Monikeinoiset tavaralaatikot. — Muona ja tieteelliset kapineet.
— Vaatteet ja jalkineet. — Lääkkeet. — Ensimmäinen päivämatka. —
Palveliat. — Kuinka tulin ottaneeksi uskollisen Khanden Singin
palvelukseeni. — Pithoragarh. — Naisfakiirit. — Hyvin tuuletettu
asumus. — Rajivari ja hänen väkensä.
Tiesin, että minun Naini Talista (1900 m. merenpinnan ja n. 17 m.
läheisen järven yli) täytyi kuljettaa kaikki matkakapineeni kulien
(miesten) selässä ja että ne sentähden oli jaettava saman-painoisiin
taakkoihin, kukin painaen noin 21 kiloa. Sälytin koneeni,
valokuvalevyni ja muut arat esineet lujiin laatikkoihin, joiden
rakenteen olin itse keksinyt.
Neljä tämmöistä laatikkoa oli tehty hyvin höylätyistä ja tarkasti
toisiinsa liittyvistä honkalaudoista, ja ne oli sisältä vuorattu
sinkillä sekä tivistetty minun keksimälläni nesteellä, joka teki
ne ilman- ja veden-pitäviksi; näitä saattoi käyttää moneen eri
tarkoitukseen. Erikseen asetettuina tekivät ne tuolien virkaa, kolmesta
laatikosta saatiin pöytä ja tuoli, toinen toisensa viereen asetettuina
saatiin niistä sänky tahi vakava ja keveä vene, "puut" jolla saattoi
kulkea syvien virtojen yli sekä tyyneellä ilmalla toimittaa syvyyden
mittauksia.
Näitä laatikoita sopisi myös käyttää kylpyammeena itselleni ja
seuralaisilleni, sekä valokuvauslevyilleni. Ajattelin vielä, että niitä
parempien astioiden puutteessa saattaisi vedettömissä seuduissa käyttää
vesiastioina.
Yksi tämmöinen täysinäinen laatikko oli juuri tarpeeksi suuri taakka
yhdelle kulille ja kaksi tämmöistä saattoi helposti hihnoilla yhdistää
ja ripustaa kuormasatulan kummallekin puolelle. Pääasiallisesti näiden
laatikkojen lujuutta on kiittäminen siitä, että vaikka niitä paljonkin
kolhittiin ja jyskittiin, niin valokuvat, piirustukset, kartat, koneet
y.m. eivät olleet vähintäkään vammaa saaneet ennenkuin ne joutuivat
Tiibettiläisten käsiin. Onneksi oli se osa työtäni jo valmis, joka
tieteellisessä suhteessa oli tärkein.
Ruokavarat oli hankkinut tunnettu _Bovrilyhtiö_, joka oli ne
järjestänyt minun neuvojeni mukaan, pitämällä lukua Tiibetin kovasta
ilmanalasta sekä korkeista seuduista, joissa joutuisimme matkustamaan.
Niissä oli paljon rasvaisia ja hiilipitoisia ynnä helposti sulavia
ravintoaineita voimiemme ylläpitämiseksi korkeilla paikoilla ja
kovissakin ponnistuksissa. Ruokavarat oli sälytetty tinalaatikkoihin ja
nahkasäkkeihin. Veden-pitävässä laatikossa oli minulla 1000 patruunaa,
256 Manliher-kiväärilleni ja 500 revolveriani varten. Sitäpaitsi
oli muassa puukkoja, messinkistä paula-lankaa, perhoisverkko,
väkiviinapulloja käärmeitten säilyttämiseksi, potassium-nestettä
hyönteisten tappamiseksi, arsenikkisaippuaa, luun-murtaja,
haavurin-veitsiä y.m.
Muassani oli myös kolme valokuvauskonetta ja 158 tusinaa kuivia levyjä,
sekä kaikki mitä tarvitaan kuvien valmistamiseen sen mukaan kuin
niitä otettiin. Kokoamisvälikappaleet olin saanut British Museumin
luonnonhistorialliselta osastolta, jolle olin luvannut eläimiä ja
kasveja matkaltani. Minulla oli kahdet koneet tähtitieteellisiä
havannoita ja mittauksia varten; niissä oli sekstantti,
korkeuden-mittaaja, kaksi ilmapainon mittaajaa, kolme tekohorisonttia,
väkevä tähtitieteellinen kaukoputki, erilaisia kompassia ja
lämpömittaria, runsas määrä piirustus ja maalaus-aineita, vedenpitävä
kronometrikello, taskukelloja, paperia nidottu kirjoiksi ja kääröiksi
sekä erinkaltaisia almanakkoja vv. 1897-98
Varustuksiin kuului kevyt teltta, joka oli noin 2 metriä pitkä,
puolentoista leveä ja metrin korkuinen. Tottuneena tällaisiin matkoihin
otin itseäni varten ainoastaan kameelinkarvaisen huopapeitteen.
