Matka piti Taalainmaahan.
Mutta taipaleella sinne oli monta pysähdystä.
Kansa oli Engelbrektin päivistä lähtien tottunut katsomaan
valtionhoitajaan kuten isään sekä myötä- että vastoinkäymisessä.
Mitä lähemmäksi matkansa määrää pieni ratsumiesjoukko joutui, sitä
suurempina tulvehtivat luo kansanjoukot, joilla oli paljon puhuttavaa
ja kysyttävää.
Sten pienokainen oli ollut kasvatettavana Rättvikissä kirkonisäntä
Petter Ulfinpojan luona. Annikka muori oli ollut hänen imettäjänään;
ja kun valtionhoitaja majoittui pappilaan kunninarvoisan isän luo,
sai Annikka muori ilokseen pitää pojan luonaan.
Kansa tiesi, että oli kysymys uudesta väennostosta; se oli siksi
tärkeä asia, ettei sitä voinut jättää pintapuolisen keskustelun
varaan, ja sentähden kokoonnuttiin tässä tarkoituksessa pitäjäntupaan.
Siellä osoittautui, että nämä miehet olivat tottuneet ajattelemaan ja
ottamaan selkoa olosuhteista.
"Näin kovina aikoina täytyy ponnistaa äärimmilleen", sanoi muuan
nuori talonpoika. "Vaimoni saa selviytyä kotona niin hyvin kuin voi;
minä otan miekan vyölleni ja lähden."
"Mutta pettuleivästä ei lähde pontta jänteriin."
"Kiristä sitten nälkävyötä tiukemmalle!"
"Ei ole suurin kiristettävääkään!"
Silloin nousi muuan vanhus, joka istui kokouksessa ylimmällä sijalla.
"Olin ainoastaan pojanvekara", sanoi hän, "kun Engelrekt lähti täältä
kuparivuorimiehineen, kaivos- ja hopeavuorimiehineen. Meitä olivat
sitä ennen rasittaneet ja rääkänneet tanskalaiset ja ruotsalaiset
voudit, niin ettei meistä ollut paljon jälellä, mutta se mitä oli,
riitti vihollisen lyömiseen maahan. Muistanpa vielä toisenkin ajan,
lokakuun vuonna 1471; herra Svante Niilonpojan isä meitä silloin
johti... Onko täällä ketään, joka muistaa hänet?" kysyi vanhus
omituisella äänensävyllä ja luoden kokoukseen katseen, joka osoitti,
että hän tiesi vastauksen edeltäpäin.
"On, on!" jyrisi ukkosena kautta huoneen.
"Minä olin mukana, kun murtausimme läpi Brunkebergin luona ja
ratkaisimme taistelun. Veljeni seurasi valtionhoitajaa herra Sten
Sturea. Suurine tapparoineen kulki hän edeltä ja raivasi hänelle
tietä, missä hän kulkikin... Uskokaa pois, että hänen iskunsa olivat
navakat, mutta kun taistelu oli loppumaisillaan, silloin sai Björn
Starke surmansa; päivätyö oli päättynyt... Kun sota sitten oli
lopussa ja minä palasin kotiin, löysin isäni majan poltettuna, ja
kolme veljeäni olivat kaatuneet; vanha äitini vain oli enää elossa.
Luulette kai, että hän itki ja vaikeroi?... Ei suinkaan! Mutta minä
itkin hänet nähdessäni. Silloin sanoi hän: 'Poikani, älä tee syntiä
taivasta vastaan! Ajattele: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi
olkoon kiitetty!'
"Silloin minä häpesin ja tartuin työhön, ja Herra antoi siunauksensa.
Minä nain ja sain kolme poikaa. Jos tahdotte tietää, kuinka heidän
on laitansa, niin kysykää päälliköiltä Kalmarin edustalla! Minä käyn
monisanaiseksi, mutta se on vanhuuden vikoja; tahdon lisätä vain
yhden seikan: Vihollinen oli polttanut ja hävittänyt kaiken, minä
lähdin kuten varpunen tähkästä, mutta kuitenkin olen nyt hyvinvoipa
mies ja olen voinut ojentaa auttavan käden monelle tarvitsevalle.
