Viimeksi tavatessamme tätä merkillistä miestä ei hän ollut vielä
sivuuttanut keski-ikäänsä. Elämällä oli vielä jälellä rusohäiveitään,
mutta ne pettivät ja hänen mielensä katkeroitui. Epäluulo ja
ihmisten halveksuminen juurtui yhä syvemmälle hänen sieluunsa,
samalla kertaa kuin hän osoitti sanoin ja toimin uhrautuvaisuutta ja
isänmaanrakkautta, joka saa hakea vertaistaan. Nyt oli hän täyttänyt
kuusikymmentä vuotta, hän katseli maailmaa yhä synkemmin silmin,
ja samalla kertaa kuin hän täytti velvollisuutensa pelottomalla
rohkeudella, jota hän aina oli osoittanut, purki hän sappensa
pureviin sanoihin ja soimauksiin, välittämättä siitä, sattuivatko
ne kuninkaaseen, arkkipiispaan tai valtakunnan suurmiehiin. Mitä ei
kukaan muu uskaltanut, sen otti Hemming Gadd tehdäkseen: Kalmarin
valloittamisen takaisin tanskalaisten käsistä. Vaadittiin hänen
rautatahtoaan ollakseen pelästymättä suunnattomia vaikeuksia, mutta
alituiseen pitääkseen maalinsa näkyvissä.
Kaupunkiin ja linnaan oli muonantuonti vapaa merenpuolelta, ja
tämä ei suinkaan vähässä määrin vaikeuttanut piiritystä. Aseista
ja ruudista oli sellainen puute, että piispa sanoi saattavan pian
turvautua kiviin niin hyökätessään kuin puolustautuessaankin. Pieni
sotajoukko oli enimmäkseen palkkaväkeä, ja kun tämä ei saanut
riittävästi muonaa ja palkkaa, oli innostus vähäinen ja kapina
puhkeamaisillaan.
Mutta Hemming tohtori oli valppain ajatuksin ja avoimin silmin
mukana kaikkialla. Häntä ei estänyt mikään, hän kukisti esteet
järkähtämättömällä tahdollaan, ja sen, joka ei seurannut tai totellut
häntä halustaan, täytyi tehdä se pakosta.
Kun Svante Niilonpoika saapui Kalmariin, kauhistutti häntä se puute,
joka vallitsi elintarpeihinkin nähden; mutta piispa sanoi:
"_Antaa_ ei tahdota, minun täytyy siis _ottaa_, ja Voionmaa saa olla
ruoka-aittana."
Mukanaan tusinan verta miehiä purjehti hän eräänä yönä ulapalle
muutamilla viheliäisillä venheillä ja palasi jo seuraavana päivänä
ruokavaroilla lastatuin laivoin.
Valtionhoitaja nuhteli häntä siitä, että hän uskalsi henkensä
sellaisiin yrityksiin.
"Ainoastaan sillä ehdolla ne onnistuvat", vastasi hän. "Mikäli
mahdollista, koetan saada hyvin sanoin, mitä muuten täytyy ottaa
väkisin. Olen huomannut, että se onnistuu hyvin!"
Monet aatelismiehet olivat sitoutuneet lähettämään väkeä, aseita
ja rahaa piispalle, mutta kukaan ei ollut sitä tehnyt. Ja kaikki
muistutukset jätettiin huomioon ottamatta.
Ja tälle miehelle, joka antoi henkensä ja verensä ja kaiken mitä
omisti isänmaan puolustukseksi, hänelle täytyi Svante herran viedä
viesti, että hänet pidettiin arvottomana hoitamaan sitä virkaa,
joka oli hänen hallussaan, ja että tuomiokapituli oli sanoutunut
irti uskollisuudestaan ja kuuliaisuudestaan häntä kohtaan ja että
piispankymmenykset häneltä lakkautetaan.
"Sitä odotinkin!" vastasi Hemming synkin katsein. "Jos olisin
käynyt Hannu kuninkaan asioita, olisi hän kernaasti antanut minulle
kahdenkin hiippakunnan tulot, mutta nyt olen ollut isänmaalleni
uskollinen ja sentähden saan kokea, minkä arvoinen ruotsalainen
kiitollisuus on."
"Ei ole epäilystäkään, etteikö päätös ole johtunut pelkästä
kateudesta", huomautti Svante herra. "Sentähden, ettei piispanvaali
ole saanut paavin vahvistusta, on päätös tehty, ja neuvosto
on kirjoittanut sen alle, mutta sen paneminen toimeen ei tule
kysymykseen."
"Eikä sitä olisi hyvä tehdäkään ilman minun suostumustani", tokaisi
Hemming tohtori. "Voin hyvin sanoa, että rahvas on minun puolellani."
"Olen kirjoittanut tuomiokapitulille ja pyytänyt sen jäseniä tarkoin
miettimään."
"Kunhan kirje saapuu, en minä jättäydy heille vastauksen velkaan!"
"Rakas veli, älkää kirjoittako sitä liian tuimin sanoin! Mitä
hyödyttää panna enemmän sytykkeitä tuleen, ja kuinka voin minä
näinä kovina aikoina tulla toimeen ilman teitä ja luotettavaa Åke
Hannunpoikaa!"
"Niin kauan kuin Jumala suo terveyttä ja voimia, ei kumpikaan meistä
tule väistymään."
Valtionhoitaja kertoi, että hän oli saanut kirjeen Märta rouvalta,
joka kertoi kapinasta, mikä Tukholmassa oli tanskalaisten vehkeilyjen
johdosta ollut puhkeamaisillaan, mutta minkä Pietari Turenpoika oli
saanut sen estetyksi.
"Tunnettu asia on, että huono kylvö kasvaa ja rehoittaa kaikkialla,
mihin tanskalaiset päänsä pistävätkin", sanoi elektus. "Tiedättehän
mitä parhaallaan tapahtuu Norjassa?"
"Prinssi Kristian on siellä, olen kuullut. Mieliala ei ole juuri
tanskalaisystävällinen, ja on kai aikomus tuketa puro, ennenkuin se
paisuu virraksi. Norjalaiset ryömivät ikeen alle nyt kuten ennenkin."
"Luulenpa, että minä olen saanut viimeiset tiedot. Siellä on puhennut
kapina, mutta prinssi Kristian on sen tukehuttanut siten, että nyt
monet sadat päät seipäihin pistettyinä muodostavat piikkiaidan
Agerhusin ympärille. Mutta ei siinä kyllin, Hamarin piispa on
vangittu viekkaudella."
"Kaarlo Jensen on ruotsalaismielinen?" huomautti Svante herra.
"Siinä juuri syy piileekin. Hän on ruotsalainen synnyltään,
kasvatettu Ruotsissa, ja monet ystävyyden siteet kiinnittävät hänet
tähän maahan. Prinssi teeskenteli luottamusta häneen ja pyysi hänen
neuvoaan. Piispa, joka ei epäillyt mitään, suostui matkustamaan
hänen luoksensa. Vierailu päättyi siihen, että hän nyt istuu vankina
Agerhusin linnoituksessa."
"Prinssin täytyy päästää hänet vapaaksi!"
"Ei ennenkuin on riistänyt hänen henkensä."
"Sitä hän ei uskalla!"
"Hän tekee mitä tahtoo!"
"Silloin kulkee hän kohden kukistumisen!"
"Mitä pahaa sitä ennen ehtii tapahtua, sen kyllä saanemme mekin
kokea, jollei meillä ole tarpeellista voimaa vastarintaan silloin kun
vielä aika on."
"Sitä mieltä minäkin olen, että ainoastaan vakavassa vastarinnassa on
pelastuksemme. Rauhanystävät ovat suostuvaiset kuninkaan ehdotukseen,
että hän määrätystä rahasummasta luopuu vaatimuksistaan Ruotsiin."
"Luullakseni se ei tapahdu niin kauan kuin minä ja muut
ruotsinmieliset ovat elossa, puolustaen valtakunnan etuja ja
itsenäisyyttä!" virkkoi piispa.
"Minä näen pelastuksen mahdollisuuden kireässä suhteessa
hansakaupunkien ja Tanskan välillä."
"Kunpa heidät vain saisi varustamaan laivaston!" huudahti piispa.
"Heidän täytyisi tehdä se, jollei muun vuoksi, niin tehdäkseen lopun
tanskalaisesta kaapparijoukkueesta, joka Tanskan kuninkaan puolesta
harjoittaa merirosvousta niin Suntissa kuin Itämerelläkin."
"Lyypekillä ei liene mitään sitä vastaan."
"Falsterin kokouksessa olivat tanskalaiset häikäilemättä kerskailleet
niillä kallisarvoisilla tavaroilla, jotka oli rosvottu hansalaisilta
kauppamiehiltä. Nämä olivatkin kovasti suutuksissaan lähteneet
kaupungista."
"Lyypekki ei alistu koskaan tykkänään katkaisemaan kauppasuhteitaan
Ruotsiin."
"Salakuljetus kukoistaa paremmin kuin konsanaan, ja toivoakseni on se
jatkuva, kunnes sota puhkeaa, mutta täytyisi ryhtyä ponteviin toimiin
sitä elvyttääkseen."
"Mihin niin?"
"Muutamia hartaita isänmaan ystäviä olisi lähetettävä sinne
selittelemään heidän etujaan."
"Tosiaankin!"
"Poikanne, esimerkiksi."
"Sten?"
"Hänen ulkonäkönsä ja koko esiintymisensä tekee hänet sopivaksi
voittamaan sydämiä."
"Mutta hänen nuoruutensa?"
"Sellaista luetaan harvoin viaksi!"
"Hänen suuri kokemattomuutensa?"
"Hän ei tulisikaan matkustamaan yksin."
"Kenenkäs kanssa?"
"Jollei minulla olisi näitä jalkarautoja jaloissani, tahtoisin minä
lähteä mukaan."
"Varrotkaamme aikaamme!"
"Se on minunkin tarkoitukseni! Millaiset ovat välimme Venäjän kanssa?"
"On tehty aselepo kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Ei tosin ole mitään
varmuutta, että tehdyt sitoumukset pidetään, mutta onneksi eivät
Hannu kuninkaan ja Venäjän suuriruhtinaan välit näytä olevan hyvät,
ja se on meille parhaimpana rauhanmerkkinä."
"Onko maassa tyyntä?"
"Tyynempää kuin on ollut pitkiin aikoihin! Erik Turenpoika istuu kuin
haukka tunturilla ja tähystelee yli maan ja veden; sellainen mies on
kullan arvoinen."
"Eikö kukaan ole koettanut kylvää vainon siementä välillenne?"
"On kyllä, ainahan sellaistakin tapahtuu."
"Mitä he ovat sanoneet?"
"Että hän on liian mahtava!"
"Niin hän onkin!"
"Sanotteko tekin niin?"
"Sanon, jos hän käyttää valtaansa väärin!"
"Sitä hän ei tee!"
"Silloin pitäisi hänen olla vielä mahtavampi."
"Kuinka niin?"
