"Salaliiton tunnussana?"
"Prinssi Kristian!"
"Yhtymäpaikka?"
"Eteläportti!"
"Nimiluettelo?"
"Sitä ei minulla ole!"
"Päästäkää siteet!"
"Odottakaas, minä koetan muistaa nimet."
"Päästäkää siteet, sanon minä!"
Hylkiö kalpeni yhä enemmän ja viittasi oikeaan säärensä.
Sukanvarsi vedettiin alas. Siellä oli pitkä tuohilappu nimiä täynnä.
Ensiksi oli kirjoitettu: Sten Kristerinpoika.
"Aika?"
"Kello kaksi!"
"Viekää hänet ylös!" käski ritari.
"Minä voin itse laittaa lääkkeet, jotka..."
"Hiljaisuus lienee tätä nykyä paras lääke. Saamme huomenna puhua
lähemmin asiasta."
Sotamiehet kantoivat hänet ulos kellarista ja sitten hänen entiseen
huoneeseensa.
Rikissa oli sillävälin istunut liikkumatonna ja suletuin silmin.
"Mihin soisitte teidät vietävän, neitsyt?" kysyi ritari liikutettuna.
"Omaan huoneeseeni", vastasi Rikissa.
"Mutta teillä ei ole ketään, joka teitä hoitaisi?"
"Lähettäkää noutamaan Agneta sisarta Pyhän Klaaran luostarista."
"Ja yrtintuntijaa?"
"Ei! Huomenna täytyy tulla erään toisen."
"Ketä tarkoitatte?"
"Kristina neitsyen opettajaa, Olavi Juhananpoikaa!" Heikko puna
lehahti kalpeille poskille.
"Sanokaa hänelle, että se on viimeinen pyyntöni!"
"Tahtoanne noudatetaan!"
Mutta vasta kun Rikissa oli viety kamariinsa ja luostarisisar
saapunut, lähti ritari kovanonnen talosta, luvaten palata aikaisin
seuraavana aamuna.
Kello oli kymmenen illalla ja kaupunki oli vaipunut uneen, Pietari
herra herätettiin ja hänelle ilmoitettiin mitä oli tekeillä.
Sten Kristerinpojan läheisenä sukulaisena oli hänen ilmoitettava
tälle, että salahanke oli keksitty, taivutettava hänet tunnustamaan,
mitä sillä oli tarkoitettu, ja, jos hän kieltäytyi tästä, teljettävä
hänet huoneeseensa.
Åke herran oli koottava salaliittolaiset, jollakin verukkeella
vietävä heidät raatihuoneelle ja pidettävä siellä varmasti
vartioituina seuraavaan päivään, jolloin neuvosto sai asioista
määrätä.
Koskaan ei ole suunniteltu aseiden riisuminen käynyt tyynemmin.
Todistukset salaliittolaisia vastaan olivat siksi selvät, ettei niitä
voinut kieltää, ja kun voittajapuolue tuntui olevan taipuvainen
lempeyteen, katsottiin viisaimmaksi heti tarttua rukouskirjaan ja
lykätä syy toisten niskoille.
David maisteri oli väärillä huhuilla ja ilmiannoilla nostattanut
myrskyn; kun hän oli poissa, odotettiin sen pian asettuvan.
Seuraavana aamuna ilmoitettiin yön tapahtumista Märta rouvalle. Herra
Pietari Turenpoika sanoi hänelle, että kaupungin oli kiittäminen
nuorta Rikissaa siitä tyyneydestä, mikä vallitsi, ja hän luultavasti
sai maksaa sen hengellään.
Kun Akseli, Årstan herra, sai kuulla mitä oli tapahtunut ja että
David maisteri oli kuolemaisillaan, tahtoi hän rientää hänen
luoksensa saadakseen sormuksensa takaisin. "Nyt ei hänellä ole mitään
syytä pitää sitä", sanoi hän Pietari Turenpojalle.
"Minä seuraan teitä", vastasi tämä. "Minua haluttaa kuulla, kuinka
hän pääsee täyttämästä toivomustanne."
Lähettiläs, joka kutsui Olavia Rikissan luo, tapasi hänet juuri hänen
ollessaan lähdössä Upsalaan.
Se ei häntä miellyttänyt, mutta kuolevan toivomus on pyhä, ja hän
riensi sitä noudattamaan.
Puna tytön poskilla ja iloinen hymy, jolla hän otti Olavin vastaan,
ei viitannut läheiseen kuolemaan. Tämän ajatuksen luki hän siitä
kummastuksen ilmeestä, jolla nuori mies katseli häntä saapuessaan.
"En minä ole teitä pettänyt", sanoi hän ojentaen tulijalle kätensä.
"Agneta sisar sanoo, että minulla on ainoastaan muutamia tunteja
elinaikaa."
"Sisäiset elimet ovat pahoin vahingoittuneet", vastasi nunna
nyyhkyttäen.
"Meillä ei siis ole lainkaan aikaa hukata", jatkoi Rikissa. "Istukaa
sängyn viereen ja antakaa minulle kätenne, niin saan enemmän
rohkeutta tunnustukseeni."
Olavi teki kuten kuoleva pyysi, mutta kun hän ojensi kätensä, tunsi
hän, että tämän kädet olivat kuumeenpolttavat.
