"He olivat metsällä..."
"Ja hän tähtäsi alas? Harkittu murha siis!"
Kaikki läsnäolijat näyttivät hämmästyneiltä ja pelästyneiltä.
"Mitä arvelette, jalot herrat", huudahti valtionhoitaja; "eikö
näytä siltä, kuin asemies olisi ollut toteuttamassa jonkun toisen
suunnitelmaa?"
"Onko syytä sellaisiin epäluuloihin?" kysyi muuan läsnäolijoista.
"Ah! Poikani hattu, kuinka se on tullut tänne?"
"Se oli sattumalta Akselin päässä." Läsnäolijain joukosta kuului
hämmästyksen hälinää, mutta he hiipivät pois toinen toisensa jälkeen
ja ratsastivat tiehensä minkä hevosten kavioista lähti. Kukaan ei
tahtonut joutua riitaan hänen armonsa arkkipiispan kanssa.
Valtionhoitaja ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän heittäytyi
myrskyisellä kiihkeydellä surunsa ja raivonsa valtaan, mutta kun tämä
vihdoin asettui, silloin näki hän kummakseen, että kaikki vieraat
olivat poistuneet. Hän oli yksin asemiestensä, poikansa ja vainajan
kanssa.
"Pitäkää huoli kirstusta!" sanoi hän ensiksimainituille. "Tahdomme
haudata hänet huomenna."
"Sinä seuraat minua arkkipiispan luo!" käski hän poikaansa ja lähti
huoneesta.
Tämä pyysi turhaan, että hän saisi ensin puhutella isäänsä
kahdenkesken.
"Minä en halua mitään neuvoja, mutta vaadin tottelevaisuutta!" kuului
ankara vastaus.
Rouva Bonti tuli heitä vastaan jo portilla. Hän kertoi kyynelsilmin
ja nyyhkyttäen, että hirveä tapaus oli koskenut niin hänen armoonsa,
että oli hyvin pelonalaista, toipuisiko hän enää koskaan. Ei mistään
hinnasta maailmassa saisi valtionhoitaja mennä hänen luokseen,
mahdollisesti olisi hän parempi huomenna, ja silloin hän varmaan
pyytäisi hartaasti keskustelua ritarin kanssa.
"Mutta murhaaja on pantava varmaan talteen!"
"Ah, teidän armonne, he ovat lähteneet tiehensä. Toivon tosin, että
löydämme heidät tänään tai yön kuluessa."
"Lähetän muutamia omista asemiehistäni etsimään."
"Tehkää se, teidän armonne! Niin kunnianarvoisa isä kuin minäkin,
hänen halvin palvelijansa, emme halua mitään hartaammin kuin että
verivelka maksetaan ja pyyhitään pois musta pilkku, jonka pahuus ja
ilkeys koettaa kiinnittää tähän taloon."
Sanojen tulvaillessa hänen huuliltaan teki hän useaan kertaan
ristinmerkkejä otsaansa ja rintaansa.
Ritari käsitti, ettei ollut mitään tehtävissä. "Minä viivyn
huomiseen!" sanoi hän. "Mutta toivon, että messu luetaan."
"Ei vain yhtä, teidän armonne, vaan kymmenen. Kuulkaas laulua
kappelista! Kunnianarvoisa dekaani on saapuva messun päätyttyä
luoksenne."
Svante Niilonpoika palasi huoneisiinsa. Sten herran täytyi kertoa
asia juurta jaksaen, ja hän teki sen totuuden mukaan.
"Meidän on suomalaista naista kiittäminen hengestäsi", sanoi ritari.
"Niin minäkin uskon, rakas isä!"
"Ja luuletko sinä, etten minä tulisi vaatimaan rangaistusta
sellaisesta ilkityöstä?"
Sten heittäytyi hänen jalkoihinsa. "Mitä sillä voitat?" kysyi hän.
"Rangaistuksen syyllisille!"
"Ainoastaan heidän kätyreilleen!"
"Heidät pakoitetaan tunnustamaan!"
"Isä, jätä asia sikseen minun tähteni!"
"Sinun, jonka olin vähällä menettää."
"Jumala on suojellut minua. Kiittäkäämme häntä antamalla anteeksi
vihamiehillemme, se tulee kenties pehmittämään heidän sydämensä."
"Tunnet vähän maailmaa ja ihmisiä. Mutta tahdon ajatella asiaa
huomiseen."
Kun kiihtynyt mieliala oli yön hiljaisina hetkinä asettunut, selvisi
Svante Niilonpojalle, kuinka vähän voittaisi rynnistelemällä.
Eivätkö hänen äsken saavuttamansa ystävät olleet juosseet tiehensä,
kun näytti sukeutuvan syytös kunnianarvoisaa isää vastaan! Mitä
asemiehet tunnustivatkaan, saatettiin se hämmentää tai suorastaan
väittää perättömäksi. Ja oliko edes varmaa, että kunnianarvoisa isä
tiesi asiasta!... Olivat voineet olla vaikuttamassa muut voimat kuin
hänen, jotka ilmeisesti olivat loppumaisillaan. Pojan pelastus näytti
hänestä käsittämättömältä. Valmyra oli ainoa, joka saattoi antaa
tietoja, ja ritari päätti seuraavana päivänä häntä puhutella.
Aamulla varhain sai hän viestin arkkipiispalta; tämä oli viettänyt
unettoman yön, mutta ei sanonut saavansa mitään rauhaa, ennenkuin oli
saanut puhutella valtionhoitajaa.
Svante Niilonpoika riensi noudattamaan kutsumusta. Hän tapasi
pääpapin sangen kiihtyneessä tilassa; melkein itkien heittäytyi tämä
ritarin syliin ja sanoi:
"Tämä tapaus on koskenut kovasti mieleeni. Pyydän teitä, ettette lue
viakseni sitä, mitä on tapahtunut!"
Tämä kuului melkein kuin itsesyytökseltä, mutta keskustelun kuluessa
kyseli hän tarkoin kaikkia onnettomuuden tapauksen erityisseikkoja,
ja kun valtionhoitaja ei katsonut voivansa niitä täysin selittää,
kutsuttiin Sten saapuville.
Ihailtavalla hienotunteisuudella osasi tämä kuvailla tapahtuman
satunnaiseksi onnettomuudeksi. Piispa ei tiennyt mitään hattujen
vaihdosta, ja Sten varoi tarkoin siitä mainitsemasta.
Oli kuin raskas taakka olisi pudonnut vanhuksen rinnalta. Hän
syleili Steniä kerta toisensa jälkeen ja vakuutti tälle, että tämä
oli kokonaan voittanut hänen sydämensä; mitä nuorukainen pyysi, sen
tahtoi hän hyväksyä.
Poika punastui, mutta kysyi ujostelematta, saiko hän ottaa hänen
armonsa sanalleen. "En toivo mitään hartaammin!"
"No hyvä!" sanoi Sten. "Tutustuin Tukholmassa erääseen Vadstenan
veljeen, Pietari maisteriin. Hän on ottanut tähtitieteen
tutkisteltavakseen, ja vaikken paljoa ymmärräkään sellaisia asioita,
voin kuitenkin sanoa, että hänen oppinsa on tehnyt minuun syvän
vaikutuksen. Hänen korkein toivomuksensa olisi pitää Upsalan
korkeakoulussa muutamia luentoja tästä aineesta, mutta hän ei ole
rohennut sitä teiltä pyytää. Jos teidän armonne tahtoo tutkia, onko
hän siihen kelvollinen, pitäisin tätä suurena hyvyyden osoituksena."
"Onko tämä kaikki?"
"Se on kenties liian paljon."
"Minulle on ylen rakasta, kun nuoret miehet rakastavat tieteitä,
mutta että se, joka kerran on seisova ylinnä, niin nuorella iällä
suojelee tieteiden harjoittajia, se ilahuttaa minua, sillä se
lupaa paljon vastaisuudessa. Mitään tutkimista ei tarvita; teidän
puoltosananne on minulle kylliksi. Pietari maisteri tulee saamaan
kutsumuksen pitämään luentoja Upsalassa." Nuorukainen suuteli
kunnioittavasti kättä, joka hänelle ojennettiin, ja keskustelu palasi
sitten hautajaisiin, joiden oli tapahduttava jo kohta iltapäivällä.
"Jos minulla olisi voimia, lukisin itse messun hänelle!" sanoi
pääpappi.
