Raotit. — Liukas tie. — Taikausko. — Villien kotiin. — Valokuvaus. —
Asumuksia.
Olimme kulkeneet n. 125 kilom. kolmessa päivässä, ja koska miesten
jalat olivat käyneet aroiksi, saivat he levätä yhden päivän. Itse kävin
katsomassa villejä metsä-ihmisiä _rootteja_ eli _rajia_, niinkuin
he itsensä nimittävät. He asuvat monta penikulmaa metsien sisässä,
ja päästäkseni heidän lymypaikkoihinsa täytyi minun astua jyrkkää
rinnettä alas. Kuljettava tie oli erinomaisen liukasta, sillä se oli
kuivan ruohon ja männynneulasten peittämä. Minun täytyi riisua kengät
ja sukat, että pysyisin jaloillani. Muassani oli yksi Intialainen ja
eräs mies Askotesta. Tulimme alas pikemmin kuin olisimme tahtoneet ja
keksimme sitte pienen polun, jota seurasimme kunnes tapasimme miehen,
joka koetti piiloutua muutaman puun taakse.
Hän oli villin näköinen, alaston ja kampaamaton. Takkuinen tukka
ulottui hartioille asti, mutta parta ja viikset olivat ohuet. Hän
katseli meitä epäilevin silmin ja oli hyvin haluton näyttämään meille
tietä sinne, missä hänen heimonsa asusti. Hän oli raotti ja hänellä
oli kyllä hyvät syynsä, miksei hän tahtonut viedä meitä kotiinsa,
päättäen hänen sanoistaan oppaalleni: "Meidän tykönämme ei ole vielä
kukaan valkoinen mies käynyt, ja jos joku semmoinen tulee, täytyy
meidän kaikkien kuolla. Vuoren henget tulevat estämään teitä pitemmälle
pääsemästä, emme me. Te tulette paljon kärsimään, sillä raotteja
valvova henki ei päästä teitä meidän koteihimme."
Minä annoin hänelle rupian, jota hän käänteli ja punnitsi kädessään.
"Saatte tulla", mutisi hän, "mutta sitä te vielä kadutte. Teitä kohtaa
paljon onnettomuutta."
Hänen äänensä oli niin omituisen surullinen, ikäänkuin hän olisi ollut
haltioissaan sekä vaan lausunut jonkun salaisen olennon uhkauksia.
Sanansa vaikuttivat sinä hetkenä minuun voimallisesti, mutta seurasin
häntä kuitenkin parhaani mukaan, kun hän apinan ketteryydellä kiipesi
tavattomien kivilohkareitten yli pitkin tietämme. Tämä oli vaivalloista
kyllä, sillä meidän täytyi alinomaa hypätä toiselta kallionlohkareelta
toiselle, tahi kavuta kaatuneitten puitten yli. Polku kävi yhä
selvemmäksi ja luikerteli pian erästä kallionseinää ylös, joka
äkkijyrkkänä yleni syvästä rotkosta.
Me jatkoimme nousuamme, kunnes hikisinä ja hengästyneinä saavuimme
avaraan luolaan liuskakivi-vuoressa. Puoliympyrän muotoisella
ylennyksellä näimme täällä noin kaksitoista, melkein alastonta miestä;
muutamat istuivat kantapäillään, nojaten kyynäs-päitään polvia
vastaan, muutamat makasivat suullansa. Eräs poltti kuivatuita lehtiä
hintulaisella piipulla. Otin ryhmästä pika-valokuvan jolloin he
hämmästyksellä ja epäillen töllistelivät odottamattomia vieraitaan.
Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hyppäsi kaksi vanhempaa miestä ylös
ja kielsivät hurjilla liikkeillä minua tulemasta lähemmäksi. Siitä
huolimatta menin kuitenkin näitten tuimain ja vihaisten ihmisten luokse.
"Täällä ei koskaan ole ollut ketään muita kuin raotteja. Sinun täytyy
_pian kuolla_. Sinä olet suututtanut Jumalan" huusi eräs vanha mies
tulisella kiivaudella. Taivutetuin polvin ja koukkuselkäisenä työnsi
hän päätään minua päin, pui nyrkkiänsä ihan nenäni alla sekä pyöritteli
niitä ympäri ilmassa. Avattuaan ne silmänräpäyksesi, puristi hän ne
taas niin lujasti kiinni, että kynnet tunkivat kämmeneen.
