Mutta ruotsalaiset olivat odottaneet sitä, ja silmänräpäyksessä
olivat ne heittäytyneet veneihin pitkäkseen.
Kun savu oli hälvennyt, seisoivat he kaikki pystyssä huiskuttuen
hattujaan ja hurraten.
"Hullut!" huusi piispa. "He menettävät henkensä syyttä suotta!"
Taasenkin kuului laukaus, mutta nyt olivat veneet laivaston vieressä
ja vaara oli voitettu.
Tanskalaiset laskivat myös veneensä vesille, mutta he näyttivät
olevan kahden vaiheella, eikö kenties ollut parempi käydä
ruotsalaisten kimppuun vasta heidän otettuaan lastin.
Rannasta saattoi nähdä, kuinka ruotsalaiset hyppivät voionmaalaisten
veneihin kaikilta puolin. He eivät näyttäneet vievän niistä
pois mitään. Mutta nopeasti erosivat veneet toisistaan, ja nyt
nähtiin kunkin ruotsalaisen veneen hinaavan kahta voionmaalaista.
Purjeet olivat käärityt kokoon, kaksi miestä hoiti airoja ja
kolmas peräsintä, mutta kaikki neljä venhettä loittonivat nopeasti
toisistaan. Muuan suuri voionmaalaisvene jäi yksin paikalle.
Tanskalaisia veneitä oli myös neljä, mutta ne olivat suurempia
ja raskaampia. Jos uhkateko olisi kestänyt kauemmin, olisivat he
epäilemättä yhyttäneet rohkeat merisissit; nyt onnistuivat nämä
sitä vastoin toverien rajattomasti riemuitessa laskemaan kaupungin
laituriin. Saalis oli runsain, mitä tähän asti oli saatu, ja
voionmaalaisille ei ainoastaan maksettu heidän tavaroitaan, vaan
heitä vielä runsaasti kestitettiinkin.
Tämän parhaallaan tapahtuessa sai piispa irtisanomiskirjeen Ruotsin
neuvostolta. Hän luki sen, mutta kuinka hänen sydämensä kuohuikin
harmista, ei häneltä suinkaan jäänyt huomaamatta, että koetettiin
esittää niin lievin sanoin kuin suinkin mitä tahdottiin sanoa.
Piispa sanoi kirjeentuojalle, että nykyään vallitsevan hälinän
aikana, kun joka hetki saattoi odottaa hyökkäystä linnoituksesta, oli
hänen mahdoton vastata kirjeeseen. Sodan telmeen asetuttua toivoi hän
saavansa vapaahetken vastatakseen kirjallisesti valituksiin, kuten
piti.
Muutamia päiviä myöhemmin kirjoitti hän neuvostolle.
Hän tunnusti empimättä neuvoston tahdon laillisuuden, mutta samalla
lykkäsi hän kysymyksen ratkaisun määräämättömäksi ajaksi, tai kunnes
olisi saatu aikaan rauha tai aselepo Tanskan kanssa.
Nyt saapui monia kirjeitä ja viestejä.
Niinpä sai hän sanoman, etteivät taalalaiset suinkaan sallineet, että
hän, Hemming, joutuisi "kadotukseen"; he toivoivat rukouksissaan,
että hän menestyisi ja voisi hyvin.
Tuomiokapituli oli kirjoittanut valtionhoitajalle, ettei tohtori
Hemming saa enää kantaa piispankymmenyksiä, mutta valtionhoitaja
vastasi sovittelevin sanoin; hän varoitti kaikesta väkivallasta tätä
urhoollista miestä vastaan, joka pani henkensä ja verensä alttiiksi
Ruotsin vihollisia vastaan, ja pyysi tuomiokapitulia kiinnittämään
tarpeellista huomiota rahvaan ilmaisemaan tahtoon.
Sitten saapui Linköpingistä viesti, että paavillinen kirje oli
naulattu kirkon ovelle. Tuomiokapituli oli otattanut sen jälleen
pois, koska se sisälsi sanoja myös valtionhoitajaa vastaan. Mutta
siellä oltiin kovin levottomia ja peloissaan eikä tiedetty, mihin
sellaisissa olosuhteissa oli ryhdyttävä.
"Ne kurjat raukat!" jupisi Hemming. "Olisivat nyt toki suden tai
lampaan puolella!"
