Rukoileminen tuulen voimalla. — Valokuvaaminen vaikeissa oloissa.
— Ikävä yö. — Kuivatessa. — Kaksi naislähetyssaarnaajaa. — Heidän
hyödyllinen toimensa. — Hauska päivällinen. — Intoisan miehen
teekutsut. — Masentavia tietoja. — Jyrkkä nousu. — Minua sanotaan
Apinaksi. — Hukkaan käytetty aika ja vaiva.
Ehtiäkseni _Shoska'an_ täytyi minun nousta vielä toistakymmentä kilom.
melkein yhtä jyrkkää tietä kuin Pungoon.
Shokalaisilla on kummallinen tapa rukoilla tuulen voimalla, tämän tavan
ovat he luultavasti ottaneet Tiibettiläisiltä. Tiibettiläiset, joilla
on ankarampi uskonto, käyttävät sekä vettä että tuulta pyörittämään
rukouskoneitaan. Tämä yksinkertainen laitos on tämmöinen. Muutama
kangaspala, tavallisesti valkoinen, mutta toisinaan myös sininen tai
punainen, kiinnitetään toisesta päästä köyteen, joka on pingotettu
tien tahi solan yli. Kun Shokalainen ensi kerran kulkee jostakin
solasta, leikkaa hän aina vaatepalasen ja ripustaa sen tuohon köyteen
niin että se leijaa tuulessa. Samaten, jos hän ostaa kangasta uuteen
pukuun, repii hän siitä palasen ja ripustaa tämän rukouslipuksi. Niin
kauvan kuin se liikkuu, on siinä rukousta. Näitä lippuja kiinnitetään
koppeihin, seipäisiin talli puitten oksiin, ja autioilla vuorilla on
määrätyt pensaat tahi puut täynnä näitä uskonnollisia esineitä. Muuten
näkee tuollaisia pieniä lippuja melkein joka shokalaistalon katolla,
heidän rukoushuoneissaan sekä heidän kyliensä ulkoporteilla.
Pysähdyin _Titela_ nimiseen daramsallaan 4-5 kilom. shokalaiskylän
yläpuolella. Ilma oli jo monta päivää ollut uhkaavaista ja toinen
sateenkuuro toisensa perästä oli illan kuluessa päällemme tulvaillut.
Paljon oli minulle työtä karttunut. Olin päättänyt valmistaa monet
matkalla ottamani valokuvat, joka työ on sanomattoman ikävää näin
vaeltaissa. Saatuani esille kaikki tarpeet ja valmistettuani erilaiset
liuvokset, aloin laittaa vajaa ihan pimeäksi. Etupäässä tarvitsin vettä
ja sitä oli enemmän kuin kylliksi tässä kurjassa hökkelissä. Olin juuri
saanut puolen tusinaa kuvia levylle ja iloitsin niitten onnistumisesta,
kun tuuli kiihtyi ja sadetta rupesi tippumaan päähäni daramsallan
rikkinäisestä katosta. Olisi ollut liian suuri vaiva muutella pöytää,
liuvoksia ja kaikkea muuta. Sitä paitsi olin niin työssäni kiinni,
etten antanut tuommoisten pikkuasioitten itseäni häiritä. Kärsin
sentähden tuota epämukavuutta. Muutin alinomaa asentoa, mutta siitä
seurasi vaan, että sade vuorotellen tippui selkääni, sääriini tahi
hartioilleni. Se valui virtana ja katto vuoti niin, että olisin yhtä
hyvin saanut seisoa ulkonakin. Istuin jalat vesilätäkössä, eikä
löytynyt kuivaa paikkaa, johon olisin kättäni laskenut. Onneksi olivat
laatikkoni vedenpitäviä, muuten olisivat koneeni ja levyt menneet ihan
pilalle.
Minun täytyi jättää työni vaikka se olikin harmillista. En voinut
muuta kuin mennä maata. Helpommin sanottu kuin tehty! Huopapeite oli
läpimärkä. Koetin sitte maata veden pitävän öljykankaan alla, mutta
olin mielestäni tukehtua ja annoin sentähden kankaan Khanden Singille,
joka kääriytyi siihen ja oli heti unen helmoissa. Väsyneenä ja
tyytymättömänä kiipesin pankolle ja sain vihdoin uneen kiinni.