Mitä uhraa oikean asian puolesta, sen saa tuhansin kerroin takaisin."
Nuoremmat valtionhoitajaa kannattavat miehet ottivat nyt asian
hoiviinsa. He puhuivat välttämättömyydestä käydä tarmolla kiinni
asiaan, ja niin saatiin vastahakoisimmatkin myöntymään.
Min pitkälle oli jo päästy ennen valtionhoitajan saapumista.
Pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen pantiin viestit kiertämään,
että herra Svante Niilonpoika oli tullut ja tahtoi pitää maakäräjät
Tunan kirkkomäellä Taalain rahvaan kesken; oli saavuttava niin monien
kuin suinkin.
Ja he lähtivät, likipitäen mies talosta. Tämä asia koski kaikkia,
ja jokainen tahtoi, jollei sanoa sanaansa, niin ainakin kuulla mitä
päätettiin.
Melkein kaikissa suurpitäjissä oli Svante Niilonpoika tuttu
ennestään. Harvat olivat ne, jotka eivät olleet häntä nähneet tai
puhutelleet, ja jo se, että hän oli hengittänyt heidän kotoista
ilmaansa, ollut heidän tuvissaan, vaihtanut kädenlyöntejä heidän
kanssaan, herätti heimolaisuuden tunteen. Tuttavuus, niin pinnallinen
kuin se olikin, herätti luottamusta, ja jo edeltäpäin oltiin valmiit
tekemään hänelle niin suuria myönnytyksiä kuin mahdollista, kun hän
näet ensin puhuisi ja perustelisi asiansa.
Ja tuhansiin nousevan, tarkkaavaisesti kuuntelevan joukon ympäröimänä
teki ritari selkoa maan asemasta ja osoitti, kuinka välttämätöntä
oli kaikista Ruotsin maakunnista saada voimakasta apua vihollisen
hyökkäyksiä vastaan.
"Tanskan kuningas", sanoi hän, "aikoo yhä tehdä Ruotsin alusmaakseen.
Tiedätte hyvin, Taalain miehet, että hän on taivuttanut Saksan
keisarin kieltämään hansakaupungit tuomasta meille suolaa ja muita
elintarpeita ja samoin julistamaan minut ja monet valtakunnan
suurmiehistä valtiokiroukseen majesteetinrikoksesta laillista
kuningastamme vastaan. Eikä siinä kyllin; hän levityttää vieraissa
maissa mitä häpeällisimpiä valheita jalosta herra Sten Sturesta, ja
ne ruotsalaiset miehet, jotka ovat palanneet Tanskan vankeudesta,
tietävät kertoa lukemattomista häväistyksistä, joita he ovat saaneet
kärsiä."
"Niin, niin, se on totta! Tiedämme jo sen!" huudettiin monilta
tahoilta. "Kirous juuteille!"
"Tiedätte myös, että hän se liittoutumalla Venäjän suuriruhtinaan
kanssa sai meille aikaan sodan, joka maksoi monien ruotsalaisten
ja suomalaisten miesten hengen. Edelleen sitoutui hän luovuttamaan
suuria osia Suomesta armottomalle venäläiselle, kunhan ensin saisi
meidät lyödyksi ja kukistetuksi..."
Kulki kuin tuulispää kautta kokouksen, ja tapparat kohotettiin
uhkaavasti.
"Nyt hävittää ja polttaa tanskalainen rannikoltamme. Kalmarin
linnoitus on jo kauan ollut hänen vallassaan. Vastoin vakuutuksia ja
lupauksia valtasi kuningas kaupungin, ja meikäläiset ovat tähän asti
koettaneet turhaan valloittaa sitä takaisin. Urhoollisella tohtori
Hemming Gaddilla on ainoastaan vähäinen miesjoukko, enimmäkseen
saksalaisia ja skotteja, jotka taistelevat maksun edestä, mutta kun
he usein saavat hädintuskin palkkansa, on heidän palvelusintonsakin
sen mukainen."