Mitä hänen asemiehiinsä tuli, lausui hän, että he ainiaaksi olivat
eroitetut hänen palveluksestaan. Taasenkin Sten puhui heidän
puolestaan: "Sallikaa minun puhua kuolleen puolesta", sanoi hän.
"Olen varma, että hän on antanut sydämestään anteeksi."
Svante Niilonpoika lisäsi, että jos hänen armonsa eroittaisi heidät
palveluksestaan, antaisi se aiheen luulla heitä rikollisiksi.
"Tunnustan, että minäkin tuokion ajan ajattelin niin", lisäsi hän,
"mutta toivon, että tämä puoltolause riittää tunnustukseksi, että
katson olleeni väärässä".
Piispa oli ylen tyytyväinen. Hän ei sanonut pitkiin aikoihin
tunteneensa niin suurta mielihyvää, ja tässä puuskassaan antoi hän
valtionhoitajalle suuren kukkaron täynnä kultarahoja vietäväksi
uskolliselle tohtori Hemmingille, jonka hän ei toivonut ymmärtävän
väärin sitä toimenpidettä, johonka olosuhteet olivat hänet vieneet.
Svante Niilonpoika lupasi parhaan vointinsa mukaan toimittaa
saamansa tehtävän ja kiitti lahjasta. Uusien syleilyjen ja
ystävyydenvakuutusten jälkeen sanoivat he toisilleen jäähyväiset,
koska tuskin oli luultavaa, että kunnianarvoisa isä enää voisi kestää
uutta kohtausta niin suurten mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin
otti hän valtionhoitajalta lupauksen, ettei tämä lähtisi ennenkuin
seuraavana päivänä.
Pienessä kappelissa vietettiin juhlallisia maahanpaniaisia. Suuri
joukko pappeja piti alttarin edessä hautajaistoimituksen, laulettiin
juhlallinen messu, ja urkulehteriltä kohisivat kuin minkäkin
enkelikuoron sävelet.
Ritari, hänen poikansa ja suurilukuinen seurakunta ottivat tähän
osaa, mutta hän, jolle osoitettiin säätyään paljon suurempaa kunniaa,
ei näyttänyt kuolleelta, vaan ainoastaan vaipuneelta tyyneen ja
hiljaiseen uneen.
Kun kirstun kansi oli pantu paikoilleen, otti Sten asemiesten kera
kirstun ja he kantoivat sen kirkkotarhaan. Siellä laskettiin se
hautaan, ritari heitti ensimäiset multalapiot, asemiehet päättivät
työn.
Turhaan koetti ritari saada tavata Valmyraa. Tämä oli kadonnut. Ei
rouva Bontiakaan näkynyt, mutta hänen armonsa lähetti samana iltana
ja seuraavana aamuna sydämelliset terveisensä ja luvatun valtuuden
Pietari maisterille.
Kolmantena päivänä saapumisensa jälkeen lähti ritari jatkamaan
matkaansa. Ohitse mentäessä lähetti hän viimeisen tervehdyksen
kirkkotarhaan ja kiitollisen huokauksen Hänelle, joka oli suojellut
hänen rakastetun poikansa varmasta kuolemasta.
Matkan määränä oli nyt ensi sijassa Ekan vanha sukukartano.
Siellä asui jalo herra Niilo Erikinpoika ja hänen vaimonsa Sigrid
Eskilintytär, Magnus Kaarlonpojan, Ekan entisen herran leski.
Edellisestä aviostaan oli Sigrid rouvalla kaksi tytärtä, Dordi
ja Cecilia, viimeksimainittu jo useita vuosia naimisissa Erik
Juhananpojan (Vaasan) kanssa. Viimeisestä avioliitostaan oli hänellä
myös tytär, Kristina, joka tätä nykyä oli kymmenvuotias.
Tämä arvossapidetty suku, joka muinen oli ollut tanskalaismielinen,
kallistui yhä enemmän Ruotsin puolelle. Erityisesti oli tunnettua,
että Sigrid rouva oli mieleltään ruotsalainen, ja nyt oli
vahvistettava tätä kiintymystä.
Valtionhoitaja matkusti ainoastaan pieni seurue mukanaan, siten
osoittaakseen luottamusta maan suurmiehiä kohtaan. Rahvaan puolelta
ei hän tiennyt olevan mitään pelättävää.
Taivalta jatkettiin lyhyin päivämatkoin, pysähdyttiin tiheään
kirkkojen ja pitäjäntupien luona, kaikkialla, mihin suurempia
kansanjoukkoja oli kokoontunut. Meidän aikamme muodollisista
juhlamenoista ei tiedetty mitään; keskusteltiin keskenään kuten
vanhat tuttavat. Sanoja ei käytetty paljon eikä niitä keinotekoisesti
sommiteltu, ne lausuivat vain mitä tahdottiin sanoa, ja jollei
vastaus ollut toivomusten mukainen, ei ystävyys siitä rikkunut.
Enköpingissä olivat kauppakaupungin miehet kerääntyneet koolle,
muutamia vuorimiehiä yhtyi heihin, ja niin syntyi pitkä neuvottelu
valtionhoitajan kanssa siitä, mitä oli tehtävä kaupan edistämiseksi.
Tanskan kuningasta vastaan lisäsi ynseyttä se, että hän puolusti
hansakaupunkien kauppaa Ruotsissa; monet näistä kauppakaupungin
miehistä olivat itse olleet vieraissa maissa, ja he osoittivat, että
ruokatavaroita ja erittäinkin mausteaineita voitiin saada siellä
puolta huokeammalla. Saksalaiset kaupungit kiskoivat siis Ruotsista
kohtuutonta voittoa.
Vuorimiehet olivat samaa mieltä; sillä niistä työkaluista, mitä he
tarvitsivat, saivat he maksaa moninkertaisen hinnan.
"Tiedätte kai", vastasi valtionhoitaja, "että niiden suurten
palvelusten ja uhrausten tähden, joita Tukholma on tehnyt
valtakunnalle, on se saanut oikeuden harjoittaa ulkomaan kauppaa ja
niittää siitä niin suuria etuja kuin mahdollista".
"Mutta Öregrund, Östhammar, Gäfle ja monet muut kaupungit eivät ole
saaneet osakseen samoja etuja!" huomautti muuan vuorimiehistä.
"Monet herrasmiehet ja piispat lähettävät laivoja ulkomaille, sitä ei
voi kieltää. Mutta kauppaa emme voi jättää vapaaksi, koska ystävyys
Lyypekin kanssa on Ruotsille niin tärkeä, ettemme voi rikkoa niitä
sopimuksia, jotka on tehty heidän ja meidän välillä."
"Jos hollantilaiset ja englantilaiset saisivat käydä satamissamme,
vaikuttaisi se hintojen alentumisen", virkkoi muuan kauppakaupungin
mies. "Kun nyt tanskalaiset sulkevat satamamme hansalaisiltakin
eivätkä ketkään muut merenkulkijat pääse tänne, täytyy meidän kärsiä
kaikkien elintarpeiden puutetta, yksinpä suolankin."
"Jalo herra", sanoi muuan vuorimiehistä, "nämä seikat ovat tietysti
teille tuttuja. Jokainen valittaa tuntiessaan, kuinka kenkä puristaa,
mutta ainoastaan se, joka tuntee kaikkien hädän, tietää, ketä ensiksi
on autettava."
"Oikein sanottu! Teidän hätänne ja huolenne koskee kovasti sydämeeni,
mutta se apu, joka teille annetaan, on kuin lääke sairaalle: se
kenties lakkauttaa kivun ja ylläpitää elämän, mutta terveys on
riippuvainen ruumiin omasta kunnosta ja elinvoimasta. Kauppa ja
elinkeinot voivat kukoistaa ainoastaan rauhan ja sovun vallitessa
kansojen kesken; auttakaa minua palauttamaan tämä, niin minä lupaan
tehdä kaiken minkä voin katkaistakseni ne siteet, jotka nyt estävät
teidän vapaata toimintaanne!"
Tätä puhetta tervehdittiin kaikuvilla hyväksymishuudoilla. Kaikki
sitoutuivat äärimäisiinkin ponnistuksiin taisteltaessa Tanskaa
vastaan, sillä se oli ainoa mahdollisuus pysyväisen rauhan
saavuttamiseksi.