Mutta ainoastaan ohimennen huolehti hän omista asioistaan; kunkin
päivän huolet ja murheet täyttivät hänen mielensä alituiseen.
Viime aikoina oli lähimpien pitäjien rahvaan keskuudessa havaittu
merkillistä nurjuutta ruotsalaisia kohtaan. Nimismies kertoi, että he
olivat kieltäytyneet tekemästä uskollisuudenvalaa valtionhoitajalle,
ja valittaen kaikkea sitä hätää, mitä saivat kokea, tuumivat he, että
"olisi parempi olla Tanskan alamaisina".
Kun piispa puhui tästä Paul Kylelle, sanoi tämä: "Tanskalaiset
lupaavat kultaa ja kaikkea ihanuutta; niin tekivät he Uplannissakin
ennen Brunkebergin taistelua, sentähden se kääntyikin maan häviöksi."
"Täytyisi tehdä jotakin!"
"Puhukaa heille!"
"Luuletteko sen auttavan?"
"Yksistään sen!"
"Kutsuttakaa siis nimismiehellä heidät kokoon!"
Mutta kun kaupungin asujamet kuulivat, että piispa aikoi lähteä pois,
nousi yleinen hälinä; he rukoilivat polvillaan, ettei hän jättäisi
heitä, koska he ja kaupunki silloin olisivat silloin hukassa.
"Kuulkaas", huusi Hemming vimmastuneena. "Jos rutto alkaa raivota
yhdessä talossa, onko minun sitouduttava, sentähden että minun
kotonani pysyttäisiin terveenä, jättämään koko muu kylä ruton
haltuun."
"Ette kai lähde yksin?"
"Yksin lähden ruton saastuttamaan paikkaan, jollette te tahdo seurata
kunniavartiona!"
Porvarit luikkivat noloina tiehensä.
Mören kirkonkylä oli valittu kokouspaikaksi, ja piispa löysi
saapuessaan suurilukuisen parven koolla. Mutta kaikkien kasvoilla
kuvastui tyytymättömyys ja uhman ilme. He olivat tulleet kuulemaan
mitä hänellä oli sanottavaa, mutta aikoivat pitää oman päänsä vielä
palatessaankin.
Kumolleen kaadettu olutsammio oli varustettu puhujan paikaksi; sen
päältä saattoi hän nähdä kuulijansa ja nämä hänet.
Tohtori jätti hevosensa majataloon ja meni kokouspaikalle.
"Täälläkö kokous on pidettävä?" kysyi hän eräältä talonpojalta.
"Niin maar se on!" vastasi tämä.
"Hänkö se aikoo puhua?" kysyi muuan toinen ja mittaili Hemmingiä
silmillään.
"Niinhän se olisi tarkoitus!"
"Tuolla on tynnyri millä seistä!"
"Mene sinä ensin!"
"Minä... ei minulla ole mitään sanottavaa!"
"Oletko sellainen raukka?"
"Eipä sitä tarvitse olla raukkakaan, vaikka on älyä pitää suunsa
kiinni."
"Jos näen sinut hukkumaisillasi, onko minulla enemmän älyä, jos
vaikenen, kuin jos huudan apua?"
"Oletpa koko veitikka", sanoi talonpoika ja raapi tuumiskellen
korvallistaan.
Nyt lähestyi muuan talonpoika, joka näytti olevan toisia ehompi,
sillä he väistyivät hänen tieltään ja myhäilivät toisilleen
ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Nyt tulee mies, joka voi antaa hänelle
vastauksen."
"Mistä on kysymys?" utaisi tämä.
"Tämä tässä tahtoo, että meidän pitäisi puhua."
"Mitä varten, kun olemme kaikki yksimieliset."
"Niin, niin olemme!" huusi joukko.
"Se ei ole totta!" huusi Hemming Gadd.
"Eikö ole totta?"
"Ette tiedä, mistä olette tulleet yksimielisyyteen! Olette ainoastaan
toisten tahdon välikappaleita!"
"Olemme saaneet hyviä lupauksia..."
"Joakim Trolle vakuutti minulle kättä lyöden..."
Nyt tiesi Hemming mistä aloittaa. Hän tunkeutui joukon läpi ja
hyppäsi sammion pohjalle, löi käsiään yhteen ja vaati hiljaisuutta.