Heräsin aamulla pureva kipu varpaissa. Olin maannut suullani ja
oikaissut jalkani nukkuessani. Kauhukseni näin toisen jalan olleen
hopeakylvyssä ja toisen kiinnittävässä liuvoksessa, jonka olin
unohtanut tyhjentää suuriin selluloosa-astioihin.
Aamulla kuivasin valokuvauskapineeni ja vaatteeni auringossa. Me itse
istuimme auringon paahteessa kuivaamaan ja lämmittämään viluisia
jäseniämme, pukeutuneina "dotiin" (suuriin vöihin, joita Intian
alkuasukkaat käyttävät).
Sillä aikaa kävi luonani monta Shokalaista pyytämässä lääkkeitä ja
kauppaamassa kotimaisia tavaroitaan. Eräs soma tyttö, jolta ostin
muskuseläimen hampaista tehdyn kaulanauhan, pyysi minua parantamaan
hänet kaulapaiseestaan; tämä tauti on näissä vuoriseuduissa hyvin
tavallinen. Sitten tuotiin luokseni lapsi, jolla oli pahalta löyhkäävä
paise vasemmassa korvassa. Toiset pyysivät parannusta vatsa- ja
maksakivuista, nämätkin taudit ovat hyvin tavallisia, ne kun ovat
seurauksia heidän väkijuoma-himostaan.
Saatuani kuulla, että _Sirkassa_, penikulman päässä täältä, asui
kaksi naislähetyssaarnaajaa, teki minun kovasti mieleni käydä heitä
katsomassa. He omistivat pienen kauniin majatalon (bungalowin) 2,640
metriä merenpinnan yläpuolella, sen sivussa oli toinen rakennus
kääntyneitä ja palvelioita varten. Alemmalle olivat he rakentaneet
sairaalan.
Neidet Sheldon, M.D. ja Brown vastaanottivat minut erinomaisen
kohteliaasti. Olen eläessäni tavannut monta lähetyssaarnaajaa, melkein
kaikista uskontunnustuksista ja maailman kaikilta kulmilta, mutta en
ole koskaan ennen tavannut kahta niin rakastettavaa, jaloaatteista ja
samalla niin ahkeraa naista kuin nämät, jotka nyt niin ystävällisesti
minut vastaanottivat.
"Olkaa hyvä, käykää sisään, herra Landor!" sanoi neiti Sheldon
miellyttävällä ameriikkalaisella murteellaan, sydämmellisesti kättäni
pudistaen.
Alkuasukkaat olivat minulle kiittäneet tämän naisen hyviä töitä.
Huomasin, että hän hyvin ansaitsi nämät kiitokset. Yöt päivät oli
hän valmis kaikkia auttamaan, ja hänestä kerrottiin niin monta
ihmisrakkaudesta lähtenyttä työtä, etten niitä voi tässä lähemmin
kertoa. Eräs hänen arvokkaimmista ominaisuuksistaan on hänen
erinomainen hienotunteisuutensa, ominaisuus, jonka en ole huomannut
olevan niin tavallista lähetyssaarnaajissa yleensä. Alkuasukkaat eivät
väsyneet kiittämästä hänen kärsivällistä, ystävällistä käytöstään
Shokalaisia kohtaan, hänen hyvää sydäntään ja ihmeteltäviä parannuksia,
joita hän on sairaissa vaikuttanut. Eräs Shokalainen kertoi, että oli
hyvin tavallista, että neiti Sheldon antoi pois koko ruokavarastonsa ja
kaikki vaatteensa, jääden itse puille paljaille, mutta oli erinomaisen
onnellinen siitä, että oli saanut tehdä hyvän työn.
Tähän on lisättävä, että hän on erittäin vaatimaton. Ei hän sanaakaan
maininnut itsestään ja omista teoistaan. Ollen näissä seuduin
tienraivaajana, on hän varmaankin alussa saanut kokea monta vastusta.
Mutta nyt hänen vaikutuksensa Shokalaisiin on erinomaisen suuri. Samaa
on sanottava neiti Brownista, joka kaikin puolin on neiti Sheldonin
arvokas toveri. He ovat verrattain lyhyessä ajassa täydellisesti
oppineet Shokalaisten kielen ja puhuvat sitä yhtä sujuvasti kuin
Englantia, ja täten he vielä enemmän ovat voittaneet alkuasukkaitten
rakkautta.
