"Sanokaa, mitä haluatte!" virkkoi Märta rouva. "Minä teen siitä
anomuksen valtionhoitajalle."
"Minut on kutsuttu pitämään luentoja Upsalaan ja lähden sinne."
"Kun milloin käytte Tukholmassa, niin muistakaa, että täällä on
teillä ystäviä, jotka ilolla näkevät teidät jälleen!" lisäsi jalo
rouva ojentaen hänelle kätensä suudeltavaksi.
Hän kumarsi sitten Kristinalle.
"Ei!" huudahti tämä. "Niin emme saa erota! Vaikka olenkin vaipunut
alas siitä korkeudesta, johon olitte minut kohottanut, täytyy minun
sitä elävämmin tuntea syyllisyyteni teitä kohtaan. Ottakaa käteni,
sanokaa, että annatte anteeksi!"
"Kaikesta sydämestäni!" vastasi Olavi vieden käden huulilleen.
Mutta vedettyään kätensä takaisin tunsi Kristina, että se oli kostea
nuoren miehen kyynelistä.
Akselin ja Olavin jäähyväiset toisilleen olivat ystävälliset, mutta
kenties hieman kainostelevat edellisen ja sangen kursastelevat
jälkimäisen puolelta.
Pietari herra puristi hänen kättänsä ja sanoi toivovansa, että he
pian tapaavat toisensa Upsalassa.
Syvästi kumartaen poistui Olavi huoneesta.
"Emme tunteneet sitä miestä!" sanoi Märta rouva.
"Kukaan ei ole tehnyt hänelle niin väärin kuin minä!" puuskahti
Kristina kiihkeästi.
"Annan hänelle anteeksi hänen rakkautensa, sillä minun on kiittäminen
häntä onnestani", virkkoi Akseli herra.
Pietari herra neuvotteli Märta rouvan kanssa niistä varokeinoista,
joihin oli ryhdyttävä. Molemmat tiesivät, että kavaltaja oli Sten
Kristerinpoika. Hän oli ollut saapuvilla edellisissä neuvotteluissa,
salaliittolaiset olivat siis hänen kauttaan saaneet tietoonsa,
ettei rauhanystävillä tätä nykyä ollut menestyksen toiveita,
mutta ei sentään ollut luultavaa, että he tykkänään luopuisivat
hyökkäyssuunnitelmastaan, erittäinkin kun voimat olivat kootut.
Parasta oli siis olla varuillaan.
Mutta välttääkseen iskua tarvitsee tietää, mistä se tulee. Linnan
puolustusjoukko oli vähäinen; monet seikat viittasivat siihen, että
senkin keskuudessa oli pettureita, ja porvariston, kauppiasten
ja työmiesten keskuudessa, missä olivat ruotsin- ja missä
tanskanmieliset?
Ja kuka oli johtaja? Kaikista merkeistä päättäen Akseli, Årstan
herra, tai oliko hän vain kylttinä, ja oliko kenties joku toinen
takana?
Kaikki keskustelut nuoren miehen kanssa viittasivat siihen että niin
oli laita.
"Tulin tänne valloittamaan", sanoi hän. "Ja niin pistettiinkin minut
itseni kahleihin!"
Enempää ei hän tahtonut sanoa. "Minun täytyy palata Tanskaan", lisäsi
hän. "Älkää pakoittako minua isänmaatani kavaltamaan!"
Hänelle ei tehty mitään kysymyksiä, mutta kun hän puhui David
maisterista, sanoi hän olevansa vakuutettu, että mies oli petturi,
mille puolelle asettuikin.
Pietari herra kiinnitti siihen huomiotaan, ja kuinka vähän hän David
maisteria tunsikin, katsoi hän varovaisuuden vaativan, että hänen
persoonansa otettiin talteen.
"Dominikaaniluostarissa käy hän joka päivä", sanoi Akseli herra. "Sen
jälkeen, mitä on tapahtunut, koettanee hän varmaankin kuristaa minut.
Sanotaan hänen oppineen sen tempun Venäjällä, ja ehdotan, että otatte
hänet kiinni minun luotani, mieluimmin ennenkuin hän on toteuttanut
hankkeensa."
"Teidän on tänään muutettava linnaan", sanoi Märta rouva. "Mutta
olisi toivottavaa, ettei David maisteri saisi sitä tietoonsa."
Pietari herra ehdotti muutamia varotoimia ja riensi sitten
neuvoskamariin uusiin neuvotteluihin.
Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Rikissaan, kukaan ei nähnyt,
kun hän hiljaa ja huomaamatta kuin varjo hiipi ulos huoneesta.
Hän oli epätietoinen, minnepäin suuntaisi askeleensa. Kotiin ei
hän tahtonut palata. Ehdittyään linnan porttiholviin huomasi hän
David maisterin. Tämä odotti häntä, mutta näytti samalla pelkäävän
tulevansa huomatuksi, sillä kun vastakkaiselta taholta kuului
askeleita, vetäytyi hän piiloon erääseen ikkunakomeroon.
Rikissa käytti hetkeä hyväkseen, juoksi ohitse kuulematta maisterin
huutoja, eteenpäin, yhä eteenpäin, välittämättä mihin meni.
Niin pakenee ahdistettu naarashirvi ajajoitaan. Rikissa ei voinut
päästä niitä pakoon, sillä hän kantoi niitä omassa povessaan; ne
olivat hyljätty rakkaus, epäluulo ja itsensä halveksiminen.
Pyhän Klaaran luostarin näkeminen herätti hänet tajuunsa. Hän ei
tiennyt, kuinka oli tullut tänne. Tosin oli hän nähnyt ihmisiä
vilahtelevan ohitseen, hänellä oli himmeä tuntemus, että he olivat
katsoneet hänen jälkeensä, puhutelleet häntä, mutta kaikki tyyni
oli kuin unta. Nyt muisti hän, että hänellä oli muuan tuttava Pyhän
Klaaran luostarin nunnien joukossa; tämä voisi hänet kätkeä. Ja niin
soitti hän kelloa.
Portinvartiatar avasi heti.
"Sisar Agneta!" läähätti Rikissa.
Nunna tähysteli hänen pukuaan; se viittasi säätyläisnaiseen, mutta
paljas pää ja koko hänen hämmentynyt esiintymisensä vaikutti, että
nunna epäröi päästää häntä sisään.
Rikissa pani merkille hänen tutkistelunsa. "Minun täytyy puhutella
häntä!" huudahti hän. "On kenties kysymys hengestäni!"
"Seuratkaa sitten minua!" vastasi nunna ja vei hänet
keskusteluhuoneeseen.
Nuori tyttö vaipui penkille; hänelle kerrottiin, että sisar Agneta
oli rukouksissa, ja hänen täytyi odottaa.
Kun virta nousee yli äyräidensä, murtuvat padot. Hillitön luonne
ja raju suru mursivat yhdessä hänen vastustusvoimansa. Päätös
olisi kuitenkin ollut epätietoinen, ellei hyväätekevä pyörtymys
olisi vienyt hänen tajuntaansa. Sellaisessa tilassa nunnat hänet
löysivät. Kun Rikissa heräsi, havaitsi hän olevansa mitä hellimmän
huolenpidon esineenä. Hänet oli pantu vuoteeseen. Muuan nunna valeli
hänen päätänsä, toinen lämmitteli hänen jalkojaan, kolmas piteli
hänen kättänsä, kun taasen neljäs pyysi häntä ottamaan tarjoamansa
vahvistavan lääkkeen. Rikissa teki mitä pyydettiin ja paneutui sitten
jälleen pitkäkseen.
Ei nukkuakseen, vaan ajatellakseen!
Sitä paitsi hän pelkäsi. Hän ei tahtonut ilmaista mitään. Mutta tämä
rakkaus, tämä osanotto teki hänelle hyvää. Se oli jotakin uutta
hänelle! Mitähän, jos hän jäisikin tänne... ainaiseksi? Ei, sitä hän
ei tahtonut! Mutta mihin, mihin hän menisi?
"Luulen, että hän on nukkunut!" kuuli hän muutaman nunnista sanovan.
"Jättäkäämme hänet yksin!"
Juuri sitä hän toivoikin, ja hän makasi liikkumatonna, vahvistaakseen
heitä tässä aikomuksessa.
Vihdoinkin olivat kaikki poissa! Nyt saattoi hän katsella
ympärilleen, nähdäkseen, kuinka kolkko pieni huone oli... Ei, ei, hän
ei tahtonut ruveta nunnaksi. Mutta mihin hän sitten ryhtyisi?
Hän oli nyt näkevinään David maisterin edessään... Hänen täytyi
nauraa miekkoselle, tämä näytti melkein pelokkaalta, ja hän tunsi,
kuinka sappi paisui hänen povessaan. Kuinka hän vihasikaan sitä
miestä! Mutta mitä oli tämä tehnyt hänelle? Antanut hänelle lahjoja
ylenmäärin, täyttänyt kaikki hänen toivomuksensa, imarrellut häntä,
suosinut hänen heikkouksiaan.