Talonpoikain joukko tunkeutui taajempaan ja katseli epäluuloisesti
häneen.
"Kuulkaa!" huusi Hemming. "Ei suinkaan täällä ole ketään, joka
muistaisi Engelbrektin?"
"On kyllä"! vastasi muuan vanha ukko, joka seisoi aivan piispan
edessä. "Olen kahdeksankymmenen vuotias! Tosin olin vain pieni
pojannaskali ja riipuin äitini helmuksissa, mutta vaikkapa eläisin
satavuotiaaksi, en unhoita konsanaan sitä miestä. Jumala häntä
iankaikkisesti siunatkoon."
"Entä te muut, ovatko isänne ja äitinne puhuneet teille hänestä?"
"Ovat, ovat!" huusi koko joukko.
"No hyvä, nyt kysyn teiltä, jos hän seisoisi tässä minun sijallani ja
jos hän voisi tutkia sydämenne, mitä minä en voi tehdä, antaisitteko
ilolla hänen tehdä sen vai kääntyisittekö hänestä pois?"
Lieneekö sen vaikuttanut nimen taikavoima vaiko se mukaansatempaava
vakavuus, jolla nämä yksinkertaiset sanat lausuttiin, mutta kuulijat
katselivat toisiaan ja sitten haudanhiljaisina ja maahan luoduin
silmin odottivat jatkoa.
"Te tiedätte, että isänne, kun Tanska oli heitä äärimmilleen
rääkännyt ja sortanut, vihdoin tarttuivat aseihin. Kuinka he kärsivät
hätää ja puutetta, kuinka kodit poltettiin ja hävitettiin, kuinka
naisia raiskattiin ja rääkättiin kuoliaiksi, sen tiedätte yhtä
hyvin kuin minäkin. Engelbrekt pakoitti vihollisen antamaan perään,
kansamme sai ainakin hengähdyshetken."
"Ruotsalainen herrasmies se antoi hänelle surmaniskun", huusi muuan
ääni joukosta.
"Niin, hän oli ruotsalainen!" virkkoi Hemming jälleen. "Mutta
tiedättekö myös, että isäin pahat teot ovat siinä suhteessa menneet
lasten päälle? Voi sitä aatelismiestä tai talonpoikaa, joka ajatuksin
tai teoin seuraa sen miehen esimerkkiä!"
Joukossa huomattiin levotonta liikettä.
"Kovat ajat ovat käsissä. Me olemme kovia kokeneet, mutta Herran
käsi on ollut yllämme, ja kuinka tanskalaiset ovatkin houkutelleet
kullallaan, kuinka he ovatkin kehoittaneet vaihtamaan pettuleipämme
heidän pehmeihin vehnäpulliinsa, ei kiusaus ole kuitenkaan saanut
valtaa niin monista, että juutti olisi päässyt maamme herraksi."
"Eikä koskaan pääsekään", huusi muuan ääni.
"Ei, Ruotsin rahvas on estävä sen!" huudahti piispa. "Se on Sten
Sturelta oppinut tuntemaan olevansa mahti valtiossa! Kun Hannu
kuningas oli viekkaudella ja petoksella pesiytynyt Tukholmaan, sanoi
hän valtionhoitajalle: 'Olette jättänyt minulle vaarallisen perinnön,
sillä olette tehnyt herroiksi ne, jotka Jumala on määrännyt orjiksi!
Tanskan talonpojat ovat järjestään kurjia orjia, joita heidän
herransa voivat vaihtaa kauniiseen koiraan tai antaa parikymmentä
talonpoikaa yhdestä hevosesta!' Sellainen ei kävisi laatuun
Ruotsissa."
"Ei, ei!" huudettiin kohti kurkkua. Nousi suunnaton melu ja
talonpojat puivat nyrkkiään.
"Hannu kuningas arveli, että meidänkin rahvaamme vähitellen tottuisi
siihen. Ja tarpeen kai se olisi ollutkin, niin että hän herroineen
olisi voinut vallita. Mutta sitten ajettiin hänet jälleen pois."
"Oikein, oikein! Pois koko roska!"