He pyysivät minua ystävällisesti päivälliselle: "On sunnuntaipäivä,"
sanoi neiti Sheldon, "ja kaikki meidän kristittymme ovat päivällisillä
meillä. Ette suinkaan sitä pane pahaksenne." Vakuutin hänelle, että
tämä tulisi olemaan minulle erittäin hupaista.
Saavuin sinne määrätyllä ajalla. Talon verannalle oli levitetty
kauniita ja puhtaita mattoja, joille me, maan tavan mukaan, asetuimme
ristissä jaloin. Me kolme Eurooppalaista käytimme veistä ja kahvelia,
mutta alkuasukkaat söivät hyvin näppärästi sormin. Kääntyneitten
joukossa oli muutama Hintulainen, muutama Shokalainen, _Humli_ ja
tiibettiläinen vaimo. Kaikkiaan oli heitä kaksikymmentä ja vaikeata
oli missään löytää kristityltä, joilla olisi siistimpää ja siivompaa
käytöstä kuin näillä. He söivät hyvällä halulla ja puhuivat ainoastaan,
kun joku heitä puhutteli.
"Epäilen koskaan syöneeni päivällistä niin monen hyvän kristityn
kanssa," sanoin leikilläni neiti Sheldonille.
"He mielellään kuuntelisivat, jos te hyväntahtoisesti kertoisitte
heille jotain matkoiltanne, jollette ole liiaksi väsynyt ettekä pahastu
pyyntöäni."
Neiti Brownin tulkitessa kerroin heille nyt muutamia seikkailuja
oleskelustani Ainukansassa, ja harvoin on minulla ollut tarkkaavampaa
kuuliakuntaa. Kun lopetin, tervehtivät kaikki minua kunnioittavasti ja
eräs vanha kääntynyt gurkhasotilas kätteli minua hartaasti.
"Älkää pahastuko, herra Landor," sanoi neiti Sheldon. "Niinkuin näette,
kohtelemme me meidän kristittyjämme samalla tavalla kuin toisiamme."
"Siitä en ensinkään pahastu, minä päinvastoin iloitsen siitä."
Englantilais-intialaiset alentuvat harvoin kättelemään alkuasukkaita.
Heitin jäähyväiset ja pyysin naiset seuraavana päivänä luokseni teetä
juomaan.
Iltapäivällä tulivat vieraani. He olivat tuskin ehtineet telttaani, kun
kauhukseni muistin, ettei minulla ollut kuppeja, vateja eikä lusikoita.
Minulla tosin oli vähän teetä, mutta en kuolemakseni muistanut missä
laatikossa sitä oli.
Neiti Sheldon huomasi heti asianlaidan ja otti sen hauskalta puolelta.
Kääntyen ystävättäreensä sanoi hän iloisesti:
"Eikö herra Landor sinusta muistuta tuota intoisaa herraa, joka
matkusti täällä viime vuonna?"
Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän, mitä oli sanonut ja me
pyrskähdimme kaikki sydämmelliseen nauruun.
"Nähkääs, herra Landor," sanoi nyt neiti Brown, "me älysimme heti,
ettei teillä ollut semmoisia ylellisyystavaroita mukananne ja sentähden
toimme tänne omat kuppimme ja vatianne."
Minä hengitin taas helpommin.
"Sallitteko minun sen sijaan tarjota teille vähän suklaata?"
"Sepä hyvä!" huudahti neiti Sheldon. "Me pidämme enemmän suklaasta kuin
teestä. Emme ole pitkään aikaan saaneet suklaata."
Suuri, lähes 12 kiloa painava suklaalohkare tuotiin esille ja
Khanden Sing löi kirveellä siitä muutaman palasen. Veden kiehuessa
asettuivat naiset niin mukavasti kuin asianlaidat sallivat, kukin
kuormasatula-laatikolle.
Näistä pikkuvastuksista huolimatta menestyivät pidot hyvin, sillä
naiset, jotka olivat epäilleet isäntänsä "intoisuutta", olivat tuoneet
mukanaan, ei ainoastaan kuppeja ja vateja, vaan myös lusikoita, kakkoa,
leipää, voita ja korppuja.
