MITÄ TUKHOLMASSA TAPAHTUI.

Suuri oluttupa Harmaamunkkikujalla vilisi vieraita täytenään. Kaikki

pöydät olivat täydet, tiskin ääressä tungeskeltiin, ja muuan seppä ja

kivenhakkaaja olivat nousseet tiskille istumaan.

Niin ripeästi kuin sukkula kankaanraossa juoksi kaksi nuorta

tytöntylleröä edestakaisin pöytien ja tuolien väliä, kantaen

vaahtoavia oluthaarikoita, jotka Barbara muori itse täytti. Sattui

tosin, että jokunen pisara hänen hikeä helmeilevältä otsaltaan putosi

haarikkaan, mutta ei hän siitä siltä saanut parempaa maksua eikä

toiselta puolen olut vieraillekaan maistunut sen huonommin.

Sielläkös oli elämää ja melua! Siellä laulettiin ja naurettiin,

siellä huudettiin ja rähistiin, mutta harvoin pääsi se tappeluksi

yltymään, sillä Barbara muorin terävä silmä keksi heti jokaisen

heristelevän nyrkin, ja ykskaks ponnahti hän tiskin ylitse ja

tarttui nyrkkiin, ennenkuin se ehti lyödä. Rikollisesta tuntui

siltä, kuin olisi hänen käsivartensa joutunut ruuvipenkkiin, ja

muori piteli kiinni, kunnes pahantekijä oli kylliksi saanut tuntea

voimattomuuttaan. Silloin heitti hän syntipukin syrjään ärähtäen:

"Kyllä minä opetan teille, minä!"

Barbara oli hyvällä syyllä kuulu tavattomista voimistaan; hän

taivutti hevosenkengän kokoon käsissään, ja ken häneltä sai

korvapuustin, se ei antanut sitä takaisin seuraavana eikä vielä

seuraavanakaan päivänä. Muuten hän oli säyseä ja kunnon nainen

ja osasi pitää itsensä ja liikkeensä sellaisessa arvossa, että

mainitunlaisia voimanilmauksia aniharvoin tarvittiin.

Jos eloisuus oli tänään suurempi kuin tavallisesti, johtui se siitä,

että syksy alkoi käydä myöhäiseksi ja viimeisiä lyypekkiläislaivoja

odotettiin palaaviksi kotiin. Keskustelu koski erittäinkin sitä,

oliko välitettävä Tanskan kuninkaan kiellosta, ettei tavaroita saanut

enää tuoda Ruotsiin.

"Ruotsalaiset eivät voi elää ensinkään ilman meitä!" huusi muuan

laivuri puolipäissään.

"Siksi, etteivät hollantilaiset eivätkä englantilaiset saa tulla

tänne laivoineen!" vastasi muuan vanha porvari. "Kunniallisen

nahkurin ei silloin tarvitsisi maksaa härännahkasta niin paljoa kuin

nyt täytyy maksaa."

"Eikä suolastakaan!"

"Ja jokaisesta kyynärästä kangasta!"

"On kohtuutonta, että saksalaisilla on sellaiset erioikeudet kaikkien

muiden edellä!"

"No, me purjehdimme tiehemme emmekä tule takaisin! Hyvästi, hyvät

ystävät. Voikaa hyvin!"

Laivuri otti lakkinsa ja meni tiskin luo maksaakseen.

"Mitä nyt?" huusi Barbara muori nakaten niskojaan. "Mistä lähtien on

tullut tavaksi, että te maksatte oluestanne?"

"No, hyvä isä, voin kai sentään sanoa jäähyväiset, sillä emme

luultavasti tule enää koskaan."

"No, helkkarissa, tietysti tulette!"

Huudettiin ja kiruttiin myötä ja vastaan. Silloin ponnahti Barbara

muori uudestaan yli tiskin.

"Tänne kaikki, jotka olette ystäviäni!" huusi hän. "Nyt juomme

saksalaisten kanssa ja toivotamme heidät tervetulleiksi seuraavana

vuonna!"

Suurella nopeudella lennätettiin sen jälkeen haarikoita ja kippoja

kaikille, jotka lähestyivät.

"On kyllä totta, että tavaranne ovat hävyttömän kalliita ja että me

voisimme saada muilta huokeammalla, mutta parempi pyy pivossa kuin

kaksi kuusessa, ja sentähden tyydymme asioihin semmoisina kuin ne

ovat. Ja kippis sille!"

Ystävyys oli palautettu, ja Barbara muori piti huolen siitä, että

maljoja edelleen kallisteltiin sen vahvistukseksi.

Oluttuvassa oli monia vieraita, jotka eivät ottaneet osaa riitaan,

vaan joko keskustelivat kahdenkesken yksityisistä tai yleisistä

asioista taikka, jos seura oli suurempi, kuiskaillen ilmaisivat

mielensä toisilleen. Erään pienen pöydän ääressä, melkein erillään

muista, istui neljä henkilöä. Olutkippoja, jotka olivat heidän

edessään, oli tuskin koskettu. Kaksi heistä oli ilmeisesti

hyvinvoipia porvareita, kolmas, joka oli puettu teininkaapuun,

oli sangen nuori, ja neljäs, munkkikaappuun puettu, oli vetänyt

huppukauluksen päänsä ylitse.

"Oletteko saanut nämä uutiset varmasta lähteestä?" kysyi vanhin

porvareista.

"Mieheltä, joka sanoo nähneensä hänen ruumiinsa", vastasi munkki

tehden ristinmerkin.

"Merkillistä, ettei siitä ole saapunut mitään sanomaa", virkkoi

nuorempi porvareista.

"Varmaankin tahdotaan pitää asia salassa niin kauan kuin

mahdollista!" lausui munkki jälleen.

"Mistä syystä?" kysyi teini.

"Kukaan ei voi astua hänen sijalleen."

"Sen tietää kyllä valtionhoitajakin, mutta hänen täytyy uskaltaa

kaikkensa pysyäkseen paikoillaan."

"Ei voi viipyä kauan, ennenkuin se tulee yleisesti tunnetuksi",

lisäsi munkki.

"Mitä pahaa olemme sitten tehneet?"

"Olette nousseet Herran tahtoa vastaan ja kieltäneet sen, jonka hän

on asettanut sijaisekseen."

"Jos tarkoitatte Tanskan kuningasta, tahtoisin tietää, mitkä

tunnusmerkit todistavat hänen olevan Jumalan valitseman meidän

herraksemme ja kuninkaaksemme", kysyi teini.

"Eikö tämä vainonaika riitä merkiksi? Katsokaa ympärillenne ja

sanokaa, onko olemassa maata, joka ei inholla käänny pois siitä

vallattomuudesta, mitä täällä harjoitetaan. Teidän keskuudessanne on

monia, jotka ilolla tahtoisivat nöyrtyä Jumalan mahtavan käden alle,

tunnustaen olevansa velvolliset pitämään ne valat, joita ovat tehneet

maalliselle kuninkaalleen, mutta he eivät uskalla, eivät tahdo,

peläten antavansa riitaisuudelle lisäravintoa."

"Olemme tähän asti olleet vapaa kansa, antaisimmeko nyt tehdä itsemme

orjiksi?"

"Eikö sanota, että ketä rakastetaan, sitä myös kuritetaan?

Vaikka kuninkaan onkin pakko verta vuotavin sydämin rangaista

niskoittelevia, tottelemattomia lapsiaan, sulkee hän heidät sitten

sitä suuremmalla ilolla leppyisää isänsydäntään vasten!..."

"Ne voivat olla vain tyhjiä lupauksia."

"Tanskalaiseen ei ole koskaan ollut luottamista!"

"Että Hannu kuninkaaseen on luotettava, siitä on minulla monta

todistusta, ja voin hyvin sanoa, että minun täälläolonikin on

sellainen. Hyvä kuningas teki erään velan ollessaan täällä ja on nyt

lähettänyt minut sitä maksamaan."

"Velan?"

"Olavi Henrikinpojalle, kultasepälle. Tunnetteko hänet?"

"Siinä tapauksessa luulen Hannu kuninkaalla olevan moniakin velkoja

maksettavana", tuumaili teini.

"Ne, mitkä havaitaan päteviksi, voin minä maksaa", vastasi munkki.

"Mutta kun en tule oleskelemaan täällä kauan, täytyy minun lähteä

etsimään arvoisaa Olavi mestaria."

"Ilta on sangen myöhäinen."

"On kyllä, mutta hyvästä rahasummasta avataan portit mihin

vuorokauden aikaan tahansa! Kiitän sydämestäni siitä

hyväntahtoisuudesta, jota olette osoittaneet minulle, ja juon

kaikkien teidän menestykseksenne."

Näillä sanoin kohotti munkki olutkipon huulilleen ja tyhjensi sen

viimeiseen pisaraan.

Toiset kolme miestä nousivat samaan aikaan, ja kun munkki ojensi

kätensä jäähyväisiksi, sanoi vanhin heistä:

"Olen samainen Olavi mestari, jota etsitte, ja jos tahdotte tulla

mukaani, annan teille mielelläni asuntoa, jollette jo ole sellaista

hankkinut."

"Tämäpä oli odottamaton onni! Olen sama David maisteri, josta

kaiketi olette kuullut, että hän on Venäjällä ja Puolassa

tehnyt monia sopimuksia Hannu kuninkaan puolesta. Samoin olen

Suomessakin koettanut vaikuttaa hänen asiansa hyväksi, eikä

suinkaan vahingoittane minua teidän silmissänne se, että sanon sen

ujostelematta."

"Tätä tietä, kunnianarvoisa isä!" sanoi Olavi mestari ja pääsi siten

vastaamasta kysymykseen.

Kaikki neljä lähtivät oluttuvasta. He suuntasivat kulkunsa yli sillan

Jaakopin kirkon alapuolitse. Olavi mestari kertoi taipaleella, että

teini oli hänen poikansa ja mukana seuraava nuori mies hänen tuleva

vävynsä. "Minulla on tytär myös", sanoi hän vilaisten tutkivasti

munkkiin. "Hannu kuningas muistanee hänet."

"Kuninkaan suurin vika on, että hänellä on niin avoin silmä

naiselliselle kauneudelle."

"Niin, sellainen voi viedä moniin ikävyyksiin!"

Vähän matkan päässä kirkosta oli kaunis yksikerroksinen talo, jonka

pääty oli kadulle päin, kuten tapa oli.

Olavi mestari kohotti portinkolkuttimen, mutta ennenkuin hän ehti

päästää sen käsistään, avasi portin nuori tyttö, jolla oli kynttilä

kädessään.

David maisteri voi vain vaivoin pidättää huudahduksen. Tyttö oli

tosiaankin sama, päässä tummat kiharat, suuret veitikkamaiset silmät,

pieni suu ja posket hymyillessä kuopallaan. Ja hän hymyili melkein

alituiseen.

Ei voi kieltää, että Rikissa oli miellytyshaluinen, mutta kaikki,

jotka tulivat kadulla häntä vastaan, kääntyivät ympäri häntä

katsomaan. Hyvinkin kymmenen kertaa päivässä kuuli hän sanottavan:

"Mikä sorja impi!" Jos hän kumartui lähteen ylitse tai katsoi pieneen

peiliin, jonka oli saanut isältään, sanoivat molemmat hänelle:

"Sorjempaa neitoa kuin sinä ei ole nähtävänä!"

Kuinka monet voivat sellaista vastustaa! Rikissa ei sitä voinut, ja

jolleivät ankarat silmät olisi häntä valvoneet, ei kukaan tiedä,

kuinka olisi käynyt.

Vieras, jonka hänen isänsä toi mukanaan, sai ainoastaan lyhyen

tervehdyksen, hänen sulhasensa sitä vastoin ei mitään. Ainoastaan

isälle hän osoitti huomaavaisuuttaan.

"Olettepa tosiaan pannut kärsivällisyyteni kovalle koetteelle tänä

iltana", sanoi hän ojentaen isälleen otsansa suudeltavaksi. "Oli

hyvin lähellä, ettei uni minua voittanut."

"Jos olisit arvannut, että Antero tulee mukanani kotiin, olisit kyllä

pysynyt valveilla", tuumi isä.

Antero päästi kuuluviin naurun, jokseenkin samanlaisen kuin hevosen

hirnunnan, mutta hän oli silminnähtävästi hämillään ja sai suustaan

ainoastaan sanatonta mutinaa.

"Juuri siksi, että ajattelin häntä, tulinkin uniseksi", vastasi

Rikissa kylmästi.

"Mieti nyt vain, mitä annat meille illalliseksi", virkkoi veli.

"Kipponen olutta ei vatsaa täytä.";

"Ruoka odottaa ruokatuvassa", vastasi tyttö ja vilkaisi vieraaseen,

ikäänkuin epävarmana, oliko hänen tämän tähden lisättävä vielä joku

ruokalaji.

"Olen unohtanut esittää teille tyttäreni Rikissan", sanoi Olavi

mestari. "Tämä on laajalta matkustellut ja paljon puhuttu David

maisteri, joka on tullut Ruotsiin tuomaan viestejä minulle ja monille

muille Tanskasta, hänen korkealta armoltaan Hannu kuninkaalta."

Sotaorhi pörhistää korvansa torventoitotuksen kuullessaan. Melkein

samoin oli Rikissankin laita; tämä oli jotakin, mikä koski häntä, sen

hän tiesi, ja aterian aikana, Olavi mestarin keskustellessa maisterin

kanssa, osasi hän sillä huolehtimisella, jota hän osoitti niin

vierasta kuin isäänsäkin kohtaan, alituiseen vetää vieraan katseet

puoleensa.

Aterian jälkeen sanoi veli hänelle: "Kuinka sinun on laitasi,

Rikissa, oletko ihastunut vanhaan mieheen?"

"Olen, hänen oppiinsa!"

"Mitä sinä sellaisesta ymmärrät?"

"Enemmän kuin luulet!"

Hiljainen Antero kauppamies ei ollut koskaan ollut suuresti hänen

suosiossaan; mutta hän oli luvannut tälle uskollisuutta sentähden,

että tämä alituiseen kantoi hänelle rusina-, manteli-, viikuna- ja

pähkinätötteröitä. Antero joutui nyt tytön kiemailemista nähdessään

melkein pois suunniltaan. Olavi mestari oli noutanut kellarista

pullon viiniä, ja se vaikutti niin tulisesti nuoreen mieheen, että

hän erotessa välttämättä tahtoi syleillä neitoa.