"Miksei juutti tule tänne itse? Me menisimme häntä vastaan mies
talosta!" huusivat talonpojat.
"Niin, niin, sen tekisimme!" toistettiin kuorossa kaikilta tahoilta,
ja miehet pudistelivat toistensa kättä. "Luultavasti pitää hän sitä
liian uskaliaana, sentähden on hän lähettänyt neuvostolle kirjelmän,
että kunnes Ruotsin kansa tunnustaa hänet lailliseksi kuninkaakseen,
on hänelle suoritettava maaveroa."
"Sen maksamme hänelle kelpo tapparoillamme!" huusivat rahvaanmiehet.
"Sitä mieltä olen minäkin. Parempi on käyttää tämä vero vihollisen
karkoitukseen kuin antaa se petturille, jossa vaivalloisesti kootut
rahamme ainoastaan herättäisivät halun enempään, kunnes hän olisi
saanut perinpohjin imetyksi maan mehun ja ytimen, jolloin me helposti
joutuisimme hänen saaliikseen!"
"Hannu kuningas tuntee vähän Ruotsin kansaa, jos luulee meitä
peloittelevansa pöyhkein sanoin ja uhkauksin", sanoi kirkonisäntä
Petter Ulfinpoika. "Mutta sydämestämme kiitämme teitä, jalo herra,
kun olette itse tullut tänne ja sanonut, millainen asema on."
Ja pitäjäin arvokkaimmat miehet tulivat ja pudistivat valtionhoitajan
kättä ja sanoivat tahtovansa vakavasti harkita, mihin toimiin oli
ryhdyttävä. Niin tapahtuikin.
Kun Svante herra lähti yhdestä ryhmästä jatkaakseen matkaansa läpi
aaltoilevan väkijoukon, ei tämä seurannut häntä eikä hajaantunut. Se
pysyi paikoillaan; vaihdettiin mielipiteitä ja neuvoteltiin.
Kun yksi ainoa suuri ajatus elähyttää niin suurilukuista
kansanjoukkoa, on ikäänkuin se kasvaisi ja vähitellen tukehduttaisi
kaikki muut. Vanhat olivat pian yksimieliset siitä, mitä oli
tehtävä, mutta ruotsalainen ajattele vaisuus tuli samalla näkyviin.
Eihän vahingoittanut, jos vieläkin tuumittiin, ja jokaisella, joka
tahtoi, oli oikeus tuoda mielipiteensä kuuluviin. Vanhojen tapojen
noudattaminen pakoitti Svante Niilonpojan viipymään useampia päiviä
kuin hän oli aikonut. Nämä käytettiin vierailuihin naapuripitäjissä
ja uusiin neuvotteluihin.
Sten Svantenpoika oli se nimi, jolla poika oli tullut tunnetuksi
Taalainmaassa; mutta kaikki tiesivät, että hän kuului Sture-sukuun,
eikä enempää tarvittu tekemään hänet rakastetuksi, vaikkei hänen oma
persoonallisuutensa olisikaan voittanut kaikkien sydämiä puolelleen.
Annikka muori oli aina pöyhistellyt kasvattipojallaan, ja kuumin
kyynelin oli hän eronnut tästä. Melkein äidillisellä ilolla näki hän
nyt pojan jälleen niin muhkeana ja miehekkäänä. Tämän ensi kertaa
nähdessään oli hän niiata lyyhäyttänyt polvensa melkein maahan;
mutta kun nuorukainen muitta mutkitta heittäytyi hänen syliinsä ja
painoi huulensa hänen ruskeaan poskeensa, ei hän voinut pidättää
ilokyyneliään ja rakkautta uhkuvia sanojaan.