* * * * *
Ekassa oli valmistuttu valtionhoitajan vierailuun. Sigrid rouva oli
aikoja sitten tuttu hänen kanssaan, monta iloista hetkeä olivat he
viettäneet yhdessä Sten Sturen hovissa, ja häntä ilahutti, kun sai
virkistää niiden muistoa.
Hänen herransa, joka hyvin tiesi, mitä odotettu käynti tarkoitti,
laski kuinka suuren summan hän mahdollisesti voisi luovuttaa; hän
ei tahtonut vetäytyä täyttämästä niitä vaatimuksia, joita hänelle
asetettiin, mutta tahtoi tehdä ne niin vähän tuntuviksi kuin
mahdollista.
Ekassa oli jo pitemmän aikaa vieraillut nuori Magdalena Erikintytär
(Gyllenstjerna). Hän oli Niilo Erikinpojan veljentytär ja ainoastaan
kahta vuotta nuorempi kuin Dordi.
Nämä serkukset rakastivat hellästi toisiaan ja molemmat ihailivat
toisissaan niitä ominaisuuksia, joita itseltä puuttui.
Mutta Niilo herran oma tytär, Kristina, oli enemmän Ceciliaan. Hänen
vanhempansa hemmoittelivat hänet rakkaudellaan, ja hänen isällään oli
tapana sanoa, että niin suuresti kuin hän olikin toivonut saavansa
pojan, ei hän tahtoisi vaihtaa tätä tyttöä kymmeneenkään poikaan.
Ekassa vierailivat nykyään herra Erik Arvidinpoika (Trolle) ja
Krister Juhananpoika (Vaasa), molemmat nuoria, suuressa arvossa
pidettyjä, ja mikäli kuiskailtiin, korviaan myöten rakastuneita
nuoriin Dordi ja Magdalena neitsyihin.
"Teidän on autettava minua tekemään aika niin miellyttäväksi kuin
suinkin kunnioitettaville vieraillemme", sanoi Sigrid rouva, kun
eräänä päivänä keskusteltiin vilkkaasti valtionhoitajan odotetusta
saapumisesta. "Tehän tunnette paremmin tapoja ja menoja sellaisina
kuin ne nykyisin ovat käytännössä."
"Tavat, joita Ekassa noudatetaan, käyvät korkeimmista kaikkialla",
vastasi Krister herra syvästi kumartaen.
"Ei se, jonka te näytätte aikovan tuoda tänne, ritari", puuttui Dordi
jokseenkin kiihkeästi puheeseen.
"Olisin teille kiitollinen, jalo neitsyt, jos tahtoisitte sanoa
minulle, mitkä sanat tai teot ovat aiheuttaneet minulle niin ankaran
ojennuksen."
"Dordi puhuu usein ajattelemattomasti", virkkoi äiti.
"Rakas äiti, ettehän rakasta imartelua enemmän kuin minäkään."
"Luetteko sellaisiin jokaisen lausunnon, joka puhkeaa ilmoille
ihailusta ja kiitollisuudesta?"
"Kenestä puhut?" kysyi Niilo herra, joka samassa astui huoneeseen,
mukanaan nuori tyttärensä, jolla oli nukke käsivarrellaan.
"Näettekös, äiti, mitä isä kulta on minulle lahjoittanut!"
Ihastuneena näytteli hän nukkeaan kaikille läsnäolijoille.
"Nukke!" nauroi Dordi. "Sinä olet liian vanha leikkiäksesi
sellaisilla."
"Liian vanha?" kysyi tyttö ja katsoi isäänsä.
"Leiki sinä vain sillä, lapsi", vastasi isä. "Minua miellyttää
enemmän neitsyiden leikintä nukeilla kuin miehillä."
"Kiitän teitä, herra ritari!" vastasi Krister Juhananpoika kumartaen.
"Mies, joka sallii itseään pidellä kuin nukkea, ei ansaitse
parempaa", terhensi Dordi uhmaillen.
Krister herra puri huultaan. "Onko teille nukkenne hyvin rakas?"
kysyi hän Kristinalta.
"Oi, kyllä! Hyvin, hyvin rakas!" Ja hän suuteli ja hyväili sitä.
"Enköpingistä on äsken saapunut pikalähetti", kertoi Niilo herra.
"Valtionhoitaja lienee tuskin odotettavissa tänne ennenkuin
ylihuomenna."
"Sanotaan, että hän aikoo Taalainmaahan", vastasi Krister
Juhananpoika.
"Saadakseen talonpojat sekaantumaan asioihin!"
"Olen melkein halukas asettumaan hänen puolelleen!"
"Tekö, Krister herra?"
"Se olisi toimintaa, ja sellaista minä tarvitsen."
"Katsos Kristinaa nukkeineen", sanoi Niilo herra hiljaa emännälleen.
"Eikö ole ihmeteltävää, kuinka aikaisin äidinrakkaus ilmenee nuoressa
tytössä!"
Sigrid rouva hymyili tyytyväisenä. "Mikä lapsesi on nimeltään,
Kristina?" kysyi hän.
"Kristina!" vastasi tämä. "Nyt täytyy minun laittaa häitä, sillä hän
menee naimisiin."
"Kenen kanssa?"
"Herra Sten Svantenpojan!"
"Mikäs päähänpisto se on?" kysyi äiti. "Ethän tunne häntä?"
"Se ei olekaan tarpeellista!"
"Mutta silloinhan hänen täytyy lähteä ylkänsä mukaan" virkkoi Niilo
herra hymyillen.
"Pyydän häneltä, että Kristina saa jäädä vielä vähäksi aikaa
luokseni!" vastasi tyttö.
"Mutta eikö olisi viisaampaa viivyttää häitä jonkun aikaa?"
"Niin kenties se on viisaampaa."
Muuan palvelija astui sisään ja ilmoitti, että eräs matkustava hieno
nainen, joka äsken oli saapunut, halusi puhutella Sigrid rouvaa tai
kenties Dordi neitsyttä.
"Eikö hän ole sanonut nimeään?"
"Jalo neitsyt Katarina Niilontytär, Viikin neitsyitä!"
"Katarina!" huusivat Dordi ja Magdalena ja riensivät ulos.
"Herra Svante Niilonpoika on tuleva iloiseksi hänet nähdessään",
sanoi Sigrid rouva ja poistui huoneesta.
"Eikö hän ole äskettäin menettänyt isänsä?" kysyi Erik herra
osanottavasti.
"Kovia on hän saanut kokea", vastasi ritari. "Isä kuoli kolme päivää
ennen kuin tyttären häät ehdittiin viettää; sen johdosta on ne
lykätty uudestaan, luultavasti pitkäksikin ajaksi."
"Sen sanotaan riippuvan hänestä itsestään."
"Pietari herra on jalo herra!"
"Hänen veljensä on paljoa huomattavampi."
"Siitä seuraa tavallisesti onnettomuutta, kun sukulaiset rakastavat
samaa naista", sanoi Krister.
Erik herra oli ollut mykkänä kuulijana, nyt sanoi hän vakavasti:
"Tule, Krister, tehkäämme pieni kierros puistossa!"
He menivät, ja ritari katsoi heidän jälkeensä tyytyväisesti
hymyillen. Sitten hän istui Kristinan viereen, ja kun tämä oli pannut
nuken pois, kysyi hän:
"Kuules, Kristina, sanoit äsken, että on ne korvat pienelläkin
padalla."
"Se on sananlasku, isä."
"Niin, sen tiedän, mutta kuinka se sopii tähän."
"Krister herra rakastaa Magdalenaa."
"Mistä sen tiedät?"
"Hän piirtää hänen nimensä kaikkiin puihin!"
"Mutta Erik herra...?"
"Niin, voit kai nähdä, kuka hänen mielitiettynsä on."
"Magdalena hänenkin?"
"Ei, Dordi!"
"Nyt puhut hassuja! Eihän hän puhele koskaan Dordin kanssa."
"Mutta katselee häntä sitä enemmän!"
"Välittääkö Dordi hänestä?"
"Sitä en tiedä; mutta sanokaa minulle, rakas isä, luuletteko, että
Sten herra tahtoo leikkiä minun kanssani?"
"Ei, Kristina, hän on iso poika ja ritari jo, tiedä se."
"Silloin täytyy kai minun niiata hänelle syvään?"
"Niin täytyy."