"Hän on minun salainen viholliseni", tuumi hän itsekseen. "Minä olen
ainoastaan hänen tahtonsa välikappale."
Hän muisti, kuinka tämä mies oli kehoittanut häntä valehtelemalla
vapautumaan isänsä nuhteista, kuinka hän oli muuttunut
seurustellessaan hänen kanssansa... Ennen oli hän ollut ainoastaan
oikukas ja uhmaileva. Nyt oli hän muuttunut veikisteleväksi; syntiset
ajatukset ja halut olivat hiipineet hänen sieluunsa, ja ainoastaan
synnynnäinen ylpeys ja viisaat laskelmat olivat häntä estäneet
antamasta niille perään.
Sitten ilmestyi jälleen Kristinan kuva hänen sielunsa silmien eteen.
Olavi oli hänelle jakanut tietoja, hän oli kenties yhtä oppinut
kuin opettajansakin... Tämä se oli voittanut Olavin rakkauden ja
ihailun...?
No hyvä, mikäs esti Rikissaakaan!
Hänen täytyi etsiä jotakin hommaa, joka tyynnyttäisi ja kiinnittäisi
hänen ajatuksiaan. Mitä parempaa hän voisi valita kuin sen, jolla
saavuttaisi Olavin kunnioituksen, kenties ihailun! Kukapa tiesi mitä
tulevaisuus saattoi tuoda mukanaan. Hän oli rikas, sangen rikas.
Koristus, jonka Olavi oli antanut hänelle takaisin, -- mihin oli hän
sen pannut?... Hän etsi innokkaasti taskuistaan -- vihdoinkin löysi
hän sen. Se jo yksinään oli pieni omaisuus. David kenties vaatisi
sitä. Ei koskaan hän sitä anna -- hän tahtoi lisätä aarteitaan; ne
tulevat kerran olemaan hänelle tarpeen.
"Joko kärsii hän kovia ahdistuksia tai on hän kovin sairas", kuuli
hän jonkun henkilön kuiskaavan toiselle aivan lähellään.
"Toivoisin, että saisimme pitää hänet täällä aina", vastasi kolmas.
"Onko hän rikas?"
"Kylliksi, ettei häntä ole ajettava pois!"
"Silloin teemme minkä voimme."
Ja siitä pitäen sai hän yhä suurempaa huolenpitoa ja hellempää
vaalintaa osakseen.
Seuraavana päivänä saattoi Rikissa jo nousta vuoteesta.
Sisar Agneta oli alituiseen hänen luonansa, puhui luostarin rauhasta
ja siitä sanomattomasta onnesta, että sai aina olla samanhenkisten,
hurskaiden sielujen parissa.
Rikissa oli yhtä mieltä ja sanoi, että jollei hänellä olisi tyttären
pyhiä velvollisuuksia täytettävänään, heittäytyisi hän ilolla kirkon
syliin.
Mutta sitten rohkeni hän tiedustaa, eikö hän isänsä kotiutumiseen
saakka saisi asuntoa luostarin muurien sisällä.
Tämä oli jotakin, mitä sallittiin ainoastaan hyvin nuorille tytöille,
luultavasti sentähden, ettei heidän luultu pystyvän käsittämään
olosuhteita. Rikissan pyyntö olisi sentähden epäilemättä hylätty,
jollei olisi otettu lukuun etuja, jotka muuten pelättiin menetettävän.
Pieni kamari portinvartiahuoneen takana saatettiin luovuttaa. Täten
sai hän myös tilaisuuden mennä luostarista ulos milloin halutti
herättämättä pahennusta hurskaiden sisarien keskuudessa.
Rikissa otti heti huoneensa haltuunsa. Pienellä rahalahjalla teki hän
portinvartiattaren ystäväkseen ja uskotukseen; tämä lainasi hänelle
vaipan, ja illanhämyssä lähti hän aivan yksin luostarista.
Hän tunsi itsensä vennonvieraaksi, joka on luvattomilla teillä,
kun hän pimeänhämyssä hiipi isänsä taloon. Suuri oli hänen
hämmästyksensä, kun hän näki kaikki ikkunaluukut sulettuina. Työpajan
ikkuna oli pihalle päin, mutta hän saattoi päästä sinne pienestä
takaportista. Onneksi oli se ainoastaan painettu kiinni eikä
salvattu. Hän avasi sen hiljaa, astui pihalle ja tähysteli sulettuja
ikkunaluukkuja. Koko talossa oli aivan pimeää ja aivan hiljaista; työ
oli siis lakannut, mutta kenen käskystä?