"Mene kotiin nukkumaan, Antero, äläkä tule minua lähelle!" sanoi

tyttö vakavasti, mutta ei tylysti.

Nuori mies ei tahtonut luopua oikeudestaan, ja niin sulki hän

vastahakoisen tytön syliinsä. Silloin sai hän poskelleen läimäyksen,

joka tosin ei ollut niin navakka kuin Barbara muorin kädestä, mutta

kuitenkin riittävä, että hän päästi irti otteensa ja riensi pois

sanomatta sanaakaan, hatuttomin päin ja ilman päällystakkia.

"Sitä ei hän anna sinulle koskaan anteeksi!" sanoi veli.

"Mitä se minua liikuttaa! Manteleita ja rintasokeria saan kai

muiltakin."

"Mutta mitä luulet isän sanovan?"

"Että olen tehnyt oikein!"

Sillävälin olivat molemmat vanhat miehet perimäisessä huoneessa

keskustelleet maan asioista. David maisteri kertoi, että Erik

Turenpojan oli täytynyt paeta maasta.

Olavi mestari huudahti hämmästyksestä ja mietiskeli nyt, kuinka David

maisteri selvittäisi Hannu kuninkaan koristejutun. Mutta ilman sanoja

oltiin yksimieliset siitä, että kysymys lykättäisiin huomiseen.

Kun David maisteri toivotti Rikissalle hyvää yötä, kuiskasi hän:

"Minun täytyy saada puhutella teitä!"

"Hyvästi ja onnellista matkaa!" vastasi tyttö. "Jos lähdette aamulla

varhain, emme tapaa toisiamme, sillä minä menen messuun Pyhään

Klaaraan."

"Mitä ajattelet, tyttö? Kunnianarvoisa isä ei, kuten toivon, tule

jättämään meitä moniin päiviin."

Seuraavana aamuna heitti Rikissa tiheän hunnun kasvoilleen. Kun

hän pääsi kadulle, katseli hän ympärilleen, odottiko häntä kukaan,

mutta kun ei ketään näkynyt, riensi hän pois nopein askelin. Kenties

tarkoituksella oli hän viivästynyt.

Laulu helisi jo luostarikirkossa. Hänen juuri ollessaan

astumaisillaan sisälle kuiskasi ääni hänen korvaansa: "Minä odotan

ulkona."

Hän riensi kirkkoon ja polvistui Mariankuvan eteen. Mutta uteliaisuus

oli hänelle voittamaton, hän suoriutui rukouksesta hetimiten, pisti

pikkusormensa vihkiveteen ja riensi ulos. Siellä seisoi David

maisteri kirkon edustalla, aivan kuin olisi tiennyt, ettei tyttö

viivy kauan.

"Mitä tahdotte?" kysyi Rikissa. "Minulla on kiire."

"Tuon ainoastaan terveiset teille!"

"Keneltä?"

"Kuninkaalta!"

"Hän oli puodissa monet kerrat!"

"Toisen tapasitte ulkona."

"Kenen toisen?" sanoi Rikissa kääntyen poispäin.

"Hänet, joka on lähettänyt minut teidän luoksenne!"

"Hänen nimensä?"

"Kristian!"

"Kaikki pyhimykset!"

"Eikö totta, neitsyt, kaunis Edela rouva on monet kerrat käynyt teitä

katsomassa?"

"Hän tuli tekemään ostoksiaan, mutta harvoin oli mikään hänelle

mieleen; milloin ei ollut kyllin kaunis, milloin oli liian kallis.

Hannu kuningas pitänee häntä vähillä rahoilla."

"Niin ei Kristian kuningas tulisi tekemään; hän ei kieltäisi teiltä

mitään."

"Lähettääkö hän sen viestin minulle?"

"Sen ja monia muita!"

"Mitä sitten?"

"Hän pyysi minua sanomaan, että suukkonen, jonka annoitte hänelle,

vieläkin polttaa hänen huuliaan."

"Ah!" Rikissa peitteli kasvonsa tarkemmin hunnulla.

"Olen tuonut joukon lahjoja, ei niin upeita, että ne herättäisivät

ihmisten epäluuloja teitä kohtaan, mutta kylliksi hyviä antaakseen

kauneudellenne uutta loistetta."

"Mutta jos isäni kieltäytyy ottamasta niitä vastaan?"

"Minä kyllä taivutan hänet suostumaan."

"Paljoon olette sitoutunutkin; minua huvittaa nähdä miten selviätte."

He lähestyivät kotia, ja Rikissa riensi edeltä, jottei herättäisi

epäluuloja. Mutta suureksi hämmästyksekseen löysi hän huoneestaan

turkisvaipan, kärpännahkalla reunustetun lakin, useita pukuja,

huntuja ja muita naisten hempuja. Rikissan koetellessa kappaletta

toisensa jälkeen ja ilmaistessa tyytyväisyytensä innokkain

huudahduksin etsi David maisteri käsiinsä Olavi mestarin

ilmaistakseen hänelle mikä hänen asiansa oikeastaan oli.

Hannu kuningas oli muutamia kertoja ollut puodissa, mutta oli

näyttänyt siltä, kuin kaunis myyjätär tekisi häneen suuremman

vaikutuksen kuin ne kalleudet, joita tämä näytteli. Kerran oli hän

pyytänyt tyttöä näyttämään kallisarvoisimman jalokiven mitä hänellä

oli myytävänä, ja kun Rikissa silloin otti esiin suuren sinikiven,

joka hyvin sopi kiinnitettäväksi kuninkaan hattuun, otti hän sen

heti. Mutta seuraavana päivänä tuli muuan kuninkaan hovipojista

ja antoi sen takaisin varustettuna kirjoituksella: "Muistoksi!"

Olavi mestari suuttui aika tavalla... Koristusta ei ollut lainkaan

maksettu, ja hänestä näytti se kohtuuttomalta ilveilyltä, varsinkin

kun kuningas ei sen jälkeen koskaan käynyt puodissa eikä edes

kulkenut sitä katua.

David maisteri kertoi, että kuninkaan oli tosiaankin vallannut

rakkaus Rikissaan. Hänen tarkoituksensa oli ollut kiinnittää

se kallisarvoiseen helminauhaan ja pyytää, että saisi sen itse

ripustaa Rikissan kaulaan; mutta Edela rouvan mielessä oli herännyt

epäluuloja, ja rukouksin ja kyynelin oli hän saanut kuninkaan siitä

luopumaan.

Mutta kuningas ei ollut silti unhoittanut velkaansa; David maisteri

oli nyt tullut sekä noutamaan että maksamaan mainittua koristetta,

mutta jottei neitsyelle koituisi mitään vahinkoa, lähetti

kuningas muutamia lahjoja, joita vastaanottamasta Olavi mestari

ei toivottavasti tyttöä kieltänyt, kun niitä ei lähettänyt mikään

rakastaja, vaan ystävä kauneimmalle neitsyelle, minkä oli nähnyt.

Kuka isä ei olisi ollut mielissään sellaisesta huomiosta! Olavi

mestari kumarteli ja änkytti, mutta kun kiusaaja otti täpötäyden

rahakukkaron ja maksoi kivestä kaksinkertaisen hinnan, ilmeni hänen

tyytyväisyytensä yhä syvemmissä kumarruksissa ja moninkertaisissa

kiitoksissa.

Rikissa kutsuttiin saapuville ja hänelle annettiin lupa ottaa vastaan

annetut lahjat.

"Saanko myös käyttää niitä milloin tahdon?" kysyi hän.

Olavi mestari loi katseen vieraaseensa ja vastasi: "Ne ovat annetut

niin hyvässä tarkoituksessa, etten katso voivani kieltää sitä

sinulta. Jos jollakulla olisi sanomista sitä vastaan, niin neuvo

hänet minun luokseni, minä kyllä hänelle vastaan."

"Sen kyllä voin tehdä itsekin", vastasi Rikissa.

Olavi mestari oli ennen kaikkea kauppias. Hänen kiitollisuuteensa

David maisteria kohtaan oli sekoittunut salainen aavistus, ettei

tämä sieni ollut vielä läheskään puserrettu kuiviin, eikä sentähden

ollut niinkään vähän voitonjanoa hänen lausunnossaan, että häntä

surettaisi, jollei David maisteri tästä lähtien pitäisi hänen taloaan

kotinaan Tukholmassa.

Tämä puristi hänen kättään ja kiitti. Kysymys voitiin täten pitää

ratkaistuna. Hurskaan miehen oli käytävä monissa luostareissa, ja kun

hän palasi iltamyöhällä, suuntasi hän todellisella ilolla askeleensa

Olavi mestarin tyyneen kotiin.

Yksinkertainen porvaristyttö vaihtoi vähitellen pukunsa jalosukuisen

neitsyen pukuun. Hänen isänsä tosin rypisteli sille kulmiaan, mutta

ensiksikin hänen tyttärensä kauneus tuli vielä silmiinpistävämmäksi

kuin ennen, toiseksi lisääntyi ostajain luku sangen tuntuvasti, ja

kolmanneksi ei tytön koreus maksanut hänelle mitään, eikä hänen

päähänsä pälkähtänyt, että seuraukset saattaisivat käydä hänelle

vähemmän hyviksi.

Nuori kauppamies rohkeni tehdä muistutuksia, mutta Olavi mestari

vastasi, että hän puki tyttärensä miten hyväksi näki, ja Rikissan

kunniaan nähden ei kellään ollut mitään muistuttamista.

Väliin tapahtui, että David maisteri pysyi poissa kokonaisia päiviä,

mutta aina kohtasivat hän ja Rikissa toisensa. Hän oli sanonut

tytölle, että tämä sai pyytää häneltä mitä hyvänsä, ja kiemaileva

tyttö ei suinkaan hidastellut käyttää sitä hyväkseen.

Kun nuori teini, joka kävi harvoin isänsä kodissa, näki jälleen

sisarensa, tunsi hän tuskin tätä.

"Mitä Rikissalle on tapahtunut?" kysyi hän isältä.

"Ei mitään muuta kuin että hän on kehkeytynyt mitä kauneimmaksi

neitsyeksi", vastasi tämä.

"Katsokaa vain, ettei hän lankea!"

Olavi mestarin sydän nytkähti; se ajatus oli muutamia kertoja

juolahtanut hänenkin mieleensä, mutta eikö tyttö ollut hengenmiehen

suojeluksessa ja eikö hän itsekin häntä pitänyt silmällä?

"Minulle olisi mieleen, jos itsekin pyrkisit ylöspäin yhtä paljon

kuin hän!" vastasi hän ja käänsi selkänsä pojalleen.

Eräänä päivänä kulki David maisteri edestakaisin pienessä kamarissaan

ja hieroi tyytyväisenä käsiään. Vähäistä ennen oli hän puhutellut

Rikissaa, ja tämä näytti hänestä kauniimmalta kuin konsanaan.

"Pian, pian on tyttö valmis", tuumi hän itsekseen. "Silloin vien

hänet mukanani, ja sitten -- --"

Sillävälin astui nuori hengenmies puotiin. Hän pyysi laittamaan

kaksi hopeahakasta kirjaan, jonka jätti Rikissalle. Lähetettyään

pojan työpajaan hankkimaan niitä tietoja, joita nuori mies halusi,

pyysi Rikissa häntä odottaessaan istumaan. Tätä keinoa käytti

tyttö hyvinkin usein. Ihailu, jota hän itse nuorissa miesvieraissa

herätti, antoi usein aihetta vilkkaaseen keskusteluun, ja

hänen oma kiemailunsa oli monet kerrat houkutellut äkillisen

rakkaudentunnustuksen ilmoille.

Vieras istuutui kohteliaasti paikalle, jonka hän osoitti. Mies katsoi

häntä suoraan silmiin puhuessaan kirjasta, jonka oli tuonut mukanaan.

Mutta Rikissan suureksi kummaksi ei hänen kauneutensa näyttänyt

tekevän mitään vaikutusta nuoreen mieheen; sitä vastoin oli tämän

olennossa jotakin kunnioittavaa, jota ei kukaan muu ollut hänelle

osoittanut.

Rikissa tunsi mielensä niin liikutetuksi, että hän tuskin tiesi, mitä

vastaili, ja kun vieras kysyi, milloin saisi palata noutamaan kirjaa,

vastasi hän pitäen silmällä omaa haluaan saada pian nähdä vierasta

jälleen: "Ylihuomenna!"

Mutta hetken aikaa katseltuaan vieraan jälkeen riensi Rikissa

ottamaan haltuunsa kirjan, jota toinen näytti pitävän niin suuressa

arvossa. Se oli paksu käsinkirjoitettu kirja, mutta niin koristeltu,

ettei kuunaan saattanut nähdä mitään kauniimpaa. Teos käsitteli

tähtitaivasta ja kaikkia sen ihmeitä. Loppuun oli kirjoitettu:

"Tämän kirjan omistaa jalosukuiselle neitsyelle Kristina

Knutintyttärelle (Knut Alfinpojan tyttärelle) hänen nöyrin ja

kunnioittavin palvelijansa

_Olavi Juhananpoika_."

"Hän rakastaa häntä!" huudahti Rikissa.

Tuokion kuluttua täytyi hänen nauraa itselleen. Kuinka olikaan

sellainen ajatus voinut pälkähtää hänen päähänsä! Mutta jos olisikin

niin, mitä se häntä liikuttaisi!

Kirja veti häntä vastustamattomasti puoleensa, ei juuri siksi, että

hän olisi suurin välittänyt sisällöstä, vaan kauniiden kirjainten

tähden! Hän ei voinut konsanaan saada niiden katselemisesta

kyllikseen. Illalla otti hän kirjan mukaansa kamariinsa, pani sen

yöksi tyynynsä alle ja oli unissaan seisovinaan nuoren miehen kanssa

ikkunan ääressä katsellen tähtitaivasta. Mies puhui ja selitti

hänelle, mutta hän ei kuunnellut sanoja, katseli vain puhujan

kauniita silmiä, otsan kaarrosta, nenän hienoa koukistusta. Mutta

sitten hän tunsi, että toinen painautui häneen kiinni. Silloin heräsi

hän yhtäkkiä ja pamppailevin sydämin.