"Nukkeani ei hän saa", sanoi tyttö ja otti sen jälleen
käsivarrelleen. "Minä kätken sen arkkuun niin hyvin, ettei hän saa
sitä edes nähdäkään."
Nyt astui Sigrid rouva jälleen huoneeseen Magdalenan, tyttärensä ja
Katarinan kera.
Viimeksimainittu oli mustassa surupuvussa.
Niilo herra riensi toivottamaan hänet tervetulleeksi, kiittäen häntä
siitä, että hän oli noudattanut heidän kutsuaan.
"Minulle kävi liian raskaaksi oleskella yksin kotona", sanoi hän. "Ja
kun nyt hääni on määrätty vietettäväksi kolmen kuukauden kuluttua,
tarvitsisi minun vähän vilpastuttaa mieltäni, ettei Pietari herra
saisi ylen suruista morsianta!"
"Silloin jäät luoksemme koko täksi ajaksi!" huudahti Dordi
innokkaasti.
"Me rupeamme sinun morsiusneitsyiksesi!" lisäsi Magdalena ja syleili
häntä.
"Minäkin tahtoisin ruveta!" huudahti Kristina. "Sano, rakas, äiti,
saanko minä?"
"Tekisitte meille suuren ilon, jos suostuisitte viettämään häänne
täällä Ekassa", sanoi Niilo herra ja vei hänen kätensä huulilleen.
"Ette saa kieltää meiltä sitä", lisäsi Sigrid rouva.
"Teidän hyvyytenne tulee niin äkkitulvana, etten tiedä, mitä minun on
vastattava", virkkoi Katarina. "Sallikaa minun ajatella asiaa, onhan
sinne vielä pitkältä."
"Niin monet häät!" sanoi Kristina melkein itsekseen ja taputti
käsiään. "Mutta sinä olet pienin, sinä, sentähden täytyy sinun
odottaa viimeiseksi", lisäsi hän suudellen nukkeaan.
Kun Krister ja Erik palasivat, saattoi heissä nähdä tapahtuneen
suuren muutoksen. He olivat vakavammat kuin ennen. Molemmat
kiinnittivät suurta huomiota Katarinaan ja kuuntelivat
tarkkaavaisesti, kun hän kertoi.
"Kotiutumiseni näytti antavan isälleni uutta terveyttä ja uusia
voimia; hän puhui siitä, että yhtyisi tohtori Hemming Gaddin kanssa
Kalmaria piirittämään, mutta hänen aurinkonsa oli jo laskenut, hän
käsitti sen itse ennenkuin oli vielä vaipunut vuoteen omaksi."
"Kerrottiin, että hän oli lähettänyt Pietari Turenpoikaa noutamaan."
Katarinan poskilla häivähti puna. "Se tapahtui kahdesta syystä",
sanoi hän. "Ensiksikin tahtoi hän laskea kätemme yhteen ennen
kuolemaansa, toiseksi, mikä oli tärkeämpää", lisäsi hän vapisevalla
äänellä, "tahtoi hän ottaa Pietari herralta lupauksen, että tämä
pysyisi isänmaalle uskollisena viimeiseen hengenvetoon".
"Hän antoi sen?"
"En luule, että kukaan Turenpoika pettää tämän lupauksen, vaikkei
häneltä sitä vaadittaisikaan."
"On sanottu, että ritarin sairasvuoteen ääressä tapahtui kummallisia
asioita", virkkoi Niilo herra.
"Useita hänen asemiehistään oli läsnä, niin ettei minua ihmetytä,
vaikka se on tullutkin tunnetuksi."
"Sanotaan, että hänellä oli näkyjä..."
"Ihmeellisiä!"
"Sairauden aikanako?"
"Sehän ne aiheutti ja -- minä olin syynä siihen!"
"Sinäkö, Katarina?"
"Suomesta lähtiessäni sain Anna Sparrelta sormuksen, jonka hän oli
saanut eräältä noita-akalta. Minä panin sen sormeeni, mutta tunsin
heti sen jälkeen eriskummaista levottomuutta; en tahtonut uskoa, että
se oli missään yhteydessä sormuksen kanssa, vaikka tunsin mielessäni
jotakin sellaista. Mutta kohta jälkeenpäin -- en tiedä näinkö unta
-- näin meidän laivamme taistelussa vierasta laivaa vastaan, kuulin
meriväen huutoja ja vaikeroimista... Minun oli itsenikin täytynyt
olla äänessä, sillä palvelijattareni tuli sisään ja kysyi, mikä minua
vaivasi. Melkein poissa suunniltani tempasin sormuksen sormestani,
ja samassa oli lumous poissa. Miksi en noudattanutkin ensimäistä
päähänpistoani ja heittänyt sitä mereen!..."
"Sinä säilytit sen?"
"Panin sen käsilaukkuuni. Kun saavuttuani kotiin avasin sen, oli
sormus melkein ensimäinen, minkä huomasin. Eräänä päivänä kerroin
siitä isälleni, eikä hän antanut minulle rauhaa, ennenkuin olin
noutanut sen. Kaikista pyynnöistäni huolimatta pani hän sen
sormeensa. Omituista kyllä, näytti se sopivan yhtä hyvin kaikille.
Sain kyllä hänet ottamaan sen pois sormestaan, mutta millään tuumin
ei hän antanut sitä takaisin."
"Ja sitten?"
"Sitten sulkeutui hän huoneeseensa, ja kun vihdoin sain hänet
avaamaan, oli hänen muotonsa niin muuttunut, että hän näytti pikemmin
kuolleelta kuin elävältä."
"Ja hän piti sormuksen?"
"En uskaltanut sitä enää pyytää, niin suunniltaan hän joutui, kun
siitä mainitsin."
"Katarina parka!"
"Seurauksia ei ollut vaikea nähdä; hänen ennaltaankin heikko
terveytensä murtui äkkiä tykkänään. Vihdoin täytyi hänen ruveta
vuoteen omaksi. Kuolinvuoteellaan hän sanoi minulle ja Pietarille:
'Minun olisi pitänyt elää vielä kolme päivää, mutta palava haluni
nähdä esiripun taa joudutti kuolemaa. Oi, jos uskaltaisin ja saisin
puhua! Kas tuossa, poikani, ota sormus ja heitä se meren syvyyteen!'
Muutamia minuutteja myöhemmin oli hän kuollut."
"Ja sormus?"
"Pietari herra oli pannut sen pöydälle, mutta kun hän sitten aikoi
ottaa sen, oli se kadonnut."
Syntyi pitkä, hengittämätön hiljaisuus.
"Hirveää!" kuiskasi Sigrid rouva.
"Hirveää!" toistivat Dordi ja Magdalena.
Mutta Kristina oli ryöminyt erääseen nurkkaan ja nyyhkytti hiljaa.
"Etkö epäile ketään?"
"Asemiehet olivat sisällä, jonkun heistä oli täytynyt ottaa se."
"Mistä oli Anna rouva saanut sen?"
"Sitä ei hän tahtonut sanoa, mutta herra Erik Turenpoika sanoi
saaneensa sormuksen, joka hänelle oli annettu jätettäväksi hänen
vaimolleen. Kaikesta päättäen täytyi sen olla sama."
"Sen oli kai antanut hänelle joku vihollinen?"
"Niin, varmaankin."
Seuraavana aamuna saatiin viesti, että valtionhoitaja saapuisi samana
iltana, ja Sigrid rouvalle tuli sen johdosta paljon hommaa. Nuoret
jäivät yksin.
Katarina johdatti keskustelun pois yksityisasioista. Hänen elämänsä
olivat monina vuosina täyttäneet suuret yleiset harrastukset tai
yksityiset elinkysymykset, ja ken kerran on antautunut kokonaan
tärkeimpään, hän ainoastaan hätätilassa sekaantuu mitättömyyksiin.
Toisin oli sen nuoren parven laita, minkä keskuudessa hän oleskeli.
Krister ja Erik olivat tosin olleet monessa kovassa kahakassa, mutta
harrastus sotaan oli lopussa. Nuoret neitsyet käsittivät sodasta
ainoastaan sen hirveyden.
Nyt sitä vastoin saivat he kuulla sen merkityksestä ja
tarkoituksesta; eivät olleet kysymyksessä ainoastaan maan edut, vaan
heidän omat velvollisuutensakin. Näkyi selvästi, kuinka Katarina
katsoi olevansa velvollinen uhraamaan kaikki voimansa, tekemään
kaiken voitavansa auttaakseen maalle onnellista ratkaisua. Mutta
hänen puheensa henki sulaa nöyryyttä, sitä ei pidetty monin suurin
sanoin eikä elein.