"Sentähden, että hän on isänmaan ystävä, jolle vain harvat vetävät
vertoja."
"Se on totta!"
"Epäluulo voi olla kuin pienin siemen, mutta se kasvaa pian suureksi
puuksi. Teillä on synnynnäinen taipumus antamaan sen kasvaa yli
päänne."
"Sitä en voi muistaa."
"Entä teidän ja Sten Sturen välien rikkoontuminen?"
"Hemming veikko, teidän ei tarvitse muistuttaa minulle sitä, en ole
sitä unhoittanut!" sanoi hän.
"En olisi sitä tehnytkään", vastasi tämä, "jollei eräs Erik herran
kirje..."
"Valittaako hän minua vastaan?"
"Ainoastaan pitkää vaitioloanne, jota hän ei sano voivansa ymmärtää."
"No, tahdon nyt kirjoittaa hänelle ja sanoa, että luotan häneen kuten
itseeni."
"Se on oikein!"
"Kiitos varoituksesta!"
Molemmat miehet pudistivat toistensa kättä, ja piispa jatkoi:
"Kerronko teille merkillisiä uutisia Norjasta?"
"Näen kasvoistanne, etteivät ne ennusta hyvää."
"Kristian prinssi oleskelee tätä nykyä Bergenissä."
"Tiedän sen!"
"Hänen armonsa arkkipiispa, joka luultavasti tahtoi päästä nuoren
herran suosioon, kertoi hänelle, että kaupungissa oli ihmeen kaunis
tyttö, ja prinssin valtasi uteliaisuus."
"Luullakseni ei ilmestynyt mitään vaikeuksia."
"Ei ollut aivan ilmankaan, koska linnaan laitettiin suuret illatsut,
ja niihin kutsuttiin kaupungin ylhäisimmät porvarit, samoin Sigbrit
ja hänen tyttärensä..."
"Sigbrit?" huudahti Svante Niilonpoika.
"Hän lienee hollannitar syntyään ja elätti itseään pienellä
leipomaliikkeellä."
"Hänen tyttärensä...?"
"Nimeltään hän on Dyveka! 'Pikku kyyhky' tulee nokkimaan monet
jyväset vainioiltamme."
"Kertokaa edelleen!"
"Hän tuli äitineen mukaan pitoihin. Prinssi ei voinut saada silmiään
kääntymään pois kauniista tytöstä. Todellisuus vastasi hänen
kuulemaansa. Hän koetti illan kuluessa salata tunteitaan, mutta
ennenkuin illatsu oli lopussa, tiesivät kaikki, että hollannitar oli
hurmannut prinssin tykkänään."
"Seuraus oli selvä?"
"Tyttö lienee tosiaankin tehnyt estelyitä, mutta äiti tasoitti
vastukset. Molemmat seurasivat prinssiä Osloon, mihin hän nyt
rakennuttaa heitä varten suurta upeaa kivitaloa."
"Näin tytön lapsena; hänestä lupasi tulla kauniimpi kuin äidistään."
"Tämä lienee tavattoman viisas nainen."
"Kyllä hän on!"
"Ovela ja vallanhimoinen ja sitä paitsi harvinaisen tietäväinen
naisihmiseksi."
"Sen kyllä uskon!"
"Hän on niin vallannut Kristianin, että tämä on tehnyt hänet
neuvonantajattarekseen."
"Se ei ennusta hyvää Ruotsille, sillä me emme ole kyllin vahvoja
ajamaan vihollista maasta. Me voimme ainoastaan väsyttää hänet ja
jos mahdollista hankkia liittolaisia", puuttui Svante Niilonpoika
puhumaan.
"Niin, hansakaupungeista!"
"Hannu kuningas on ollut niin varomaton, että on tehnyt ne
vihollisikseen."
"Avaamalla satamansa kaikkien muidenkin kansakuntien laivoille."
"Toivoisin, että mekin voisimme tehdä samoin, mutta silloin
menettäisimme ainoan liittolaisemme."
"Sentähden täytyy meidän alistua toistaiseksi; riippuu siitä, mitä he
uskaltavat puolestamme."
"Ruotsin kauppa on hansakaupungeille elinkysymys."
"Juuri sentähden täytyy etujen koitua meidän hyväksemme."
"Heti palattuani Tukholmaan", sanoi Svante herra, "ehdotan
neuvostolle, että se kirjoittaisi tästä asiasta Lyypekin
pormestarille ja neuvostolle".
"Se minustakin on viisainta; ensin on kysyttävä heidän mieltään ja
sitten toimittava sen mukaan."
"Sydäntäni viiltää nähdessäni tanskalaisten laivojen täysin purjein
laskevan satamiimme ryöstämään ja hävittämään; jos minulla olisi
Tor'in vasara, musertaisin heidät muruiksi."
Ja tarmokas piispa löi kädellään miekkansa kahvaan, kävellen
kiihkeästi huoneessa edestakaisin.
"Niin kauan kuin te, Hemming veikko, seisotte täällä valtakunnan
itäreunalla ja Åke Hannunpoika puolestaan lännessä pitää vihollista
silmällä, ja te molemmat olette aina valmiit iskemään häneen ja
tekemään hänelle tuhoa, kun taasen minä milloin siellä, milloin
täällä tähystelen, mitä muissa paikoin ollaan vailla, uskallan sanoa,
että maa on jotakuinkin turvattu ulkonaisia vihollisia vastaan. Mutta
meillä on toisiakin, jotka eivät ole vähemmän vaarallisia."
"Sentähden ei taistelu koske ainoastaan Tanskan kuninkaita, vaan
monia Tanskan suurmiehistäkin ja kenties etupäässä kirkkoa."
"Te ette voi koskaan sopia arkkipiispan kanssa!"
"Samoin kuin hänkään ei voi sopia, ei teidän eikä minun kanssani! Ja
mikä on syynä? Pelko, että valta liukuu pois pappisvaltiasten käsistä
ja siirtyy maallisille suuruuksille. Eikö hänen armonsa asettunut
liikkeen eturintamaan Sten herraa vastaan? Ettekö luule hänen voivan
tehdä samoin teitäkin vastaan? Mikä on syynä hänen ja tuomiokapitulin
katkeruuteen, jollei luopuminen heidän poliitiikastaan, mikä on
heidän silmissään vaarallinen merkki?"
"Sanokaa: yhä enentyvä heikkous, arkkipiispa on vanha ja sairas."
"Hän voi olla terve ja sairas olosuhteiden mukaan ja kuitenkin elää
sekä teidän että minun jälkeeni."
Svante kertoi hänelle tapauksen piispantalossa. "Näettekös,
näettekös!" huudahti Hemming tohtori. "Sanon vielä kerran, olkaa
varuillanne! Ette te, ei poikanne eikä emäntänne voi olla varma hänen
lähettiläiltään."
Valtionhoitaja viipyi Kalmarin edustalla viikon paikkeille. Sillaikaa
kulki nuori Sten ympärinsä upseerien ja sotilasten keskuudessa;
hän tiedusteli piiritystöiden menoa ja voitti sekä päällystön
että miehistön yksinkertaisella, vaatimattomalla olennollaan,
reippaudellaan ja viisailla kysymyksillään.
Eräänä päivänä kuuli hän sattumalta keskustelun muutamien sotilaiden
kesken, jotka keskenään valittivat raskasta leirielämää, niukkaa
muonaa ja palkkansa alituista myöhästymistä.
"Varmaankin mieluummin istuisitte kotituvassanne äidin luona?" sanoi
nuorukainen ja meni lempeästi hymyillen heidän luoksensa.
Nämä tunsivat hänet heti ja vetääntyivät hämillään syrjään.
"Vastaa sinä minulle!" sanoi Sten ja kääntyi siihen, joka hänestä
näytti vähimmän ujostelevalta.
"Eipähän ole juuri hupaistakaan maata aina taivasalla, olla nälissään
kuin juoksukoira ja joko heittää keikaa tai joutua raajarikoksi."
"Olet oikeassa, voi olla hupaisempaakin."
"Niin on, niin on!" säestivät kaikki, hieman rohkeampina.
"Mutta kuulkaas, pojat, ajatelkaas, jos naapuri tulisi ja tahtoisi
ottaa oman rakkaan tupanne!"
"Hitto soikoon, sen saa hän jättää sikseen!"
"Mutta jos hänestä on oma tupansa liian pieni ja hän tahtoo teidän
tupanne lisäksi?"
"Se olisi anastusta ja vastoin lakia ja oikeutta."
"Mitäpä hän sellaisista välittäisi!"
"Me kyllä hänet estäisimme."
"Teitä on täällä nyt kuusi kappaletta! Otaksutaan nyt, että hänellä
olisi kaksitoista renkiä ettekä voisi pitää puolianne?"
"Silloin koko kyläkunta kertyisi koolle ajaakseen pois rosvot."
"Se kai olisikin oikein!"
"Muuten ei kannattaisikaan elää!"
"Olen samaa mieltä kuin tekin, pojat, mutta otaksukaa nyt, että
naapurin rengit ovat murtautuneet ruoka-aittoihinne ja vieneet
kaiken, mitä siellä oli syötävää?"
Miehet kynsivät korvallisiaan. "Silloin kai saisi nähdä nälkää!"
vastasivat he. "Se on raskasta!"
"Ei voi auttaa!"
"Ei, jos annatte naapurin pitää mitä on ottanut ja sitten rupeatte
hänen rengeikseen, silloin on hän velvollinen elättämään ja
vaatettamaan teidät."
"Ennen tappelen viimeiseen vereen."
"Niin, niin!" huusivat kaikki toiset. "No, eikö Tanska ole juuri
sellainen jumalaton naapuri, joka tahtoo riistää maamme ja
vapautemme? Eikö meidän täydy tuimasti taistella ja kärsiä puutetta
saadaksemme vihdoin hänestä voiton ja ajaaksemme hänet tiehensä?"
"Kyllä, se on totta se!"
"Minä olen vielä liian nuori ollakseni mukana, mutta muutamain
vuosien kuluttua tulen seisomaan rinnallanne, ja jos kaadun, olen
iloinen saadessani uhrata henkeni isänmaan puolesta!"
"Oh, me kyllä puolustaisimme häntä!" huusivat kaikki kilvan.
"Hän on kuin emo mehiläispesässä", lisäsi muuan miehistä, "jos se
kuolee, hajoaa koko parvi".
Stenin vertaus ei jäänyt hedelmättömäksi. Sotamiehet kertasivat sen
miehestä mieheen, he ajattelivat asiaa omalla tavallaan, ja kun
nuorukainen matkalle lähtiessään viittasi heille jäähyväisiksi,
kajahti raikuva hurraa valtionhoitajan ja hänen poikansa jälkeen.
Ystävysten Svante Niilonpojan ja Hemming Gaddin kohtaus ei ollut
ainoastaan kirkastanut heidän toiveitaan, se oli myös vahvistanut
ystävyyden sidettä ja rohkaissut uusiin ponnistuksiin. Kaksi tulta
voi lämmittää kukin itsekseenkin, mutta yhdistettynä kohoaa niiden
voima moninkertaiseksi.