"Mikä kummallinen uni henkilöstä, jota en tunne!"

David maisteri pani merkille, että tytölle oli jotakin tapahtunut,

mutta kun tämä kielsi sen, luuli hän, ettei asia merkinnyt mitään.

Rikissan avomielisyys oli tähän asti ollut rajaton, eikä hän lainkaan

aavistanut, mikä uusi mahtava tunne oli herännyt tytön sielussa.

"Tunnetteko, isä, nuoren neitsyen Kristina Knutintyttären?" kysyi

Rikissa ikäänkuin sattumalta.

"Olen nähnyt hänet."

"Onko hän kaunis?"

"Häntä sanotaan kauneimmaksi Ruotsin maassa."

"Kauneimmaksi!" toisti Rikissa uhmaten.

"Ne, jotka niin sanovat, eivät ole nähneet ketään kauniimpaa", sanoi

David maisteri tavallisella lempeällä tavallaan. "Hänellä on pitkä,

kullankimmeltävä tukka ja ihmeen heleä hipiä."

"Tahtoisin mielelläni nähdä hänet."

"Hovin portaat ovat niljakat!" huomautti David maisteri melkein

varoittaen.

"Ei minua peloita!"

"Ken seisoo, katsokoon, ettei lankea!"

Rikissa puri huultaan, että malttaisi olla vastaamatta. Maisteri oli

ensi kerran sanonut häntä vastaan, ja hän kyllä näyttäisi, että voi

viedä tahtonsa perille.

Seuraavana päivänä saapui Olavi Olavinpoika määrättyyn aikaan

kysymään kirjaansa.

Hänen astuessaan puotiin piiloitti Rikissa kirjan nopeasti taaksensa.

"Se ei ole vielä valmis", vastasi hän sangen kiihtynein mielin.

"Minä tulen huomenna jälleen!"

"Se ei joudu valmiiksi siihenkään!"

"Eikö?"

Nuori mies katsoi kummastuneena tyttöön.

"Kun se tulee valmiiksi, niin minä lähetän sen."

"Ei suinkaan se ole mitenkään vahingoittunut?" kysyi vieras

silminnähtävällä levottomuudella.

"Ei, ei suinkaan."

"Voinko luottaa siihen?" Hän ojensi kätensä.

Kuinka mielellään olisi Rikissa laskenut siihen kätensä, mutta sehän

piteli kovan onnen kirjaa!

"Minä en valhettele koskaan!" virkkoi hän aika terävästi.

"Minä käyn huomenna sitä kysäisemässä", vastasi vieras kumartaen ja

lähti.

Nyt kutsuttiin saapuville taitavin sälli, joka sai käskyn laatia

oikean taideteoksen, mutta ollenkaan hätiköimättä, sillä kun ei ollut

kiirettä.

"Hän kyllä saa odottaa ja olla tuskissaan..." tuumi tyttö itsekseen.

"Kenpä tietää, mitä sen jälkeen voi seurata?"

* * * * *

Valtaneuvokset Pietari Turenpoika, Sten Kristerinpoika ja Bron

kartanon Maunu herra istuivat kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun.

Märta rouva oli kutsunut heidät erityiseen neuvotteluun Tukholman

linnan salakamariin. Hän oli ilmaissut heille huolensa ja sitten

jättänyt heidät omin päin pohtimaan asemaa.

"Minusta on epäilemätöntä, että nämä tiedot ovat aivan perättömiä",

sanoi Pietari herra.

"Tohtori Hemmingillä ei ole elämä ja kuolema käsissään enempää kuin

muillakaan ihmisillä", puuttui Sten Kristerinpoika puheeseen. "Niin

hurjasti kuin hän ryntää eteenpäin, ei minua ollenkaan ihmetyttäisi,

jos kuula olisi löytänyt tiensä hänen sydämeensä."

"Uskotteko myös jutun, että Åke herran on paholainen vienyt elävänä?"

kysyi Maunu herra.

"Olivatpa totta tai ei", vastasi edellinen, "osoittavat nämä huhut,

mikä levottomuus ja kuohunta mielissä vallitsee! Pysyn siinä, mitä

olen sanonut: asema ei pidä paikkaansa, ja jollemme tahdo edusmiehinä

asettua uuden kansanliikkeen eturintamaan, menee se pian ohitsemme ja

me saamme sitten tyytyä siihen, mitä viisaammat ja kaukonäköisemmät

päät ovat panneet toimeen."

"Jos sillä tarkoitatte, että meidän pitäisi suosia rauhanpuolueen

suunnitelmia, silloin sanon suoraan, että aion niitä vastustaa niin

kauan kuin voin", vastasi Pietari herra.

"Sekä yksityisistä että yleisistä syistä ei minusta tule koskaan

Tanskan ystävää!" sanoi Maunu herra.

"Hätä on ennemmin tai myöhemmin pakoittava meidät siihen", virkkoi

Sten herra jälleen. "Muuta keinoa ei ole!"

"On, yksimielisyys ja uhrautuvaisuus", lausui Pietari herra. "Veljeni

antoi siitä loistavan esimerkin, kun hän huolimatta kaikista

juonista, joita punottiin, kuitenkin suojeli Suomea ei ainoastaan

ulkonaisia, vaan vielä suuremmassa määrin sisäisiä vihollisia

vastaan."

"Me olemme uhmailleet, missä olisi pitänyt rukoilla, käyttäytyneet

korskeasti, missä olisi pitänyt langeta polvillemme! Kuinka moneen

rauhankokoukseen olemmekaan Tanskan narranneet ja kuitenkin itse

pysyneet melkein aina poissa! Eikö kuningas itse saapunut Kalmariin,

kun me sitä vastoin pysyttelimme kaukana salmella?"

"Tanskalaisia oli kolmetuhatta miestä, meitä sitä vastoin tuskin

kolmeasataa. Olisiko meidän pitänyt mennä vangittaviksi?"

"Se on arvoton epäluulo!"

"Eikö ollut kuninkaan nimellä ja sinetillä vahvistettu, että Kalmarin

linnan oli kuuluminen Tanskalle ja kaupungin Ruotsille? Eikö hän ole

vastoin vakuutuksiaan ja lupauksiaan riistänyt viimeksimainittua

itselleen ja kohdellut sen onnettomia asujamia kuin törkeimpiä

pahantekijöitä?"

"En tiedä", muistutti Maunu herra, "voidaanko pitää kuninkaan

arvon mukaisena varustaa kaapparilaivoja ja pitää ryöstetty tavara

saaliinaan".

"Sodassa ovat kaikki keinot luvallisia."

"Mitä Tanskan osaksi vastaisuudessa koitunee, se ei meitä liikuta;

sitä vastoin on meidän katsottava, millaisiksi olosuhteet

muodostuvat omassa maassamme, ja minä sanon suoraan, että ainoastaan

liittoutumisessa Tanskan kanssa näen Ruotsin pelastuksen", puuskahti

Sten Kristerinpoika.

"Mutta tässä ei ole kysymys liittoutumisesta, vaan alistumisesta.

Emmekö ole vielä päässeet siitä täyteen käsitykseen?" huudahti

Pietari Turenpoika.

"Se ei ole kuninkaan, vaan hänen voutiensa syy!"

"Kuka asettaa heidät?"

"Hallitus."

"Ja kuka puolustaa heitä sitten viimeiseen saakka?"

"Minä sanon teille, kuinka asianlaita on", huudahti Sten herra

vimmoissaan. "Meillä tahtoo talonpoika pistää nenänsä kaikkeen,

ottaa osaa lainsäädäntöön ja hallitukseen. Herra Sten Sture on

tehnyt heistä herroja, joiden mieltä täytyy kysyä. Seuraus on, että

jollei joku vouti miellytä rahvasta, ei se aikaile valittaessaan

ja huutaessaan väkivallasta. Toisin on laita Tanskassa; siellä on

talonpoika palvelija, hän ei uskalla päästää hiirenhiiskausta, kuinka

häntä pidelläänkin, sillä hänen herransa määrää hänen elämästään

ja kuolemastaan. Juuri siten pitäisi olla meilläkin, niin että

talonpojat kerrankin oppisivat ymmärtämään oikean asemansa."

"Unohdatte, että meillä on aatelissääty talonpojista peräisin.

Talonpojissa liikkuvat samat voimat kuin meissäkin, aivan yhtä

itsekkäät, eivätkä he jälkeläistensä tähden salline riistää

vapauksiaan ja oikeuksiaan."

"Silloin heidät pakoitetaan!"

"Mihin sellainen vie, osoitti meille Brunkebergin tappelu 1471."

"Kuusikolmatta vuotta myöhemmin saivat talonpoikaismoukat ryömiä

ikeen alle ja maistaa ruoskaa."

"Aateliston petos se avasi tien! Mutta tiedämme myös, ettei orjuus

kauan kestänyt. Hannu kuningas piti itse siitä huolen."

"On mahdollista", lausui valtaneuvos Maunu, "että ruotsalaiset

äkkiylläköllä voidaan saada alistumaan vieraan valtaan, mutta on

varmaa, että he toivuttuaan pian hankkivat jälleen vapautensa".

"Sentähden", sanoi Pietari herra, "että heissä on syvälle juurtunut

rakkaus isien maahan".

"Tämä kaikki", huudahti Sten herra kärsimättömästi, "ei meitä ole

vienyt askeltakaan lähemmäksi!"

"Te tahdotte liittymistä Tanskaan?"

"Sentähden, ettei meillä ole muuta keinoa."

"Kyllä, tarmokas itsepuolustus."

"Tyhjin käsin?"

"Hyvällä tahdolla kyllä löydämme varoja."

"Luulen olevani yhtä hyvä ruotsalainen kuin ken tahansa. Niin kauan

kuin näin mahdollisuuden pelastukseen, olin Sten Sturen puolella, ja

luulen voivani kerskumatta sanoa, etten ole tehnyt maalle niinkään

pieniä palveluksia."

"Sten rakas, tahdotteko nyt, että meidän on ylistettävä teitä?" kysyi

Pietari herra hymyillen.

"Toivon ainoastaan teidän ymmärtävän, että juuri yleisen hyvän tähden

minä vaadin muutosta nykyiseen politiikkaan. Jos Tanska onnistuu

ärsyttämään Venäjän meitä vastaan, ei mikään estä näitä valtoja

jakamasta maatamme keskenään."

"Sillä, joka maalaa pirun seinälle, on se alituiseen silmiensä

edessä", tokaisi Pietari herra: "Mikään ei ole mahdotonta, mutta

uskottavaa se ei ole! Tanskan kuninkaalla on siksi suuria huolia

herttuakunnista, ettei hän voi kohdistaa voimiaan yksinomaan

Ruotsiin."

Herra Sten Kristerinpoika käyskenteli levottomasti edestakaisin.

Oli helppo nähdä, ettei hän vielä ollut puhunut suutaan puhtaaksi;

mutta hän etsi sopivaa kiertotietä eikä sitä ollut helppo löytää.

Hänen molemmat vastustajansa kenties tiesivät, mistä kenkä puristi,

mutta heistä sai hän hyvin olla kuumilla kivillä. Nyt kuitenkin

kärsivällisyys petti ja hän huudahti kiihkeästi: "Olen uskollisesti

palvellut Sten Sturen asiaa, ja jollen olisi tarrannut kiinni kuten

tarrasin, kun kuningas riisti minulta Älfkarlebyn lohikalastuksen,

olisi hän kenties vieläkin hallinnut pesää jakamatonna."

"Poltitte hänen kartanonsa Upsalassa?"

"Sen on hän antanut anteeksi ja moneen kertaan luvannut minulle

loistavan korvauksen siitä vahingosta, minkä kärsin Älfkarlebyssä,

niin pian kuin hän on tullut oikeuksiinsa Ruotsissa. Sitä vastoin,

milloin olen pyytänyt jotakin neuvostolta tai valtionhoitajalta,

on minua joko syötetty tyhjillä lupauksilla tai olen saanut jyrkän

kiellon."

"On miltei mahdoton tyydyttää kaikkia niitä tuhansia vaatimuksia,

joita..."

"Miksi minun juuri on kuuluttava niihin, joiden vaatimuksiin ei

kiinnitetä huomiota?" keskeytti hän kiihkeästi.

"Olemme tulleet tänne", puuttui Pietari herra puheeseen,

"neuvottelemaan mitä olisi tehtävä kumotaksemme ne huhut

tapahtuneista onnettomuuksista, mitkä kiertelevät kaupungilla.

Tiedämme hyvin, että niiden tarkoitus on saada aikaan eripuraisuutta

ja levottomuutta; ja kun Märta rouva äsken sydämensä levottomuudessa

kysyi, mitä olisi tehtävä mielten tyynnyttämiseksi, lupasimme ottaa

asian lähemmin harkittavaksi; mutta kuinka olemme jutelleetkin, emme

vielä ole päässeet siihen asiaan, josta meidän olisi neuvoteltava."

"Minä ehdotan", virkkoi Maunu herra, "että neuvosto antaa

julistuksen, jossa selitetään kaikki nämä huhut vääriksi ja

perättömiksi. Jos jokin onnettomuus olisi kohdannut tohtori Hemmingiä

tai ritari Åke Hannunpoikaa, olisi tieto siitä ensi sijassa saapunut

neuvostolle."

"Sitä vastaan panen mitä tarmokkaimman vastalauseen", huusi Sten

Kristerinpoika. "Neuvosto ei voi tietää mitään tohtori Hemming

Gaddista eikä Åke Hannunpojasta."

Niin jatkoivat he kinasteluaan pääsemättä mihinkään päätökseen.

* * * * *

Eräässä Tukholman linnan pienistä tornikamareista istui Kristina

neitsyt innokkaasti kiintyneenä lukemiseen.

Nuori Olavi Juhananpoika se oli pannut kirjan hänen käteensä.

Nuori mies oli innokas luonteeltaan, ja Kristinasta oli hän saanut

oppilaan, joka ihastuksella kuunteli kaikkia hänen metafyysillisiä

päätelmiään eikä hetkistäkään epäillyt niiden todenperäisyyttä.