Pukuvarastoni laitoin myös niin vähään kuin mahdollista, enkä sitä
myös matkalla muutellut. Ainoa vaatekappale, jota joskus kaipasin,
oli olkihattuni. Se oli minulla päässäni Himalaijan ylängöillä,
samoinkuin tulikuumilla tasangoilla, sillä se oli kaikissa oloissa
mukavin pään-peite. Kerran se kuitenkin kävi kelvottomaksi, kun muuan
miehistäni, kantaessaan siinä munia, lankesi, jolloin munakorina
käytetystä hatustani tuli mennyttä kalua. Sen tapauksen perästä kävin
tavallisesti avopäin, kun minulla oli muassani ainoastaan pieni,
liian ahdas lakki. Minulla oli keskulaisen vahva-anturaiset, neulotut
jalkineet, eikä koskaan sauvaa, ja luen tämän yksinkertaisen pukimeni
ansioksi sen, että saatoin nousta niin suuriin korkeuksiin kuin
ihmisjalka harvoin on noussut. Lääkevarastoni maksoi vaan muutamia
markkoja. Olen nim. varma siitä, että, kun luonnollisissa oloissa elää
luonnollisesti ja antaa ruumiillensa tarpeeksi liikuntoa, ei ensinkään
tarvitse lääkkeitä.
Ja niin minä lähdin matkalle.
Ensimmäisenä päivänä ratsastin Naini Talista hyvintunnettua tietä
Khahnasta _Almoraan_, n. 50 kilom. Almora on viimeinen, vuoriasema
lähellä rajaa, siellä toivoin löytäväni eurooppalaisen tahi oikeammin
englantilais-intialaisen väestön, ja sinne asetuin muutamaksi
päiväksi. Toivoin täältä saavani seuralaisekseni muutamia luotettavia
vuorelaisia, mahdollisesti gurkha-soturia. Siinä toivossa käännyin
tänne asetetun ensimmäisen gurkha-rykmentin everstiluutnantin puoleen,
mutta turhaan. Ei auttanut, vaikka näytin kirjeitä, suosituskirjeitä ja
muita papereita, joita olin saanut Englannin korkeimmilta virkakunnilta
ja laitoksista, sekä koetin selvimmällä tavalla osoittaa Tiibetin
matkani tieteellistä tarkoitusta.
Korkeammat virastot eivät kuitenkaan tuntuneet aivan taipumattomilta,
jos minulla vaan olisi ollut aikaa odottaa muutaman kuukauden.
Mutta koska matkani silloin olisi lykkääntynyt kokonaisen vuoden,
siitä syystä että Tiibettiin johtavat solat syyskesästä ovat
mahdottomia kulkea, päätin jättää siksensä kaiken "kuninkaallisen
matkajärjestyksen" ja lähteä ilman gurkhaseuruetta.
Suureksi onneksi tapasin Almorasa erään herra _Larkinin_, joka oli
minulle erittäin kohtelias ja antoi monta arvokasta tietoa teistä, sekä
miten kuljetaan Tiibetin rajan englantilaisella puolella. Hän oli itse
edellisenä vuotena kulkenut melkein rajalle asti ja tunsi paremmin
kuin kukaan muu Englantilais-intialainen tämän osan _Kumaonista_.
Lukuunottamatta Kumaonin komisariusta, eversti Griggiä, on hra Larkin
todellakin ainoa Englannin virkamies, joka tuntee koillis Kumaonin,
ja kuinka paljon Luoteismaakunnan hallitus on sen oman onnensa nojaan
jättänyt.