Silmäkulmiaan tämä vanha raotti ei rypistänyt, vaan veti ne ylöspäin,
joten hänen sileään otsaansa tuli syvää uurteita, jotka suorina
viivoina ulottuivat toisesta korvasta toiseen. Hänen luonnostaan
leveät ja litteät sieramensa laajenivat ja nousivat niin, että
poskille muodostui kaksi syvää, nenästä lähtevää viivaa. Suu oli
auki ja alahuulen värähdys osoitti selvään, ettei mies paljon voinut
puhe-elintään hallita. Silmät, jotka alkuaan näyttivät olleen ruskeat,
olivat nyt värittömät, mutta sitä myöden kuin kiukkunsa kasvoi, kävivät
ne eloisemmiksi. Hän avasi ne selkiselälleen ja terät laajenivat,
vaikka aurinko paistoi häntä suoraan silmiin.
Muutama muukin osoitti tyytymättömyyttään samalla tavalla. Alutta
toiset, varsinkin kaksi nuorukaista, joilla oli surulliset kasvot,
maahan luodut suuret silmät ja tuuhea musta tukka, seisoivat
liikkumatta etäämpänä, nojaten päänsä oikeata olkaa vasten ja leukansa
käteen. Kasvojen piirteet olivat ihan tyynet, ei ainoakaan lihas niissä
liikkunut.
Eräs mies, jolla oli eriskummainen pää ja näytti olevan mongoolin ja
neekerin sekarotua, tyyntyi ensiksi koko joukosta. Läpitunkevasti,
mutta samalla epävakavin katsein vävähtävillä kasvoillaan, tarkasti
hän minua tarkemmin kuin kukaan muu oli tehnyt ja näytti vakuuttavan
heille, etten ollut tullut tekemään heille mitään pahaa. Hän viittasi
muille, että he lopettaisivat uhkauksensa, istahti, jalat ristissä
allansa, ja kehotti minua tekemään samoin.
Kun kaikki olivat levollisina istuneet, otin taskustani hopearahoja
ja annoin jokaiselle yhden, paitsi eräälle, jonka kasvoissa tahdoin
tutkia kateutta sen alkuperäisimmässä muodossa. Minä pidin häntä
tarkoin silmällä ja näin hänen pian synkkänä menevän etäämmälle. Muut
olivat nyt verrattain levolliset. Heillä näkyi; olevan synnynnäinen
taipumus surumielisyyteen, enkä kaikista ponnistuksista huolimatta
saanut heitä muutakuin heikosti hymyilemään. He käänsivät ja väänsivät
rahaansa sormiensa välissä, vertailivat niitä toisiinsa ja näyttivät
tyytyväisiltä. Kadehtia piti päätään toisista poiskäännettynä, eikä
ollut näkevillään mitä tapahtui sekä alkoi, halveksivan näköisenä,
kurkkuäänellä laulamaan surullista säveltä. Kun hän oli saanut
tarpeeksi kärsiä, annoin hänelle kaksi rahaa yhden sijasta ja nytkös
hän tyytyväisenä irvisteli.
Koetin sitten valokuvata heitä, mutta he katselivat konettani
epäluulolla ja kun valokuvatessani eri ryhmiä levy toisensa perästä
tuli näkyviin, hypähtivät he peljästyneinä joka kerta kuin jänne
napsahti.
"Jumalat suuttuvat sinulle _tuosta_," sanoi eräs raotti, osoittaen
valokuvauskonettani "jollet anna meille suurta valkoista rahaa." Käytin
tilaisuutta hyväkseni ja lapasin heille kaksi "suurta rahaa", jos
veisivät minut mökkeihinsä, jotka olivat muutama sata askelta alempana
kallionseinässä kuin kotkan pesät; mutta silloin heidän tulisi antaa
minun ei ainoastaan nähdä, vaan myös koskea ja saada selitys kaikkeen
mitä tahdoin.
He suostuivat ja me aloimme kiivetä alas äkkijyrkkää polkua, joka vei
heidän mökkeihinsä. Sekä naiset, jotka kuultuaan vieraan saapuneen ja
olivat kiivenneet sinne ylös katsomaan, että miehet auttoivat meitä
alaskavutessamme. Pitäen toinen toistamme kädestä, luisuimme nyt kaikin
yhdessä jonossa kovempaa vauhtia, kuin juuri olisimme halunneet,
kallionjyrkännettä alas. Muutaman kerran kompastui joku alkuasukkaista
tai minä itse ja olimme vetää kaikki muut kanssamme alas syvyyteen,
naisten huutaessa niin että kaikui vuorissa ympärillämme. Tuntui
sentähden hauskalta kun saavuimme mökkeihin virran rannalle. Nämät
mökit olivat sanomattoman kurjat. Seinät olivat palmikoiduista oksista,
ja kattona oli heiniä. Ne olivat rakennetut pitkin vuorenseinämää ja
olivat lähes kolme metriä pitkät, jaetut kahteen huoneeseen, joissa
kummassakin asui yksi _perhe_. Huonekaluja ei ollut ja talouskapineina
oli muutama astia alkuperäisintä lajia. Siellä näki puukuppeja,
joita terävillä kivillä oli puukappaleesta koverrettu, uusimmat
oli tehty huonoilla intialaisilla veitsillä. Heidän maanviljelynsä
työkapineineen oli aivan alhaisella kannalla. Ruokavaransa säilyttivät
he verkkopusseissa. Heidän parhaana ravintoaineenaan ennenaikaan oli
virrasta saatu kala, villieläinten liha ja kasvien juuret. Mutta nyt he
jo nauttivat leipääkin ja samoinkuin muutkin villit kansat rakastavat
he väkijuomia. Raottien mökit olivat sisäpuoleltaan niin yksinkertaiset
ja tyhjät, että siitä tuskin tarvitsee kertoa, ja löyhkää, joka niistä
lähti, ei saata sanoin kuvata.