"Olette kai kuulleet puhuttavan, kuinka kohdellaan niitä
ruotsalaisia, jotka hän on saanut käsiinsä, kuinka hän polttaa ja
hävittää rannikkoamme? Tiedätte, että kun hän vastoin lupauksiaan
otti haltuunsa Kalmarin kaupungin, peitti hän torin hirsipuilla ja
hirtätti ilman tutkintoa ja tuomiota kaikki porvarit, jotka sai
käsiinsä."
"Kirottu, kirottu hän!"
"Kansa rakasti Sten Sturea, ja kuninkaan täytyi odottaa parempia
päiviä."
"Ne eivät koskaan koita hänelle!"
"Ei, ne eivät koita, jos kansa tukkii korvansa viekoituksilta. Herra
Svante Niilonpoika kulkee edeltäjänsä jälkiä. Hän tahtoo ainoastaan
Ruotsin vapautusta Tanskan ikeestä."
"Mutta sota ei lopu koskaan!"
"Ei, jos annamme myöten kädenleveydeltäkään. Hellittämättömyys on
ainoa pelastuksemme."
"Hän siellä linnassa on luvannut, että me kokonaiseksi vuodeksi
saamme verovapauden."
"Milloin on tanskalainen pitänyt lupauksensa?"
"Hannu kuningas tekee kuten rotanpyytäjä", lisäsi piispa. "Hän panee
paistetun juustopalan loukkuun, mutta vanki ei saa siitä muuta kuin
tuntea hajun vain."
"Meitä ei niin puijata!"
"Lopuksi vielä sananen, hyvät ystävät. Olonne ovat mielestänne
tukalat, ja tahtoisitte mielellänne paremmat päivät, mutta totta
puhuen on meidän kaikkien laita sellainen. Vaikka me käskemme ja te
tottelette, niin älkää luulko, että meidän osamme on siltä parempi!
Teidän puremanne leivänpala on kenties kovempi kuin meidän, mutta
teidän ruokahalunne on paljon parempi, sillä huoli kokonaisuuden
pystyssäpysymisestä vie usein meiltä pois kaiken ruokahalun.
Meillä ei siis ole mitään kadehdittavaa toisiltamme, mutta jos
pontevasti pyrimme yhteiseen maaliin, niin saavutamme sen ennemmin
tai myöhemmin, ja kun tulevat sukupolvet nauttivat hedelmiä meidän
työstämme, tunnustavat he, että heidän on meitä kiittäminen siitä,
että ovat vapaita Ruotsin miehiä."
Päästettiin jyrisevä riemuhuuto.
"No, enkö ollut oikeassa?" virkkoi piispa nauraen. "Ette olleet
selvillä mistä oli kysymys."
Näin sanoen hyppäsi hän alas maahan.
Talonpojat tunkeilivat hänen ympärilleen puristaakseen hänen kättään.
Heidät oli tenhonnut hänen puheensa yksinkertaisuus ja kenties vielä
enemmän mahtava ääni, syvä vakaumus, joka sydämestä kuohuen löysi
tien sydämiin ja vastustamattomasti teki vaikutuksensa.
"Miksei piispa tullut tänne ennen?" kysyi muuan talonpojista.
"En tiennyt, että tarvitsette minua."
"Tulee niin varmaksi häntä kuullessaan!"
"Minä olen vain lausunut teidän omat ajatuksenne."
"Tietty se, mutta täällä puhutaan niin paljon, että väliin joutuu
ikäänkuin eksyksiin."
"Nyt kai hän jää tänne yöksi?" kysyi joku toinen.
"Minulla on siisti vierashuone, jos hän tahtoisi olla niin alava..."
"Hyvänen aika, piispa kai asuu rovastin pappilassa!"
"Rovastin, onko hän täällä?" kysyi Hemming.
"Ei, hän on enimmäkseen linnassa Joakim herran luona."
"Sitten asun jonkun teidän luonanne ja viivyn huomiseen!"
Siitäkös oltiin hyvillään. Kylän suurtalonpoika, joka ensiksi oli
häntä puhutellut, sai kunnian pitää piispaa vieraanaan, ja hän kutsui
illaksi niin suuren seuran kuin huoneihin mahtui.
Siellä Hemming Gadd päätti, mitä ennen oli aloittanut; selvin sanoin
osoitti hän unionin kestämättömyyden. "Se on samaa kuin valjastaisi
yhteen kaksi hevosta, joita ei ole koskaan koulutettu parihevosiksi",
sanoi hän.