Kun en siis saanut seuralaisekseni ketään ghurkhaa, täytyi minun
hakea muita rohkeita, rehellisiä, voimakkaita, karaistuja ja terveitä
miehiä, jotka hyvää viikkopalkkaa ja kaunista palkkiota vastaan matkan
loputtua olisivat halullisia ottamaan osaa kaikkiin niihin vastuksiin
ja vaaroihin jotka luultavasti meitä matkallamme kohtaisivat. Sekä
Naini Talissa että täällä tuli niitä kymmenittäin tarjoutumaan minun
palvelukseeni. Kaikilla heillä oli todistus, jossa kiitettiin heidän
hyvää käytöstään, rehellisyyttään, tasaista luonnettaan, ahkeruuttaan
ynnä muita parhaita ominaisuuksia, joita palvelialla saattaa olla.
Jokaisessa todistuksessa oli jonkun, kenraalin, katteinin, v.t.
kuvernöörin, tai jonkun muun etevän henkilön nimi. Etteivät nämät
viimemainitut kuitenkaan olleet ansionmukaisesti palkinneet näitä
erinomaisia palvelioitaan, näkyi siitä, että ne kaikki järjestänsä
pyysivät lainaksi muutamia kolikoita, ostaakseen kenkäparin,
huopapeiton ja ruokaa perheelle heidän poissaollessaan.
Kun kukkaroni ei myöntynyt ylläpitämään kaikkien tulevien seuralaisteni
"rakkaita kotolaisia", päätin jättää koko asian tällä kertaa sikseen.
Yhden poikkeuksen kuitenkin tein, mutta ainoastaan yhden. Istuessani
eräänä päivänä huoneessani postitalossa (dâk bungalow), astui
hullunkurisen näköinen olento sisään ja yhtämittaa lausuen tavallisen
tervehdyksen "salaam", "salaam" tarjoutui palvelukseeni.
"Näytä minulle suosituskirjeesi!"
"_Sahib, hum 'rekommendation' ne hai_ (Herra, ei minulla ole
suosituskirjeitä"!)
"Hyvä, sitten minä otan sinut palvelukseeni."
Olin jo ennen mielihyvällä katsellut tätä miestä. Hänen
kasvon-piirteensä ilmaisivat paljon enemmän luonteen lujuutta kuin
muitten alkuasukkaitten kasvot. Pukunsa oli omituinen. Hänellä oli
valkoinen turpaani ja lyhyitten samettiliivien alta pisti esille kelta-
ja musta-raitainen villapaita, joka riippui housujen ulkopuolella.
Jalkineita hänellä ei ollut, oikeassa kädessään kantoi hän vanhaa
krokettikeppiä, jolla hän teki kunnia joka kerta kun menin ulos, tahi
tulin sisälle. Päätin heti koetella häntä. Lähdin noin kello 9 aamulla
ulos asioille ja käskin Khanden Singin — se oli hänen nimensä — harjata
jalkineeni kunnes kotiin tulen ja näytin hänelle saapasmusteeni.
"_Aha, sahib!_ (Kyllä, herra!)"
"Harjoja löydät täällä huoneessa."
"_Bahut aha, sahib!_ (Hyvä on, herra!)"
Minä menin. Tullessani kotiin kello kuusi illalla, tapasin Khanden
Singin vielä otsansa hiessä harjaamassa ja kiillottamassa jalkineitani.
Tätä hän oli tehnyt koko päivän ja siihen käyttänyt parhaat hius- ja
vaateharjani.
"Voi sinua _budmash, krab log, pagal!_ (kurja ihminen, lurjus,
tyhmeliini!)" huusin minä kiukuissani, käyttäen niitä muutamia
hindustanilaisia sanoja, joita olin oppinut. Kiistin häneltä nuo
kiiltävät toalettikapineet, jolloin hän loukatun näköisenä osoitti
työnsä "loistavaa" tulosta.
Näkyi selvästi, ettei Khanden Sing omistanut mitään eteviä
palveliaominaisuuksia, eikä hän liioin ollut mikään mestari avaamaan
soodavesipulloa. Siinä toimessaan hän aina osasi kylvettää minua
sihisevällä vaahdolla, tahi antoi hän tulpan lentää suoraan kasvoihin.
Erään tämmöisen tapauksen jälkeen, ajoin Khanden Singin pois.