Niin Dordi kuin Magdalenakin kuuntelivat tarkkaavaisesti, mutta
maahanluoduin katsein. Kristinasta tuntui, kuin hänen kuulemansa
sanat tunkeutuisivat syvälle sydämeen, ja pehmeään vahaan painuivat
ne tarkoin talteen; eivätkä ne häipyneet vastaisuudessakaan, vaan
juurtuivat yhä lujemmin.
Ekan arkituvassa, missä pitkät ajat oli kuultu ainoastaan turhia
loruja, sukeutui nyt keskusteluja tärkeimmistä kysymyksistä. Kukin
kohdaltaan sai viritystä Katarinan innonlampusta, ja niin leimusi
pian kirkas liekki alttarilla, jolla uhrattiin synnyinmaalle.
"Minun aikomukseni on ollut seurata valtionhoitajaa Taalainmaahan",
virkkoi Krister herra; "nyt on tämä ajatus kypsynyt lujaksi
päätökseksi".
"Elektus Hemming Gadd tarvinnee upseereja; minä menen hänen
luoksensa", sanoi Erik herra. "Kalmarin valloittaminen takaisin
näyttää minusta tällä hetkellä olevan tärkein kaikista hankkeista."
Molemmat neitsyet kalpenivat ja vilkaisivat nopeasti ja salavihkaa
toisiinsa.
Mutta Katarina puhui heidän kanssansa, ikäänkuin se olisi ollut
luonnollisin asia maailmassa.
"Niin alkaa meille nyt uusi vaihe elämässämme", huudahti Erik herra
teennäisellä hilpeydellä. "Huomenna on se huoleton elämä, jota täällä
olemme viettäneet, oleva ainoastaan ihana unelma."
"Unelmat virtoina vierivät pois", virkkoi Dordi katkeruuden
vivahduksella.
"On unelmia, joita ei voi ikinä unhottaa", vastasi nuori ritari.
"Jalo neitsyt, saanko puhutella teitä kahdenkesken?" sanoi Krister
Magdalenalle.
Tämä kalpeni hieman, mutta vastasi sitten: "Tunnin kuluttua
ruusutarhassa."
Kohta tämän jälkeen lähtivät ritarit, kuten sanoivat, järjestämään
lähtöään.
Katarina, joka huomasi, että molemmat serkukset olivat sangen
liikutetut, ja arvasi, että sydämenasioita oli kyseissä, suostui
Kristinan pyyntöön, että he tekisivät kävelymatkan metsään.
Kun Dordi oli jäänyt yksin serkkunsa kanssa, hypähti hän kiihkeästi
pystyyn, silmät leimusivat, ja hän huudahti vihasta vapisevalla
äänellä:
"Sinä olet houkutellut hänen sydämensä vieraantumaan minusta!"
"Dordi, kuinka voitkaan luulla..."
"Etkö luule minun nähneen viehkeitä hymyilyjäsi! Sinä olet jakanut
niitä heille molemmille."
"Kuinka sinä olet julma!" Ja Magdalena peitti kasvonsa käsiinsä
salatakseen kyyneliään.
"On mahdollista, että teen sinulle väärin. Minkä sinä sille voit,
että olet tuhat kertaa rakastettavampi kuin minä!"
"Sinun ilvehtimisesi menee liian pitkälle", huudahti neitsyt
kiihkeästi. "Etkö luule minun näkevän, että sinua he molemmat
rakastavat. Sinun tähtesi he molemmat puuhailevat minunkin kanssani."
"Magdalena, sitä et todella tarkoita!"
"Ikäänkuin sinä et sitä tietäisi!"
"Minun tähtenikö Krister herra pyysi äsken puhutella sinua
kahdenkesken?"
"Luulen, että hän varmaan pyytää minua puhumaan puolestaan sinulle."
"Ei, ei! Sinua hän rakastaa!"
"Niin hullusti ei toki liene!"
"Hullusti?... Etkö sinäkin rakasta häntä?"
"En, Jumala minua auttakoon!"
"Magdalena, rakastatko Erikiä?"
"Älä kysy minulta!"
"Oi, vastaa! Vastaa!"
"Anna minulle anteeksi! Tiedänhän, että hän rakastaa sinua samoin
kuin sinäkin häntä... En minä tahdo asettua sinun onnesi tielle." Hän
oli heittäytynyt Dordin jalkoihin ja syleili hänen polviaan.
Tämä tuijotti häneen melkein sanatonna hämmästyksestä. "Sinä rakastat
siis Erikiä", sanoi hän. "Magdalena, oletko varma, ettet erehdy?"
"Anna anteeksi! Anna anteeksi minulle!" Mutta silloin heittäytyi
Dordi lattialle hänen viereensä, kietaisi käsivartensa hänen
kaulaansa ja huudahti hillittömästi ihastuksissaan: "Kristeriä, häntä
minä rakastan!"
"Kristeriä?"
"Etkö ole huomannut sitä?"
"En, en!"
Serkukset syleilivät ja suutelivat toisiaan. "Rakas kulta, suo minun
mennä kohtaukseen!" pyysi Dordi.
"Tahdotko sinä?"
"Me olemme jokseenkin yhtä pitkät; minä heitän tiheän harson ylleni."
"Niin, niin, tee se..."
"Minä riennän noutamaan harsoa. Rukoile meidän molempain puolesta
minun ollessani poissa!"
Ja Magdalena polvistui pyhän neitsyen kuvan eteen. Hän rukoili
serkkunsa, Erikin ja Kristerin puolesta. Sitten riensi hän ikkunan
luo. Nyt oli Dordin jo täytynyt joutua perille! Mitä olikaan ritari
mahtanut sanoa hänelle? Hänestä tuntui melkein kuin olisi kysymys
elämästä ja kuolemasta.
Silloin avautui ovi, hän kääntyi... Sieltä tuli Erik herra.
Magdalena näytti yhtä hämmästyneeltä kuin hänkin. Molemmat
tuijottivat toisiinsa.
"Tekö täällä, neitsyt?" sammalsi hän.
"Minä menen heti..."
"Ei, ei, viipykää tuokio!" Ja hän tarttui neitsyen molempiin käsiin
ja vei hänet jälleen istumaan.
Magdalena ei rohennut kohottaa katsettaan, mutta ihmetteli, eikö
toinen voinut nähdä, kuinka hänen sydämensä pamppaili.
"Sallikaa minun vielä kerran viettää onnellinen hetkinen teidän
kanssanne kahden", sanoi Erik. "Tiedänhän hyvin, etteivät ne hetket
enää koskaan palaa."
"Herra ritari..." Magdalena tahtoi nousta.
"Ei, ei, istukaa paikoillanne, pyydän teitä! Puhukaamme jostakin
muusta. Katarina neitsyestä esimerkiksi."
"Tahtoisin kuten hän heittää pois kaikki omat toivomukset ja elää
ainoastaan muille."
"Sanokaa minulle, kaunis neitsyt, mitä vaatisitte siltä, jonka
tahtoisitte tänään tehdä onnelliseksi antamalla hänelle kätenne?"
"Minäkö?" kysyi Magdalena punastuen.
"Otaksukaa, että voisin viedä vastauksenne sille onnelliselle."
"Tahtoisin, että hän aina pysyisi uskollisena velvollisuuksilleen
Jumalaa ja isänmaata kohtaan."
"Onko sillä kaikki sanottu?"
"On, kaikki; se, joka pysyy uskollisena tärkeimmässä, ei voi pettää
pienimmässäkään."
Magdalena vetäisi nopeasti pois kätensä, johon toinen oli tarttunut.
"Olette oikeassa, sukulaiseni odottaa."
"Minä en mene!"
"Tehän lupasitte?"
"Dordi on..." hän keskeytti äkkiä.
"Mennyt sijastanne?"
"Niin!"
"Onko se mahdollista! Miksi?" puuskahti ritari hänelle tavattomalla
kiihkeydellä.
"Hän tahtoi itse."
"Veikö hän teidän vastauksenne?"
Magdalena nyökäytti myöntävästi päätänsä.
"Onnellinen Krister!"
"Niin, sangen onnellinen, sillä Dordi rakastaa häntä."