Ne rahat, jotka valtionhoitaja jätti piispalle, käytettiin etupäässä
palkkojen maksuun. Siten virkistyi mieliala eloisammaksi, ja kun
elektus jatkoi piiritystyötä, ei tehty mitään vastaväitteitä.
Luotiin uusia vallituksia, tehtiin työtä yötä päivää, ja Hemming Gadd
oli mukana kaikkialla, rohkaisten, innostaen. Usein tarttui hän itse
lapioon, ja näyttäytyi, ettei ruumiinvoimissa voinut kukaan vetää
hänelle vertoja. Kun raaka ihminen juuri tätä pitää korkeimpana,
nautti piispa suurta kunnioitusta upseerien ja sotamiesten
keskuudessa.
Jos Joakim Trollella olisi ollut riittävästi keinoja, olisi hän
vaikeuksitta voinut estää vallinluonnin, mutta huolimatta kaikista
Tukholmaan lähetetyistä kirjeistä ja viesteistä jätettiin hänet
selviytymään niin hyvin kuin voi.
Vihdoinkin olivat vallitukset valmiit, ja nyt alkoi kaupungin
pommitus. Hemming Gadd tahtoi säästää porvareita niin paljon kuin
mahdollista: heidän joukossaan oli hänellä monia ystäviä, vaikkakin
tanskalaisten pelko esti näitä sitä osoittamasta -- ja hän tahtoi
heidät mielellään säilyttää puolellaan.
Itse tähtäsi hän ensimäisen laukauksen -- dominikaaniluostaria
kohden. "Minä tunnen ne helvetin sikiöt!" jupisi hän. "He
ansaitsevat, että heidän pesänsä poltetaan."
Mutta kaupungissa oli kaikki mitä suurimmassa kuohunnassa. Kuinka
mielellään olisivatkaan porvarit avanneet kaupunginportit, mutta
Joakim herra oli ryhtynyt varokeinoihin, ja jokaista, joka lähestyi
muureja, uhattiin henkensä menettämisellä.
Sillävälin oli tuli sytyttänyt niin luostarin kuin kirkonkin.
Joutilas väkijoukko, jolta kiellettiin pääsy sisälle, seisoi
töllistellen ulkona. Monet itkivät ja vaikeroivat, toiset taasen
katselivat äänettöminä, kuinka papit ja munkit juoksivat kilvan
huutaen pyhimyksiä apuun. Liekit levisivät nopeasti kaikkiin
suuntiin, muutamat leimahtelivat korkealle taivasta kohden, toiset
tunkeutuivat kammioihin ja komeroihin, munkkiselleihin ja pieniin
salakoppeihin, jotka olivat täynnä pulloja, ja nämä räjähtelivät
rikki, sähähdellen ja räiskähdellen, ja liekit leimahtelivat yhä
hurjemmin. Mutta sen jälkeen nuoleskelivat punaiset kielet monien
kätkettyjen käsikirjoitusten lehtiä.
Jo romahtelivat hirret ja tukit, hehkuvia kuparipaloja kimmahteli
katoilta, ja kehen ne sattuivat, hän oli kuoleman oma. Rakennus
rusahteli saumoistaan, se ulvoi ja vinkui, kuin kaikki pahat henget
olisivat ajelleet toisiaan, mutta yhä jatkoi tuli hävitystyötään.
Se ei säästänyt edes vanhaa luostaripuutarhaakaan; nuoret puut
syttyivät itsekin lämpimissä syleilyissä. Varsinkin yhtä näistä
tuli ahmi, se tunkeutui alas maahan saakka, ja puun juurien alta
paljastui syvä kuoppa; siellä oli pieniä kirstuja, joissa oli luita
ja puoleksi maatuneita luurankoja mullin mallin. Samassa kuin tuli
oli paljastanut kuopan, laimistuivat liekit ja sammuivat.
Pienessä kappelissa oli muuan sangen kallisarvoinen Mariankuva, sen
ohella pyhimyslippaita ja kultaisia ja hopeaisia alttariastioita,
jotka olivat jalokivin ja helmin koristellut. Paitsi kuvaa
säilytettiin luostarin muut kalleudet pienessä huoneessa alttarin
takana.
Mutta pelästys tai huolehtiminen henkensä pelastuksesta oli vienyt
munkeilta kaiken mielenmaltin. He eivät muistaneet tätä, ennenkuin
tuli oli jo ehtinyt tunkeutua kappeliin.
Kaikki pelastuskokeet olivat likipitäen turhat. Apotti huusi, että
puoli pyhän neitsyen aarteista kuului sen pelastajalle! Nuorin
munkeista, reipas nuori mies, syöksyi savun täyttämään kappeliin,
toisten veljien ulkona rukoillessa onnellista päätöstä hänen
vaaralliselle yritykselleen. Ja vaarallinen se oli tosiaankin. Kun
hän tuli sieltä ulos, laahaten kuvaa jälessään, horjahti hän kuin
juopunut ja vaipui tajutonna maahan. Munkit antoivat hänen maata,
kaikki tunkeutuivat madonnan ympärille, mutta, voi onnettomuutta,
kruunu oli pudonnut sen päästä, helmet sen kaulan ympärillä olivat
mustat kuten sen kasvot ja käsivarretkin. Se oli arvoton, kadotetun
suuruuden surullinen kuva!
He katsoivat toisiinsa; mitä oli nyt tehtävä? Apotti kohotti
katseensa taivasta kohden ja sanoi:
"Ettekö näe, veljet, pyhän olennon tarkoitusta. Hän tahtoo joutua
sovitusuhriksi! Niin surullista kuin onkin kadottaa nämä pyhät
piirteet näkyvistämme, täytyy kuitenkin toivomustemme väistyä hänen
tahtonsa tieltä. Kantakaamme hänet sisälle, veljet! Katsokaa,
polttorovio odottaa!"
Mutta kun he lähenivät pyhän kantamuksensa kanssa, olikin kuumuus
niin suuri, ettei kukaan uskaltanut astua sisään. Ikäänkuin
äänettömästä sopimuksesta heitettiin puukuva tuleen, ja munkit
juoksivat pakoon, niin nopeasti kuin kynsistä kykeni...
Hirveästi kumisten ja kolisten olivat kirkonkellot pudonneet
tornista. Kova ilmanveto oli ensin pannut ne liikkeeseen, ne soivat
mahtavammin, täyteläämmin äänin kuin konsaan ennen, helähdykset
aaltoilivat ilmavirtojen mukana yli kaupungin ja kertoivat kellojen
omista maahanpaniaisista. Kun nämä vihdoin tapahtuivat, jähmettyivät
ihmiset kauhusta, jokainen pysähdytti työnsä, mikä hänellä oli
käsillään. Kamalaa onnettomuutta ennustava soitto oli lakannut, mutta
kirkonkin hetket olivat luetut.
Tuli ei tyytynyt ainoastaan kirkkoon ja luostariin, Samoin kuin
muutkin hirmuvaltiaat ei se voinut saada kyllikseen, ja kun
korkeudessa ei enää ollut mitään hävitettävää, tarrasi se alempana
oleviin esineihin.
Turhaan ponnistelivat porvarit sammutustyössä. Jos se onnistui
yhdessä paikassa, tarrasi tuli pian toiseen. Laukaukset paukkuivat
heidän päidensä ylitse, tuuli heitteli tulenliekkejä yli katujen;
savu oli tukehduttava, ja väliin ilma aivan pimeni.
Huudot ja voivotukset viilsivät ilmaa kaikkialla.
Vuoteenomat sairaat kannettiin alas kellareihin, missä niiden ei
ainakaan tarvinnut pelätä palamista vuoteihinsa, mutta missä monet
kuolivat nälkään.
Herra Joakim Trolle ammuskeli tasaisella tulella muureilta, mutta
miehistö ei ollut lukuisa ja sen oli sitä paitsi vartioitava
kaupunginportteja. Hän tiesi, etteivät porvarit olleet
suopeamielisiä. Munkit olivat luotettavampia, ja monet heistä saivat
palvella sotamiehinä.
Tuuli puhalsi kovasti lännestä, ja toisen puolen kaupungista ollessa
yhtenä ainoana tulimerenä oli toinen puoli säilynyt melkein kokonaan.
Täältä lähetettiin onnettomille apua mikäli suinkin voitiin. Mutta
tuuli saattoi helposti kääntyä ja koko kaupunki muuttua tuhkakasaksi.
Ainoa mahdollisuus tämän estämiseksi oli päästää ruotsalaiset
kaupunkiin. Oltiin varmat, että he kaikin voimin auttaisivat sen
pelastusta.
Mitä kenties ei olisi isänmaanrakkaus voinut, sitä tahtoi
itsesäilytysvaisto koettaa. Mutta jo pelkkä epäluulokin tästä sai
Joakim Trollen rankaisemaan rikolliset. Pimeän tullen lakkasi
ampuminen; molemmin puolin laskettiin kuolleita ja haavoitettuja.
Joakim Trolle kutsutti huomattavimmat porvarit linnaan. He saapuivat
kalpeina ja vavisten.
"Teidän on huomenna saavuttava muureille joka kynnen", sanoi hän.
"Minä asetan sotamiehen jokaisen porvarin taakse, ja se, joka ei tee
velvollisuuttaan, ammutaan heti ilman tutkintoa. Sama rangaistus
odottaa sitä, joka ei täsmällisesti saavu paikalle. Menkää nyt ja
ilmoittakaa kaupungin asukkaille!"
"Armollinen herra!" valittivat useat heittäytyen ritarin jalkoihin.
"Päivän kovien ponnistusten jälkeen emme jaksa pysyä pystyssä."
"Niinpä kokoontukaa kaikki tyyni torille! Sotamieheni kyllä pian
toimittavat teidät lepoon."
"Ankara herra, olkaa armollinen! Me olemme muureilla aamun ensi
koitteessa."
"Ettekö luule minun tietävän, että olette pettureita joka sorkka?
Mutta varokaa, minä en pistä sormiani pinteeseen!"
Pelosta vavisten lähtivät porvarit linnasta.
Mutta kuka pystyy harkitsemaan, kun mieli on hädän ja levottomuuden
valloissa? Nämä poloiset ihmiset eivät tienneet mitään neuvoa; heillä
ei ollut enää kirkkojaan, missä rukoilla. He lankesivat polvilleen
kaduille, itkivät ja valittivat.
Äidit, vaimot ja lapset, jotka pelolla odottivat miesten paluuta,
riensivät heitä vastaan. He kuulivat kovan tuomion, ja kaduille ja
toreille polvistui satoja ihmisiä rukoillen apua taivaalliselta
isältä.
Silloin leimahti salama ja samassa pamahti laukaus. Kaikki
kuuntelivat hämmästyneinä. Seurasi useampia, ja sen jälkeen kuului
aseiden kalinaa ja äänten hälinää.