"Ne riuhtovat itsensä erilleen!"
"Voivatpa riuhtoa toisensa vaivaisiksikin!" vastasi piispa.
"Alku on jo tehty!"
"Meidän täytyy katsoa, ettei sitä ratsastajaa, jonka olemme valinneet
varsallemme, tehdä jälleen jalkamieheksi!"
Isäntä, kunnioitettu suurtalonpoika Arvid Broderinpoika, istui
kunniasijalla piispan vieressä. Hän tarttui pikariin ja täytti
sen tervetuliaisiksi vaahtoisin olvin; sitten pyysi hän kaikkia
vieraitaan tekemään samoin, ja sitä kehoitusta noudatettiin
siekailematta.
Silloin hän nousi ja sanoi: "On huonosti tehty panna kynttilänsä
vakan alle ja salata mitä tietää; ei voi kieltää, että meidät
tässä pitäjässä on eksytetty harhapoluille. Jos pahajuoniset sinua
houkuttelevat, älä heihin suostu, sanotaan, mutta juuri siten olemme
tehneet. Nyt olemme kuitenkin päässeet parempaan käsitykseen, ja
tuskinpa tarvitsee minun sanoa, ketä meidän on siitä kiittäminen."
"Piispaa!" huusi koko joukko.
"Juomme siis hänen maljansa ja kiitämme siitä, mitä hän on tehnyt
hyväksemme!"
Ja pikarit tyhjennettiin riemuiten.
"Olette antaneet sitoa silmänne!" huudahti Hemming hilpeästi. "Olen
ainoastaan temmannut pois siteet, ja nyt näette yhtä selvästi kuin
ennenkin."
"Niin teemme", virkkoi isäntä jälleen. "Ja omasta puolestani tahdon
huomenna tehdä uskollisuudenvalan jalolle Svante Niilonpojalle."
"Me myös! Me myös!" kajahtelivat huudot.
Ja sitten he joivat ja juttelivat, ja kun erottiin, oli kaikki
mieltymys tanskalaisiin puhallettu pois kuin paksu tomukerros, ja
kansallistunto välkkyi sen alta kuin kirkkaaksi hiottu teräs ja
näytti aivan loistavan ilosta, kun oli päässyt jälleen kunniaan.
Seuraavana aamuna otti piispa vastaan uskollisuudenvalat Svante
Niilonpojalle nimismiehen ollessa läsnä, ja niin palasi hän
Kalmariin, missä kaikki oli tyyntä ja hiljaista.
Kahakoita oli vähän väliä, ja vihollisten harmi piispaa kohtaan oli
tuntuvasti lisääntynyt hänen käytyään Möressä. Ennen ei rahvas ollut
tuonut mitään tavaroita kaupunkiin, vaan ainoastaan linnaan; nyt
oli laita päinvastoin, ja piispa sai yksityisesti monia näytteitä
kansanmiesten suosiosta. Mutta turhat olivat kaikki kokeet taivuttaa
Hemming Gaddia alamaisin sanoin kirjoittamaan korkealle esimiehelleen.
"Minä inhoan sitä kettua", sanoi hän, "enkä mene askeltakaan häntä
vastaan!"
Tavallisuuden mukaan oli jälleen ryhdytty Tanskan kanssa
neuvotteluihin. Kuningas uudisti vaatimuksensa, että niin kauan
kuin Ruotsi kieltäytyi ottamasta häntä vastaan kuninkaanaan, oli
sen suoritettava vuotuinen rahavero. Neuvosto pohti vilkkaasti
tätä kysymystä; siitä kirjoitettiin Erik Turenpojallekin, joka
varoitti siitä. Ja Hemming Gadd kirjoitti neuvostolle, ettei hänen
suostumuksellaan heitettäisi ainoaakaan lihapalaa sille koiralle,
jonka verisen kidan hän saattoi eroittaa Kalmariin saakka. Kelpo
pyssyin ja tapparoin halusi hän mieluummin maksaa.
Sellaiset sanat eivät olleet omiaan sulattamaan mieliä leppeämmiksi
piispaa kohtaan, eikä kestänyt montakaan viikkoa, ennenkuin hän sai
kutsun saapua neuvoston eteen vastaamaan tehtyihin syytöksiin. Paul
Kylen oli siksi aikaa otettava päällikkyys huostaansa.