"Ja te, neitsyt, te?"
"Sydämeni... ei ole enää omani..."
"Kenenkäs se on?"
"Älkää kysykö!"
"Magdalena!"
"Erik!"
"Enkö sitä sanonut! He ovat jo löytäneet toisensa!" huudahti Krister
astuen sisään. "Mutta tämä sydämetön tempautui sylistäni rientääkseen
tänne."
"Mutta Magda", sanoi Dordi, "ethän tiennyt..."
"En tiedä nytkään, kuinka se on tapahtunut."
"Rakkaus on arvoitus. Se ratkaistaan huomaamatta, kukaan ei voi
sanoa, missä ja milloin", sanoi Erik herra.
"Dordi! Mitä sanovatkaan vanhempasi?"
"He iloitsevat meidän onnestamme. Tulkaa, ilmoittakaamme heti
äidilleni!"
Sillävälin vaelsi Katarina pienen seuralaisensa kera iäti
viheriöivässä hongistossa.
"Minusta tuntuu", sanoi Katarina, "kuin honka olisi kuva kansastamme,
luja ja järkähtämätön taistelussaan ankaraa ilmanalaa samoin kuin
anastajiakin vastaan. Katsos vain, kuinka vakavina hongat seisovat,
aivan kuin miehet, jotka voivat taittua, mutta eivät koskaan taipua."
"Sentähden minua kai niin peloittaakin kävellä tänne yksin", vastasi
Kristina, "varsinkin tuonne vanhalle kiviröykkiöiselle hautakummulle."
"Onko se täällä metsässä?" kysyi Katarina. "On, ei kovinkaan kaukana.
Tahdotteko mennä sinne, neitsyt?"
"Mielelläni tahtoisin."
"Tulkaa sitten!"
Tyttö poikkesi kapealle jalkapolulle, mutta se loppui pian ja he
olivat sankassa metsässä. Kristina meni siitä huolimatta reippaasti
ja epäröimättä eteenpäin.
"Kuinka osaatte täällä kulkea?" kysyi Katarina.
"Olen kulkenut tänne niin monia kertoja."
"Yksinkö?"
"Useimmiten yksin."
"Sanoitte äsken, että teitä peloittaisi kulkea yksin metsässä."
"Sentähden juoksen, päästäkseni nopeammin perille."
Näreikkö oli niin tiheää, että näytti melkein läpipääsemättömältä,
mutta Kristina tiesi raivata tiensä ja auttoi Katarinaakin
tunkeutumaan lävitse.
Molemmat hätkähtivät hämmästyksestä saavuttuaan perille.
Paikalle oli hakattu jokseenkin suuri nelisnurkkainen aukeama.
Aivan sen keskellä oli hautakumpu, riittävän laaja peittääkseen
sekä hevosen että miehen. Jokaisessa neljässä kulmassa oli pienehkö
kiviröykkiö ja näiden keskellä, mutta lähempänä hautakumpua, yksi
vielä pienempi.
Paikka sellaisenaankin kiinnitti kaiken huomion puoleensa, mutta nyt
vielä enemmän kuin tavallisesti.
Aivan hautakummun vieressä seisoi kookas nainen. Hän oli puettu
tummaan kaponuttuun, ja pitkä harmaa tukka valui kiemurtelevain
käärmeiden näköisinä suortuvina pitkin hänen selkäänsä. Päässään oli
hänellä huopalakki, ja kädessään piteli hän sauvaa, jota hän kerta
toisensa jälkeen heilutti ilmassa. Kummallinen nainen seisoi selin
äskentulleihin, mutta he kuulivat hänen jupisevan epäselviä sanoja.
Epäilemättä oli hän loihtimishommissa.
Kristina tarttui seuralaisensa käsivarteen. "Lähtään pois!" kuiskasi
hän, mutta Katarina loi häneen niin tyynnyttävän katseen, että hän
heti lisäsi: "En minä pelkää yhtään!"
Taasenkin kohotti nainen sauvansa ilmaan, ja nyt kuulivat he selvään
sanat:
"Hän on harteva, roteva,
kypärpäinen, säihkysilmä,
rintaryntähät leveät,
yltänsä sotisovassa,
käsivarsi raudan vahva,
taistotappara kädessä!...
Vaan takana taivonrannan,
kiintotähteinkin takana,
minne ei ikinä kanna
silmä nuorten neitsykäisten,
istuu hän ilopidossa
kera heimonsa, sukunsa!
Näen kaiken! Ei mitänä
tiellä silmäni avoimen,
mennyt kirkas on minulle,
nouse ei tulevan huntu,
ennenkuin takaisin mulla
varastettu on omani!
Silloin silmäni säkenin
kuritan katalat juonet,
liehun taasen taistelossa,
kunnes saan ikileponi."
Kautta metsän kulki raju tuulispää, niin että raskivat aarnihongat,
jotka seisoivat naisen edessä aukeaman reunalla, ja muuan suuri oksa
putosi risahdellen aukeaman keskelle.
Nainen päästi kirkaisun, heitti pois sauvansa ja kääntyi.
Samassa huomasi hän Katarinan ja nuoren Kristinan. Hän tuijotti
heihin, melkein hämmästyneempänä kuin he häneen.
Kukaan ei liikahtanut paikaltaan.
"Vihdoinkin", sanoi eukko ikäänkuin itsekseen "Ihme!... Niin, niin,
sen täytyy olla niin."
Neitsyet seisoivat edelleen liikahtamatta paikoiltaan; eukko lähestyi
heitä hitaasti.
"Mistä tulette?" kysyi hän.
"Valmyra!" huudahti Katarina, joka vasta nyt tunsi vanhan naisen.
"Neitsyt Katarina Niilontytär!... Viipurissa! Ah, minun silmäni ovat
olleet sokaistut!"
"Mitä tarkoitatte?"
"Ihme, ihme!" huudahti eukko uudelleen.
"Mitä nyt, Valmyra?"
"Sanokaa, onko se teillä?"
"Mikä? Mikä niin?"
"Sormukseni!"
"Mistä sormuksesta puhutte!"
"Se on ollut kädessänne, näen sen... Olette katsonut esiripun taa..."
"Tekö sen lahjoititte Anna Sparrelle?"
"Vai niin, se on siis ollut hänellä!"
"Erik herra oli kai sen saanut viedäkseen emännälleen."
"Nyt ymmärrän kaiken! Toinen näki sen eikä voinut vastustaa
kiusausta."
"Ei ole mahdollista, että Anna..."
"Eikö se ollut teidän sormessanne?"
"Olin saanut sen lahjaksi, mutta mistä tiedätte..."
"Näen, tunnen sen! Luuletteko, että rankaisematta voi katsoa
tulevaisuuteen!"
"Kauan ei se ollut minulla. Oi, jospa olisin sen haudannut meren
syvyyteen!"
"Kala tai uiskenteleva ruohonkorsi olisi tuonut sen takaisin
ilmoihin."
"Oletteko varma siitä?"
"Sen täytyy löytyä ennen elämäni loppua."
"Isälleni maksoi se hengen."
"Hän ei voinut vastustaa kiusausta! Ettekö tiedä, että sen, joka on
nähnyt korkeimman, täytyy kuolla!"
"Vaikka se olisi tapahtunutkin sydämen nöyryydessä ja puhtaudessa?"
"Tai väärillä ja pahoilla teillä! Niin, seuraukset ovat erilaiset."
"Ja sinä itse, Valmyra?"
"Minäkö?"
"Ettekö ole kantanut sitä sormessanne?"
"Minä olen ase, välikappale, minulle on sormus pelastus. Oi, antakaa
minulle se!"
"Sitä en voi!"
"Eikö se ole enää teillä?"
"Se katosi jäljettömiin!"
"Niin se aina tekee! Minun täytyy siis etsiä yhä uudelleen, väsymättä
etsiä."
"Mutta jos se saa ainoastaan pahaa aikaan, miksi tahdotte saada sen
takaisin?"
"Pimennyt on näköni! Sormus kädessäni voisin varoittaa, auttaa muita.
Nyt on synti voimallisempi ja kuolema väistyy tieltäni."
Hän seisoi kotvan tuijottaen eteensä. "Minä saan, minun täytyy saada
se takaisin!" jupisi hän. "Näen edessäni käden, jossa on se... Kas, se
vapisee pelosta... Kirottu! Kirottu!"