Eräässä mökissä, johon astuin, oli naisia ja miehiä kyyristyneinä
tulen ääressä. Naiset kantoivat hopeasormuksia ja kaulassa lasihelmiä;
miehillä oli tuskin muuta päällään kuin korvarenkaat. Yhdellä ainoalla
oli pieni vyö uumansa ympäri. Naisilla oli lanteilla ohut vaatekappale
intialaista kangasta, Askotesta ostettu.
Kun lähemmin tarkastin heidän kasvojansa, huomasin että monet
piirteet niissä ilmaisivat etäistä mongoolilaista alkuperää, mutta
niiden toisin muodostumiseen on vaikuttanut ilmasto, maanluonto ja
todemmukaisesti myös muitten kansojen kanssa tehdyt avioliitot.
Raotit ovat sangen alhaista rotua, niinkuin tähän liitetyistä kuvista
näkyy. Naisten pääkallot olivat erinomaisen pienet, otsa matala, ja
vaikka lie näyttivät ihan järjettömiltä, huomasin kuitenkin että he
olivat jotenkin älykkäitä. Heillä oli ulkonevat poskipäät, nenä oli
pitkä ja litteä sekä leveä ja pyöreäpäinen niinkuin mongoolien. Leuka
oli enimmäkseen pyöreä ja hyvin taappäinen. Huulet ohuet ja kiinni,
suupielet ylösvedetyt. Alaleuka oli sangen lyhyt ja soukka, yläleuka
oli sitä vastoin suhteettoman suuri pääkallon suhteen. Korvat, suuret
ja ulkonevat, saattavat kuulla kaukaisiakin ääniä.
Miehillä oli kauniimmat päät kuin naisilla. Otsa korkeampi ja leveämpi,
nenä muuten samallainen kuin naisillakin, mutta lyhyempi, leuka ei
juuri yhtä paljon taaksepäin, koko alaleuka erinomaisen kapea, mutta
yläleuka suhteettoman suuri niinkuin naistenkin.
Raotit ovat epäilemättä sekarotua ja niissäkin harvoissa, joita
tapasin, oli niin suuria eroavaisuuksia, että oli vaikea selittää
niitten olevan samaa alkuperää. Kaikilla oli tuuhea, pikimusta
tukka, joka ei koskaan kasva yli tavallisen pituuden. Se ei ole
karkea luonnostaan, mutta tavallisesti niin likainen, että se
näyttää karkealta. Yleensä heidän ruumiissaan ei ole karvoja, paitsi
kainalokuopissa; viiksistä ja parrasta ei kannata puhuakaan.
Miehet pitävät jakauksen keskellä päätä, niin että tukka lankeaa kahden
puolen, mutta tuskin peittää korvia. Huomasin että nämät, samoin kuin
Ainu-kansakin, ajoivat hiuksensa pois neliön-muotoisesta paikasta,
keski kohdalla otsaa nenän ja tukan rajas’a. Naiset kampaavat sormilla
tukkansa ja kokoovat sen takaraivalle nutturaksi.
Kauniimmat tästä heimosta olivat hoikkavartaloiset, eivätkä olleet
liiaksi lihavia. He olivat sekä notkeita että jänteviä, jäsenet
sopusuhtaiset, ihon väri pronssiin vivahtava. Kaikesta likaisuudestaan
ja kurjuudestaan huolimatta viehättivät he minun taidemieltäni
varsinkin majesteetillisella ryhdillään. Huomasin että he hengittivät
hyvin tasaisesti ja säännöllisesti nenän lävitse, pitäen suutaan
tiukasti kiinni. Heidän jalkansa olivat siitä omituiset, että toinen
varvas oli kaikkia muita varpaita paljon pitempi, josta päättäen
he saattoivat käyttää varpaita sormina. Kämmenissä ei ollut yhtään
viivoja, kynnet olivat litteät, peukalot typistyneet ja viimeinen jäsen
aivan lyhyt.