Olavi luki tähdistä nuoren neitsyen tulevaisuuden ja ennusti

suurempaa ja kauniimpaa onnea kuin maallinen korkeus ja mahti voi

antaa. Molemmat aprikoivat, mitä tämä mahtoi tarkoittaa; silloin

antoi Olavi eräänä päivänä Kristinalle pienen käsikirjoituksen ja

sanoi vain:

"Lukekaa!"

Siinä kerrottiin pyhän Birgitan lapsuudesta ja hänen ensimäisistä

ilmestyksistään.

Kristina luki ja luki yhä uudestaan; häntä ihastutti lapsen

liikuttava viattomuus.

Mutta kun Olavi antoi hänen ymmärtää, ettei hän ainoastaan

ulkonaisesti, vaan myös mielenlaadultaan suuresti muistutti pyhää

Birgittaa, silloin punastui hän ilosta ja sanoi, että luopuisi

kaikesta maailmassa voidakseen tulla sellaiseksi kuin hän.

"Tahdotteko siis tulla pyhimykseksi?" sanoi Olavi. "Ettekö ole

kehoittanut minua siihen?"

"Olen kyllä!"

"Uskotteko minun voivan?"

"Mikään ei ole mahdotonta sille, joka lujasti ja vakavasti tahtoo",

kuului vastaus.

Nuori mies oli aluksi ainoastaan ihaillut Kristinaa, mutta pian hiipi

hänen mieleensä toinen tunne, joka kävi hänelle voittamattomaksi,

ennenkuin hän ymmärsi sen. Neitsyt näytti hänestä jumaloitavalta, ja

hän piti korkeimpana maallisena onnenaan palvella häntä. Yökaudet hän

kirjoitteli korukirjaimin pyhän Birgitan oppeja ja elämänvaiheita;

sellainen lahja varmaan ilahuttaisi neitsyttä ja mahdollisesti

muistuttaisi hänen mieleensä nuorukaista, joka ei koskaan lakkaa

häntä ihailemasta, jumaloimasta ja -- rakastamasta, niinkuin

palvotaan korkeampaa olentoa.

Märta rouva oli tähän aikaan sangen huolissaan kaupungin tyyneydestä

ja turvallisuudesta. Monista merkeistä päättäen tanskalaiset tekivät

voitavansa kylvääkseen rikkaruohoa.

Siitä huolimatta saapui linnaan muuan nuori tanskalainen aatelismies,

Akseli Årstan herra.

"Mikähän tarkoitus hänen tulollaan on?" kyseltiin kaikkialla.

Märta rouva sai pian tietää sen; vieras pyysi salaista keskustelua

hänen kanssaan.

Mutta jo alussa oli nuori mies niin hämmennyksissään, ettei voinut

sanoa mitään.

"Olette varmaankin sangen nuori?" sanoi Märta rouva hymyillen.

"Ainoastaan kahdenkymmenen vuotias."

"Ja matkustatte kuitenkin valtiollisissa tehtävissä?"

"Se on totta; mutta..."

"Puhukaa suunne puhtaaksi!"

"Näen, että minut on petetty."

"Tahdotteko sanoa minulle, millä tavoin?"

"Minulle oli kuvattu teidät toisenlaiseksi."

"Millaiseksi sitten? Sanokaa minulle se!"

"Miesmäiseksi, ilkeäksi naiseksi."

"No, ja nyt?"

"Ette ole kumpaakaan."

"Mutta jos olisin ollut?"

"Silloin olisin pelottomasti esittänyt viestini."

"Sen voitte tehdä nytkin; mitä olette sanonut, se on vähentänyt sen

karvautta."

"Ettekö siis pane pahaksenne?"

"En laisinkaan."

"Hannu kuningas toivoi teidän kauttanne..."

"Mitä?"

"Ja tarjoomalla niin suuria etuja kuin itse vaaditte..."

"Olisiko minun avattava Tukholman portit?"

"Ei, mutta taivutettava valtionhoitaja..."

"Kavallukseen?"

"Niin!" huudahti nuorukainen kiihkeästi. "Kavallus se olisi, ja

teidän vastauksenne tiesin jo edeltäpäin."

"Kuinka saatoitte ottaa suorittaaksenne niin arvottoman tehtävän?"

"Jalo rouva, tiedätte vähän siitä, mitä Kööpenhaminassa puhutaan

herra Svante Niilonpojasta ja kaikista ruotsalaisista. Minä olin

kyllin yksinkertainen uskoakseni..."

Nuorukainen punastui syvästi. "Älkää panko pahaksenne!" sanoi hän.

"Se oli isäni tahto."

"Ja äitinne?"

"Hän on kuollut."

"Silloin annan teille anteeksi hänen tähtensä ja todistukseksi siitä

pyydän teitä viipymään täällä niin kauan kuin teitä haluttaa."

"Jalo rouva, niin hartaasti kuin toivoinkin tätä lupaa, en olisi

nyttemmin rohennut sitä pyytää. Sitä suuremmalla kiitollisuudella

otan vastaan teidän hyvän tarjouksenne."

Niin jäi Akseli herra mieluisasti nähdyksi vieraaksi Tukholman

linnaan. Tämä tapahtui muutamia kuukausia herra Svante Niilonpojan

matkallelähdön jälkeen, ja Märta rouva oli niin kiinni tärkeissä

asioissa, ettei hän kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.

Mutta huolestuttavia huhuja tuli alituiseen hänen korviinsa; milloin

kuiskailtiin salaisista kokouksista niinsanotun rauhanpuolueen

kesken, jonka tarkoituksena oli liittyminen Tanskaan, milloin

taasen porvaristo valitti tukalia kauppasuhteita. Sitten saapuivat

kertomukset tohtori Hemmingin kuolemasta ja Åke Hannunpojan

katoamisesta, ja kohta sen jälkeen alkoi liikkua hiipiviä huhuja,

että linna tulee äkkiylläköllä vallattavaksi Hannu kuninkaan käsiin.

Märta rouva kirjoitti herralleen: "Jumala suokoon, ettei minun enää

tarvitsisi ottaa niskoilleni sellaista huolta ja puuhaa kuin minulla

on ollut teidän ollessanne poissa, mutta kuitenkin pidän kaiken tämän

vähäisenä, kun vain Herra suo teille apunsa suurissa hankkeissanne."

Hänen ilonsa oli suuri, kun hänen herransa kirjoitti hänelle

ja kertoi Sten pienokaisen ja nuoren Kristina Gyllenstjernan

kohtauksesta ja siihen kiinnittämistään toiveista. Sitten kertoi

hän saapumisestaan Kalmariin ja kuinka hän tuli viipymään siellä

kauemmin kuin oli aikonut, koska oli hankkeissa uusi kokous

tanskalaisten kanssa. Edelleen kirjoitti hän Tukholman maistraatille

ja porvaristolle, ettei Hemming piispa ollut surmattu ja että

mahdollisesti Svante herran itsensä täytyi ryhtyä ponteviin

toimenpiteihin Tanskan kuningasta vastaan.

* * * * *

Niin tarmokas nainen kuin Märta rouva osaa pitää surunsa omassa

povessaan ja näyttää maailmalle iloisia kasvoja. Kaikkien näiden

huolten aikana piti hän aina kotinsa vierasvaraisesti avoinna.

Linnansuojat täyttivät usein iloiset vieraat, ja valtionhoitajan

rouva osasi mestarillisesti levittää iloa ja hauskuutta ympärilleen.

Pidettiinkin suurena onnena tulla kutsutuksi hovin seuroihin.

Kristina Knutintytär oli tenhoisana vetovoimana nuorille.

Miehiä ihastutti hänen kauneutensa ja naisia se into, joka häntä

elähytti. Päinvastoin kuin on tavallista sellaisissa tilaisuuksissa,

puhui Kristina mielellään asioista, jotka täyttivät hänen

ajatuksensa, ja siitä seurasi, että karkeloita pian halveksittiin ja

pyhimyksen elämänvaiheiden tutkistelu tuli muotiasiaksi samoin kuin

mikä muu hyvänsä.

Nuorten aatelismiesten, jotka eivät enää saaneet käydä karkeloon

kaunotarten kanssa, täytyi nyt näitä miellyttääkseen joko kertoa joku

tähän asti tuntematon pyhimystaru tai tuoda esiin joku pyhäinjäännös.

Mutta tämä ei herättänyt ainoastaan hetkellistä mielenkiintoa, vaan

se kävi suosituksesta, joka omistajalleen hankki pitemmäksikin ajaksi

korkean persoonallisen arvon.

Nuoresta Olavi Juhananpojasta tuli luotetuin opas. Hänen täytyi

sanoa, mistä salattuja aarteita oli etsittävä, ja halu miellyttää

kaunottaria vei tutkimuksiin, joita luultavasti ei muuten olisi tehty.

Tavattomalla uuraudella oli Olavi vihdoin onnistunut saamaan

vaivalloisen työnsä päätökseen. Kauniimpaa korukirjoitusta ei ollut

nähtävissä; käsikirjoitus oli hienosti sidottu, ainoastaan sirosti

leikatut ja uurellut hakaset puuttuivat.

Yöt ja päivät aprikoi hän ajatuksissaan, mitä Kristina sanoisi

ottaessaan vastaan kallisarvoisen lahjan. Hän jättäisi sen

kahdenkesken ja pyytäisi neitsyttä joskus lahjaa nähdessään

muistamaan sen antajaakin. Mutta jos neitsyt silloin iloissaan ja

ihastuksissaan ojentaisi hänelle kätensä, voisiko hän pidättäytyä

syöksymästä hänen jalkoihinsa ja sanomasta, että Kristina oli jo

pyhimys, jota hän palvoi melkein liian maallisella rakkaudella?

Nuori mies ymmärsi, että sellainen tunteenpurkaus olisi kylliksi

eroittamaan hänet ainaiseksi neitsyen näkyvistä... Mieluummin puri

hän kielensä poikki kuin sanoi sen; mutta itsekseen täytyi hänen

tuhansin kerroin toistaa, että hän se pani pyhimyskruunun neitsyen

päähän.

Mutta nuoren Olavin intohimon rinnalla virittyi toinenkin, joka

uhkasi kiihtyä yhtä tuliseksi, mutta oli paljon vaateliaampi.

Nuoren Akselin, Årstan herran, oli heti ensi näkemältä vallannut

rakkaus kauniiseen tyttöön, ja kun hänellä oli hallussaan

muutamia kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä, riensi hän antamaan ne

mielitietylleen.

Kristina painoi ne kunnioittavasti huulilleen ja kiitti antajaa

kyynelsilmin. Hänen ei johtunut mieleensäkään, että lahjoituksen

pohjalla saattoi piillä muita tunteita kuin puhdas hurskaus.

Kun Akseli herra näki, mikä menestys hänen ensimäisellä lahjallaan

oli ollut, sanoi hän tahtovansa kirjoittaa Tanskaan saadakseen

enemmän sellaisia, vielä kalliimpia.

"Ja tahdotte antaa ne minulle?" kysyi Kristina.

"Mieluimmin teille, kaunis neitsyt?" vastasi Akseli herra.

Silloin notkisti hän polvensa hänen edessään ja sanoi:

"Ihanaisin neitsyt, sallitteko minun pyytää kättänne?"

"Rakastatteko minua?" kysyi Kristina kummissaan.

"Enemmän kuin voin sanoa!"

"Kuten Ulf Gudmarinpoika rakasti Birgittaa?"

"Niin, yhtä suuresti!"

"Kuinka vanha olette?"

"Kahdenkymmenen!"

"Kaksi vuotta vanhempi kuin oli Ulf herra, samoin kuin minäkin olen

kaksi vuotta vanhempi Birgittaa hänen astuessaan vihkituoliin."

"Mikä ihmeellinen yhtäläisyys!"

"Se on totta."

"Mitä muuta vaaditaan?"

"Sukulaisten suostumus. Heidän tahtoaan Birgittakin totteli

antaessaan kätensä Ulf herralle."

"Minä puhuttelen äitiänne."

"Ensin täytyy minun kuitenkin kysyä neuvoa pyhältä jumalanäidiltä ja

omalta sydämeltäni."

"Ei kai se liene minulle epäsuosiollinen?"

"Ei, ei suinkaan."

"Oletteko rakastanut ketään muuta?"

"Sitä ei teillä ole oikeutta kysyä."

"Se on totta!" vastasi nuori mies huoaten. "Mutta sen tiedän, etten

tule koskaan rakastamaan muita kuin teitä."

Kristina hymyili lempeästi vastaamatta mitään. "Milloin saan

vastauksenne?"

"Minä kutsun teidät!"

"Pianko?"

"Niin pian kuin olen itse saanut vastauksen."

"Saanko puristaa kättänne jäähyväisiksi?" Kristina ojensi hänelle sen.

Hän painoi sen huulilleen, kumarsi syvään ja lähti huoneesta.

Ulkona aivan oven edessä seisoivat Knut ja Alf; he riensivät molemmat

häntä vastaan.

"Kuinkas kävi?" kysyivät he. "Asia jäi vielä ratkaisematta?"

"Niin, ratkaisematta!"

"Hän ei ole taipumaton?"

"Toivon, ettei hän ole."

"Kaikessa tapauksessa oli hyvä, että voimme hankkia sinulle

tilaisuuden puhutella häntä ilman kuulijoita."

"Suurempaa ystävyyden näytettä ette olisi voineet minulle antaa."

"Meidän on käytävä kaikissa kaupungin kultasepissä katsomassa,

saammeko ostaa koristeita, jotka ovat kyllin arvokkaita niin jalolle

neitsyelle", sanoi Akseli herra ja vei Kristinan veljet mukanaan.

Sillävälin harhailivat Kristinan ajatukset hänen nuoruutensa

muistoissa. Ne pysähtyivät kaikki tyyni sinisilmään nuorukaiseen,

hieman nuorempaan kuin hän itse.

Hän muisti niin elävästi, kuinka tämä eräänä iltana, kun hänen

veljensä olivat käyttäytyneet tavallista nurjemmin, oli sanonut

kuiskaten hänelle: "Annan heille anteeksi sinun tähtesi!"

"Kuinka minä voin sovittaa, mitä he ovat rikkoneet?" oli hän

kysynyt... "Rakkaudella!" oli nuorukainen vastannut.