"Minä olen ollut suuri syntinen", aloitti Rikissa. "En teoissa,
mutta ajatuksissa. Ylpeyteni minut on pelastanut lankeamasta, ei
synninkammoni. Hän, joka myös kamppailee kuoleman kera, imarteli
kaikkia pahoja taipumuksiani, minä olin isäni piloille hemmoiteltu
lapsi, mutta hänen vaikutuksestaan tulin veikisteleväksi,
oikukkaaksi, valhettelevaksi! Minä tunsin hänen aikeensa tehdä
minusta erään korkean herran jalkavaimon enkä minä ollut siihen
taipumaton. Harjoituksen vuoksi kiemailin hänellekin, mutta sen tein
ainoastaan häntä kiduttaakseni, sillä sydämeni vihasi ja halveksi
häntä... Sitten tulitte te!..."
Hän pysähtyi, näytti kuin puhuminen rasittaisi häntä yli voimien.
"Levätkää vähän!" pyysi Olavi osanottavasti.
"En, minulla ei ole aikaa! Ne harvat sanat, jotka puhuitte, olivat
lempeitä ja hyviä, mutta te ette kiinnittänyt mitään huomiota minuun,
ja se oli niin tavatonta, ette se herätti huomiotani.
"Minä en teettänyt kirjaa valmiiksi, jotta te tulisitte uudestaan,
monta kertaa... Kaikki, mitä sanoitte minulle, oli aivan erilaista
kuin muiden juttelut, tuntui kuin olisin luonut silmäyksen uuteen
maailmaan, ja joka kerta kyllästyin yhä enemmän siihen, missä elin.
Mutta teidän välinpitämättömyytenne harmitti minua... Miksi ette
rakastaisi minua samoin kuin kaikki muutkin? Olin varma siitä, että
toinen rakkaus oli syynä siihen, ja minä iloitsin saatuani tietää,
ettei siihen vastattu!"
Olavi kääntyi hänestä hieman poispäin.
"Olin nyt varma voitosta. Kristina neitsyt tarjosi teille käteni,
jäte hylkäsitte sen. Seisoin kuin ukkosen lyömänä. Te hylkäsitte sen,
mitä niin monet muut tavoittelivat!...
"Teidän sydäntänne ei voinut voittaa kauneus, eivät maalliset
aarteet, vaan ainoastaan se, jonka sielu näytti niin puhtaalta ja
viattomalta kuin kirkkain tähti taivaan laella... Minusta tuntui
sillä hetkellä, kuin lyijypainot painaisivat minua maahan, kuin
olisin voinut vajota maan alle! Te lähditte, ja minusta oli niin
synkkää ja tukehduttavaa... Minun täytyi poistua!... Kuinka monet
ajatukset ovatkaan siitä pitäen tulleet ja menneet menojaan!... Olen
rukoillut -- ensi kerran sydämeni syvyydestä!... Olen kamppaillut
epätoivossani... Ah, mitä kaikkea olenkaan kokenut muutamissa
tunneissa!... Jokin salainen ääni kehoitti minua tulemaan tänne.
Sen jälkeen on kaikki tapahtunut korkeammasta vaikutuksesta. Herra
armossaan salli minun sovittaa syntini hengelläni!... Nyt varisee
kaikki synnin kuona pois, sieluni puhdistuu, ja minä tulen niin
kirkkaaksi kuin tähti taivaalla... Silloin ette minua enää halveksu!"
"Sitä en ole tehnyt koskaan", sanoi Olavi syvästi liikutettuna. "Jos
saatte elää, rakastan teitä kuten sisartani, ja jos lähdette täältä,
ikävöin nähdä teidät jälleen."
"Kiitos!" sanoi Rikissa. "Kuulkaa nyt vielä: Tämä koristus on minun;
käyttäkää se köyhien hyväksi!... Agneta sisar sanoo teille, missä
isäni kaikki aarteet ovat säilössä... Lohduttakaa häntä, kun hän on
menettänyt tyttärensä -- tervehtikää häntä ja -- veljeäni --" Hänen
päänsä vaipui alas, Olavi kannatti häntä käsivarsillaan, ja nojaten
hänen rintaansa vasten huokasi Rikissa viimeisen henkäyksensä, kuten
lapsi äitinsä sylissä.
Kun ritari Pietari Turenpoika ja Akseli, Årstan herra, astuivat David
maisterin luo, oli siellä ennen heitä vanha nainen, jota he pitivät
sairaanhoitajattarena.
Hän seisoi pystypäin, käsivarret ristissä ja oikea käsi nyrkkiin
puristettuna. Ankarasti, melkein uhkaavasti katseli hän makaavaa.
"Kuinka sairas voi?" kysyi Pietari herra.
"Ryöväri, rosvo hän oli!" huudahti nainen. "Kuolleet noutakoot nyt
kuolleensa! Mitä hän varasti minulta, olen nyt ottanut takaisin!"
Näin sanoen poistui hän huoneesta.
David maisteri oli kuollut ja sormus poissa. Valmyra oli ottanut sen
takaisin.
Seuraavana päivänä pidettiin juhlallinen messu Pyhän Klaaran
pääkuorissa. Useita jaloja ritareita ja rouvia oli läsnä; se oli
kunnioituksen ja kiitollisuuden osoitus... Mutta kun kirstu oli
laskettu hautaan ja hauta luotu umpeen, silloin istutti Olavi
valkoisen ruusupensaan haudalle ja mietti itsekseen: "Monet saavat
kilvoitella vuosikaudet vapautuakseen syntitaakastaan, harvat voivat
siitä päästä yhdellä ainoalla uhrautuvalla teolla."
7.