Porvarit pakenivat pelästyneinä vaimoineen ja lapsineen. He
piiloutuivat mihin voivat.
"Olisikohan se piispa?..."
"Pyhä Jumalan äiti, suo hänelle menestystä!..."
"Pelasta meidät pyöveleistämme ja sortajistamme!"
Niin rukoilivat he kaikki palavin sydämin.
Muutamalta pakenevalta sotamieheltä sai Joakim Trolle tiedon, että
piispa oli tosiaankin uskaltanut ryhtyä rynnäkköön. Vartiat olivat
ampuneet laukauksen, mutta heiltä oli riisuttu aseet yhdeltä toisensa
jälkeen.
Päällikkö raivosi, hän oli päästänyt sotamiehensä levolle ja he
makasivat kuin tukit.
Sillaikaa kuin heitä herätettiin, kertoi sotamies, että Garpetornin
luona olivat ruotsalaiset tulleet yli muurin. Portit suljettiin
heti, sillä ensi sijassa oli linna pelastettava. Joakim herra aikoi
päivän ensi koitteessa tehdä ryntäyksen ulos, mutta silloin näki hän
pienen ruotsalaisen sotavoiman linnan edustalla, ympärillään samat
porvarit, joiden piti auttaa heitä tuhoamaan. He näyttivät olevan
mitä parhaimmissa väleissä keskenään, ja Joakim Trolle kiroili
tuhmuuttaan, kun ei ollut heiltä kaikilta hakannut päitä pois.
Aiottu hyökkäys pantiin myöhemmin toimeen; luotettiin ruotsalaisten
väsymykseen, mutta sitä ei huomattu niistä miekaniskuista, joita he
jakoivat. Tosin kaatui monta urheaa soturia, mutta kaupunki oli ja
pysyi piispan käsissä.
Taistelu ei ollut vielä aivan lopussa, kun tohtori Hemming riensi
kirjoittamaan valtionhoitajalle ja kertomaan hänelle onnellisesta
tapauksesta.
"Kirjoitan tämän kovassa kiireessä päästyämme kaupunkiin", niin
päätti hän kirjeensä. "Huomenna saatte tarkempia tietoja, jos
saan elää näiltä armottomilta miehiltä, ja jätän teidät täten
kaikkivaltiaan Jumalan haltuun!" Sydämen ilolla lähetti hän tämän
kirjeen.
Seuraavana päivänä kirjoitti hän jo uudestaan ja pyysi pitämään
kiitosmessuja yli maan, mutta ennen kaikkea painoi hän
valtionhoitajan sydämelle, että tämä ensi tilassa lähettäisi apua,
sekä miehiä että aseita.
Joakimin luo lähetettiin sopimuksen hieroja kehoittamaan, että hän
luovuttaisi linnan.
"Sanokaa piispalle, että hän saa tulla ja ottaa sen", vastasi tämä
halveksien.
Urhokas piispa ei olisi toivonut mitään hartaammin, mutta hän tiesi,
ettei se ollut niinkään helppoa.
Svante Niilonpojalta saapui kirje, jossa kerrottiin, mitä iloa hyvä
uutinen oli Tukholmassa herättänyt. Valtionhoitaja ja neuvosto
harkitsivat, miten piispa saisi pyytämänsä avun. Niin hyvin tästä
kuin saavutetusta menestyksestä oli laadittu kirjeet ja lähetetty
ympäri valtakuntaa. "Olen sanonut heille", kirjoitti Svante herra,
"että suuresti heikontunut kaupunki tarvitsee apua, jos sitä mieli
puolustaa ja suojella, niin ettei koko tämä maanääri tule jälleen
riistetyksi meiltä pois ja joudu vihollisen tai ulkomaalaisen miehen
käsiin".
Kalmarin porvarit pitivät täydellä syyllä piispaa pelastajanaan ja
puolustajanaan, jota ilman ei heidän elämällään olisi suurtakaan
arvoa. Viikkokausi ruokittiin miehistöä kaupungin kustannuksella,
ja mihin ikänä piispa astuikin sisälle, oli hänellä oikeus vaatia
parasta mitä talosta löytyi.
Hemming Gadd ei odottanut eikä vaatinut, että sellaista
vieraanvaraisuutta jatkettaisiin, ja kun porvarit kaikessa
nöyryydessä sanoivat hänelle, että heidän aittansa olivat melkein
tyhjät, niin vastattiin, että hän ja hänen väkensä pitävät huolen
itsestään nyt kuten ennenkin.
Mutta makeanleivän päivät olivat tuntuneet väestä liian hyviltä, he
arvelivat tehneensä kylliksi ja tuumivat, että heidän nyt tarvitsi
levätä ja koota voimia.
Lokakuu oli lopuillaan, kun Kalmari vallattiin takaisin, mutta
jo joulukuussa täytyi lähteä retkelle Voionmaahan noutamaan
välttämättömimpiä tarpeita.
Porvariston keskuudessa syntyi, heidän saatuaan tiedon, että
piispa aikoi lähteä mukaan, sellainen pelästys, että he saapuivat
joukoittain ja rukoilivat Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, ettei
hän hylkäisi heitä. Jos hänelle tapahtuisi jokin onnettomuus,
joutuisi kaupunki heti vihollisen valtaan, ja silloin he olisivat
hukassa.
Piispan lähin mies, herra Paul Kyle, urhokas soturi, viisas mies ja
kirjoitustaitoinen, oli samaa mieltä. Hän sanoi paljon mieluummin
menevänsä niitä vaaroja vastaan, jotka saattoivat väijyä matkalla
kuin ottavansa vastatakseen kaupungista piispan ollessa poissa, ja
niin jäi tämä kaupunkiin.
Kalmarin asukkaat hankkivat muutamia veneitä, ja niillä oli mentävä
yli salmen. Mutta kaupungin edustalla oli tanskalaisia laivoja, jotka
eivät päästäneet läpi pienintäkään kalastajavenettä, ja hanke vaati
suurta varovaisuutta.
Eräänä pimeänä yönä lähdettiin retkelle. Kova sade oli onneksi
sulattanut pois ohuen jääriitteen, ja veneet saattoivat hiljaa ja
huomaamatta liukua vihollisten laivojen välitse. Hemming Gadd seisoi
kuunnellen rannalla, kuulisiko hän mitään huudahduksia, mutta kun ei
mitään kuulunut, otaksui hän, ettei mikään vaara uhannut, ja meni
kotiin keventynein sydämin.
Pieni retkikunta viipyi poissa kolme vuorokautta. Tämä aika oli
kyllin pitkä antaakseen aihetta levottomuuteen, mutta kun parvi
palasi ja saatiin tietää, kuinka monia vaaroja sillä oli ollut
vältettävinä, selitti Hemming Gadd, että tästälähin otetaan
elintarpeet lähempää.
Muutamia päiviä myöhemmin ilmoitti muuan vakooja, että oli tulossa
tanskalainen avunlähetys Malmöstä Kalmariin.
Urhea piispa oli heti valmis menemään heitä vastaan. Mutta
hämmästyksekseen havaitsi hän ei ainoastaan nurjamielisyyttä, vaan
ilmeistä kapinanhalua väessään. Hänen rohkaisevat sanansa eivät
vaikuttaneet mitään, mutta miehet eivät kuitenkaan kieltäytyneet
häntä seuraamasta.
Muutamien tuntien marssin jälkeen näkivät he lähestyvän sotavoiman.
Siihen kuului ainoastaan kahdeksankymmentä keihäsmiestä, eikä piispa
epäröinyt käydä heidän kimppuunsa.
Mutta silloin palkatun jalkaväen johtaja kääntyi hänen puoleensa ja
virkkoi, että kun he eivät olleet sitoutuneet taistelemaan avoimella
kentällä, eivät he voineet eivätkä tahtoneetkaan puuttua tähän
kahakkaan.
Piispa kääntyi miesten puoleen ja kysyi, oliko tämä heidänkin
tarkoituksensa.
He vastasivat yksimielisesti myöntäen.
Ja niin sai hän katsella syrjästä, kuinka keihäsmiehet menivät hänen
edellään Kalmariin ja marssivat esteettömästi linnaan.
Hän kuohui raivosta, mutta ei voinut mitään!
"Onko tämä tanskalaisten vaikutusta?" kysyi hän Paul Kyleltä.
"Hätä ja puute on tehnyt väen alakuloiseksi", vastasi tämä. "Siinä on
syy."
"Mutta miksi nääntyvät ainoastaan palkkasoturit? Rahvas ei tee niin!"
"Heissä on visaa, heissä!"
"Mutta tämä on kuuliaisuudenrikos, enkä minä voi heitä pitää
kauemmin."
"Silloin he menevät heti vihollisen puolelle."
Hemming Gadd ei ollut niitä miehiä, jotka sietävät
tottelemattomuutta, ja hän rankaisi sen antamalla muonaa jakaessaan
suurempia tai parempia annoksia niille, jotka uskollisesti
noudattivat hänen käskyjään. Luutnantti, joka oli odottanut
ylennystä, ei sitä saanutkaan, koska otti puolustaakseen
kapinoitsijoita; vieläpä hänet sulettiin pois niistä illatsuistakin,
joihin piispa tuontuostakin kutsui upseerinsa.
Niin vähät välitti hän pitää salassa menettelytapaansa, että hän
aivan avoimesti puhui siitä varoitukseksi muille. Ja hän herätti
niin suurta pelkoa, ettei rikollinen uskaltanut päästää valituksen
sanaakaan.
Erittäin juuri näissä juomaseuroissa piispa purki ilmoille ne
tunteet, jotka hänessä kuohuivat. Silloin puhui hän muinaisajan
sankareista, useimmiten Birger Jaarlista ja Maunu Latolukosta.
Niistä teki hän tavallisesti suuren harppauksen Engelbrektiin, joka
ennen muita oli hänen sankarinsa. Kun hän puhui hänestä, käveli hän
huoneessa edestakaisin, huitoi käsivarsillaan ja esitti tavallisesti
ilmielävästi tapauksen, jota kuvaili. Aina lähtien siitä, että
Engelbrektin teot johtuivat palavasta isänmaanrakkaudesta, asetti
hän hänet esikuvaksi jokaiselle Ruotsin miehelle. Hän viittasi hänen
viisauteensa, hänen uhrautuvaisuuteensa, alttiuteensa, sitkeyteensä.
Ja kuulijat innostuivat hänen tulisesta kaunopuheisuudestaan.
Tavallisesti lopetti hän katkeralla hyökkäyksellä Tanskaa ja
tanskanmielisiä vastaan.
"Tiedän hyvin", oli hänellä tapana sanoa, "että on miehiä, joilla on
tanskalainen sydän ruotsalaisten takkien alla, mutta he eivät ole
parempia kuin valkeiksi sivutut haudat täynnänsä kuolleiden luita, ja
minä toivon, että heidät tuomitaan sen mukaan".
Tällaisilla puheilla piti hän vireillä innostusta pienessä
upseeriparvessaan ja sai sen antautumaan suuriin ponnistuksiin.