Ei tietenkään kenenkään muun kuin David maisterin!
Hänellä täytyi olla sen tehdessään joku tarkoitus.
Ovi oli sulettu, mutta kellarikäytävän kautta saattoi päästä taloon.
Kun Rikissa avasi kellarin oven, ammotti musta kuilu häntä vastaan,
mutta vaikkei hän suinkaan ollut arka ja vaikka hän oli lukemattomia
kertoja juossut tätä tietä pimeässä, tunsi hän nyt kuitenkin
käsittämätöntä pelkoa ja sulki oven jälleen.
Silloin oli hän kuulevinaan hiipiviä askelia sekä edessään että
takanaan, ja silmittömästi pelästyneenä riensi hän takaportista
kadulle. Hänestä tuntui, että joku seurasi hänen kintereillään.
"Seis!" huusi miesääni.
Ääni oli tuntematon. Hän totteli epäröiden.
"Onnittelen teitä, sillä teillä on yhtä vahvat keuhkot kuin
jalkannekin ovat nopeat", sanoi mies.
"Mitä tahdotte?"
"Ensin hieman hengähtää, sitten kysyä syytä, miksi kultasepän talo ja
puoti pidetään sulettuina."
"Sitä en tiedä."
"Mutta kun tulette sieltä, lienee teillä jotakin tekemistä sisällä
olevien ihmisten kanssa."
"Tiedän, että mestari on matkoilla."
"Kauppa on kuitenkin jatkunut!"
"Onpa tainnut!"
"Hänen sorja tyttärensä sitä on jatkanut, mutta nyt on kadonnut hän
ja kaikki muut."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Puoti on eilen ryöstetty typötyhjäksi."
"Kuka on ryöstänyt?"
"Lempo, luullakseni."
"Tai kenties varkaat."
"Työmiehet ovat selittäneet, etteivät varkaat ole voineet päästä
sisään."
"Tiedetäänkö mitään hänestä -- tytöstä?"
"Hän on luultavasti lähtenyt ystävänsä mukaan!"
"Ystävänsä?"
"Niin, David maisterin!"
"Hän ei ole hänen ystävänsä!"
"Kuinka sen tiedätte?"
"Siksi, että olen Rikissa!" huudahti tyttö kiihkeästi ja heitti alas
huppukauluksen. "Niin mustaa syytöstä en odottanut kenenkään tekevän
minua vastaan!"
"Tästälähin otan teitä puolustaakseni, kaunis Rikissa! Nyt tiedän,
että olette syytön."
"Kuka olette?"
"Ritari Åke Hannunpoika."
"Mitä täältä etsitte?"
"Nyt voin sanoa sen: juuri samaa miestä, josta äsken puhuimme."
"David maisteria?"
"Oikein arvattu!"
"Hänen tähtensä minä en uskalla palata kotiini."
"Mitä pelkäätte?"
"Hän on luikertanut isäni luottamukseen. Minua hän peloittaa."
"Olkaamme siis yhdestä puolin!"
"Missä asioissa?"
"Ottaaksemme kiinni ketun."
"Yksi keino on!"
"Ja se on?"
"Että minä menen sisään yksin ja te tulette kun huudan."
"Se voi maksaa henkenne!"
"Mitäs sitten!"
"Niin tärkeää kuin onkin saada roisto kiinni, epäröin kuitenkin
hyväksyä teidän ehdotustanne."
"Tiedättekö paremman keinon?"
"En, mutta en tahdo panna alttiiksi henkeänne."
"Minä en pelkää lainkaan."
"Johtuuko se sankariudesta vai epätoivosta?"
"Pian, rientäkää miehiänne noutamaan! Minä odotan täällä."
Åke Hannunpoika riensi pois. Linnaväestä sai hän kymmenen luotettavaa
miestä ja palasi näiden kanssa sille kadulle, jonne oli jättänyt
Rikissan.
Mutta tyttöä ei näkynyt missään, ja ritari alkoi luulla, että tämä
oli väistänyt vaaraa.
Ritari päästi helpoituksen huokauksen arvellen kyllä selviävänsä
lurjuksesta yksinkin.
Katu oli melkein pimeä; muutamat tähdet, jotka pilkistelivät pilvien
raoista, valaisivat sen tuontuostakin himmeällä ja riittämättömällä
valolla.