"Kyllä se on niin, kuten olen aina sanonut, että hienon väen lapset
ovat toista maata kuin yhteisen kansan", sanoi hän. "Kukapa ei
mielellään antaisi henkeään niin siunatun herran puolesta kuin te,
Sten Svantenpoika, olette, ja varmaan on koituva minulle suureksi
kunniaksi, että olette rintaani imenyt."
"Se on jo koitunut", huusi Sten hilpeästi. "Olin vain pieni, heikko
raukka, kun sinä otit minut hoitoosi, ja sinä jätit minut suurena ja
vahvana poikana takaisin."
"Kyllä hänen tarvitsee ollakin vahva, jos mieli kerran johtaa maata
ja kansaa", vastasi muori.
Mutta Annikka muorista ei ilo ollut täydellinen, jolleivät siinä
olleet osallisina niin monet kuin suinkin, ja hän oli jo edeltäpäin
pitänyt huolen siitä asiasta.
Sten seurasi häntä ylisille, kautta huoneiden ja aittojen, ja
alituisilla huudahduksilla ilmaisi hän ihastuksensa siitä, että poika
niin hyvin muisti kaikki esineet säilytyshuoneessa. Mutta kun he
lopuksi menivät kasvitarhaan, oli Stenin vuoro huudahtaa:
"Annikka muori, tuota suurta telttaa ei ole ollut täällä ennen."
"Eikä sitä tule kauan olemaankaan", sanoi muori. Kun he menivät
telttaan sisälle, näkivät he siellä katetun pöydän, joka ulottui
teltan päästä toiseen.
"Tuleeko teillä olemaan vieraspidot?" kysyi Sten kummissaan.
"Kaikille suurmiesten emännille viidestä kirkkopitäjästä!... Niin, se
juuri on tarkoitus!"
"Oletteko tehnyt sen minun tähteni?"
"Kenenkäs sitten?"
"Mutta, Annikka muori..." Hän katkaisi lauseensa. Muoria olisi pahoin
loukannut, jos hän olisi sanonut, ettei tämä olisi voinut keksiä
mitään vähemmän ilahuttavaa, ja hänen täytyi kaikessa tapauksessa
osoittaa kiitollisuuttaan toisen hyvästä tarkoituksesta.
Mutta mummo näytti lukevan hänen ajatuksensa. "Näen kyllä, ettei
se maistu oikein hyvälle", sanoi hän. "Mutta siltä voi se olla
hyödyllistä ja välttämätöntä."
"Mitä tarkoitatte, muori kulta?"
"Sitä, että ainoastaan miehet saavat olla yksissä valtionhoitajan
kanssa päivät päästään. Jos hän kulkisi ympäri Taalainmaan, olisin
antanut jokaisen pitäjän puuhata puolestaan; mutta nyt, kun eivät
miehet eivätkä naiset saa nähdä siunattua nuorta herraani, ja siitä
sentään voi olla oma hyötynsä, päätin minä ryhtyä tähän hommaan."
"Mistä hyödystä puhutte?"
"Hän on niin nuori vielä, ettei käsitä sitä!"
"Niinpä sanokaa se minulle..."
"Missä nainen ei anna asiaan suostumustaan, siellä ei siitä tule
mitään, ymmärtääkö hän. Jos miehet olisivat palanneet kotiin ja
kertoneet mitä olivat luvanneet, olisivat vaimot sanoneet: 'ei sillä
ole kiirettä', ja kun he sitten olisivat ajatelleet koituvia maksuja
ja monia muita seikkoja, niin olisivat he hommanneet asian myttyyn."
"Onko se mahdollista?"
"Täytyy löytää tie sydämeen, lapsukaiseni, silloin saa mitä vain
haluaa!"
"Mutta jos mies sanoo..."
"Niin vaimo ajattelee ensiksi maksuja! Sen tiedän minä parhaiten, ja
nyt sanon minä, että hän, lapsukainen, voi viimeistellä isänsä työtä
tai repiä sen maahan, kummin vain haluaa."