"Läsnä oli monia ihmisiä, eivätkä he olleet sinä päivänä puhuneet

enää mitään keskenään, mutta seuraavana päivänä etsi nuorukainen

hänet käsiinsä ruusutarhasta, ja silloin he lupasivat olla toisilleen

uskolliset läpi elämän, mutta pitää sen kaikilta salassa."

Kun Märta rouva kertoi hänelle nuoresta Kristina Gyllenstjernasta,

hämmästyi hän ensin, mutta hänen ajatuksensa olivat jo kääntyneet

toiselle suunnalle ja pyhimyssäteikkö näytti hänestä toivotummalta

kuin maallinen kruunu. Kuinka usein olikaan hänestä tuntunut, että

Märta rouva hätäili mitättömistä asioista. Tulisiko hän kerran

astumaan samoja jälkiä...? Hänhän tiesi jotakin, mikä oli tuhat

kertaa kauniimpaa!

Olavi Juhananpoika oli näyttänyt tähdillä siroitellun tien,

jota hänen oli kulettava, ja se näytti hänestä valoisalta ja

houkuttelevalta. Intohimon hehku, jonka hän näki nuoren miehen

silmissä, ei häntä kummastuttanut eikä loukannut; hänestä ei ollut

lainkaan odottamatonta, että häntä siten pyhässä hurmauksessa

palvottiin. Samoin kuin pyhälle Birgitalle, tulisivat hänellekin

Jumalan valtakunnan salaisuudet olemaan avoinna jo täällä maan

päällä. Mutta kaikessa noudattaakseen ihannettaan täytyi hänen myös

mennä naimisiin. Birgitta rouva oli uskollinen herralleen, mutta

kaikista kertomuksista hänestä saattoi nähdä selvään, että hänen

herransa kulki hänen viittomaansa tietä eikä päinvastoin. Kristina

tunsi sydämessään, että saman vallan hänkin tuli saamaan Akseli

herran suhteen, ja tämä oli myös yhtäläisyys.

Mitä rakkaus oli, sitä ei ymmärtänyt tämä tuskin kuustoistavuotias

tyttö, joka eli kokonaan siinä haltioitumistilassa, mikä täytti hänen

sielunsa.

Ja niin kävi hänelle yhä selvemmäksi, että hänen kohtalonsa täytyi

kehkeytyä juuri siihen suuntaan, mihin se nyt oli alkanut muodostua.

* * * * *

David maisteri, hän on henkilö, jota emme saa kadottaa näkyvistämme.

Virittämällä Rikissan halua koreiluun ja turhamaisuuteen oli hän

vähitellen herättänyt ne pahat taipumukset, jotka uinailivat tytön

sielussa. Hän oli käynyt veikisteleväksi ja oikukkaaksi ja unelmoi

vain, kuinka saisi tyydytetyksi jokaisen heränneen mielitekonsa.

Nyt oli jälellä vain yksi seikka: tyttö oli saatettava käsittämään

riippuvaisuutensa ja kuinka tarpeellinen hänelle yhä oli David

maisterin apu ja johto.

Mutta sellaisella luonteella kuin Rikissa on monta neuvoa omassa

povessaan, ja jos hän tahtoi ottaa uuden suojelijan, saattoi hän

kyllä kaipauksetta jättää ensimäisen, jollei tämä häntä miellyttänyt.

David maisteri otti lukuun tämänkin; sentähden lupasi hän tytölle

suurempia etuja kuin kukaan toinen mahdollisesti voisi tarjota ja

vaati ainoastaan, ettei hän antaisi sydäntään kenellekään, ennenkuin

olisi nähnyt jälleen kaikkien saamiensa lahjojen antajan.

Rikissa vastasi hajamielisesti, ja David maisteri luuli sen olevan

hänen tavallisia oikkujaan. Olavi Juhananpojan tyttöön tekemästä

vaikutuksesta ei hänellä ollut aavistustakaan.

Maisteri sanoi, että hänen tähän aikaan täytyi välttämättä lähteä

matkalle, mutta tytöstä erotessaan sanoi hän palaavansa kolmen päivän

kuluttua.

Pohjoisportilla astui hän alas ratsailta ja kulki syrjäiselle

takakadulle taluttaen hevostaan suitsista. Täällä asui muuan nahkuri,

jonka luona hän muinen oli tavallisesti majaillut.

Ensi tervehdysten jälkeen vietiin hänet vieraskamariin, ja

pukeuduttuaan siellä valkoiseen villakaapuun tähänastisen mustan

sijaan palasi hän arkitupaan, johon perhe oli kokoontunut häntä

vastaanottamaan.

Kysymyksiin hänen voinnistaan ja mistä hän tuli vastasi hän alussa

ainoastaan huokauksin, mutta sitten kuvaili hän hirvittävällä tavalla

kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, missä maa oli.

Hänen yksinkertaiset kuulijansa löivät kätensä yhteen pelästyksestä,

itkivät ja valittivat.

"Se on rangaistus siitä, että olemme karkoittaneet laillisen

kuninkaamme, jonka pyhä isä itse on meille valinnut!" huudahti

maisteri. "Eikä parempia päiviä ole tuleva, ennenkuin olemme

heränneet näkemään suuret syntimme ja tehneet sellaisen parannuksen,

joka vie vanhurskauttamiseen."

"Mitäpä me köyhät raukat voimme!"

"Menkää ympäri kaupunkia! Yllyttäkää kapinaan! Ken niin tekee,

hänelle itselleen anteeksi annetaan!"

"Mutta jos joutuu kiinni?"

Nahkuri oli varakas mies, eikä hänellä ollut halua menettää mitä

omisti.

Mutta sällejään ei hän voinut salvata lukon taa, heille oli

meluaminen mieleen, ja he lähtivät marssimaan pitkin katuja ja

huusivat: "Eläköön Hannu kuningas!" Toisia kirkusuita yhtyi mukaan.

Niin syntyi katumetakka, joka maksoi monta ihmishenkeä ja monta

kättä ja jalkaa. Mutta David maisteri tuumi hymyillen itsekseen:

"Tämä on vasta alkua, mutta odottakaas vain, odottakaa, kyllä tulee

parempaakin!"

Nahkuri oli menettänyt kolme parasta työmiestään eikä hän katsellut

maisteria erittäin tyytyväisin silmin. Mutta tämä sanoi, että hän

mahdollisesti voi toimittaa mestarille pienen rahallisen korvauksen,

ja sellaisella palsamilla on ihmeellinen voima kirvelyä lieventämään.

Me tiedämme, että prinssi Kristian oli nähnyt Rikissan ja rakastunut

häneen. Hän ei ollut varma, vieläkö hänen isänsä himoitsi tyttöä;

itse teki hän sitä kiihkeämmin kuin konsanaan, ja hänen tahtonsa

oli, että maisteri veisi joukon kallisarvoisia lahjoja kauniille

tytölle, vakuuttaisi tälle prinssin rakkautta ja ilmoittaisi hänen

toivomuksensa, että tyttö seuraavana kesänä, hänen palattuaan

Norjasta, matkustaisi Kööpenhaminaan David maisterin isällisessä

suojeluksessa.

David maisteri otti tehtävän suorittaakseen, ja me olemme nähneet,

kuinka hän kävi toimeen.

Mutta prinssin nuoruuteen katsoen ei voinut luottaa hänen intohimonsa

kestävyyteen; sentähden tahtoi David asettaa vanhan kuninkaan

etusijaan; hän epäilemättä maksaisi vielä enemmän. Papin ovelassa

päässä pyöri mitä rohkeimpia suunnitelmia, kuinka hän Rikissan kautta

kerran hallitsisi sekä Ruotsia että Norjaa.

Hänen tarkoituksensa oli, niin pian kuin prinssi oli lähtenyt

Norjaan, viedä Rikissa Kööpenhaminaan. Sai riippua olosuhteista, mitä

sen jälkeen tulisi tapahtumaan. Maisteri oli lujasti päättänyt tehdä

ne itselleen niin suotuisiksi kuin mahdollista.

Sellainen oli asema katumetelin jälkeisenä päivänä.

Valkoiseen munkkikaapuun kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä

yli korvien lähti David maisteri Mustaveljesluostariin nykyisen

Svartmankadun varrelle, missä hän tiesi Akseli herran asustavan.

Luostarit olivat yleensä tanskalaismielisiä; erittäinkin oli

dominikaaniluostarien laita näin, ja kun korkeita herroja saapui

Tukholmaan, majoittuivat he aina näihin luostareihin, joissa

valtiolliset juorut olivat niinsanoaksemme runsaana jokapäiväisenä

leipänä.

Omin silmin nähdäkseen katumetelin seuraukset suuntasi hän

kulkunsa kaupan suojelijalle, pyhälle Nikolaukselle pyhitettyä

kaupunginkirkkoa kohden. Tämän läheisyydessä tiesi hän erään kahakan

tapahtuneen, ja selvät jälet siitä näki hän raatihuoneen edustalla.

Luultavasti oli porvaristo sieltäpäin tehnyt hyökkäyksen, sillä

verilätäköitä, katkeilleita aseita, vaaterepaleita ja kaksi ruumista

oli vielä paikalla. Toiseen kuoliaaksi ammutuista oli luoti sattunut

keskelle rintaa; hän makasi selällään, pitkin pituuttaan, käsivarret

levällään, ja päiväpaiste heitti kajastuksensa kalpeille kasvoille,

joista tuijottivat suuret, pullistuneet, loistottomat silmät. David

maisteri tunsi heti yhden nahkurinsälleistä, pahimman suunsoittajan

ja kerskurin. Nyt tämä sieti kärsivällisesti pilkkasanat, joita

hänen ympärillään lasketeltiin, eikä lennättänyt seinään pientä

pojanvekaraa, joka huvittelihe pistelemällä tikkuja hänen

sieraimiinsa.

Syöksyminen elämän täytelyydestä äkkipikaiseen kuolemaan, hiljainen

tietoisuus omasta syyllisyydestä vai mikä lienee David maisterin

siihen saanutkin, mutta hän vartioi ruumiin ääressä, kunnes

fransiskaanimunkit ehtivät tulla ja kantaa sen pois. Paarien yli

levitettiin musta peite, ja kun ne hitaasti kannettiin pois, seurasi

joukko jälestä. Hän katsoi niiden jälkeen melkein aavistelevasti

kysellen. Vainajat olivat haudattavat, mutta sen jälkeen? Sen

jälkeen?...

Kauan ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa sitä tuumiskella. Hän tiesi,

mitä hän tavoitteli maallisen elämän taisteluissa; mitä taasen sen

jälkeen oli tuleva, sai hän kyllä tietää aikanaan. Tosin hän aavisti

hämärästi, ettei mittapuu, jonka mukaan tekojamme arvostellaan, tule

siellä ylhäällä olemaan sama kuin täällä alhaalla.

Ripein askelin meni hän jälellä olevan lyhyen taipaleen luostariin.

Muutamia salavihkaisia sanoja portin vartiaveljelle, ja hänet

päästettiin heti ilman mitään valmistuksia Akseli herran luo.

Oven avautuessa huudahti tämä hilpeästi: "Vihdoinkin!" Mutta

nähdessään David maisterin heitti hän nopeasti peitteen muutamille

esineille, jotka olivat pöydällä.

David maisteri näki jalokivien säkenöivän, eikä hänen päähänsäkään

pälkähtänyt, että ne olisivat tarkoitetut kenellekään muulle kuin

Rikissalle.

Vastatessaan tulijan tervehdykseen oli Akseli herra kokolailla

hämillään.

"Anteeksi, jalo herra, etten ennen saapunut luoksenne!" sanoi

maisteri kumartaen.

"Minä en ole kutsunut teitä!"

"Tulin armollisen kuninkaamme käskystä."

"Onko hän lähettänyt teidät?"

"On, jalo herra!"

"Saadakseen tiedon..."

"Oletteko suorittanut tehtävänne!"

"Se oli minulle mahdotonta!"

"Mahdotonta?"

"Hän on jalo, ylevämielinen nainen!"

"Tunnetteko myös Kristina neitsyen, Märta rouvan nuoren ja kauniin

tytärpuolen?"

"Tunnen hänet."

"Mikään ei tehoa paremmin kuin jos hän katoaisi."

"Katoaisi?!"

"Hän ja hänen rakastajansa!"

"Ra-kastajansa?"

"Nuori ylioppilas Olavi Juhananpoika!"

"Onko se hänen rakastajansa?"

"Sen tietää koko kaupunki!" Akseli herra ei löytänyt sanoja

ilmaistakseen hämmästystään, mutta David maisteri arveli hänen

äänettömyytensä johtuvan aivan toisista syistä ja jatkoi:

"Hänen ryöstämisensä olisi Märta rouvalle niin kova isku, että hän

joutuisi pyörälle päästään. Jos käytämme tilaisuutta kapinaan, johon

eilinen meteli oli ainoastaan mitätön alku... ken tietää... on

mahdollista, että sillä tavoin voitaisiin valloittaa Tukholma."

"Ilman sotamiehiä?"

"Minä olen tuonut salaa muutamia satoja työväestön piireihin, ja mitä

aseihin tulee..."

"Onko teillä niitäkin?"

"Hyvässä tallessa!"

"Ja -- neitsyen rakastaja?"

"Jos niin tarvittaisiin, voisi huvittaa maailmaa häväistysjutulla

heidän kustannuksellaan."

"Kuinka se kävisi laatuun?"

"Naittamalla heidät keskenään!"

"Ei koskaan!" huusi Akseli hypähtäen pystyyn.

"Sitten voisi tytöstä tehdä jonkun ylhäisen herran jalkavaimon!"

sanoi isä David pehmeästi ja mielistelevästi.

Nuorella miehellä oli täysi työ säilyttäessään malttiaan. Hän vetäisi

pois peitteen koristeiden päältä ja oli askartelevinaan niillä.

"Suvaitsetteko nyt antaa ne minulle?" kysyi maisteri lyhyen

äänettömyyden jälkeen.

"Nämäkö?"

"Niin, minä luulin..."

"Mitä luulitte?"

"Että minä _omien_ salaisuuksieni ilmaisemisella olen ansainnut

kuninkaallisen luottamuksen."

"Kas tuossa, ottakaa kaikki tyyni!" Ja hän heitti sormukset,

koristeet, neulat, helmet ja muut kalleudet hajalleen pöydälle.

