Heti sen jälkeen kuultiin useampien henkilöiden hiipivän yli kadun ja
loittonevan.
Vallitsi haudan hiljaisuus.
Kotvan kuluttua sanoi Rikissa matalalla äänellä, mutta selvästi: "Nyt
on vaara ohitse."
"Keitä he olivat?"
"Vihollisia; heillä on ollut kokous!"
"Hänen kanssaan?"
"Tänä yönä kahden aikaan nousee rymäkkä."
"Onko hän vielä tuolla sisällä?"
"On, seuratkaa aivan jälestäni! Ainoastaan kaksi miestä saa tulla
pihaan, heidän on asetuttava kellarin oven taa, niin etteivät heti
näy, jos alhaalta heittäisi kynttilä valonsa sinne ylös. Kaikki muut
pysähtyvät kadulle. Siinä kaikki!"
Nopein askelin riensi hän katua eteenpäin ja meni pihaan samaa tietä
kuin edelliselläkin kerralla.
Mutta kun hän avasi kellarin oven, näki hän alhaalta valon
pilkahduksen, joka katosi yhtä nopeasti.
"Tiesin sen!" jupisi hän.
Hän hapuili muutamia askeleita portaita alaspäin. "David!" huusi hän
hiljaa. "David!"
Ei mitään vastausta.
"Mutta hehän sanoivat, että hän jäi tänne!" sanoi hän ikäänkuin
itsekseen.
Hän kuunteli... Sama hiljaisuus.
"Kun istuin itkien ulkona kulmakivenä, kysyivät he minulta syytä, ja
kun sanoin heille, että David maisteri piiloutui minua, neuvoivat
he minut tänne ja käskivät minun huutaa ääneen, niin hän varmasti
vastaisi. Mutta minä en ole niin tuhma, minä ainoastaan kuiskaan
hänen nimensä, hän kuulee sen kuitenkin... Onko hän vihainen
minulle?... Mitäpä syytä hänellä olisi?... Ei mitään!... Jos juoksin
eilen hänen ohitseen, tein sen siksi, että minua ajettiin takaa ja
pelkäsin omasta puolestani ja vielä enemmän sentähden, että hänkin
joutuisi kiinni... hän, joka... Niin, nyt en sano enää mitään, vai
onko minun jatkettava?"
Lyhyt äänettömyys... valo vilkahti ja katosi.
"David maisteri, minä rakastan sinua! Mutta en niiden lahjojen
tähden, joita olet antanut minulle! David, minä rakastan sinua! Mutta
en siksi, että olet luvannut viedä minut valtaan ja rikkauteen!
Olet antanut minulle rakkautesi, ja sentähden rakastan sinua niin
suuresti, että tahdon antaa henkeni puolestasi!"
"Rikissa!" huudettiin sisältä.
"David!" kirkaisi tyttö melkein hurjasti.
"Ethän vain petä minua?"
"Nyt tiedät salaisuuteni. Hyvästi!"... Rikissa kääntyi lähteäkseen.
"Oletko yksin?"
"Tule katsomaan!"
Mitä Rikissa oli edellyttänyt, tapahtui nyt. David maisteri nousi
portaita ylös ja valaisi pihalle, ja kun siellä ei näkynyt ketään,
meni hän nopeasti jälleen alas ja sanoi kiihkeästi: "Seuraa minua,
Rikissa!"
"Mitä, sinä et kanna minua käsivarsillasi! Ja sitäkö sinä sanot
rakkaudeksi?"
"Itsepäinen, uhmaileva tyttö!" David juoksi ylös jälleen ja sieppasi
hänet syliinsä.
Rikissa kietoi käsivartensa hänen kaulaansa: "Nyt olen sinun!" huusi
hän. "En päästä sinua enää!"
"Tännepäin, tännepäin!"
Åke Hannunpoika syöksyi esiin, hänen seuraajansa huutelivat
tovereitaan.
"Petturi!" ähkyi David ja koetti vapautua tytön käsivarsista.
Mutta tämä kiertyi lujasti kiinni häneen. Silloin heittäytyi David
rentonaan alaspäin ja molemmat kierivät kellariin. Lamppu sammui.
Tuli aivan pimeä.
"Tänne soihdut!" huusi Åke.
Alhaalta kuului kirkaisu, se oli hirveä hetki.
Soihtujen loimo valaisi pimeyden; kaikki riensivät kellariin.
Mikä näky! Murhaaja oli poissa, mutta Rikissa makasi maassa pitkin
pituuttaan. Hänellä oli haava kaulassaan, ja siitä virtasi veri; hän
koetti puhua, mutta ei voinut.
Åke kumartui hänen puoleensa.
"Tuonne vasemmalle!" kuiskasi tyttö. "Rientäkää, rientäkää, ennenkuin
on myöhäistä."
"Sulkekaa verenvuoto!" käski ritari lähimmälle miehelleen ja riensi
osoitettuun suuntaan.
David maisteri oli ajautunut parin kivipatsaan väliin, hänellä
oli verinen veitsi kädessään ja hän näytti olevan valmis myymään
kalliista henkensä.
"Antautukaa!" käski ritari.
"Ottakaa henkeni, jos voitte!" huusi munkki vimmoissaan ja huitoi
veitsellä.
Mutta Åke huomasi hänen takanaan tulenvaloa. Siellä oli siis ovi,
jonka kautta hän aikoi päästä pakoon.
Nopeasti kuin ajatus heittäytyi ritari maahan pitkäkseen, ja erään
hänen miehensä taistellessa riisuakseen Davidilta aseet tarttui hän
tämän toiseen jalkaan ja vetäisi miekkosen kumoon. Tällöin aukeni ovi
sepposen selälleen ja siitä näkyi pitkulainen huone, joka oli ylemmän
kellarin alla, mutta siihen oli laitettu muutamia aukkoja, joista
soihtujen loimo saattoi langeta sisälle. Kaatuessaan päästi David
kamalan parahduksen. Hänen oma puukkonsa oli sattunut keskelle hänen
rintaansa.
"Nostakaa hänet ylös", käski ritari, "ja sitokaa hänen haavansa!"
Hän riensi takaisin Rikissan luo.
Tämä istui pystyällään, nojaten seinää vasten, ja katsoi kysyvästi
ritariin.
"Nyt hän on kiinni!"
"Elääkö hän?"
"Vielä hän elää!"
"Pakottakaa hänet tunnustamaan! Minä tahdon olla läsnä."
"Ettehän te jaksa!"
"Jaksan kyllä!"
Ritarin käskystä vietiin David sinne, missä Rikissa oli. Tytön
nähdessään kääntyi hän pois.
"Tunnustakaa!" sanoi Rikissa ankarasti. "Meidän täytyy molempain
kuolla!"
"Käärme!" murisi David hampaidensa välitse.
"Tunnusta!" toisti ritari jyrisevällä äänellä. "Muuten päästän
siteen, ja sinä olet kuoleman oma ennen ensi kellonlyöntiä."