Ilma kävi taas sateiseksi ja kylmäksi. Ne tiedot, joita sain teitten
laadusta etäämmällä, eivät olleet juuri ilahuttavia.
"Polku on mahdoton," sanoi eräs vanha Shokalainen, joka juuri oli
palannut _Garbjangista_. "Lippu-sola, josta aiot mennä Tiibettiin, on
vielä suljettu, kun siellä on vielä paljon lunta. Ja sitten on _Jong
Pen_ Taklakotilainen, jota ei rangaistu siitä, että hän viime vuonna
ahdisti luutnantti _Gaussen'ia_, asettanut solan läheisyyteen 300
miestä estämään muukalaisia tunkemasta Tiibettiin. Ryövärijoukot — daku
— jotka tekevät Mansarovar- järven ympäristön epävarmaksi, näyttävät
tänä vuonna olevan lukuisammat kuin milloinkaan ennen."
"Täällä näyttää tulevan tointa kylliksi," ajattelin itsekseni.
Seuraava leiripaikkani oli _Shankula_, 2,215 m. merenpinnan
yläpuolella. Sinne saavuimme kuljettuamme suloisen vilpoista polkua
kauniin puiston läpi, jossa oli korkeita seetri- ja pyökkipuita,
siellä täällä lirisevä puro tahi vesiputous ja sadottain mustapäisiä,
valkopartaisia apinoita leikkien ja puusta puuhun hyppien.
Annoin pystyttää telttani joen rannalle. Päivä oli säteilevän kirkas.
Edessäni itäkoillisessa kohosi jättiläissuuruisia ja majesteetillisia
lumihuippuja. Laakso oli kapea enkä voinut erottaa lumiharjanteen
jatkoa. Mikä aihe tässä olikaan maalaajalle! Teki mieleni pysähtyä
ja ottaa esille värilaatikkoni ja piirustuskirjani. Huolimatta
aamiaisestani, joka jo oli tulella, kiipesinkin eräälle korkealle
kukkulalle, saadakseni laveamman näköalan. Nousin ensiksi niljakan
ruohon ja sitten liukkaitten kallioiden yli, eikä tämä suinkaan ollut
helppoa eikä vaaratonta. Mutta niin ahkerasti kiipesin, että yhtäkkiä
pääsin kukkulalle ja molemmat miehet, jotka minua seurasivat, jäivät
puolitiehen. Paikoittain oli minun kiipeeminen melkein pystysuoria
kallioseiniä ylös, jossa täytyi käyttää sekä käsiä että jalkoja.
Vaivoistani tulin kuitenkin runsaasti palkituksi, sillä näköala tästä
korkeudesta oli ihanimpia, mitä pyytää saattaa, ja tunnustan, että olin
mielestäni liian rohkea yrittäessäni paperille piirtämään silmieni
eteen aukeavaa näkemystä.
"Hupsu on," ajattelin itsekseni, "se, joka koettaa tätä kuvata! Mikä
maalaaja voisikaan näitä vuoria oikein kuviksi muodostaa!"
Tavallisuuden mukaan tein piirustuksen hyvin pikaisesti, mutta tuskin
milloinkaan on "hullun yrityksestä" ollut huonompaa seurausta, ja
ikuiset jättiläiset jäivät kuvaamatta.
Tyytymätönnä palasin taas alas, mutta tämä matka oli vaikeampi kuin
kiipeäminen ylöspäin. Yksikin harha-askel tai luiskahdus olisi helposti
saattanut maksaa henkeni, varsinkin äkkijyrkällä vuorenseinällä, jossa
täytyi pidellä kiinni kallionraoista ja vuorenheukaloista. Olin ylennyt
1,200 metriä leiristämme ja olin noussut lähes 4,000 metrin korkeuteen
yli meren-pinnan.
Kiipeämistäni oli sangen uteliaasti seurattu sekä omasta leiristäni
että Almoran komisarjuksen seurueesta, joka oli meidän lähittyvillämme
leiriytyneenä. Tämä se sitten hankki minulle alkuasukasten kesken nimet
_Khota Sahib_ (Pikku herra) ja _Langur_ (Apina), jota nimeäni vieläkin
mielihyvällä muistelen.