"Lähtään pois!" kuiskasi Kristina ja vetäytyi Katarinan taakse.
Mutta silloin sattui Valmyran katse häneen ja kirkastui
huomattavasti. "Terve sinulle, neitsyt!" sanoi hän. "Sinua odottaa
kaunis tulevaisuus, mutta kuitenkin saat kokea kovempia kuin useimmat
muut."
"Sanoittehan, että olette menettänyt ennustuslahjanne", huomautti
Katarina, "ja kuitenkin..."
"Kuitenkin luen ihmisten silmistä heidän tulevia kohtaloitaan, mutta
en kirkkaassa valossa, vaan haparoiden, häilyvästi, epävarmasti..."
Tällöin harimoi hän käsillään kahtaannekäsin kasvojensa edessä
ja palasi hautakummulle. Siellä tarttui hän sauvaansa, tunkeutui
aukeaman takapuolelle näreikköön ja katosi.
"Mikä kummallinen akka! Tunnetko hänet, neitsyt?" kysyi Kristina.
"Kyllä, tulin hänet tuntemaan Suomessa. Hän on mustalaisheimoa ja on
kokenut monia vaihtelevia kohtaloita."
"Miksi on hän tullut tänne?"
"Luultavasti sormusta etsimään. Se on kulkenut perintönä hänen
suvussaan."
"Minkä näköinen se oli?"
"Kiiltomusta, tummansininen kivi kannassa."
"Kuinka omituista! Jos näkisin sen, tuntisin sen varmaan."
Katarina kulki hautakummun ympäri. "Ei kai tiedetä, kuka tähän on
haudattu?"
"Ei! Isäni on tahtonut avauttaa kummun, mutta äiti samoin kuin
kaikki muutkin luulee, että siitä seuraisi onnettomuutta. Ei edes
kiviröykkiöitäkään ole koskettu."
"Olisi kuitenkin opettavaa tietää..."
"Eikö sanota: Antaa kuolleiden levätä rauhassa! Pyydän teitä, älkää
puhuko siitä isälleni!"
"Enkä puhu!"
"Eikö se ollut ihmeellistä, mitä hän ennusti minulle?"
"Muistatteko sen vielä?"
"En varmaan unhoita sitä koskaan!"
"Muistakaa myös, että ihminen päättää, Jumala säätää!"
"Kyllä muistan."
Jokseenkin vaiteliaina palasivat he kotiin, mutta siellä herätti
kertomus, mitä he olivat nähneet, melkein yhtä suurta huomiota
kuin päätetyt kihlaukset hämmästyttivät Kristinaa. Hänestä tuntui
käsittämättömältä, että hän oli niin saattanut erehtyä.
Sigrid rouva oli sangen tyytyväinen, kun asia kerrankin oli tullut
ratkaistuksi. Uusi liitto Vaasa-suvun kanssa oli Gyllenstjernan
suvun arvoinen, ja vaikka edellinen olikin muinoin ollut
tanskalaismielinen, lupasi hän itsekseen, että se tämän jälkeen oli
tuleva täysin isänmaalliseksi.
Erik herra oli jo aamulla lähtenyt valtionhoitajaa vastaan ja oli
siis tietämätön päivän tapauksista.
Oli odotettu, että vieraat saapuisivat jo aikaisemmin iltapäivällä,
mutta tuli jo pimeä ja yhä he vain viipyivät. Sigrid rouva oli
sytyttänyt soihtuja, ei ainoastaan lähimpään ympäristöön, vaan pitkin
tietä ainakin puolen peninkulman matkalle.
Vihdoinkin tuli pikalähetti täyttä laukkaa, ilmoittaen, että he
olivat tulossa.
Sigrid rouva sanoi molemmille rakastaville pareille, että hänen
tehdessään seuraa valtionhoitajalle oli heidän pyydettävä hänen
herransa suostumusta liittoonsa.
Erik herra oli ollut suuren miesparven kera tulijoita vastassa, ja
kaikki suoltuivat nyt pihaan soihtujen ja tuohusten valaisemina,
aivan kuin olisi ollut kirkas päivä.
Alemmilla portaalla, ympärillään molemmat tyttärensä, Katarina
Niilontytär ja parvi piikasia, seisoi Sigrid rouva valmiina
vastaanottamaan kunnioitettua vierasta.
Krister Juhananpoika ja Erik Erikinpoika ojensivat kätensä,
toinen valtionhoitajalle, toinen hänen pojalleen, kun näiden oli
laskeuduttava ratsailta. Sydämellisiä tervehdyksiä vaihdettiin, mutta
sitten tuli Sigrid rouva, otti kunniavieraan huostaansa ja vei hänet
seurasaliin.
"Tiedän kyllä, että nyt puutun herrani oikeuksiin", sanoi hän, "mutta
vanhan ystävyyden tähden suotakoon se minulle anteeksi."
Heillä oli niin paljon muisteltavaa ja puheltavaa näillä molemmilla,
ettei valtionhoitaja ehtinyt kiinnittää huomiotaan Erik herran ja
muiden poissaoloon, ja kun he sitten vihdoin tulivat ja Sigrid rouva
luki herransa silmistä, että asia oli ratkaistu, silloin hymyili hän
tyytyväisenä ja kuunteli äidillisellä ylpeydellä sitä sydämellistä
osanottoa, millä Svante herra onnitteli tehtyjä liittoja. "Nyt on
teillä enää vain yksi tytär jälellä," sanoi hän. "Toivoisin voivani
kiinnittää hänet sukuuni."
Sigrid rouva punastui tyytyväisyydestä. "Jos nuorten sydämet
kiintyvät toisiinsa ja Kristina osoittaa sellaisen onnen
ansaitsevansa, en toivoisi mitään hartaammin", sanoi hän.
Keskustelu muuttui pian yleiseksi. Svante Niilonpoika puhui aiotusta
matkastaan Taalainmaahan ja toiveistaan tämän velvollisuudentuntoisen
kansan keskuudesta saada sen avun, mitä hän niin hyvin tarvitsi.
"Useista maakunnista", sanoi hän, "on luvattu lähettää väkeä ja rahaa
sodan jatkamiseen, mutta siihen en uskalla luottaa."
"Tahdon puolestani tehdä kaiken minkä voin", vastasi Erik herra. "Ja
täytyy kai sekin tunnustaa jonkun arvoiseksi, että heti annan teille
molemmat tulevat vävyni; sillä pidän Magdalenaakin tyttärenäni."
"Heidän morsiantensa suostumuksellako?" letkautti valtionhoitaja
hymyillen.
"Minä tulisin mukaan, jos sitä vaadittaisiin", sanoi Dordi.
"Minun tähtenikö?" kysyi Krister hiljaa.
"Ei suinkaan!"
"Sitten lupaan minä tapella meidän molempien puolesta ja laskea
laakerini kauniin neitsyen jalkoihin."
"Kalmari houkuttelee minua enemmän", selitti Erik herra, "ja jos
elektus Hemming Gaddilla on sijaa minulle urhojensa joukossa,
tahtoisin mielelläni palvella hänen johdollaan."
"Kiitän sydämestäni niin hyvistä lupauksista."
"Lähetän mukananne tärkeitä viestejä elektukselle ja lisäksi
sievoisen summan, jonka olen ottanut vastaan hänen armoltaan
arkkipiispalta."
"Onko se mahdollista!" huudahti Erik herra kummissaan.
Ritari kertoi seikkailurikkaasta metsästyksestä ja Akselin
väkivaltaisesta kuolemasta.
Kaikki kuuntelivat hämmästyksellä, ja jokaisella oli asiasta omat
ajatuksensa.
Mutta kun sitten Svante herra mainitsi eriskummaisesta naisesta,
jonka hyvin saattoi sanoa pelastaneen Sten pojan hengen, silloin
oli hämmästys yleinen, ja sitten jatkettiin juttua kertomalla hänen
esiintymisestään hautakummulla.
"Hän on siis tullut samaa tietä kuin mekin", sanoi ritari.
"Piispantalosta katosi hän melkein jäljettömiin."
Keskustelun jatkuessa vanhempain kesken puuhaili Magdalena nuoren
Stenin kanssa.
Hän ihmetteli pojan sulavaa käytöstä ja hänen viisaita vastauksiaan.
Kristina ei päästänyt poikaa näkyvistään, kuunteli kaikkea mitä hän
sanoi, mutta ei itse virkkanut sanaakaan.