"Rakas, hyvä Annikka, ole varma, etten saata sinua häpeään."
"Jos sitä olisin uskonut, luuleeko hän, että olisin välittänyt
hänestä?"
Toimekas nainen riensi pitämään huolta hommistaan ja laitoksistaan.
Kohta sen jälkeen näki Sten tuotavan vadin toisensa jälkeen ja
pantavan pöytään.
Siinä oli sekä savustettua että tuoresta liikkiötä, suuria
kokonaisina keitettyjä haukia, siinä oli lammaspaistit ja paistetut
kanat, siinä riisipuurot ja omenamuhennokset, keitetyt nauriit ja
herneet.
Vihdoin tuli Annikka muori itse kantaen kahta suurta maljaa
leivoksia, jotka hän asetti keskelle pöytää. Sitten vieritettiin
sisälle kolme tynnyriä olutta, ja suuria kannuja täynnä
kirsimarjajuomaa pantiin pöydälle. Leivästä, voista ja juustosta ei
ollut suinkaan puutetta, ja kun sitten emäntä tutkivasti silmäili
pöytäänsä päästä päähän, ei hänestä näyttänyt siitä puuttuvan mitään.
"Veitsen, haarukan ja lusikan tuo kukin mukanaan vanhan tavan
mukaan", sanoi hän, "enkä aio antaa enempää kuin yhden lautasen
kullekin".
Kohta sen jälkeen saapui ratsain pari arvoisaa rouvaa. Heitä
seurasivat pian toiset, ja hetken kuluttua oli koko talo täynnä
ihmisiä ja hevosia, oli muutamia harvoja vaunujakin, jotka notkuivat
raskailla puujousteillaan, ja joukko palvelijoita, joiden oli
otettava hevoset huostaansa.
Annikka muori ja Sten Svantenpoika ottivat vieraat vastaan, ja
viimeksimainittu oli niin hauska seuramies, puhutteli heti niin
tuttavallisesti ja ystävällisesti kaikkia, että tuttavuus oli tehty
heti näkemältä. Tällä kertaa ei välitetty edes kursailemisesta, ja
kun Sten tarttui molemmilla käsivarsillaan kahden pyylevän rouvan
käsipuoleen ja vei heidät telttaan, silloin seurasivat toiset
empimättä jälestä. Olihan saatava olla nuoren herran läheisyydessä
niin kauan kuin mahdollista ja kuultava mitä hän sanoi, mahdollisesti
saisi sanasen puhuakin hänen kuullakseen.
Kaikki ne, joiden kotona hän oli käynyt lapsuudessaan, ne, jotka
olivat nähneet hänet kirkolla tai kohdanneet tiellä, olivat uteliaat
tietämään, muistiko hän sen ja sen tapauksen, ja nyt he kertoivat
sellaisella seikkaperäisyydellä, että hän tosiaankin saattoi uskoa
olleensa tapauksissa mukana, mutta näitä juttuja ei kerrottu
perätysten, vaan vähintään kymmenen kerrallaan, ja kun Sten nyökkäsi
myöntävästi, taputtelivat he polviaan ja nauroivat katketakseen.
Mutta Annikka muori pysyttäytyi niiden parvessa, jotka eivät vielä
olleet saaneet puhutella nuorta herraa tai olivat juuri loitonneet;
hänen luotansa. "No, mitä nyt sanotte?" kysyi hän jälkimäisiltä.
"Sellainen siunattu lapsi!"
"Eikös ollutkin merkillistä, että hän heti tunsi minut!"
"Ja muistaa kaikki tyyni, vaikka siitä on jo niin kauan."
"Minä kysyin, muistaako hän vielä yhdeksän poikaani!"
"Se kaiketi ei ollut mahdollista?"
"'Muistan kolme lisääkin, muori', vastasi hän, 'niinhän olette
antanut maalle kaksitoista reipasta sotamiestä'. 'Ne kyllä saatte',
sanoin minä, ja niin löimme kättä päälle."