Pohjoisluoteesta eteläkaakkoon käyvässä suunnassa laskee Shankula
Kali-jokeen. Shankula juoksee sillä paikkaa, jossa sen yli mennään,
noin 2,540 m. korkeudessa lähellä _Gripl'iä_ vähän matkaa daramsallan
yläpuolella. Eilinen päivämatka oli käynyt tammi- ja pyökkimetsien
lävitse, jossa myös kasvoi punapuuta, bambua ynnä muita pensaita.
Kali, joka on noin 600 m. leiristämme, on Nepalin ja Kumaonin rajana.
Korkealta asemapaikaltani saatoin seurata sen vaahtoavaa kulkua
kymmeniä kilometriä, kun se ikäänkuin hopeaisena vyönä kiemurtelee
metsäseutuisen vuoriston halki.
Kun viimeinen päivämatkamme oli ollut verrattain lyhyt, jäi minulle
työaikaa suurempi osa päivää. Tähän asti olin pysähtynyt tavallisesti
daramsalloissa, tai jos ei niitä ollut, olivat mieheni minulle
tekaisseet pieniä mökkiä puunoksista ja matoista, joiden nopeassa
valmistamisessa paharilaismieheni olivat koko mestaria; näitä koppia
sanottiin Paharinkielellä _khakna_, Hindustanin kielellä _khöppi_. Sitä
paitsi oli minulla oma suojatelttaseni, joka tavallisissa oloissa oli
kylliksi riittävä.
Tätä yksinkertaista matkustamistapaa intialaiset virkamiehet eivät
kuitenkaan näyttäneet pitävän oikein sopivaisuuden vaatimusten
mukaisena. Telttain paljous ja suuruus on näiden arvon miesten mielestä
suurempi tai vähempi herruuden merkki. Minun telttani seisoi (noin 1
metrin korkuisena, parin metrin mittaisena ja toista metriä leveänä)
lähellä Almoran komisarjuksen kahta telttiä, jotka olivat avarat
ja kaksioviset. Mutta tämä herra seurueinensa ei ensinkään ollut
mielissään tällaisesta minun tuttavallisuudestani. Että sahib, jolla
oli kaksi telttaa, seurustelisi semmoisen sahibin kanssa, jolla oli
niin mitättömän pieni teltta kuin minulla, sehän oli vakava uhkaus
Britannian arvoa vastaan Intiassa!
Minua siis kohteliaasti pyydettiin vaatimattomasta majastani muuttamaan
arvokkaampaan asuntoon, jonka minulle toimitti "kunnan esimies" Lal
Sing, maakunnan "kruununvoudin" veli.
Kun minä näin olin noussut kunniassa ja arvossa kaikkein muiden kuin
omissa silmissäni, istuin kirjoittamaan kirjettä _Daily Mail'ille_; sen
tehtyäni menin päivälliselle herra G:n luokse ja vietin siellä hupaisen
illan.
Yö oli myrskyinen ja tuuli runteli rajusti minun telttaani. Menin maata
ja kääriydyin kameelinkarvaiseen vaippaani. Muutaman tunnin perästä
heräsin aika iskusta päälläni. Teltan keski- tanko oli nim. liukunut
paikoiltaan ja kaatui minun päälleni. Samalla rymähti koko telttakangas
maahan ja niin minä jouduin olemaan paljaan ja tähtikirkkaan taivaan
alla.
Jotakin valkeata liiteli ilmassa. Silmäilin sitä lähemmin ja
kauhukseni havaitsin, että minun Daily Mail-artikkelini ainoastaan
nyrkkipainossa painettuna nyt jo liiteli maailmaan. Hyppäsin ylös,
mutta nuo kymmenkunta ohutta paperilehteä pyörivät kuin hullut ilmassa,
niin että niistä ainoastaan noin pari kolme pelastui minun käsiini.
Muut liitelivät kuin keijukaiset, milloin yleten, milloin aleten ja
päättivät vaelluksensa arvattavasti Kalin pyörteiseen helmaan.
Aurinko nousi ja leirissä herättiin. Kaikki olivat kylmästä
köntistyneet. Otin tavallisen kylmän kylpyni ja sitä katsomaan
kokoontui joukko hämmästyneitä ja viluisia katselioita, jotka paksuissa
villavaipoissaan, kädet polvilla hykertelivät ympärilläni. Vähän päästä
saatiin telttakin ja niin oltiin valmiit lähtöön.