Kun hän sitten jäi yksin serkkunsa kanssa, sanoi hän: "Luulen, etten
kysykään häneltä, tahtooko hän naida nukkeni; se on aivan liian
pieni."
Erik herran ja hänen emäntänsä hellittämättömistä rukouksista lupasi
ritari levähtää seuraavan päivän.
Nuoret vastakihlatut olivat tästä ihastuksissaan, ja ritari ja Erik
herra menivät aamulla aikaisin salakamariin neuvottelemaan Tanskan ja
Ruotsin välisestä asemasta.
Mutta sitä ennen sanoi Svante herra pojalleen:
"Nuori Kristina neitsyt miellyttää minua hyvin, soisin mielelläni
sinun juttelevan hänen kanssaan."
Sten oli samanlainen kuin muutkin pojat hänen iässään siinä, että
he jokseenkin halveksien katsovat pikku tyttöjä yli olkansa ja
mieluummin omistavat ihailunsa aikuisemmille. Hänen Tukholmaan
jättämänsä nuori Kristina näytti hänestä olevan paljon ylempänä
pientä, mitätöntä tyttöstä, jota hänen isänsä ylisti, mutta
kuitenkaan ei hänen pistänyt päähänsäkään, ettei hän noudattaisi
isänsä tahtoa.
Pallopeli oli siihen aikaan yleisesti käytännössä, ja sitä
ehdotettiin nuoren ritarin huvittamiseksi. Mutta se oli miesten
leikkiä, ja rouvat ja neitsyet ottivat osaa ainoastaan katselijoina.
Kun oli heitettävä korkeimmalle, silloin voitti Krister palkinnon,
mutta niin kauniisti ei voinut kukaan koppia lyödä kuin Sten. Erik
taasen oli mestari saamaan sattuman mihin esineeseen tahansa, joka
vain oli hänen näkyvissään.
Sitten harjoitettiin keihäänheittoa ja muita otteluja.
Näyttäytyi, että Sten oli hyvin harjaantunut sellaisissa leikeissä,
mutta hän ei ollut läheskään täydellinen, ja molemmat toiset olivat
häntä paljon etevämmät. Siitä huolimatta katsottiin täytyvän antaa
hänelle palkinto, ja Sigrid rouva otti kauniin vyöhikön aikoen sitoa
sen hänen käsivarteensa.
Mutta Sten vetäytyi kainosti pois. "En ole ansainnut sitä", sanoi hän.
Sigrid rouva, Dordi ja Magdalena huusivat yhdestä suusta, että se oli
tuleva hänelle.
Kristina ei virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä seurasivat
kohtausta suurella mielenkiinnolla.
Sten seisoi neuvotonna ja epäröiden; näytti kuin hän mielellään
tahtoisi saada palkinnon.
Silloin menivät Krister ja Erik ja aikoivat viedä vastahakoisen pojan
Sigrid rouvan luo.
"Antakaa hänen tehdä kuten itse tahtoo!" huusi Kristina ja asettui
tielle.
"Kristina, mitä sinä nyt!"
"Onhan hänellä vapautensa."
"Minä en tahdo sitä!" sanoi Sten puoliääneen.
"Antakaa se minulle! Antakaa se minulle!" huusi tyttö ja riensi
äitinsä luo.
Tämä näytti olevan ymmällä.
"Jos tahdotte kuulla minun rukoustani, niin antakaa vyöhikkö
neitsyelle!" virkkoi Sten.
"Se täytyy teidän itsenne tehdä!" vastasi Sigrid rouva.
Sten otti sen punastuen hänen kädestään ja ojensi Kristinalle.
"Kiitos siitä, että autoitte minua!" sanoi hän.
Kristina otti nauhan syvään niiaten.
Mutta Krister ja Dordi, Erik ja Magdalena ikävöivät puhella keskenään
ilman todistajia, ja niin katosivat molemmat parit. Lieneekö niin
käynyt tarkoituksella vai sattumalta, mutta niin vain kävi, että Sten
ja Kristina jäivät pihalle kahden.
Pikku neitsyt oli noussut melkoisesti ritarinsa kunnioituksessa, ja
äkillisessä ritarillisuudessa päätti ritari sen osoittaa. Kumartaen
tarjosi hän tytölle käsivartensa ja kysyi, eikö tämä tahtonut tehdä
hänen kanssansa kierrosta puutarhassa. Neitsykäinen kiitti ja pisti
kätensä hänen kainaloonsa, ja niin lähti nuori pari liikkeelle.
Mutta taipaleella kertoi Sten Kristinalle, että hänellä oli
Tukholmassa sydämensä rakastettu. "Mikä hän on nimeltään?"
"Kristina."
"Aivan kuin minäkin!"
"Hän on jalo neitsyt, kuten tekin, enkä minä ole koskaan hänelle
uskoton."
"Kas tässä, antakaa hänelle tämä nauha minulta!"
"Mutta minähän olen antanut sen teille!"
"Sen on saapa hän, ei kukaan muu!"
"Minä sanon sen hänelle terveisinä teiltä! Mikä mainio tyttö te
olettekaan!"
"En vielä, mutta aion tulla!"
"Teidän kanssanne voi puhua vakavistakin asioista." Ja niin kertoi
hän Kristinalle, kuinka iloinen hän oli päästessään rakkaiden
ystäväinsä luo Taalainmaahan ja kuinka hän aikoi sanoa heille, mitä
heidän nyt oli tehtävä maan hyväksi... Mutta kun nämä nuoret tulivat
takaisin pihaan, silloin Sten suuteli kunnioittavasti tytön kättä ja
Kristina niiasi syvään.
Herra Svante Niilonpoika ja Erik herra seisoivat ikkunan ääressä ja
katselivat heitä.
"Tuollainen lupaa hyvää tulevaisuudessa", sanoi ensiksimainittu
nauraen.
"Jos niin on Herran tahto!" vastasi toinen. On luultavaa, että tämän
tulevaisuuden liiton ajatteleminen sai Erik herran lupaamaan, että
hän varustaa kaksisataa miestä asein ja muonavaroin yhdeksitoista
viikoksi ja että ne ovat kuukauden kuluttua Svante herran
käytettävissä, mihin hän itse määrää ne saapumaan.
Niin oli nyt kaikki hyvässä kunnossa. Valtionhoitaja puhui Erik
herralle, kuinka rannikon puolustus nykyään oli tärkein kaikista.
Taalainmaasta palattuaan oli hänen tarkoituksensa mennä Kalmariin
neuvottelemaan tohtori Hemmingin kanssa siitä.
Loppuosa päivästä omistettiin perhe-elämälle.
Lähtö oli tapahtuva varhain seuraavana aamuna, ja sentähden sanottiin
jäähyväiset jo samana iltana.
"Onko koko elämämme oleva taistelua?" kysyi Krister herra, kun Dordi
hyvästejä jättäessä epäsi suukkosen.
"Sitä toivon", vastasi Dordi. "Silloin tuntee elävänsä."
"Jos voisit nähdä sydämeeni, Magdalena, näkisit, kuinka täynnä se on
rakkautta sinuun", sanoi Erik.
"Todista se teoillasi!"
"Millä tavoin?"
"Rakasta isänmaata yli kaiken!"
"Ei enemmän kuin sinua!"
"Minun elämäni älköön merkitkö sinulle mitään, kun on kysymys
isänmaan hyvästä. Sellainen on suurin rakkaus, Erik."
"Valkyriani!"
"Ei, vaan lempeä emäntäsi, joka hoitaa kotia niin hyvin kuin voi ja
rukouksillaan kutsuu sinne taivaan rauhaa. Kun hänen herransa palaa
taistelusta, on hän tunteva, että tietoisuus molemminpuolisesta
rakkaudesta ja täytetyistä velvollisuuksista antaa korkeimman
maallisen onnen."
"Sinä pikku tietäjätär, en ole koskaan ennen kuullut sinun puhuvan
niin pitkään yhdellä kertaa."
"Tahdon harjaantua. Vaimon täytyy olla myös kotinsa papitar."
Sillävälin sanoi Sten nuorelle neitsyelleen: "Et saa sanoa kellekään,
mitä olen uskonut sinulle."
"Minä voin vaieta", vastasi Kristina. "Mutta älä unohda, että vyöhyt
on lahja minulta."
"Kyllä sanon sen hänelle."