Mutta sittenkin tuntui luissa, kun täytyi talvipakkasella asua
teltoissa.
Enemmän kuin puolet kaupungista oli palanut tuhaksi, ja kodittomat
olivat saaneet suojaa parempiosaisilta. Piispa tahtoi edelleen pysyä
hyvissä väleissä kaupunkilaisten kanssa eikä sentähden anastanut
mitään. Nämä tarjosivat huoneita hänelle ja upseereille, mutta hän
hylkäsi tarjouksen, sanoen tahtovansa jakaa sotamiesten kohtalon.
Sitä vastoin täytyi kaupungin maksaa suojelusveroa, ja siihen
suostuttiin ehdolla, että piispa asuisi kaupungissa.
Alempi osa kirkosta oli jokseenkin hyvin säilynyt, sen ylle kyhättiin
katto, ja huonetta käytettiin milloin jumalanpalvelukseen, milloin
kasarmiksi.
Asema oli sangen huolestuttava -- aseet olivat mitä kurjimmassa
kunnossa, ruudista ja luodeista oli puute, mutta mitään apua ei
tullut.
Jos Joakim Trolle olisi tehnyt hyökkäyksen, olisi hän helposti ajanut
vihollisensa pakosalle.
Helmikuun puolivälissä olivat muonavarat lopussa, ja täytyi hankkia
uusia. Voionmaalla ei ollut enää mitään. Hemming Gadd odotti joka
päivä kirjeitä ja viestejä, mutta mitään sellaisia ei kuulunut. Siitä
huolimatta kulki hän, pakinoi ja laski leikkiä kuten ennenkin. Hänen
rohkeutensa piti rohkaista muitakin.
Mutta hänen sielunsa oli täynnä katkeruutta ja apeutta. Hän luuli
tietävänsä, että yksityinen viha häntä kohtaan oli varsinaisena
syynä siihen kylmäkiskoisuuteen, jota neuvosto osoitti Kalmarin
linnan valloitukseen nähden, ja kuitenkin oli sen valtaaminen maalle
äärettömän tärkeä.
Arkkipiispa ja monet valtakunnan suurmiehistä eivät koskaan tulisi
antamaan anteeksi niitä katkeria totuuksia, joita hän oli heille
sanonut, sitä ilmeistä epäkunnioitusta, mitä hän oli osoittanut
jokaiselle, kenen katsoi tanskalaisystäväksi.
Piispa Hemming Gadd oli niitä miehiä, joilla on ainoastaan ystäviä
ja vihamiehiä, välinpitämätön ei häneen nähden ollut kukaan. Hänen
papillisen virkansa yhdistäminen soturin ammattiin oli enemmän kuin
kylliksi antaakseen aihetta puheille, mutta ne, jotka katsoivat
ainoastaan tekoja, ylistivät häntä pelottomana soturina ja totisena
isänmaan ystävänä.
Varhain eräänä aamuna, ennenkuin kaupunki oli vielä ehtinyt
valveutua, lähti piispa kaupungista parvi sotilaita mukanaan.
Pelästys oli suuri, kun saatiin tietoon, että hän oli poissa, mutta
varovaisuus kehoitti vaiteliaisuuteen, eikä asiasta hevillä puhuttu
eikä ilmaistu pelkoa; mutta innokkaasti hänen paluutaan odotettiin.
Retki suunnattiin Blekingeen. Lyckebyn ympärillä oli monia rikkaita
herraskartanolta, ja etupäässä niissä piispa aikoi vierailla.
Edissä asui Kristina Erikintytär, herra Sten Kristerinpojan emäntä.
Isältään, tanskalaiselta valtaneuvokselta, oli hän perinyt tämän
suuren maatilan, ja herransa juonitellessa Tukholmassa ja kaikkialla
Ruotsissa Hannu kuninkaan hyväksi piti hän Edissä ankaraa hallitusta.
Ei siinä kyllin, että alustalaisia kiristettiin äärimmilleen hänen
itsensä pitäessä melkein ruhtinaallista hovia; hän vaati vielä heiltä
sellaista kunnioitusta, kuin olisi ollut todellinen kuningatar.
Hemming piispa oli nähnyt hänet Tukholmassa Sten Sturen hovissa. Tämä
nainen ei miellyttänyt häntä silloinkaan, ja nyt, kun hänen mielensä
oli katkeroitunut, päätti hän mennä Lyckebyhyn sen tähden, että
Kristina rouva oli siellä.
Oli jäätävä pakkanen, ohut lumikerros peitti maan, ja matka kävi
ripeästi eteenpäin. Kirkas kuutamoilta tapasi pienen retkikunnan Edin
luona. Piispa pyrki sisään; hän halusi puhutella Kristina rouvaa.
Mutta linnanvouti palasi tuoden vastauksen, ettei jalolla rouvalla
ollut Hemming Gaddin kanssa mitään puhuttavaa. Ja niin pysyi portti
lukossa.
Piispa nyökkäsi tyytyväisenä, ikäänkuin olisi juuri tätä toivonutkin.
Sotamiehet saivat käskyn muodostaa ketjun linnan ympärille. Kukaan
ihminen ei saanut kulkea ulos eikä sisälle. Muutamia yrityksiä
tehtiin, mutta uhkaava pyssy peloitti rohkeat heti takaisin.
Linnasta loisti valo koko yön. Nähtiin ihmisten juoksentelevan
edestakaisin huoneesta huoneeseen. Uteliaat katseet tähystelivät
yli seudun; ilmeisesti vallitsi linnan sisällä suuri levottomuus ja
hämmennys. Varhain aamulla avattiin portit. Linnanvouti tuli jälleen
ulos, mutta tällä kertaa pyydettiin Kristina rouvan puolesta, että
piispa tahtoisi astua sisälle. Rouva odotti häntä.
"Onko aamiainen valmis?" kysyi tohtori Hemming.
"Aamiainen?... Heti!" vastasi ällistynyt vouti kumartaen syvään.
"Riittääkö se kaikille miehilleni?"
"Kaikille?"
"Niin, jumaliste! Kun meidän on täytynyt täällä tehdä
vartiopalvelusta koko yö, pitää teidän toki antaa meille ruokaa ja
juomaa."
Vouti katosi jälleen. Kesti kotvan, ennenkuin hän palasi, mutta
silloin toi hän sanan, että puolentunnin kuluttua oli aamiainen
valmis.
"Minä ja upseerini aterioimme yhdessä Kristina rouvan ja hänen
neitsyttensä kanssa", lisäsi piispa. "Jos hän on valmis ottamaan
minut vastaan, niin tulen."
Vouti riensi jälleen sisään, jättäen portin auki jälkeensä.
Piispa käski upseeriensa seurata. Miehistö sai määräyksen jakautua
kahteen ryhmään; ensimäisen oli puolen tunnin kuluttua tultava
linnaan ja syötävä oikein kyllikseen sekä täytettävä taskut ja
reput ruuantähteillä. Sillaikaa oli toisten pidettävä vahtia ja
tarkoin katsottava, ettei ketään vierasta päässyt ulos eikä sisälle.
Aamiaisesta oli ensiksi-tulijain selviydyttävä puolessa tunnissa,
jonka jälkeen vuorot vaihtuivat. Raikuvalla hurraalla tervehdittiin
tätä käskyä, ja jako toimitettiin heti.
Sillävälin astui piispa upseereineen linnan suureen esisuojaan.
Siellä leimusi valkea suunnattoman suuressa takassa, ja
kopistellessaan lunta suurista saappaistaan sanoivat miehet
tarvitsevansa sulatella kohmettuneita jäseniään.
"Vouti!" huusi Hemming, niin että kajahtivat linnan käytävät ja
holvit.
Mies seisoi tuossa tuokiossa kumarrellen hänen edessään ja kysyi mitä
hän tahtoi.
"Lähettäkää heti muutamia tynnyreitä olutta sotamiehilleni, ja mekin
tarvitsemme muutamia kippoja."
Käsky täytettiin heti, ja kun vaahtoava juoma oli siemaistu, sanoi
piispa hilpeästi: "Nyt tunnen olevani valmis astumaan vaikkapa
itse pirunkin silmien eteen. Viekää minut nyt Kristina rouvan luo;
pelkään, että hän väsyy odottamiseen."
Linnan suureen saliin oli katettu pöytä suurella kiireellä, mutta
peremmässä huoneessa odotti ylpeä rouva epätervetulleita vieraitaan.
Nähdessään katetun pöydän sanoi piispa upseereilleen: "Niiden
puolesta, jotka tahtovat jäädä tänne, pyydän anteeksi linnan
rouvalta. Älkää vain syökö kaikkea, ennenkuin minäkin ehdin mukaan."
Seuraus oli, että hän yksin meni odottavan Kristina rouvan luo.
Viimeisinä viitenätoista vuotena oli tämän solakka vartalo käynyt
jotakuinkin täytelääksi. Hehkuva punoitus oli kenties hetkellinen,
sillä hän vapisi joka jäseneltään, kun hän syvään niiaten ja
ilmeisellä ivalla toivotti piispan tervetulleeksi.
"Ette tahtonut ottaa minua vastaan eilisiltana!" sanoi hän suudellen
kättä, jonka rouva vastahakoisesti hänelle tarjosi.
"En tiennyt... en uskaltanut."
"Pelkäsittekö kenties, että maineenne siitä kärsisi, jalo rouva?"
"Maineeni?"
"Sentähden jäin odottamaan. Mutta kun tässä keskustelussa ei tarvita
todistajia, pyydän, että neitsyenne sillävälin ojentavat pikarit
upseereilleni."
Nuori neitosparvi, joka ympäröi Kristinaa, seisoi hämillään ja
ymmällä.
"Neitoseni jäävät luokseni!" vastasi Kristina rouva.
"Olen sanonut, että minun täytyy puhutella teitä kahdenkesken!
Sentähden jätin upseerini tuonne ruokasaliin; jos pelkäätte lähettää
neitosianne heidän luoksensa, niin kutsun heidät tänne. Silloin
saamme paljon todistajia."
Äänessä oli jotakin, joka vaati kuuliaisuutta, ja vaikkei Kristina
rouva tiennyt, mitä hänellä oli pelättävänä, tunsi hän, että oli
pakko antaa myöten, ja ankaralla kehoittavalla katseella viittasi hän
punastuvia neitosiansa menemään kokoussaliin.
"Vihdoinkin!" huudahti piispa. "Mutta sellaisia ovat kaikki naiset,
mitä he mieluimmin toivovat, siihen he kauimmin epäilevät suostua."
Taasen loukkaus. Kristina puri huultaan voidakseen vaieta.
"Ja nyt, jalo rouva, istukaamme!"
Kristina heittäytyi eräälle tuolille, joka seisoi keskellä huonetta.
"Sallitteko, että asetun lattialle teidän jalkoihinne?"
"Onhan tuolla penkkikin!"
"Minun täytyy olla teitä lähellä."
Kristina nousi ja istuutui penkille. "Olen teidän vallassanne", sanoi
hän. "Sentähden kiusaatte minua aivan kuulumattomasti."