Maisteri kokosi ne kaikki ahnaasti. Silloin hän huomasi esineen, joka

sai hänen silmänsä laajenemaan, hänen kalpeat poskensa punehtumaan.

Hänen kurkkuaan kuristi, ja hän sai vaivoin sanotuksi:

"Tämä sormus?"

"Se ei kuulu toisten joukkoon. Antakaa tänne!"

"Mistä olette sen saanut?"

"Ostin sen matkalla tänne. Se oli luultavasti otettu nuorelta

mieheltä, jonka sitten näin makaavan kuolleena tiellä."

"Se on kuulunut minulle!"

"Teille?"

"Kaikki nämä muut ovat minulle yhdentekeviä, kun saan pitää vain

sen!" huudahti maisteri kiihkeästi.

"Onko se sitten niin suuriarvoinen?"

"Ainoastaan minulle!"

"Antakaa tänne!"

"Ei, rukoilen teitä!..."

"Saatte sen yhdellä ehdolla..."

"Käskekää! Mitä vaaditte?"

"Kuuliaisuutta käskyilleni; aiotussa kapinassa tahdon minä yksin olla

johtajana."

"Minä tottelen teitä."

David maisteri ojensi himokkaasti kätensä.

"Ette saa sormusta, ennenkuin kaikki on suoritettu!" sanoi Akseli

herra aikoen panna sormuksen laatikkoon. Mutta katse, jolla David

maisteri seurasi hänen liikkeitään, sai hänet muuttamaan mieltään, ja

hän pani sen sormeensa.

"Älkää pitäkö sitä sormessanne!" huudahti toinen kalveten.

"Miksei?"

"Siinä on hiljaa hiipivää myrkkyä."

"Ja te tahdotte saada sen!"

"Olen kyllästynyt elämään!"

"Siihen kyllä ehtii! Kuten sanottu, saatte sormuksen vastaisuudessa."

"Luvatkaa minulle vain, ettette pidä sitä sormessanne!"

"Mitä minä teen, se ei koske teitä! Ottakaa kaikki muut ja jättäkää

minut!"

Akseli herra tunsi sellaista voimaa, ettei ollut koskaan ennen

tuntenut, ja hänestä tuntui, kuin maisteri olisi äkkiä käynyt paljon

nöyremmäksi kuin ennen.

Tämä kokoili uskomattoman hitaasti kasaan kaikki monet

kalleudet. Näytti melkein siltä, kuin hän sommittelisi joitakin

salasuunnitelmia, ja Akseli herra soitti kelloa kutsuakseen muutamia

palvelijoita.

"Olkaa täällä sisällä David maisterin luona", sanoi hän. "Minä menen

nyt, mutta häntä ette saa päästää täältä ennenkuin puolen tunnin

kuluttua. Silloin on hän vapaa."

"Aiotteko antaa sormuksen jollekin toiselle?" huudahti David melkein

hädissään.

"Mitä se teitä liikuttaa?"

"Älkää tehkö sitä, rukoilen teitä! Teidän persoonanne on minulle

oleva pyhä. En tule astumaan jalallanikaan tänne ilman teidän

suostumustanne, tulen kaikessa noudattamaan teidän käskyjänne."

"Mitä takeita minulla siitä on?"

"Sormus!" vastasi David läähättäen.

"Olette oikeassa; niin kauan kuin se on minulla, olen teidän

herranne!"

Mutta kun Akseli herra pääsi yksinäisyyteen, ei hän voinut torjua

sitä ajatusta, että sormuksessa mahtoi olla jokin taikavoima. Hän

tunsi jälleen kiusausta panna sen sormeensa, mutta silloin olisi se

kaikkien näkyvissä, ja David maisterissa olisi kyllä miestä itse tai

muiden avulla riistämään häneltä hengen saadakseen sen käsiinsä.

Hyvältä äidiltään oli Akseli herra saanut muutamia suojeluskeinoja

tauteja, noidannuolia ja sellaisia vastaan. Äiti oli pannut kaikki

esineet pieneen pussiin, joka oli tehty hienosta nahasta, ja

ripustanut sen silkkinauhalla pojan kaulaan.

Äidin kuoleman jälkeen oli lahja tullut hänelle yhä kalliimmaksi, ja

hän arveli, että jos hän panisi sormuksen kaikkien näiden sekaan, ei

se kai pystyisi mitään pahaa vaikuttamaan.

Päätös pantiin heti toimeen. Mutta heti kun se oli tehty -- sitä

ennen olivat ajatukset olleet yksinomaan sormukseen kiintyneinä

-- ja samassa kuin taikaesineet olivat saaneet entisen paikkansa

nuoren miehen povella, palasivat kaikki hänen ajatuksensa jälleen

Kristinaan. Oliko tämä tosiaankin hänet pettänyt?

Akseli herra istui vielä pöydän ääressä vaipuneena näihin

epäilyksiin. Silloin tuntui huone hänestä pyörivän ympäri, hänen

näkönsä hämärtyi, mutta kaukana saattoi hän eroittaa valon, joka

hiljaa laajeni kaikille puolin, kunnes ilmestyi päivänvalaisema

huone, ja huoneessa oli Kristina. Hän käveli levottomasti huoneessa

edestakaisin ja näytti odottavan jotakin.

Sitten astui Märta rouva sisään.

Hän ei kuullut, mitä he sanoivat toisilleen, mutta hän tunsi

välittömästi, että he puhuivat hänestä. Kenties Kristina kertoi hänen

rakkaudestaan!

Kristina oli heittäytynyt pienelle jakkaralle Märta rouvan jalkoihin,

punervankellertävä tukka muodosti pyhimyskehän ihmeen kauniin pään

ympärille, ja ilmeikkäät silmät olivat rukoillen, houkutellen

kiinnitetyt kasvatusäitiin.

Akseli herrasta tuntui, ettei hän konsanaan ollut todellisuudessa

nähnyt Kristinaa niin ihanana. Hän pyysi sydämessään anteeksi

aiheettomia epäluulojaan ja lupasi tästälähin luottaa Kristinaan

kuten parhaimpaan ja pyhimpään.

Mutta kuva häipyi hiljaa kuten oli tullutkin, ja uneksija vaipui

raskaaseen uneen.

* * * * *

Kolme kertaa oli jo Olavi Juhananpoika käynyt kultasepän puodissa,

mutta ei vielä saanut kirjaansa.

Rikissa oli joka kerralla näyttänyt hänelle sen, niin ettei hänen

tarvinnut hätäillä mitään vahinkoa tapahtuneen, mutta valmiiksi ei se

tullut, ja tyttö pyyteli yhä uudelleen anteeksi ja selitteli syitä,

jotka olivat tilaajalle aivan käsittämättömiä.

Jos Olavi olisi katsonut tyttöön, olisi hän kenties lukenut

vastauksen hänen silmistään, mutta nyt tuijotti hän vain kirjan

kansiin ja ihmetteli sitä hitautta, millä työ valmistui.

Olavi Juhananpojan piti seuraavana päivänä tulla jälleen kuulostamaan

kirjaansa. Rikissa ajatteli silloin vastata hänelle, että sen oli

mahdoton valmistua ennenkuin kahden päivän kuluttua; jos se vastoin

kaikkea otaksumista tapahtuisi ennen, tahtoi hän lähettää varman

henkilön sitä tuomaan.

Totuus oli, että hakaset olivat jo olleet kaksi päivää valmiina,

mutta Rikissa tahtoi, että nuori mies kävisi useammin. Tämän

näkeminen oli hänelle käynyt yhä rakkaammaksi.

Seuraavana aamuna pukeutui hän suurella huolellisuudella. Hänellä oli

juhla ottaessaan vastaan nuoren Olavin; kuinka suuri olikaan hänen

hämmästyksensä, kun hän näki David maisterin astuvan sisään!

"Jo palannut?" huudahti hän.

"Mutta ei tervetullut, luullakseni?"

"Kyllä, mutta..."

Maisteri katseli tyttöä ihaillen. "Sinä näytät melkein entistäkin

soreammalta, Rikissa!"

"Olen seitsemäntoistavuotias!"

"Kas tässä, mitä lahjoja tuon!" Hän pani tytön eteen muutamia

kallisarvoisia kiviä.

Rikissa päästi huudon. "Kaikkihan ovat täältä ostetut!" sanoi hän.

"Kuka osti?"

"Korkeasukuinen tanskalainen herra ja valtionhoitajan molemmat

poikapuolet ovat olleet täällä kahteenkin kertaan ja etsineet mitä

parasta löytyi."

"Ketä varten?"

"Kristina neitsyttä."

"Märta rouvan tytärpuolta?" kirkaisi isä David.

"Miksi sitä ihmettelette?"

"Onko se varmaa vai sanotko niin ainoastaan minua pelästyttääksesi?"

"Mitä se teitä liikuttaa?"

"Kristina neitsyt ei rakasta ritaria."

"Mistä sen tiedätte?" kysyi Rikissa kalveten.

"Hän ainoastaan teeskentelee rakkautta häneen."

David maisteri pani mietiskellen kätensä otsalleen. "Pian, tyttö, ota

käsille se kallisarvoinen koriste, jonka kuningas kerran lahjoitti

sinulle, nyt sitä tarvitaan!"

"Tahdon pitää itse sen!" vastasi Rikissa uhmaten.

"Saat sen kyllä takaisin; tahdon sen vain lainaksi muutamiksi

päiviksi."

"Mitä varten?"

Maisteri katsoi tyttöön. "Tahdothan päästä yhtä ylhäiseksi rouvaksi

kuin Edela rouvakin?"

"Tahdon!"

"Kuule sitten! Nuori Akseli, Årstan herra, rakastaa Kristina

neitsyttä. Tahdon näyttää hänelle toteen, että tämä nainen on

ostettavissa."

"Millä tavoin?"

"Kuule, äläkä keskeytä minua! Nuori Olavi Juhananpoika, ylioppilas,

on mitä hurjimmin rakastunut häneen..."

"No, ja sitten..."

"Minä kehoitan häntä tunnustukseen..."

"Neitsyt ajaa hänet halveksien tiehensä."

"Ei, jos vain löydän jonkun, joka saa hänet ottamaan sen juoman,

jonka tahdon sekoittaa."

"Antakaa se minulle!"

"Mitä, uskallatko?"

Samassa aukeni ovi ja ylioppilas astui sisään kysymään kirjaansa.

Maisteri punehtui ja heitti epäluuloisen katseen Rikissaan.

Mutta se varmuus, jolla tämä vastasi Olavin kysymykseen, se

välinpitämättömyys, jolla hän kuuli nuoren miehen nuhteet, näytti

hänet tyynnyttävän. Hän kuiskasi tytölle, että tämä ottaisi heti

koristeen käsille ja poistuisi huoneesta.

Rikissa totteli, mutta pysähtyi oven taakse kuuntelemaan.

Maisteri näytti kiveä ylioppilaalle ja pyysi häntä kiinnittämään

huomiotaan sen tavattomaan kauneuteen.

"Tämän kiven kimmellys", vastasi Olavi, "näyttää minusta yhtä

puhtaalta kuin nuoren, viattoman tytön sielu".

"Kivellä on sitä paitsi taikavoima."

"Millainen sitten?"

"Se houkuttelee tunnustamaan salaisen rakkauden."

"Onko se mahdollista?"

"Voittehan koettaa! Luulen, ettei sydämenne ole vapaa."

"Ei olekaan."

"No hyvä, ottakaa kivi, pitäkää sitä kerran sormessanne ja uskaltakaa

yrittää!"

Olavi seisoi ymmällä; hän ei tiennyt, mitä hänen oli ajateltava.

"Kirjani! Antakaa se minulle sellaisena kuin se on!" sanoi hän äkkiä.

Samassa astui Rikissa puotiin. "Olen sanonut, ettei se ole vielä

valmis", virkkoi hän lujasti. "Isäni työpajasta ei anneta ulos

mitään keskentekoista työtä. Se lähetetään teille niin pian kuin

mahdollista."

Maisteria kummastutti tytön tavaton ankaruus, mutta Olavi näytti

tottuneen hänen oikkuihinsa. Hän kumarsi ja lupasi odottaa.

"Kiitos!" sanoi hän hiljaa David maisterille ja poistui nopeasti.

"Miksei hän saanut kirjaa?" kysyi tämä. "Millä verukkeella minä

silloin pääsisin Kristina neitsyen luo?"

"Aiotko antaa kirjan hänelle?"

"Ettekö sitä käsitä?"

"Hyvin harkittu; sinä onnistut."

"Sitä toivon!"

"Nyt menen minä keittämään juoman. Se vie aikaa."

Maisteri meni, ja Rikissa käveli edestakaisin puotikamarissa kiihkeän

mielenliikutuksen vallassa.

Jollei häntä liikuttanutkaan osanotto Kristina neitsyttä kohtaan,

olivat sen sijaan hänen omat etunsa liittyneet hankkeeseen.

Mielellään olisi hän tahtonut neitsyen suojella Olavin

rakkaudentunnustukselta... ja Olavi, hän ansaitsi sen nöyryytyksen,

joka häntä odotti, kun hänellä kerran ei ollut silmiä nähdäkseen niin

vilpitöntä, niin harrasta rakkautta kuin Rikissan.

Ostajain ja tilaajain luku oli yhtä suuri kuin tavallisesti, mutta

Rikissa ei ollut halukas viehkeään veikistelyyn, joka oli monen

ostajan houkutellut tekemään suurempia myönnytyksiä kuin oli alkujaan

aikonut. Hän toi ainoastaan esille mitä pyydettiin, ei koetellut

sormuksia valkoisiin, palleroisiin sormiinsa, ei pistänyt neuloja

pukuunsa osoittaakseen, kuinka hyvältä ne näyttivät.

Sentähden ei tullutkaan tungosta, ja puoti oli aivan tyhjä, kun kaksi

ritaria astui sisään pyytäen nähdä kaulaketjuja.

Rikissa otti esille muutamia kappaleita ja pani ne tiskille, sen

jälkeen palasi hän Olavin käsikirjoituksen luo, joka hänellä oli

avoinna edessään. Ainoa kiemailu, mikä häntä enää huvitti, oli

uskottaminen vieraille, että hän osasi lukea kirjoitusta.