"Valtionhoitaja lienee puhutellut miehiä", kertoi muuan naisista,
"Ja he?"
"He tahtovat tuumia asiaa."
"Kunnes on myöhäistä!" muistutti Annikka muori.
"Vuotas, jahka saan ukkoni käsiini!"
"Niin, samaa minäkin sanon!"
"Antaisimmeko tanskalaisten lyödä pään poikki häneltä tuossa?"
"Ennen annan omani."
"Pysyköön kuningas tanskalaisten porttojensa luona, täällä ei hänelle
ole niitä tarjolla."
"Minä kyllä vastaan, että minun mieheni vyöttää miekan kupeelleen ja
lähtee mukaan."
"Sen teen minäkin!"
"Minä myös!"
"Minä myös!"
He huusivat kilvan, ja niin menivät he jälleen nuoren ritarin luo,
ikäänkuin lämmitelläkseen hänen kirkkaiden silmiensä säteilyssä.
Mutta kukaan ei puhunut hänelle syistä valtionhoitajan vierailuun;
heistä näytti se ikäänkuin isottelulta, kerskailulta heidän
puoleltaan, ja sellaisissa tilaisuuksissa osoittaa hyväsydäminen,
sivistymätön kansannainen hienotunteisuutta, jonka kasvatus
tavallisesti häneltä vie.
Kaikki olivat lujasti päättäneet vaikuttaa miehiinsä, niin että asia
pian tulisi ratkaistuksi; mutta Annikka muorilla oli vielä jotakin
pussissaan, joka heidän piti saada mukaansa, elääkseen siitä muutamia
vuosia.
Sentähden tunkeutui hän joukon lävitse, joka yhä ympäröi Sten herraa,
ja kun hänestä tämä näytti hieman väsyneeltä, paiskasi hän häntä
olalle ja sanoi kuuluvalla äänellä:
"Nyt olemme kaikki kertoneet teille kodeistamme ja perheistämme, nyt
haluaisimme kuulla, kuinka teillä voidaan. Mutta emme kysele koreista
saleistanne emmekä loistavista juhlistanne, se on kaikki maailman
turhuutta. Ei, antakaa meille jotakin, joka lämmittää sydäntä!"
"Silloin tahdon puhua äidistäni ja sisaruksistani!" huudahti nuori
ritari innokkaasti.
"Äidistä? Sisaruksista? Märta rouva ei juuri ole hyvässä huudossa."
"Niin, äitipuolestanihan oikeastaan puhun", sanoi Sten
hellänvienosti. "Mutta oikeaa äitiäni tuskin muistan, ja tämä on
minulle sangen rakas ja sitä paitsi niin viisas ja oikeamielinen
rouva, ettei parempaa kai ole ollut milloinkaan."
Nyt kertoi hän Märta rouvan jumalanpelosta, hyvistä neuvoista, joita
oli saanut häneltä, siitä huolellisuudesta ja ymmärtäväisyydestä,
millä hän suoritti herransa hänelle antamat tehtävät. "Hänellä se on,
isäni ollessa poissa, nytkin päällikkyys Tukholman linnassa", sanoi
hän, "ja hän kyllä osaa hankkia sekä kunnioitusta että kuuliaisuutta!"
Se tepsi. Sellainen nainen juuri oli heidän mieliinsä.
Talonpoikaisnaiset tunsivat ikäänkuin heimolaisekseen hänet, joka
Tukholman linnassa hoiti kotiasiat miehen ollessa poissa, aivan
kuin heilläkin tehtiin kotosalla. Sentähden lähettivät he hänelle
terveisiä ja pyysivät, että hän luottaisi heihin, samoin kuin hekin
tästedes luottavat häneen.
Erottiin tyytyväisinä molemmin puolin, ja Annikka muori sanoi siitä
pitäen, ettei hänellä ollut koskaan, ei ennen eikä jälkeen, mistään
vieraspidoista ollut niin suurta iloa.