Hemming vastasi leimuavalla kirjeellä kutsuun. Jollei mikään vaara
uhannut, tuumi hän, lähtisi hän Kalmarista; mutta jos se tapahtuisi
nyt, saisi valtaneuvosto kenties siitä tervetulleen aiheen uuteen
syytökseen, joka sitä paitsi olisi oikeutettu. Mutta yhtä vähän
kuin hänellä oli mitään takeita, että voisi palata, yhtä vähän
kiinnitettäisiin, jos jokin onnettomuus tapahtuisi, huomiota siihen,
kenen käskystä hän oli lähtenyt matkalle.
Neuvosto viittasi kutsukirjeeseen ja lähetti hänelle sitä paitsi
sellaisen turvakirjan, "ettei hänellä enää pitänyt olla mitään
vastaan väittämistä".
Mutta silloin hänen vihansa vasta oikein kuohahti.
"Siihen turvakirjaan", kirjoitti hän, "jonka valtaneuvosto viimeksi
lähetti minulle, ei herrojen olisi tarvinnut tuhlata mustetta ja
paperia, sillä kun se ei olisi voinut kuulua toisin kuin kuului,
silloin saatoin kyllä käsittää, kuinka hyvin he suosivat minua. Mitä
te sitä vastoin kirjoitatte, että minä, jos sitä haluaisin, saisin
teiltä turvakirjan tahtoni mukaan, niin toivon teidän herruuttanne
palvelleeni siten, että voin ilman mitään vaaraa tulla huoletta
luoksenne."
Kenties pelkäsi neuvosto saavansa kuulla liian tuimia totuuksia,
tai eivät syytöskohdat olleet kyllin perustellut, tai eivät he
lopultakaan uskaltaneet käydä tämän mahtavan miehen kimppuun, jonka
nimi tällä hetkellä huhun siivin liiti kautta maan; asian annettiin
toistaiseksi raueta.
Epäluuloisuus, joka oli juurtunut Hemmingin sieluun, oli kasvanut
taistelussa neuvostoa vastaan. Hän ei voinut antaa anteeksi sitä,
että Svante Niilonpoika oli pannut nimensä kutsukirjan alle.
Täällä kansan ja upseeriensa keskuudessa oli hän entisellään,
kenties vain tavallista myrskyisempi hilpeydessään. Hänen
rakkautensa ja kuolemanhalveksumisensa ei ollut koskaan esiintynyt
selvempänä. Kaikissa hankkeissa, joissa vaara oli tarjolla, esiintyi
hän etumaisena, ja hänen urhoollisuutensa oli jokapäiväisenä
puheenaineena sotamiehillä, jotka luulivat jonkin salaisen voiman
häntä suojelevan.
Mutta milloin hän oli yksin kotonaan, silloin laskeutuivat synkät
pilvet hänen otsalleen, silloin saattoi hän kävellä tunnin toisensa
jälkeen huoneessaan edestakaisin. Silloin tarkasteli hän elämäänsä:
kiittämättömyyttä oli hän kokenut, häntä oli vihattu ja vainottu ja
petetty, ja kuitenkin oli hänen ainoana määränään ollut isänmaan
pelastus!... Sellaisina hetkinä täytti hänen sydämensä rajaton
ihmisten halveksuminen. Jos hän olisi voinut, olisi hän tallannut
jalkoihinsa kaiken pikkumaisuuden, kaikki alhaiset intohimot
maailmasta. Salamoita ja ukkosta huusi hän taivaasta avukseen,
mutta ei mitään rakkautta, ei anteeksiantoa, ei sääliväisyyttä, ei
myötätuntoa!
Toisinaan saattoi hän Paul Kylelle paljastaa murtuneen mielensä.
Silloin sai sappi pursua yli äyräittensä ja hän lausui katkeria ja
tuimia totuuksia. Mutta jos toinen teki jonkun vastaväitteen, silloin
malttoi hän heti mielensä ja sanoi, että hänen käsivartensa vaivasi
häntä niin, että hänestä näytti kaikki mustalta. "Jos vapautuisin
tästä kitimestä", sanoi hän silloin, "sulkeutuisin vanhaan Rönön
luostariin; siellä parantuisin heti kaikista sekä ruumiin että sielun
vammoista".