"Viette sanat suustani, kaunis rouva!"
Mutta imelät sanat olivat kastetut sappeen, ja Kristina rouva
huudahti kiihkeästi:
"Mikä on asianne?"
Piispa loi häneen terävän katseen. "Toivoisin teidän istuvan tälle
penkille", sanoi hän, "jotta näköala olisi vapaa. Näette, että
sotamieheni ympäröivät linnan, kukaan ei pääse ulos eikä sisälle."
"Kuinka suuri on vaatimuksenne?"
"Herra Sten Kristerinpoika on muuan valtaneuvoksista. Mitä suurempaa
iloa voitte hänelle valmistaa kuin auttamalla aarteillanne
lieventämään maan hätää!"
"Minulla ei ole mitään aarteita."
"Mutta tahdotte antaa, mitä teillä on?"
"Ja jollen tahdo?"
"Silloin täytyy minun pakoittaa teidät siihen!"
"Pakoittaa?"
"Minulla on voiman oikeus!"
"Tulette siis kuten ryöväri ja rosvo ainakin?"
"Tai kuten Hannu kuningas, kun hän on käynyt Ruotsin linnoissa. Aion
panna kuninkaallisen oikeuteni voimaan! Upseerini ovat siksi hyvin
kasvatetut, että antavat neitosille vapauden. Jollette tahdo tulla
mukaani, niin suljen teidät tänne sisälle ja teen sitten omin päin
tutkimukseni."
Kristina rouva tiesi, että hänen palvelijansa mielihyvällä olisivat
tällöin avulliset; ei ollut mitään pelastuskeinoa, hänen täytyi
alistua.
"Tulkaa!" sanoi hän ja lähti huoneesta.
Piispa seurasi häntä.
Rouva avasi suuren ja upean hopeakaapin.
"Kutsukaa palvelijanne!" sanoi tohtori Hemming. "Mutta muistakaa,
että jos vastustatte minua, käsken ryöstämään."
Linnanvouti tuli emäntänsä kutsumuksesta.
"Tyhjentäkää kaapin sisällys säkkeihin", käski piispa. "Jalo rouva
antaa sen maan pelastukseksi!"
Käskyä noudatettiin.
"Rahanne ja jalokivenne!"
Kristina hätkähti.
"Älkää salatko mitään!"
"Täytyykö minun antaa kaikki?"
"Kaikki!"
Rouva katsoi ivallisesti piispaan. "Jos tahdon!" mutisi hän
hampaidensa välitse.
"Ette sitä tule tekemään te, vaan teidän uskottu neitosenne!"
Ja Kristina rouvan täytyi sietää, että tätä lähetettiin noutamaan;
hänen itsensä täytyi käskeä tämän tuoda rahalipas ja jalokivet. Ja
piispa otti kaikki ilman armoa ja laupeutta.
Sen jälkeen tarjosi hän rouvalle käsivartensa ja vei hänet
parvekkeelle. Sotamiehet seisoivat alhaalla sen edustalla, ja he
hurrasivat hänelle kiitokseksi runsaasta kestityksestä.
Lopuksi kiitti piispa, upseerien ja neitosten ollessa läsnä,
niistä uhrauksista, joita jalo rouva oli tehnyt herransa ja
isäntänsä isänmaalle, arvellen, että se hyväsydämisyys, jota hän
oli osoittanut, varmaan tuli ennemmin tai myöhemmin saamaan oikean
palkintonsa.
Mutta jolleivät rouva ja piispa juuri katselleet toisiaan
ystävällisin silmin, teki nuori parvi niin sitä enemmän, ja kun
piispa upseereineen lähtiessään viittasi kohteliaasti tervehdykseksi
ylös linnaan, huokasivat neitoset sydämissään: "Palaavatkohan he
koskaan?"
Täältä ei ollut pitkältä vanhaan Hjulebergiin. Sinne suuntasi piispa
matkansa.
Klaus herra oli leskimies, hänen kolme tytärtään olivat naimisissa
tanskalaisten aatelismiesten kanssa, ja hän asui yksin vanhassa
herraskartanossaan. Piispa otettiin ystävällisesti vastaan, ja Klaus
herra käski runsaasti kestittää miehistöä, mutta kuultuaan vierailun
tarkoituksen vastasi hän surumielisesti hymyillen ja sennäköisenä
kuin puhuisi puhtainta totta:
"Pystyn vielä käyttämään miekkaa, jos tahdotte ottaa minut mukaan.
Mitään muuta ei minulla ole teille antaa!"
Hemming Gadd mietti tuokion. "Otan kiinni sanastanne!" sanoi hän.
"Mutta olen jo täyttänyt viisikymmentä vuotta!"
"Minä en tahdo rasittaa teitä yli voimienne."
"Antakaa minulle hieman aikaa!"
"Ei, heti on teidän lähdettävä mukaan."
"Se on mahdotonta!"
"En luovu teistä vähemmällä kuin viidellätuhannella hopeamarkalla!"
kivahti piispa.
"Arvioittepa tosiaan minut liian suureen arvoon."
"Tulen näyttämään, etten ole tehnyt sitä; laittautukaa vain pian
kuntoon!"
"Leikkiä minä vain laskin, ja viisisataa markkaa koetan haalia
kokoon."
"Viisituhatta, ei ropoakaan vähempää!" Klaus herra koetti kiemurrella
hänen käsistään, mutta hän vaati vain ukkoa mukaan, ja niin täytyi
tämän lopulta hellittää koko summa.
Näytti melkein siltä, kuin jokainen markkasatanen olisi vienyt palan
Klaus herran omasta ruumiista. Hänen nenänsä ja poskensa ohentuivat
ohentumistaan ja kalpenivat yhä harmahtavammiksi; oli ilmeistä, että
hän oli kahden vaiheilla, antaisiko mieluummin hengen vai rahat.
Piispa teki asian mutkattomaksi yhä vain kysymällä, haluttiko
vanhusta tulla mukaan. Kun summa oli laskettu täyteen, annettiin
käsky, että talon ruokavarasto oli otettava rangaistukseksi tilan
herran valhettelevaisuudesta, ja vanhan saiturin oli pakko katsella,
kuinka ryynit, jauhot ja voit, häränpuolikkaat ja kylkisilavat
raahattiin ruoka-aitoista ja kuormitettiin suuriin vaunuihin. Hänen
omat vetojuhtansa valjastettiin eteen, ja ratsumiesparvi vei kaiken
mukanaan.
Pienempiä sotaveroja otettiin talonpoikaistaloista, kaikkia täytyi
maksukykynsä mukaan veroittaa yhteiseksi hyväksi.
Jokainen vierailu kävi niin nopeasti, ettei huhu ehtinyt kulkea
edellä, ja kantomäärä oli sentähden runsaampi kuin oli odotettu.
Piispan viisauden tähden pysyi sopu kaikkialla rikkomatta. Annettiin
vapaasta tahdosta tai vastoin tahtoa, mutta se tapahtui aina
säilyttämällä ulkonainen ystävyyden leima.
Koko sato oli korjattu kahden päivän kuluessa. Oltiin jo
paluumatkalla kirkkaassa kuutamossa, kun joku mainitsi, että
vasemmalla tiestä oli metsässä johanniittiluostari, jota pidettiin
sangen rikkaana.
"Me menemme sinne!" huusi piispa hilpeästi. "Kuka näyttää tien?"
Turhia olivat kaikki kokeet saada häntä siitä luopumaan. "Luottakaa
minuun!" sanoi hän. "Minä tunnen munkkien vehkeet ja tiedän, kuinka
ne tehdään tyhjiksi."
Koko parvi meni luostariin. Piispa sanoi nimensä ja pyrki sisälle.
Hetkisen kuluttua avattiin portit. Piispa ja upseerit pyydettiin
astumaan sisään, ja miehistö neuvottiin pariin suureen latoon, jotka
olivat aivan luostarin vieressä.
Veljet olivat kokoontuneet luostarin ruokasaliin ja ottivat piispan
vastaan kaikella hänen arvoaan vastaavalla kunnioituksella.
Keskustelu kääntyi heti valtiollisiin olosuhteihin, ja hurskaat
munkit huokailivat ja valittivat maan hätää puuttumatta
seikkaperäisemmin pohtimaan syitä siihen.
Hemming herra pyysi yksityistä keskustelua apotin kanssa, ja kun ilta
oli jo pitkälle kulunut ja vieraat olivat suostuneet jäämään yöksi
luostariin, nousivat munkit toivottaakseen hyvää yötä.
Mitään kestitystä ei ollut vielä tarjottu. Palvelevat veljet
tahtoivat rientää ulos pitääkseen siitä huolen, mutta Hemming tohtori
kehoitti lähettämään kaiken miehistölle, niin upseeritkin saisivat
ottaa siitä, mitä tahtoivat.
Apotti sanoi, että heille oli varattu vuoteet luostariin. Upseerit
kiittivät, mutta vastasivat, että heidän täytyi olla sotamiesten
mukana valvoakseen järjestystä.
"Älkää syökö älkääkä juoko mitään, mutta pitäkää silmänne auki!"
kuiskasi piispa muutamalle heistä.
Apotti kysyi sala-ivalla, aikoiko hänen armonsakin hylätä heidät.
"En", vastasi Hemming hilpeästi. "Minä jään tänne, ja kun
keskustelumme käynee pitkäksi, toivon teidän tarjoavan pikarin."
Tämä toivomus näytti saavan munkit jälleen hyvälle tuulelleen, ja
niin erottiin pakinoiden ja naureskellen.
Ainoastaan sellainen rautainen luonne kuin Hemming Gadd saattoi
pelottomasti jäädä yksin luostariin. Hän oli vakuutettu, että siellä
yritetään jotakin koiranjuonta, mutta juuri siihen perustikin hän
toiveet oman suunnitelmansa menestyksestä.
Levottomuuden, jonka hän havaitsi upseeriensa kasvoilla, oli hän
tyynnyttänyt merkitsevällä katseella, joka sanoi heille, että häneen
nähden saivat he olla huoletta.
Apotin pyynnöstä meni hän mukana tämän huoneeseen. Siellä oli
pöydällä kaksi palavaa vahakynttilää ja kaksi täyttä viinilasia.
Kohteliaalla viittauksella pyysi munkki häntä istumaan mukavaan
lepotuoliin.
"Kiitän teitä, isäseni", sanoi Hemming, "mutta lepo ei kuulu minulle.
Istun mieluummin täällä yksinkertaisella puutuolilla, jonka otaksun
aiotuksi teille."
Munkin posket vaalenivat hieman. Hän mutisi jotakin veljeskuntansa
ankarista vaatimuksista ja lopuksi otti itsekin yksinkertaisen tuolin.
Mutta Hemming huomasi, ettei levottomuus ollut siltä lopussa, eikä
munkki kehoittanut häntä juomaan.