Ritarit keskustelivat ketjuja katsellessaan aluksi hiljaa ja sitten,

kun eivät luulleet kenenkään kiinnittävän heihin huomiotaan, yhä

kovemmalla äänellä.

"Ja te olette varma asiastanne, Åke ritari?" sanoi toinen heistä.

"Mitä varten muuten olisin tänne matkustanut! Hallannin tienoilla

tiedetään aivan hyvin, että tänne on lähetetty monta joukkuetta

sotamiehiä, niin että luvun täytyy nyt jo nousta muutamiin satoihin."

"Ja johtaja?"

"Johtajana tulee kai olemaan Akseli Årstan herra."

"Hän ei kelpaa sellaiseksi."

"Hän onkin vain kylttinä. Nyörit ovat tutulla, vanhalla

vehkeilijällä."

"David maisterilla?"

"Juuri hänellä!"

"Miksei häntä siepata kiinni, silloin loppuisi kapina yhdellä kertaa!"

"Täytyisi olla joku syy!"

"Sellaisia on olemassa."

"Hiljaa! Tyttö kuuntelee!"

"No, kaunis lapsi, mitä maksavat ketjusi?"

Rikissa kohotti hajamielisenä katseensa. "Kulta on hyvää, minä

vastaan siitä", sanoi hän ja katsoi jälleen kirjaansa.

Puotiin astui nuori Akseli, Årstan herra, ja tervehti ritareita.

"Herra Pietari Turenpoika", sanoi hän. "Minua ilahuttaa suuresti

nähdä teitä."

"Voin valmistaa teille suuremman esittämällä tämän ritarin."

"Hänen nimensä?"

"Åke Hannunpoika!"

"Mitä, te elätte!" huudahti Akseli herra niin ujostelemattomalla

äänellä, ettei se lainkaan osoittanut hänen toivovan päinvastaista.

"Niin, luvallanne!"

"Sen kyllä saatte elääksenne niin kauan kuin mahdollista! Tosin

tiedän, että olette Tanskan kauhu, mutta olen kuullut teistä myös

niin monta ritarillista piirrettä, että ne ovat herättäneet ihailuni

ja kunnioitukseni. Pitäisin suurena kunnianani, jos tahtoisitte

ojentaa minulle kätenne."

"Mielihyvällä! Olette varmaankin sangen nuori?"

"Kylliksi vanha osatakseni pitää arvossa niiden ansioita, jotka ovat

minua paljon korkeammalla."

"Olette oppinut sovittelemaan sanojanne!"

"Ne ilmaisevat ajatuksiani."

"Viihdytte kai hyvin täällä?"

"Liiankin hyvin!"

"Ne sanat vaativat selitystä! Sanotaan, että vehkeilette täällä!"

"Tiedättekö myös, ketä vastaan?"

"Meitä tietysti!"

"Ei, sitä en tee!" Akseli herra purskahti sydämelliseen,

nuorekkaaseen nauruun. "Ettekö sitten ymmärrä, että olen aivan

yksityisluontoisissa valloitushommissa? Mitä minulla on valtiollisten

riitojen kanssa tekemistä? Isänmaani on Tanska, mutta nyt rakastan

myös Ruotsia, sentähden, että..."

"_Hän_ on täällä?"

"Kuinka voitte sen arvata?" puuskahti Akseli punastuen.

Molemmat ritarit nauroivat makeasti.

"Ei, te ette ole vehkeilijä, siitä menen takuuseen!" huudahti Åke

herra. "Kuinka vanha olette?"

"Kahdenkymmenen!"

"Sitä luulinkin! Rakastatteko ensi kertaa?"

"Niin teen!"

"Hulluuteen saakka?"

"Koko sydämestäni!"

"Oikein, se sopii teidän iässänne! Ja rakkauteenne vastataan,

luullakseni?"

"Toivon niin!"

"Saako tietää hänen nimensä?"

"Ei vielä!"

"Hän on teidän arvoisenne?"

"Olisinpa vain minä hänen arvoisensa!"

"Hyvä, sitä kelpaa kuulla!"

"Olette varmaankin tullut tänne puotiin sormuksen takia."

"Sormuksen?" toisti Akseli herra kalveten.

"Niin, ettekö käytä sellaista Tanskassa?"

"Vihillä, ei ennen, mutta niin kauas emme ole vielä ehtineet."

"Anteeksi", sanoi Pietari herra, "miksi kysymykseni sai teidät

kalpenemaan?"

"Sormuksia on monenlaisia."

"Niin, se on totta."

"Ihmeellisiä, salaperäisiä, kuten kaikki tässä maassa."

"Oletteko nähnyt jonkun sellaisen?"

"Minulla on se vieläkin."

"Näyttäkää se minulle, pyydän sitä hartaasti!"

"Mielihyvällä!" Akseli herra veti poveltaan pienen pussin, avasi sen

ja etsi sormusta... Se oli poissa.

"Tämä on noituutta!" huudahti hän pelästyneenä. "Missä teillä on

asuntonne?" kysyi Åke herra. "Dominikaaniluostarissa."

"Silloin on asia helposti selitettävissä!"

"Se on minulta varastettu nukkuessani."

"Jos se on sama onneton sormus, joka minulla oli kerran kädessäni,

saatte kiittää Jumalaa, sillä Hän on pelastanut henkenne."

"Nuori mies, tahdotteko luottaa meihin?" kysyi Åke herra

osanottavasti.

Akseli, Årstan herra, näytti aivan kuin puusta pudonneelta; hän ei

uskonut, että sormus oli kadonnut luonnollisella tavalla. David

maisteri oli ainoa, joka tunsi salaisuuden. Oliko hän tehnyt

varkauden?

"Tulkaa mukanani kotiini", sanoi Pietari herra. "Meidän täytyy saada

häiritsemättä keskustella asiasta."

Kaikki kolme lähtivät yhdessä puodista. Rikissa juoksi yläkertaan

katsomaan heidän jälkeensä.

Hän oli kuunnellut keskustelua ainoastaan osittain, mutta kuitenkin

riittävästi saadakseen selon monista seikoista.

Pietari herran ja Akseli herran tunsi hän kyllä, mutta kolmas ritari

oli herra Åke Hannunpoika, sama, josta David maisteri jo kuukausia

sitten väitti, että paholainen oli vienyt hänet elävänä! Oliko hänet

itsensä petetty, vai tahtoiko hän pettää muita?

Mutta täällä oli puhuttu myös kapinasta...? Ja taasenkin oli mainittu

David maisterin nimi! Nyt muisti hän ne viekkaat kysymykset, joita

tämä oli hänelle tehnyt, ja yhtäkkiä tunsi hän itsensä kiedotuksi

verkkoon, josta ei voinut päästä vapaaksi.

Mitä välitti hän saamistaan lahjoista, antamistaan lupauksista? Jos

David maisteri oli heittäytynyt vaaroihin, ei hänellä ollut lainkaan

halua joutua samaan pulaan. Mitä häntä liikutti hänen kohtalonsa?

Uhkasiko jokin vaara Olavi Juhananpoikaa? Maisteri oli antanut

hänelle kallisarvoisen koristuksen, mitä varten? Rikissa ei saanut

olla läsnä heidän keskustelussaan. Varmaan uhkasi Olavia vaara?

Mutta millainen? Kuinka saisi hän sen tietoonsa? Rikissan isä

oli matkustanut pois useita viikkoja sitten. David maisteri oli

hänet neuvonut Hollantiin erään juutalaisen luo, jolla oli runsas

varasto kallisarvoisia koristeita ja joka David maisterin vuoksi

varmaan antaisi niitä kohtuullisilla hinnoilla. Oli luultavaa, että

kauppamatka jatkuisi Englantiin, mutta kunnon mies saattoi tehdä sen

tyynellä mielellä, kun oli jättänyt talonsa ja tyttärensä niin hyvään

hoitoon.

Kohta hänen lähdettyään sai Rikissan veli aivan odottamatta edullisen

paikan Skaran koulussa, ja nuori tyttö oli aivan yksin, hänen

sulhasensa oli hänet hylännyt aikoja sitten. Mutta ei pelon tai

levottomuuden jälkeäkään hiipinyt hänen sieluunsa; jos todellinen

vaara uhkasi, oli hän kyllin vahva suojellakseen itseään, uskoi hän.

Mietiskellessään, mitä olisi tehtävä, kuuli hän maisterin kulkevan

edestakaisin kamarissa puodin yläpuolella. Tämä oli laitattanut

sen pieneksi laboratoriksi, ja nyt, arveli Rikissa, keitteli hän

parhaallaan lemmenjuomaa, jonka antaisi Kristina neitsyelle.

Rikissan suunnitelma oli pian tehty! Hän tahtoi itse viedä

Kristinalle kallisarvoisen käsikirjoituksen, ja sattuma sai määrätä,

mitä hän sanoisi hänelle.

Mutta oliko varmaa tai edes luultavaa, että hän sen jälkeen palaisi

nykyiseen kotiinsa...? Rikissasta tuntui, että hän seisoi elämänsä

käännekohdassa, ja kuten kaikki lujat luonteet, ei hän ollut

vastahakoinen vaihteluun.

Mutta kuka sitten pitäisi huolta puodista ja tavaroista? Siellä

säilytettiin hänen isänsä koko omaisuus, siis hänenkin omaisuutensa,

ja Rikissa oli oppinut tuntemaan rahan arvon.

Silloin sattuivat hänen silmänsä kahteen suureen rautalaatikkoon,

jotka olivat rinnakkain eräässä huoneen nurkassa. Hänen isänsä oli

kerran näyttänyt, mihin tarkoitukseen ne olivat aiotut. Kun hän

painoi erästä seinässä olevaa nappia, avautui siihen niin suuri

aukko, että laatikot sangen helposti saattoi työntää sinne; nappula

vedettiin pois, ja seinä oli jälleen ennallaan. Hän teki nopean

kokeen, ja nähtyään, että se onnistui, oli hänen lähin huolensa

kerätä kaikki kalleudet laatikkoihin. Kaikkein kallisarvoisin koriste

oli tosin poissa, mutta sehän oli Olavilla ja tämän oli annettava se

takaisin hänelle.

Hän kuuli, kuinka työpajassa tehtiin työtä, mutta siellä oli

ainoastaan vähäarvoisia esineitä. Kuitenkin nouti hän sieltä yhtä ja

toista, vei toisia laitettavaksi ja sanoi, että hän mahdollisesti

erään huviretken tähden sulkee puodin huomiseksi.

Kun kaikki tyyni oli pantu säilytyspaikkaansa, työnnettiin laatikot

paikoilleen, mutta kun seinä oli laitettu ennalleen, ei hän unohtanut

viimeistä varokeinoa, vaan kiersi nappulan irti. Sen jälkeen ei

terävinkään silmä voinut keksiä salaisuutta.

Rikissa veti helpoituksen huokauksen; nyt oli hän varma kaikkiin

nähden -- David maisteriinkin.

Tämä oli lakannut liikuskelemasta ylhäällä, hänen saattoi siis minä

hetkenä tahansa odottaa tulevan alas... voisipa vain saada hänet

puhumaan!

Nyt narisivat portaat, valonsäde pilkahti oven raosta, se aukeni

ja maisteri astui sisään. Hän piti kynttilää toisessa kädessään ja

pulloa toisessa.

"En luule koskaan onnistuneeni paremmin!" sanoi hän tyytyväisesti

myhäillen.

"Mitä ominaisuuksia tällä juomalla on?"

"Se valaa tulta suoniin!"

"Ja herättää rakkauden?"

"Vastustamattomasti!"

"Antakaa se minulle!"

"Sinun täytyy katsoa, että neitsyt juo juoman."

"Mihin aikaan hän tulee -- Olavi Juhananpoika?"

"Kymmenen aikaan."

"Onko hänellä vapaa pääsy neitsyen luo?"

"Silloin on lukutunti."

"Minä olen siis siellä kahdeksan ajoissa."

"Hyvä on!"

"Mutta kun he jäävät kahdenkesken, mitä silloin tapahtuu?"

"Nuori mies tunnustaa rakkautensa."

"Ja mikä on tarkoitus?"

"Kääntää Akseli herran sydän kevytmielisestä tytöstä pois ja antaa

Sten Kristerinpojalle puheenaihetta moniksi päiviksi ja viikoiksi."

"He tulevat siis olemaan läsnä?"

"Lymyssä, tietysti!"

"Teillä on siis kätyreitä kaikkialla?"

"Huonosti olisivatkin muuten asiat!" Rikissa oli saanut tietää mitä

halusi, mutta kun hän tahtoi mennä huoneeseensa, sanoi maisteri, että

hän odottaa kotona viimeistään kymmeneen asti saadakseen tietää,

kuinka kaikki oli käynyt.

"Minä suljen puodin koko päiväksi", sanoi Rikissa, "ja voi hyvin

sattua, että keksin jotakin hauskempaa, enkä palaakaan tänne

yksinäisyyteen".

"Sitten tulen sinua tapaamaan linnan luo."

"Tehkää niin, jos teitä haluttaa!" Mutta kun Rikissa saapui

huoneeseensa, oli hänen mahdoton mennä levolle. Ajatukset risteilivät

hänen päässään; mitä sanoisikaan hän neitsyelle...? Ja jollei tämä

uskoisi, vaan kenties ajaisi hänet pois... Tai jos hän rakasti Olavia?

Mitä Rikissa tiesi säätyrajoista! Hänelle ei merkinnyt mitään muu

kuin sydämensä ääni, ja ainoastaan sitä hän kuunteli.

Puoleksi pukeutuneena heittäytyi hän vuoteeseen ja koetti nukkua.

Sekavat kuvitelmat ounastelivat hänen mielessään -- hän heräsi

siihen, että oli näkevinään vanhan noidan sulkevan Olavin luisevaan

syliinsä.

Oli jo päivä ja hän hypähti äkkiä pystyyn. Kello näytti viittä.

Puku, jota hän aikoi käyttää, oli jo laitettu valmiiksi. Se oli

hieno, harmaa villapuku, mutta vyötärön ympärillä oli hänellä mustat

samettiliivit, joita pitivät kiinni suuret hopeasolet. Kääriytyneenä

yksinkertaiseen vaippaan, kiharaisen pään peittona valkoinen

huntu ja kallisarvoinen kirja kainalossaan, lähti hän taipaleelle

levottomuudesta pamppailevin sydämin.

