
Tiibettiläisille veroa.
Olen maininnut nämä harvat tosiasiat monien joukosta osoittaakseni,
miksi alkuasukkaat eivät halunneet lähteä minulle seuralaisiksi
Tiibettiin, vaikka tarjosinkin heille korkean palkan. Vaikka minä
sitten sainkin kärsiä niin paljon, kun Shokalaiset minun jättivät, en
heitä kuitenkaan saata siitä soimata. He ovat olevinansa Englannin
alamaisia, mutta todellisuudessa he näkevät Tiibettiläisten olevan
heidän herrojansa, eikä heitä Intian hallitus suojele näiden
kiskomisilta ja julmuuksilta. Kuinka sitten saattaisi vaatia heiltä
uskollisuutta Englannin etuja kohtaan! Shokalaiset eivät luonnostaan
ole petollisia, mutta heidän asemansa pakottaa heitä suojelemaan
itseään ja omaisiaan keinoilla millä hyvänsä. Jos näitä rehellisiä ja
hyväluontoisia vuorelaisasukkaita kohdeltaisiin oikein, tulisi heistä
uskollisia ja luotettavia alamaisia.