Tehtyään muutamia kysymyksiä veljeskunnan saksalaisesta alkuperästä
johti hän keskustelun niihin pyhäinjäännöksiin ja pyhimyslippaihin,
joita luostari omisti, ja kun munkki vakuutti, ettei näillä ollut
mitään arvoa, huudahti Hemming:
"Ovatko siis taideteoksenne pelkkiä pikareita? Nämähän ovat
koristellut taitavilla leikkauksilla!"
"Ne ovat Hollannista", vastasi apotti, ja kun Hemming tällöin oli
kohottanut pikarin katsellakseen sitä lähemmin valoa vasten, piti
hänen isäntänsä varansa ja muutti esiin toisen, niin että pikarit
vaihtuivat.
Hemming näki sen, mutta ei ollut huomaavinaan mitään.
Munkki palasi samassa hyvälle tuulelleen, hän pyysi juoda piispan
kanssa ja kiitti kunniasta, jonka tämä oli osoittanut luostarille
saapumisellaan.
Hän joi epäröimättä pikaristaan, mutta piispa ainoastaan vei
huulilleen omansa ja oli juovinaan.
"Oivallista viiniä!" sanoi hän.
"Kyprosta, parasta mitä meillä on."
Piispa puhui missä tarkoituksessa oli tullut. Rahoja täytyi hankkia
sodan jatkamiseksi, eikä luostarilla ollut mitään oikeutta vetäytyä
täyttämästä velvollisuuttaan niin syvän ja yleisen ahdingon aikana.
"Mutta meillä ei myös ole mitään oikeutta antaa pois mitä hurskaat
kristityt ovat antaneet pyhälle neitsyelle."
"Häntä palvellaan paremmin hyvillä töillä kuin uhreilla!" vastasi
piispa vilkkaasti.
"Jollemme olisi niin köyhiä kuin tosiaan olemme..."
Mahtoiko nyt piispa kuulla jonkun kähmivän oven ulkopuolella, vai
oliko se ainoastaan mielijohde, mutta hän heristi korviaan ja
huudahti melkein uhkaavasti: "Joku kuuntelee!"
"Mahdotonta!" huudahti apotti ja hypähti ovelle.
Samassa vaihtuivat pikarit.
"Kenties kuulin väärin!"
"Veljemme ovat kaikki luotettavia ja vilpittömiä."
"Ilahuttavaa kuulla! Juon heidän menestyksekseen."
Apotti tarttui hymyillen pikariin, mutta tuskin oli hän tyhjentänyt
muutamia kulauksia, ennenkuin hän kauhuissaan pani sen pois
kädestään, tuijottaen piispaan.
"Mikä teitä vaivaa, kunnianarvoisa isä?"
"Ei mikään!"
"Jatkakaamme siis keskusteluamme."
"Mielihyvällä!"
"Mitä kalleuksia luostarissa on?"
"Madonnan vyöhyt."
"Kuinka suuri arvoltaan?"
"Kymmenentuhatta guldenia."
"Sitten?"
"Erinäisiä alttariastioita."
"Kruunu luullakseni?"
"On sekin!"
"Yhtä kallisarvoinen kuin vyöhytkin?"
"Hieman kalliimpi!?"
"Onko muita pyhimyksiä?"
"Pyhä Gregorius!"
"Miekka jalokivin koristeltu?"
"Veljeskunnan suurmestarin lahja!"
"Minkä arvoinen?"
"Seitsemäntuhatta guldenia!"
"No hyvä, kunnianarvoisa isä, olen varma, että pyhä neitsyt antaa
ilolla koristuksensa sanoen: 'Muuttakaat nämä kivet leiviksi
nälkäisille!' Ja mitä pyhään Gregoriukseen tulee, menen takuuseen
että hän antaa miekkansa, kun on puollettava valtakuntaa ulkomaista
väkivaltaa ja sortoa vastaan."
"Se on minulle valitettavasti mahdotonta!"
"Minua surettaa kuulla sitä!" Piispa tarttui pikariin.
"Silloin on minun kiittäminen teitä ainoastaan osoittamastanne
vieraanvaraisuudesta!" Hän kosketti munkin pikaria omallaan.
Tämä vei pikarinsa vapisevin käsin huulilleen sisältöä maistamatta.
"Mitä! Ettekö juo?"
"En voi oikein hyvin!"
"Viini on teitä vahvistava!"
"Se on minulle liian väkevää."
"Kutsukaa sitten tänne muutamia munkeistanne, niin he saavat tehdä
minulle seuraa!"
"Luultavasti ovat he jo menneet levolle."
"Siitä saamme kyllä pian selon." Ennenkuin apotti ehti sitä estää,
oli piispa soittanut kelloa, joka vei apotin huoneesta munkkien
huoneeseen. Minuuttia myöhemmin koputettiin ovelle.
Piispa heitti apottiin merkitsevän katseen ja antoi sen jälkeen
päänsä painua alas rinnalleen.
"Sisään!" änkytti apotti.
Ovi aukeni ja kaksi päätä näyttäytyi.
"Sepäs kävi pian!" kuiskasi heistä toinen.
Tohtori Hemming näki apotin pelokkaan katseen ja kohotti päänsä
vitkaan.
Munkit vetääntyivät kauhistuneina takaperin.
"Väkevä viini on käynyt päähäni", sanoi piispa. "Tahdon kuitenkin
tyhjentää pikarini, mutta teidän molempain täytyy tehdä minulle
seuraa, koskei apottinne jaksa sitä tehdä."
Munkit katsoivat kummissaan viimeksimainittuun.
Apotti parka oli kerrassaan surkean näköinen. Huulet olivat alkaneet
sinertää, hän värisi vilusta ja saattoi vaivoin pysyä pystyssä.
"Kuka juo ensin?" virkkoi piispa jälleen peloittavan vakavasti ja
viittasi pikariin.
Toinen tarttui siihen, toisen puuhaillessa apotin kanssa.
"Juo!" käski tohtori Hemming.
"Myrkytetty!" jupisi viimeksimainittu munkki.
Piispa sieppasi pikarin, ennenkuin munkki ehti heittää sen lattiaan.
"Liian kallisarvoinen turmeltavaksi!" sanoi hän vihasta vapisevalla
äänellä.
"Armoa! Armoa!" änkyttivät rikolliset ja lankesivat rukoillen hänen
jalkoihinsa.
"Apua! Vastamyrkkyä!" läähätti apotti.
"Onko mitään pelastusta?" kysyi piispa.
"On, jollei hän ole juonut paljoa!"
"Mutta jollei hän mitään apua saa?"
"Silloin täytyy hänen kuolla!"
"Samoin kuin molempain teidänkin, kun ensin juotte tämän!"
"Armoa! Sääliä!"
"Ettekö ole tahtoneet riistää henkeäni!" huusi piispa jyrisevällä
äänellä.
"Apua! Apua!" valitti apotti.
"Armoa! Armoa!" säestivät veljet.
"Ei mitään armoa! Ei mitään sääliä!" vastasi Hemming.
"Tarjotkaa hyvitystä!" änkyttivät veljet apotille.
"Luostarin rahakirstu!..."
"Enemmän!"
"Madonnan vyö!" huusi apotti.
"Enemmän! Enemmän!"
"Hänen kaulanauhansa!" lisäsi munkki.
"Kuinka kauan hän vielä voi elää?" kysyi Hemming vimmoissaan ja
viittasi apottiin.
"Korkeintaan tunnin!"
"Sanokoon hän siis heti, mitä hän tahtoo antaa viheliäisestä
elämästään, niin minä sitten päätän, käynkö kauppaan!"
"Miekan!... kruunun! Kaiken, kaiken!" ähkyi apotti.
"Menkää molemmat heti niitä noutamaan. Ja muistakaa minun sanoneen:
jollette ole palanneet takaisin neljännestunnissa, sytytän luostarin
tuleen, ja silloin saamme nähdä, kenen käsissä nyörit ovat!"
Munkit riensivät pois kuten kostotarten ajamina. Piispa jäi apotin
luo; hän katsoi kylmäkiskoisesti tämän kuolinkamppailua, ihmetellen,
että elämä saattoi olla hänelle niin rakas.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin veljet palasivat, tuoden mukanaan kaikki
luetellut kalleudet, jotka he yksitellen latoivat hänen eteensä.
"Ottaako teidän armonne ne itse viedäkseen?" kysyi toinen munkki
ilkeästi hymyillen.
"Kyllä, ulos täältä!" vastasi piispa.
"Väkenne nukkuu..."
"Minä herätän heidät!"
"Se ei liene vallan helppoa."
"On kyllä, sillä minä tunnen munkkien kujeet!" vastasi Hemming,
heitti kallisarvoisen kantamuksen olalleen ja käski munkin mennä
edeltä näyttäen tietä.
Tämä totteli heti, ja kun piispan huudettua upseereja ja sotamiehiä
lappautui ladosta hyvässä järjestyksessä, silloin uskoivat munkit
vahvasti, että heidän vieraansa olivat kaikki paholaisen erityisessä
suojeluksessa. Näyttäytyi kyllä, että jotakin hittoa oli sekoitettu
olueen, sillä pari sotamiestä, jotka eivät olleet voineet vastustaa
himoaan maistaa sitä, vaipuivat siitä niin syvään uneen, että heidät
täytyi melkein laahata mukana matkalle lähtiessä.
Kuitenkin oli mieliala mitä iloisin; retken onnellinen tulos voitti
kaikkien odotukset, eikä suinkaan epäröity antaa kaikki ansio
siitä piispalle. Paluumatka Kalmariin tehtiin niin joutuin kuin
mahdollista. Noin peninkulman päässä kaupungista tuli heitä vastaan
pikalähetti, joka toi kirjeen Paul Kyleltä.
Se sisälsi, että linnassa oli saatu tieto siitä, että piispa oli
poissa parhaine miehineen, ja sentähden oli päätetty tehdä hyökkäys.
Tämä uutinen oli niin pelästyttänyt porvareita, että monet heistä
olivat panneet kilunsa ja kalunsa kasaan ja aikoivat lähteä
kaupungista tulevana yönä, jollei piispa sitä ennen palannut. He
olivat sangen suutuksissaan siitä, että piispa vastoin vakuutuksiaan
ja lupauksiaan oli lähtenyt pois.
"Luulevatko he, että minä alituiseen sallin pidellä takistani?" kysyi
hän harmissaan.
Hetken harkittuaan käski hän pikalähetin palata. Ei kenellekään
muille kuin Paul Kylelle saanut ilmoittaa piispan palaamisesta.
Kaikille muille oli sanottava, että hän oli kohdannut muutamia
tanskalaisia ratsumiehiä ja peläten joutuvansa vangiksi lähtenyt
pakoon. Vastoin kaikkea tapaa oli kaupungin portit jätettävä auki;
yön kuluessa tahtoi piispa kaikessa hiljaisuudessa marssia kaupunkiin.
Pieni parvi sai levähtää eräässä metsäntylvässä. Sotamiehet
kääriytyivät viittoihinsa ja nukkuivat pian. Piispakin, joka ei ollut
nukkunut moniin öihin, soi itselleen muutamain tuntien levon, kahden
upseerin pitäessä vartiota.