Että raotit meidän päivinämme ovat ruvenneet käyttämään vähän vaatteita
ja koristuksia sekä hiukan muuttaneet elatustapaansa, on kokonaan
Askoten rajivarin ansio, joka pitää isällistä huolta alamaisistaan,
varustaen heitä kaikellaisilla ruokavaroilla. Ainoastaan joku
raotti on viime vuosina käynyt Askotessa, koska he ovat pelkuria ja
arkaluontoisia ja näyttävät tyytyvän yksinkertaisiin asumuksiinsa
_Khipulan_ metsissä, joita he pitävät omaisuutenaan. Kalastus ja
metsästys on heidän ainoa toimensa. Parhaimpana otuksenaan kuuluvat
he pitävän suurempaa Himalajan apinaa, vaikka minä omien huomioitteni
mukaan luulen heidän syövän kaikkea mitä saavat.
Yleensä luullaan, että raottilaiset naiset elävät tarkoin muista
erillään eivätkä saisi näyttäytyä vieraille. Että tämä väite on
perätön, näkyy parhaiten alla olevasta raottilaisnaisten valo- kuvasta,
jonka sain ottaa ilman että miehet sitä ensinkään vastustivat. Ile
ovat yleensä siveät, ja kuvani osoittaa, että jos raottilaismiehet
pitäisivätkin heitä kauniina, niin vieraan kumminkin olisi vaikea
löytää heidän piirteissään minkäänlaista kauneutta.
Heidän väkilukunsa on yhä vähenemässä, pääasiallisesti ja epäilemättä
siitä syystä, että sukulaisten välisiä naimisia suuresti suositaan.
Naiset eivät kuulu olevan hedelmättömiä, mutta paljon kuolee pieniä
lapsia. He hautaavat kuolleensa ja uhraavat muutaman päivän sen jälestä
ruokaa ja vettä vainajan hengelle.
En voinut saada mitään tietoja heidän häämenoistaan, taikka siitä
oliko heillä ensinkään semmoisia. Mutta sukulaisrakkaus oli heissä
voimallinen. He ovat taikauskoisia ja sekä pelkäävät että kunnioittavat
vuoren henkiä, aurinkoa, kuuta, tulta, vettä ja tuulia. En tiedä
onko heillä mitään jumalan-palveluksen muotoa. En ainakaan nähnyt
minkäänlaista rukouksen tahi uhraamisen merkkiä.
Raotit väittävät olevansa kuninkaallista alkuperää eivätkä taivu
minkäänlaisiin alamaisuuden-osoituksiin. He eivät kumarra ketään
eivätkä tervehdi muullakaan tavalla. "Muut kansat ovat velvolliset
tervehtimään meitä. Meissä on kuninkaallista verta, ja vaikka me vuosi
satoja sitte vapaasta tahdosta vetäysimme metsiin, olemme me kuitenkin
kuninkaitten jälkeläisiä."
Oltuani hetken aikaa näitten kuninkaallisten villi-ihmisten luona,
kävivät he levottomiksi ja epäileviksi. Olin käännellyt, tarkastanut
piirtänyt tahi valokuvannut kaikki heidän kapineensa, olin mitannut
kaikki, miehet ja naiset, jotka olivat siihen suostuneet, sekä maksanut
heille sovitun summan. Kun juuri olin sanomassa heille hyvästi, tuli
harmaahapsinen ukko taas luokseni.
"Sinä olet nähnyt raottien kodin. Olet ensimmäinen vieras, joka sen
on nähnyt, ja sinä saat paljon kärsiä. Jumalat ovat sinulle kovin
vihaisia."
"Niin", jatkoi toinen raotti osoittaen rotkoa, "joka tuota tietä astuu,
eikä ole raotti, häntä kohtaa suuri onnettomuus."
"_Kush puruani, sahib_!" (älä siitä huoli, mitä he sanovat, herra)
keskeytti hänet oppaani. "He ovat pelkkiä villejä, eivätkä ymmärrä
parempaa. En minäkään ole täällä ennen ollut ja saanen siis myös osani."
"Sinäkin saat paljon kärsiä," sanoi vanha raotti varmalla äänellä.
Raotit seisoivat ääneti ympärilläni minun asetellessani
valokuvauskonetta paikoilleen. Näin selvästi, että heidän mielestänsä
olin mennyttä miestä. He eivät vastanneet, kun jätin hyvästi, ja jos
olisin ollut vähänkin taikauskoinen, olisi varmaan heidän juhlallinen,
muumiankaltainen totisuutensa tehnyt minun levottomaksi.
Mutta koko tämä tapaus ja ukon sanat tunkivat elävästi muistooni vähän
aikaa tämä jälestä, jolloin sain kärsiä kaikki hornan tuskat ja joka
silmänräpäyksessä olin elävinäni uudestaan kaikki kuluneen elämäni
kokemukset.