Luonteeni mukaista ei ole kuulematta, katsomatta rangaista
alkuasukkaita pienimmästä virheestä. Mutta ajattelen, että kun
aikanansa antaa tällaiselle juonikkaalle palvelialle vakavat, ei
liian ankarat nuhteet, niin silloin tulevaisuudessa pääsee monesta
mielipahasta. Varmaa vaan on, että Khanden Sing seuraavana päivänä tuli
hakemaan krokettikeppiänsä, jonka hän kiirellisessä lähdössään oli
unhottanut ja silloin nöyrin sanoin pyysi anteeksi tuhmuuttaan, samalla
ojentaen minulle seuraavan kirjeen, jonka eräs babu basaarissa oli
hänen puolestaan kirjoittanut:
"Hyvä herra!
Minä olen yksinkertainen mies, mutta kuulen, että aiotte ottaa kaksi
gurkhalaissoturia mukananne Tiibettiin. Minä olen hyvä ja kunnon mies,
ja sentähden parempi kuin mikään gurkha-mies. Tehkää hyvin ja ottakaa
minä palvelukseenne!
Uskollinen palvelianne
_Khanden Sing_."
S
Olihan tämä liikuttavaa. Hän sai anteeksi ja sai jäädä luokseni.
Vähitellen hän edistyi, jotta hän jonkun ajan kuluttua oli täysin
kelvollinen. Kun herra Larkin eräänä aamuna kävi luonani, näki hän
Khanden Singin, jolla oli jotakin tointa huoneessa.
"Kuka tuo on?" kysyi hän.
"Minun palveliani."
"Mutta hän ei ole mikään palvelia. Hän on jonkun aikaa palvellut
poliisilaitoksessa, ja on muuten liukas mies. Hän keksi kerran
kokonaisen varasjoukon omassa kylässään, sai ne kaikki kiinni ja
tuomituiksi, mutta siitä hyvästä ryöstettiin häneltä kaikki mitä
hänellä oli."
"Minä aion ottaa hänet mukaani."
"Hän on hyvä poika", vastasi herra Larkin. "Sopii kaikessa tapauksessa
ottaa hänet mukananne rajalle asti. Mutta en neuvoisi Teitä ottamaan
häntä Tiibettiin."
Hän neuvoi Khanden Singiä olemaan tarkkaavainen ja huolellinen, ja
entisen poliisikonstaapelin naama oli paljasta päivänpaistetta, kun
hän lopultakin sai lupauksen seurata minua _Bhot_-maahan (Tiibettiin).
Hänestä tuli minulle sitten ainoa peloton seuralainen ja kaikissa
vaaroissa oli hän minulle uskollinen apulainen.
Maa Bhotiin asti on verrattain hyvin tunnettua, ja siksi mainitsenkin
tästä matkani alku-osasta ainoastaan pääpiirteet.
Toukokuun 9 päivänä lähti koko matkavarastoni liikkeelle kahden
Intialaisen johdolla rajaa kohden; itse lähdin seuraavana päivänä.
Kahden päivän päästä olin _Shorissa_, joka myös tunnetaan nimellä
_Pithoragarh_. Tie oli hyvää koko matkan ja kulki tiheiden kuusi- ja
mäntymetsien lävitse, siellä täällä oli kauniita näköaloja metsäisille
vuorijonoille. Kulku on kumminkin rasittavaa, alinomaa saa nousta
ja laskea. Seuraavat numerot tätä seikkaa selittävät: 1632 metrin
korkeudesta nousimme aina 2275 metriin, sitten taas alas 608 metriin,
kapusimme taas ylös 1786 metriin Gangoli Hatissa, mutta pian taas
jyrkkää rinnettä laskeuduimme 610 metriin. Kova kuumuus esti minua
kulkemasta tavallista vauhtiani, emmekä sen vuoksi päässeet yöpaikalle,
ennenkuin vasta auringon laskettua. Pimeässä hapuellessamme näimme
kaukaa kiemurtelevia metsävalkeita, jotka ikäänkuin tuliset käärmeet
luikertelivat vuoren rinteitä pitkin. Maanasukkaat olivat sytyttäneet
kuivat korret ja pensaat, ja siitä nämät valkeat olivat alkunsa
saaneet. Tällä tavalla useinkin hävitetään komeimmatkin metsät.
Pithoragarhissa (1975 m.) on vielä vuorenkukkulalla näkyvissä vanha
linnoitus, jonka Loudon oli ghurkhalaisia vastaan rakentanut. Siellä
on myös hyvin hoidettu spitaalisten sairaala, koulu ja lähetystalo.