Juuri astuessaan ulos portista kuuli hän maisterin avaavan

ikkunaluukun ja huutavan hiljaa hänen nimeänsä, kaksi, kolme

kertaa. Mutta hän ei ollut kuulevinaan mitään; hänestä tuntui,

että sen miehen näkeminen tahraisi ne kuvat, jotka täyttivät hänen

ajatuksensa, ja hän kiiruhti yhä enemmän askeleitaan. Hän riensi

kohden tuntematonta, jolle mielikuvitus loi ihanimmat värinsä.

Rikissan tarvitsi ainoastaan ilmoittautua, ja Kristina neitsyt päästi

hänet heti puheilleen.

Tämä tuli ystävällisesti häntä vastaan ja kysyi mitä hän halusi.

Rikissa antoi kirjan.

Kristina näytti kummastuneelta, mutta kun hän avasi kirjan ja tunsi

sen sisällön, silloin loistivat hänen silmänsä ilosta, hän painoi

sitä rintaansa ja huuliaan vasten ja sanoi, ettei hän olisi voinut

saada rakkaampaa lahjaa.

"Kuinka kaunis hän on!" ajatteli Rikissa itsekseen.

"Eikö totta", sanoi Kristina, "lahja tulee rakkaalta Olaviltani?"

"Niin... häneltä...!"

"Miksei hän ole sitä tuonut itse?"

"Se tuli vasta tänään valmiiksi, ja..."

"Ettekä tahtonut antaa minun olla kauemmin sitä ilman? Sanomme sen

Olaville, hän tulee muutaman tunnin kuluttua. Jos tahdotte odottaa

siihen asti, niin esitän puolustuksenne! Sillaikaa tahdon lukea

teille, arvaan, ettette osaa tehdä sitä itse."

"Jalo neiti, minulla on teille tehtävänä hirveä tunnustus."

"Tunnustus?"

"Teitä uhkaa vaara!"

"Millainen?"

"Se ei uhkaa ainoastaan teitä, vaan myös jaloa kasvatusäitiänne,

kenties koko maatakin."

"Tahdotteko ilmoittaa sen hänelle?"

"Kyllä, sen tahdon!" vastasi Rikissa varmasti. Kristina vei hänet

mukanaan, ja Märta rouvalle kertoi Rikissa mitä tiesi aiotusta

kapinasta ja sen tarkoituksesta; mutta se nyt oli vain hänen

sattumalta kuulemaansa tai arvailemaansa.

"Olisiko herra Pietari Turenpoika tiennyt tämän eikä ilmoittanut

siitä minulle?" sanoi Märta rouva epäillen.

"Akseli Årstan herra se..."

"Tietääkö sen hänkin?" puuskahti Kristina.

"Hän kertoi siitä Pietari herralle ja jalolle ritarille, herra Åke

Hannunpojalle."

"Åke Hannunpojalle! Onko hän täällä kaupungissa?"

"On, jalo rouva!"

"Sinullapa on merkillisiä uutisia, tyttö. Tahdon heti lähettää

noutamaan Pietari herraa, hän on ainoa, joka voi antaa valoa tähän

asiaan."

Mutta kun molemmat tytöt olivat jääneet kahden, heitti Rikissa pois

kaiken umpimielisyyden. Hän kertoi, kuinka hän päivä päivältä oli

yhä enemmän kiintynyt Olaviin, mutta hän ei ollut ymmärtänyt sitä

ennenkuin saatuaan tiedon, että nuoren miehen sydän kuului toiselle.

"Kenelle niin?" kysyi Kristina.

"Teille, jalo neitsyt!"

"Me molemmat rakastamme toisiamme Jumalassa!" vastasi Kristina.

"Hänen rakkautensa on maallista!" sammalsi Rikissa.

"Nyt herjaatte häntä!"

"Onko rakkaus rikos?"

"Jos se tapahtuu toisin kuin pyhimykset sallivat, on se todellakin

suuri synti."

"Älkää vihastuko häneen!" pyysi Rikissa. "Teidän näkemisenne on kova

kiusaus."

"Silloin vapautan hänet siitä."

"Se surettaa häntä enemmän kuin hän voi kestää."

"Mitä muuta voin tehdä?"

"Kääntää hänen sydämensä toisen puoleen!"

"Sen voi Jumala yksin!"

"Hänen pyhimyksensä voivat myös tehdä sen!"

"Sinä rakastat häntä suuresti?"

"Enemmän kuin voin sanoa!"

Märta rouva palasi, ja Kristina kertoi, mitä hänelle oli uskottu.

"Se häpeämätön!" huudahti Märta rouva. "Kenpä tietää, eivätkö

vihollisemme perusta jo siihen suunnitelmiaan!"

"He tekevät niin!" vastasi Rikissa kiihdyksissään, ja sitten kertoi

hän, että Akseli Årstan herra ja Sten Kristerinpoika kuuntelisivat

salassa sitä rakkaudentunnustusta, jonka tekemiseen Kristina

neitsyelle Olavia oli kehoitettu.

"Akseli Årstan herra!" toisti Kristina. "Onko mahdollista, että hän

epäilee minua?"

"Hänen on pakko!" huudahti tyttö. "Tämä juoma" -- hän otti pullon

esiin -- "olisi minun saatava teidät ottamaan, ja siinä on voima,

joka taivuttaa sydämenne Olaviin!"

"Sitä ei voi mikään maailmassa!" vastasi nuori neitsyt ylpeästi.

"Kaatakaa juoma pikariin, minä näytän teille, että voin tyhjentää sen

ilman vaaraa! No, miksi viivyttelette?"

"Ei", sanoi Märta rouva. "Sinä et saa!"

"Miksi en, äiti? Luuletko, ettei Jumala suojele minua?"

"Se on hänen kiusaamistaan!"

"Ei, se on uskon voimaa! Se on voiton varmuutta!" Ja hän tempasi

pullon neuvottoman Rikissan kädestä, kaasi sisällön pikariin ja

tyhjensi sen viimeiseen pisaraan.

"Tulkoon nyt Olavi!" sanoi hän halveksuvasti.

"Kunpa et vain joutuisi katumaan, lapsi! Näillä taikajuomilla on

väliin hirveä vaikutus."

"Minä en niitä pelkää."

Muuan palvelija ilmoitti, että Pietari Turenpoika ja Akseli Årstan

herra pyrkivät puheille.

"Hänkin?" sanoi Kristina punastuen.

Pietari herra riensi tyynnyttämään Märta rouvan hätäilemistä.

Hän kertoi, mihin toimenpiteihin oli jo ryhdytty tyyneyden

säilyttämiseksi; mutta tärkeintä kaikista olisi, että onnistuttaisiin

vangitsemaan vaarallinen yllyttäjä ja vehkeilijä, David maisteri.

-- Tälaikaa oli Akseli herra kääntynyt kauniin neitsyen puoleen.

Lieneekö hän tänään osannut paremmin sovitella sanansa vai tekikö

taikajuoma vaikutuksensa, vaikkei Kristina sitä tahtonut myöntää?

Neitsyt hymyili hänelle, ei vetänyt pois kättä, johon hän oli

tarttunut, ja vastasi vihdoin ujosti, myöntäen hänen pyyntöönsä saada

puhutella Märta rouvaa.

Nuori mies oli liian onnellinen ollakseen käyttämättä niin suotuisaa

mielialaa hyväkseen, ja hetkisen kuluttua seisoivat nuoret

äskenkihlatut käsi kädessä ja ottivat vastaan Pietari herran ja Märta

rouvan onnentoivotukset.

Rikissa oli vielä huoneessa hänkin, kukaan ei kiinnittänyt häneen

huomiotaan. Kaikki, mitä hän oli nähnyt, oli herättänyt hänen

ihmettelyään; oli kuin hän näkisi jonkin toisen maailman. Kun

Kristina kihlautui tanskalaiselle aatelismiehelle, toteutui siten

hänen rakkain toivomuksensa, mutta kuitenkin tuntui hänestä,

ikäänkuin välimatka pitenisi Olavin ja hänen välillään.

Taasenkin astui sisään muuan palvelija ja ilmoitti, että lukutunti

oli käsissä.

Kristinan silmät välähtivät; hän heitti päänsä ylpeästi taaksepäin

sanoen: "Seuratkaa minua kaikki! Rangaistus on tuleva sellaiseksi

kuin on ollut rikoskin!"

"Mikä on tarkoituksesi?" kysyi Märta rouva. "Onneni tähden rukoilen

rikollisen puolesta", sanoi Akseli herra lempeästi.

"No, hyvä sitten, tahdon olla sääliväinen; paljon lempeämpi kuin hän

ansaitsee!" sanoi Kristina luoden katseen Rikissaan. Kun tämä hänen

viittauksestaan lähestyi, kuiskasi hän: "Sinä rakastat häntä?"

"Niin, jalo neiti!"

"Seuraa sitten minua!"

Tietämätönnä siitä, mitä oli tapahtunut, kokonaan järjettömän

intohimonsa elähyttämänä ja lujasti päättäneenä ilmaista sen,

oli Olavi tavalliseen aikaan astunut lukuhuoneeseen. Hän oli

iloinen, kun neitsyt ei ollut vielä siellä, hän tarvitsi aikaa

tyyntyäkseen. Kallisarvoinen koristus, joka hänellä oli hallussaan,

oli ihmeellisellä tavalla lisännyt hänen rohkeuttaan ja hälventänyt

hänen epäilyksiään. Hän ei tuntenut mitään pelkoa, että ainaiseksi

menettäisi onnen joka päivä nähdä Kristinaa ja oleskella hänen

läheisyydessään.

Nyt kuuli hän ääniä, useampia henkilöitä lähestyi. Ovi avautui, hän

näki ainoastaan Kristinan, mutta tämä ei ollut kaltaisensa; niin

ylpeänä ja kylmänä ja ynseänä ei hän ollut nähnyt häntä koskaan ennen.

Neitsyt piti kirjaa kädessään, eikä Olavi voinut tukehduttaa

tyytyväisyyden tunnettaan.

"Tämä on työ, joka on teille kunniaksi, Olavi Juhananpoika", sanoi

hän. "Oletteko aikonut sen minulle?"

"Olen, jalo neitsyt:"

"Ennenkuin otan sen vastaan, kysyn teiltä, oletteko sitä tehdessänne

pitänyt ajatuksenne niin puhtaina, että pelottomasti olisitte voinut

antaa Jumalan ja ihmisten lukea ne."

"Olen vaivainen syntinen ihminen!" Nämä sanat, jotka lausuttiin

todellisella nöyryydellä, eivät jättäneet tekemättä vaikutustaan

nuoreen, ylpeään tyttöön.

"Niin minäkin olen!" vastasi hän vienolla äänensävyllä. "Ja tiedän

hyvin, että jos siinä olisi jotakin saastuttavaa, ette tahtoisi antaa

sitä minulle." Olavi kumarsi syvään. "Tahdotteko maksaa velkanne

minulle?"

"Niin tahdon!"

"Antakaa sitten minulle se, mitä pidätte vähimmässä arvossa!"

"Vähimmässä...?" Kristina katsoi tutkivasti häneen.

"Jalo neiti, teidän kihlattunanne lienee minulla oikeus suorittaa

velkanne", puuttui Akseli herra puheeseen.

Olavi ei kohottanut päätänsä, mutta hänen poskensa kävivät

kalmankalpeiksi.

"Kiitän teitä!" vastasi Kristina. "Mutta tällä kertaa tahdon tehdä

sen itse!"

"Te olette jakanut paljon tietoja minulle ja hovineitsyilleni, Olavi

Juhananpoika", sanoi Märta rouva. "Ja se velka on suurempi kuin minä

voin maksaa."

"Kiitän teitä, jalo rouva!" vastasi rikollinen.

"Tunnustan velkani minäkin!" huudahti Kristina kiihkeästi. "Ja nyt,

kun työ on päättynyt, on siitä tehtävä tili... Mutta lasku ei ole

vielä oikein selvä", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä...

"Onko totta, että... olette tullut tänään... tunnustaaksenne

rakkautenne."

Nuoren miehen kasvot kävivät vaaleiksi kuin lumi, mutta hän katsoi

vakavasti neitsyeen ja vastasi:

"Kyllä, jalo neiti, se on totta!"

"-- -- tälle nuorelle tytölle?" jatkoi Kristina, tarttuen Rikissan

käsivarteen. "Te tiesitte, että hän toisi kirjan tänne, ja nyt

tahdoitte pyytää minun puoltosanaani?"

"En", vastasi Olavi kohottaen päänsä. "Nyt te erehdytte! Minä

rakastin korkeasukuista neitsyttä, en hänen sukuperänsä tai

kauneutensa tähden, vaan niiden tavattomain lahjojen, jotka

Jumala on pannut hänen sieluunsa. Hän näytti minusta puhtaimmalta

ja ihanimmalta kaikista taivaan tähdistä, ja minä palvoin häntä

kuin pyhimystä. Silloin houkuttelivat kiusauksen äänet! Äänet

omassa povessani voin vaientaa sanoen: 'Loitotkaa minusta!' Mutta

ulkonaiset, ne pettivät minut, ne panivat taikakeinon käteeni. Kas,

tässä!" -- Hän otti kallisarvoisen kiven ja antoi sen Rikissalle.

"Ottakaa se takaisin! Minä hullu saatoinkin uskoa, että taivaan

kipinä sallisi itseään kiinnittää mihinkään maalliseen! Minä hullu

uskoin, että jos vilpittömästi tunnustaisin syntini kuten pyhimyksen

edessä, niin olisi hän ensimäinen ojentamaan minulle kätensä

sovitukseksi! Minä seitsenkertaisesti hullu, joka en ymmärtänyt,

ettei maan päällä ole niin korkeaa ja puhdasta rakkautta, ettei se

katsoisi persooniin."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus.

"Olen kenties tehnyt teille väärin!" sanoi Kristina. "Ja se surettaa

minua syvästi."

"Ei, neitsyt; olette ainoastaan astunut alas maahan. Julistakaa nyt

tuomionne!"

"Älkää soimatko minua, jos olen tehnyt väärin!"

"Sitä en tee!"

"Ja ottakaa tämä kukkaro pieneksi hyvitykseksi!"