Seuraavana päivänä oli vielä yksi kokous. Valtionhoitaja puhui,
kuinka välttämätöntä oli päästä päätökseen. Vielä kerran mainitsi
hän, kuinka Kalmarin kaupunki oli petoksella joutunut kuninkaan
käsiin; kuinka hän oli "teilauttanut, mestauttanut, poltattanut,
surkeasti kiduttanut ja silvottanut köyhiä Kalmarin porvareita
vastoin kaikkea kunniallisuutta ja rehellisyyttä", kuinka sen jälkeen
neljä valtaneuvosta oli lähtenyt Tanskaan neuvottelemaan rauhasta tai
muutamien vuosien aselevosta valtakuntien välillä, niin että tästä
mieshukasta ja syyttömän veren vuodatuksesta vihdoinkin tulisi loppu.
Sitten kysyi hän, mitä apua ja turvaa oli taalalaisilta odotettavissa.
Silloin kohosivat kaikki kädet ja tuhannet äänet huusivat: "Me
tahdomme uskollisesti olla apunasi, Svante Niilonpoika!"
"Kas tässä", huusi muuan, "me olemme laatineet kirjeitä, jotka
tahdomme jättää sinun harkittaviksesi!"
Ne olivat kirjoitetut papistolle, vapaamiehille, kauppamiehille ja
rahvaalle Uplannissa, Itä-Göötanmaalla, Smålannissa ja Värendissä.
"Nyt ei ole enää aikaa viivytellä", kirjoittivat he; "maa tarvitsee
meitä, ja meidän on nyt kuten Engelbrektin päivinä lähdettävä
mies talosta sitä puolustamaan. Mutta samaten olemme me Taalain
miehet yhdessä luvanneet ja vannoneet, ettemme tahdo ketään muuta
päämiestä niin kauan kuin hän (Svante Niilonpoika) elää, sillä hän
on kotimainen herra, ja me olemme aina saaneet suunnatonta vahinkoa
ja tuhoa niistä herranvaihdoksista, joita meillä on viime vuosina
ollut, isiemme maa ja me olemme niistä suuresti heikontuneet ja
monenlaista häviötä kärsineet. Eikö jo valtakuntaa siksi panetellakin
vieraissa maissa, ettemme omaa miestä voi pitää herranamme. Jos joku
koti- tai ulkomaalainen tahtoisi kuninkaan yllytyksestä saada aikaan
hajaantumista ja rappiota valtakunnassa, silloin tahdomme uhrata
voimamme ja henkemme auttaaksemme päämiestämme rankaisemaan syyllistä
ilman armoa. Rakkaat ystävät, olkaa hyvässä turvassa! Me tahdomme
puolustaa isiemme maata, kuten isämme ja esi-isämme ennen meitä
tehneet ovat, emmekä epäile, ettette tekin tahtoisi mielellänne tehdä
samoin."
Kirjeet lähetettiin määräpaikkoihinsa. Joukon rahvaanmiehiä tuli
lähteä Svante herran mukana rannikkoa puolustamaan, mutta suurimman
joukon oli oltava valmiina lähtemään ensi kutsulla. Liikkui huhuja,
että ruotsalaista sotaväkeä oli saapunut Tanskaan, ja tämä ei voinut
olla tarkoitettu muuhun kuin aiottuun hyökkäykseen Ruotsiin. Täytyi
sentähden olla aina valmiina.
Avoimessa kirjeessä kiitti valtionhoitaja taalalaisia siitä, että he
niin auliisti tahtoivat seurata häntä, kuten muinoin olivat häntä ja
Sten Sturea seuranneet. Koskaan ei hän tulisi heitä pettämään.
Taalainmaasta suunnattiin matka Kalmariin. Lokakuu oli jo pitkälle
kulunut, ja tiet olivat niin tuiki huonossa kunnossa, että matka kävi
hitaasti.
Tukholmassa oli sillävälin tapahtunut merkillisiä asioita, jotka
varmaankin ansaitsevat eri lukunsa.
6.