Maa on hedelmällistä ja siellä näkeekin hyvinviljeltyjä alueita, sekä
taloja siellä täällä. Vettä on runsaasti ja vaikka kylien ja talojen
lähellä ei olekaan metsää, tekee maakunta kuitenkin viehättävän
vaikutuksen, kun näköalan taustana on korkeita metsäisiä vuoria.
Kello ½ 7 aamulla lähdimme Pithoragarhista. _Tal_-tie jäi vasemmalle
ja me kuljimme noin 1855 metrin keskikorkeudessa ja saavuimme
_Shadgoraan_ parhaiksi näkemään juhtatemppuja, kun bramiini siunasi
vasikkaa. Mitättömän pienessä pyhäkössä, jonka ovesta minä kurkistin
sisään, istui kyyristyneinä kaksi muodottoman rumaa akkaa, värittömät
silmät päähän painuneina, ohuet hiukset suortuvissa ja kampaamatta,
pitkät, luisevat kädet ja jalat, ja kynnet luonnottoman pitkät. He
olivat ryysyissä ja hoitelivat ahkerasti kynttilöitä, jotka paloivat
kömpelösti tehdyissä kivisissä kynttilänjaloissa pitkin seiniä.
Kynttilänjalkojen joukossa oli muutamia kummallisen muotoisia kiviä.
Akat eivät mahtuneet seisomaankaan tuossa körtsässä, vaan kulkivat
nelinryömin. Minut nähdessänsä kurottivat he luisevat kätensä ja
pyysivät almua. Kun annoin heille hopearahan, pistettiin se nopeasti
tuonne eriskummallisten kivien alle, jonka jälkeen he kiihkeillä
liikkeillä toimittivat minua poistumaan.
Vähän matkan päässä oli kolme tienhaaraa, joista lähdin kulkemaan
keskistä myöden Askote nimistä paikkaa kohden. Matkalla saavutti
meidät kova ukkosilma. Ankarat raekuurot, yhtämittaiset ja pauhaavat
ukkosenjyrinät ynnä säkenöivät salamat erivärisille ja lumoaville
valoineen seurasivat meitä koko matkamme autioilla vuorenrinteillä,
kunnes myöhään illalla pääsimme Askoten kaupunkiin.
Täällä petyin suuresti, kun ei kukaan kantajistani vielä ollut sinne
päässyt. Askotessa ei ollut mitään majapaikkaa tahi edes suojavajaa
(daramsallaa; Daramsalla on kiviseinäinen vaja, rakennettu matkustajien
ja alkuasukkaitten suojaksi.) Mutta "pundiitti" (intialainen oppinut)
_Jibanand_ pyysi minut ystävällisesti kouluhuoneeseensa, joka oli
rakennettu laudoista, kattona oljet ja ruohot; rakennuksen ulkomuodosta
ja muista suhteista ei ensinkään oltu välitetty. Ilmanvaihto
huoneessani oli niin hyvä kuin suinkin toivoa saattoi. Yöllä kun
makasin huopapeitteeseeni käärittynä, katselin leveitten seinärakojen
lävitse tähtitaivasta. Auringon noustessa näki seinän-raoista koko
maisemia, kunnes vähitellen majani ympärille kokoontui uteliaita
alkuasukkaita raoista tarkastelemaan mitä kaikkia sahib siellä
sisäpuolella toimitti. Suurella jännityksellä katselivat he, kun tämä
ajoi partaansa, ja ilo oli ylimmillään, kun hän kylpiessään hieroi
ruumistaan saippualla. Ihmetellen he katselivat, kun puin päälleni
viimeisen tärkkipaitani, mutta ihastus kasvoi melkein kuumeeksi, kun
vedin kellojani, merkitsin ilmahavainnoitani y.m.s. Tässä oli jo
liikaa, ja kaikki pakenivat, kun pitelin lataamatonta kivääriäni.