Mutta yön levitettyä varjonsa oli pieni parvi jälleen liikkeessä, ja
puoliyön aikana saapui se kaupunkiin.
Joakim Trolle oli niin varma, että hänen sotamiestensä tarvitsi
ainoastaan näyttäytyä saadakseen jälelläolevat ruotsalaiset
pakenemaan kaupungista, ettei hän edes varustanut heitä
tarpeellisilla aseilla ja ruudilla. Hän piti taistelua liian
mitättömänä puuttuakseen itse siihen ja uskoi johdon nuorelle
kuustoistavuotiaalle pojalleen.
Kun tanskalaiset ryntäsivät ulos linnasta, näytti kaupunki kaikkialta
autiolta ja tyhjältä. Näytti kuin pako olisi jo tapahtunut.
Palausmatkaansa turvaamatta käski nuori päällikkö: "Eteenpäin, mars!"
Mutta silloin syöksyi Hemming Gadd vihollisen selkään ja taistelu
alkoi.
Paul Kylen oli käytävä kimppuun vastakkaiselta puolelta ja vihollinen
siten saarrettava. Mutta ennenkuin tämä joutui, oli Joakim Trolle
itse rynnännyt linnasta lopun väkensä kera, ja nyt joutuikin piispa
puserruksiin vastustajainsa väliin.
Hemming Gadd ei kuitenkaan antanut perään. Kokkapuhein ja sutkauksin
rohkaisten sotamiehiään taisteli hän sankariudella, joka herätti
yksin vihollistenkin ihailua ja ratkaisi taistelun.
Tanskalaisten päällikkö, joka näki sotamiestensä kaatuvan ja tiesi,
kuinka vähäinen niiden luku oli, antoi merkin palaamiseen, ja käsky
täytettiin pikimmiten ja hyvässä järjestyksessä.
Tappiot olivat molemmin puolin yhtä suuret. Ruotsalaiset olivat
menettäneet kymmenen miestä ja kaksi upseeria, tanskalaiset yhdeksän
miestä ja kolme upseeria. Haavoitettujen luku oli suunnilleen puolta
suurempi. Piispa Hemming oli saanut luodin käsivarteensa, mutta tämä
harmitti häntä paljon vähemmän kuin se, että jos Paul Kyle olisi
ollut aikanaan paikalla, olisi linna ollut nyt heidän vallassaan.
Porvarit, jotka yhtä suurella ilolla kuin hämmästykselläkin
olivat saaneet tiedon piispan paluusta, menivät hänen luoksensa
juhlakulussa. He vakuuttivat kiitollisuuttaan ja lahjoittivat
kaksikymmentä säkkiä jauhoja ja viisikymmentä tynnyriä olutta.
Lahjat otettiin vastaan, mutta piispa teki heille tiettäväksi, ettei
hän aikonut antautua riippuvaiseksi heidän mielivallastaan. Missä
hätä oli ovella, tahtoi hän sitä häätää; mutta hän ei katsonut
lainkaan tarpeelliseksi kysellä heidän neuvoaan tai suostumustaan.
Kipu käsivarressa vaivasi häntä, ja lisäksi pelkäsi hän uutta
hyökkäystä linnasta. Joakim Trolle oli kyllin taitava sotapäällikkö
käsittääkseen vastustajan heikkouden ja käyttääkseen sitä hyväkseen.
Joka päivä odotti piispa kirjettä ja viestiä kaivatusta avusta.
Päivät ja viikot kuluivat, mutta sitä ei kuulunut; toiveet kävivät
yhä synkemmiksi.
Svante Niilonpojalle oli hän kirjoittanut saamatta vastausta. Silloin
kirjoitti hän Märta rouvalle:
"... Saksalaiset ovat selittäneet, että he tahtovat eronsa,
jolleivät saa palkkaansa neljäntoista päivän kuluessa, ja täällä
liikkuu huhuja, että arkkipiispa aikoo julistaa meidät pannaan. Jos
hän tahtoo tehdä sen nyt keskellä piiritystä, niin voi hän tuoda
kuninkaansa mukanaan. Annamme silloin hänelle niin hyvästä kädestä,
että hän saa tuhannen perkelettä mukaansa. Anteeksi, että puhun
hieman epähienoa kieltä, mutta en ole pitkiin aikoihin tottunut
puhumaan hovikieltä."
Aarteet, joita tohtori Hemming oli tuonut Blekingestä, täytyi
hänen myydä alhaisiin hintoihin, ja kauppamiehet kuitenkin olivat
tekevinään hänelle suuren palveluksen ostamalla ne. Mutta monien
kuukausien palkat olivat maksamatta, eikä saalis riittänyt niihin.
Huhu hänen menestyksestään levisi laajalle ympäri. Kristina rouva
vannoi, ettei hän antaudu rauhaan, ennenkuin oli nähnyt ryövärin
sydänveren, ja johanniittiveljet kirjoittivat ei ainoastaan
arkkipiispalle, vaan myös Roomaan ja pyysivät väkivallantekijäin
julistamista pannaan. Mitä hirvittävimmin sanoin maalattiin tehty
tihutyö. Piispa ja hänen seuralaisensa olivat menetelleet ryövärien
ja rosvojen tavoin; he olivat ryöstäneet ja polttaneet, he olivat
lyöneet monia syyttömiä kuoliaaksi ja peloitelleet naisia ja lapsia
mielipuoliksi.
Yhä sankempina kasaantuivat pilvet Hemming Gaddin pään ympärille. Hän
menetteli häikäilemättömästi, halveksien ihmisten arvosteluja. Hän
oli ottanut yhden ainoan asian päämääräkseen: Ruotsin pelastuksen
Tanskan ikeen alta. Tämän tieltä täytyi kaiken muun väistyä. Mitäpä
merkitsivät hänelle yksityiset edut ja toivomukset, kun oli kysymys
yleisestä hyvästä! Jos hetki toikin mukanaan mitä katkerimpia
kärsimyksiä, mitä siitä, kun oli kysymys tulevista vuosisadoista,
isänmaan itsenäisyydestä!
Hemming Gaddilla oli sellainen tahdon lujuus, ettei hän tähdätessään
katseensa maaliin nähnyt esteitä ympärillään; hän mursi ne maahan
yhden toisensa jälkeen välittämättä, jos pirstaleet sinkoilivat
niiden silmille, ketkä asettuivat hänen tielleen.
Hän halveksi kaikkea itsekkäisyyttä, kaikkea pikkumaisuutta,
katsomatta säätyyn tai asemaan. Syntinen ei ollut hänestä sen
kummempi puettuna purppuraan ja kantaessaan kruunua päässään kuin
maatessaan ryysyihin kääriytyneenä. Hän tuomitsi hiippahattua
kantavan miehen haureellista elämää yhtä paljon kuin alemmankin papin.
Valtakunnan suurmiehet, kuinka he halveksivat häntä! Mitä heitä
liikutti, mikä maali hänellä oli silmissään! Oma hyvinvointi,
suurimmat mahdolliset edut, se oli heidän maalinsa.
Jos pyhällä isällä olisi ollut kymmenen pannasalamaa, olisi hän
singahuttanut ne kaikki tätä paatunutta piispaa vastaan; nyt täytyi
hänen tyytyä yhteen ainoaan, mutta sitä seurasi heti espanjalaisen
kardinaalin nimittäminen Linköpingin piispaksi.
Tosin saattoi väittää vastaan, että tämä yhtä vähän ymmärsi kieltä
kuin tunsi niitä ihmisiäkään, joita hänen oli johdettava totuuden
tielle, mutta ne olivat sivuasioita. Julkeat hyökkäykset paavin
ja Tanskan kuninkaan pyhiä persoonallisuuksia vastaan olivat
asianmukaisesti rangaistut, ja oli annettu varoitus niille, joita
kenties haluttaisi kulkea tohtori Hemmingin jälkiä.
Pannakirja ja tieto nimityksestä oli saapunut jo kunnianarvoisille
isille, mutta heillä ei ollut vielä rohkeutta käyttää niitä
hyväkseen. Me tiedämme, että arkkipiispa puhui siitä Svante
Niilonpojalle sekä että tämä ilmaisi siitä syvän suuttumuksensa ja
vakuutti, ettei hän puolestaan kantanut nurjaa mieltä piispaa vastaan.
Svante Niilonpoika oli sanonut, että Hemming Gadd oli kansan mies ja
että saattoi olla pahoja seurauksia, jos niin levottomina aikoina
annettaisiin lisäyllykettä kuohuville aineksille.
Mutta kun paavilliset kirjeet esitettiin neuvostolle, näytti
vahingonilo punoa van posket ja sytyttävän tulen silmiin. Useimmilla
neuvoksilla oli joku loukkaus kostettavana, ja sellaiset velat
maksetaan aina ensiksi.
Sitten saapuivat tiedot, mitä oli tapahtunut Lyckebyssä.
Johanniittiveljet nostattivat myrskyn, ja arkkipiispa kirjoitti
neuvostolle, että sen oli oman kunniansa tähden tehtävä päätöksensä.
Tehtiin muodollinen neuvoston päätös, ja saatiinpa yksin
valtionhoitajakin kirjoittamaan sen alle. Piispa Hemming Gadd
kiellettiin tästedes hoitamasta hiippakuntaansa.
Eräänä päivänä saapui tieto, että Voionmaan puolelta lähestyi
kokonainen laivasto pikku veneitä tuoden ruokatavaroita. Linnasta
kiirehdittiin heitä vastaan; mutta ne ruotsalaiset sotamiehet, jotka
toivat tiedon, arvelivat, että jos he saisivat, voisivat he joutua
ennen tanskalaisia.
Piispa ei ollut haluton, mutta peläten, että ahneus kenties pani
heidät lyömään laimin kaiken varovaisuuden, tahtoi hän itse mennä
alas rannalle ja tarkastella asemaa.
Tämän neuvottelun parhaallaan tapahtuessa jatkoi Hemming piispa
hidasta, vaivalloista piiritystyötään.
Oli kaunista nähdä pienen laivaston, veneet aivan lähetysten,
lähenevän kaupunkia. Mukana oli naisia ja lapsiakin.
Linnan edustalla oltiin kovassa kiireessä, luultavasti ei oltu
odotettu laivastoa niin pian.
"Ovatko veneenne kunnossa?" kysyi piispa.
"Ovat, kaikki neljä purjeineen, peräsimineen. Tuuli on myötäinen!"
"Laskekaa siis heti vesille!"
Kuului hiljainen ilohuudahdus, mutta se vaikeni heti.
Kolme miestä hyppäsi kuhunkin veneeseen. Purjeet irroitettiin ja
tuuli hulmutteli niitä hilpeästi.
Veneet lähtivät vesille melkein yht'aikaa. Ne laskettivat suoraan
laivastoa kohden.
Heti kun heidät huomattiin linnasta, päästettiin siellä vimmastunut
huuto.