Askoten kaupunki muistuttaa vanhaa keskiajan linnaa, jommoisia usein
näkee keski Italiassa. Kohoten kummun huipulta keskellä tasankoa,
on rajivarin (hallitsian) linnasta ihana näköala sitä ympäröivien
vuorten yli. Linnaan näkyvistä korkeista kukkuloista mainittakoon
_Khipla_ ja _Dafia_ sekä _Duti_-vuori toisella puolen Kali-virtaa,
joka on Nepalin rajana. Kaupungissa ("gown") on noin kaksisataa taloa
siellä täällä vuorenrinteellä; siinä on koulu, postikonttoori ja
kaksi muhamettilaista kauppapuotia. Rajivarille oli juuri äskettäin
valmistunut uusi linna, yksinkertaisesti, mutta taidokkaasti rakennettu
eräästä ruskeasta kivilajista; ovissa ja ikkunoissa oli kauniita
leikkauksia ja joka huoneessa oli eurooppalaiset tulisijat. Jokaisesta
huoneesta oli yksi seinä jätetty avonaiseksi, joten koko huoneusto oli
yhtenä ainoana komeana verantana, ja siitä oli ihana näköala vuorten
yli pohjoiseen päin.
Askoten rajivarilla on ihan erityinen asema Kumaonissa. Ostettuaan
v. 1855 takaisin maanomistusoikeutensa Askotessa, on hänellä nyt
_tsamindarin_ eli maaruhtinaan oikeudet ja hän on Kumaon piirissä
ainoa, joka on saanut nämät oikeudet pitää. _Jagat Sing Pal_,
rajivarin veljen-poika, vakuutti, että Askoten kansa on rehellistä
ja hyväsydämmistä. Se ei koskaan anna rajivarille mitään aihetta
huoliin, ja hän on heille isänä. He kääntyvät hänen puoleensa kaikissa
huolissansa, sairaudessa ja hädässä, ja hän pitää heistä isällistä
huolta. Rajivari ei ole rikas, luultavasti sentähden, että hän
jakelee niin paljon kansalleen sekä on sangen vierasvarainen kaikille
hänen maansa kautta matkustaville muukalaisille. Moni näistä ei ole
kerjäläistä parempi, silloinkaan kun he matkustavat fakiireina tahi
muina uskonnonhaaveilioina pyhälle _Mansarovar_-järvelle Tiibetissä.
Nykyinen rajivari _Pushkar Pal_ kuuluu Ramkhanda-perheeseen ja on
siis Auringon-hallitsia-suvun jälkeläinen. Hänen esi-isänsä asuivat
Aoudhissa tahi Ajodjessa, josta he muuttivat Katjuriin Kumaonissa,
missä rakensivat linnan. Vuoriseutu aina Killakanjiaan ja Jumna-virtaan
asti kuului Katjurin hallitsialle. Hän otti nyt Maharajan arvonimen.
Eräs suvunhaara muutti Katjurista Askoteen; mutta sen päämiehellä oli
sielläkin perinnöllisenä arvonimenään rajivari, ynnä _pal_, joka kuuluu
perheen jokaiselle mies-jäsenelle. Rajivari maksaa Intian hallitukselle
vuotista veroa 1,800 rupiaa (4,284 markkaa). Gurkhahallituksen aikana
ei hän maksanut mitään, paitsi satunnaisena lahjana: _nafa_ eli
muskus-eläimiä naapurillensa, Nepalin kuninkaalle, jonka kanssa hän oli
läheisessä yhteydessä. Todellisuudessa hän siis on itsenäinen kuningas,
mutta Pushkar Pal on kuitenkin aina ollut Intian hallitukselle
uskollinen.
"Onko kansa rajivarille hyvin alamainen?" kysyin Jagat Sing Palilta.
"Kyllä, herra. Kun rajivari esim. istuu hallitusistuimellaan,
tervehditään häntä kunnioittavilla 'salaam' tervehdyksillä. Hänen
alamaisensa vievät oikean käden otsalleen ja tukevat kyynäspään
vasemmalla kädellä merkiksi, että tällä tervehdyksellä on sellainen
paino, että sitä tarvitsee tukea toisella kädellä".
Kun hän jakaa oikeutta, istuvat hänen miehiset sukulaisensa, ystävänsä
ja palveliansa häntä likinnä: ensin hänen veljensä, sitten poikansa,
sitten veljensä pojat j.n.e. Naiset eivät saa olla läsnä. Muuten ei ole
mitään määrättyä tahi ankaraa seurustelu-sääntöä: rajiväriä ja hänen
perhettään kohdellaan kuitenkin aina itämaisella alamaisuudella.