"Akka on tuhonnut karjamme!" huusi muuan heistä.
"Minun hevoseni on taittanut jalkansa!" valitti toinen.
"Navettarakennuksen katto oli aamulla poissa..."
"Isäukko on heittämäisillään henkensä!"
"Ruoka-aitan ovat varkaat tyhjentäneet!"
"Ulkona porrasten edessä oli kaksi tikkua ristissä."
He huutelivat sikin sokin kilpaillen keskenään.
"Kurjat raukat!" huusi nainen, jotta metsä kajahti vastaan. "Voinko
minä mitä sille, että te annatte elukoillenne sellaista ruokaa,
että ne siitä hullaantuvat? Eikö juomanne liika olut ollut syynä
siihen, että ajoitte yöllä aivan kuin paholainen olisi istunut
hevosen lautasilla ja hevonen pelästyksissään kaatui taittaen
jalkansa? Voinko minä mitä sille, että tuuli oli kovempi kuin ne
kurjat räystäskoukut, joiden varassa navetan katto oli? Ja jos joku
muu kuin minä olisi kuullut riidan isän ja pojan kesken muutamista
kurjista äyrityisistä, ei minua olisi syytetty siitä, että vanhus
haukkoo viimeisiä henkiään! Jollei ruoka-aittoihin sovitettaisi
lemmenkohtauksia, ei ovia pidettäisi auki varkaita varten, ja jos
kaikki olisi kunnossa ja järjestyksessä kuten muinaisina päivinä,
ette pelkäisi muutamia tikkuja, jotka tuuli on heittänyt ristikkäin."
Sanat syöksyivät hyökyaaltona hänen huuliltaan, mutta samalla
vapautti hän itsensä ihailtavalla notkeudella, ja miehet katselivat
häntä kunnioituksen sekaisella pelolla. Kenenkään päähän ei
pälkähtänyt häntä vastustaa tai ottaa kiinni uudelleen.
"Oletko kotoisin Suomesta?" virkkoi ritari.
"Sen sanominen ei ole mikään taikatemppu."
"Mitä täällä teet?"
"Minut on kutsuttu."
"Kuka kutsui?"
"Hänen armonsa arkkipiispan..."
"Se ei ole totta!"
"Antakaa minun puhua loppuun! Hänen armonsa arkkipiispan emäntä minut
on kutsunut!"
"Kuinka olet hänet tullut tuntemaan?"
"Jo nuorena!"
"Jos tämä tulee hänen armonsa korviin, niin millaisen rangaistuksen
luulettekaan teitä odottavan?" kysyi ritari kääntyen vielä kerran
miehiin, jotka olivat kerääntyneet yhteen kasaan ja vapisevin polvin
ja kalpein poskin ajattelivat ilkityönsä seurauksia.
Aivan kuin yhteisestä mielijohteesta heittäytyivät kaikki polvilleen
ritarin eteen ja huusivat: "Armoa!"
"Jos tahdotte olla vaiti siitä, mitä on tapahtunut, niin minä
palkitsen teille sen", lupasi Svante herra vanhalle naiselle.
"Olen kyllä vaiti", vastasi tämä.
"Ottakaa sitten heti risukuormanne ja lähtekää täältä!"
Miehille ei tarvinnut tätä sanoa toiseen kertaan. Tuokion kuluttua
ei paikalla enää ollut muita kuin nainen ja molemmat ritarit. (Sten
herra oli saanut tämän arvon jo viisivuotiaana.)
"Sinä harjoitat noituutta?" jatkoi Svante herra.
"Minä luen tulevia asioita."
"Nimesi?"
"Valmyra!"
Ritari oli sillaikaa avannut kukkaronsa. "Pitäkää rahanne; minä en
niitä ota!" virkkoi nainen.
"Miksi ette?"
"Olen jo saanut palkkani."
"Millä tavoin?"
"Rouva Bonti kutsui minut tänne, mutta minä en vaeltanut pitkää
matkaa hänen tähtensä... Henget vetivät minua."
"Henget?"
"Metsien, vuorten henget!"
"Oletko nähnyt ne?" kysyi Sten innokkaasti.
"Olen, herra, ja ne sanoivat minulle, että ken vieraalla maaperällä
ensiksi kysyi minulta heistä, hän oli kutsuttu kasvamaan nuoreksi,
suureksi puuksi, jonka lehvien alla kokonainen kansa oli etsivä
suojaa. Mutta hornan kaikki voimat varustautuvat kaatamaan tämän
nuoren puun, tuhannet vaarat tulevat sitä ympäröimään. Minut on
valittu raivaamaan muutamia pois, mutta on tuleva toisia, joille minä
en voi mitään, sillä minun aikani on jo lopussa."
"Kenestä puhut?"
"Sinusta, herra!"
"Tunnetko meidät?"
"Kuka erämaan vaeltaja ei tuntisi kirkkainta taivaan tähdistä,
vaikkei tietäisikään, kuinka hänen on sitä nimettävä."
"Joku on sanonut sinulle nimemme!" huudahti ritari.
"Kenties senkin, että teillä seuraavana aamuna on oleva pitkä
keskustelu hänen armonsa kanssa?" tuumi eukko kysyen.
"Mitäs muuta varten minä olisin tullut tänne?"
"Siitä on koituva suuria asioita."
"Sitä toivon!"
"Ei teidän käsityksenne mukaan. Mitä tulee tapahtumaan, se on
ainoastaan keino Väkevän, Tutkimattoman kädessä!"
Sillävälin oli jo tullut melkein pimeä. Kaikki kolme olivat verkkaan
astuskelleet piispantaloa kohden. Nyt nousi kuu yli metsänlatvojen ja
heitti lumo valonsa maisemalle. Kappelin kupariristi kirkastui siitä
niin, että näytti aivan säteilevän valoa ympärilleen.
"Katso", mutisi nainen, "vanha on katoava ja uusi on tulossa!"
Ritari meni nopeasti häntä lähemmäksi, pani kätensä hänen olalleen ja
sanoi: "Valmyra!"
Äsken niin joustava, ylväs olento lyyhistyi kyyryisilleen. "Mitä
tahdotte?" kysyi hän.
"Olet nyt kristityssä maassa!"
Valmyra pudisti päätään.
"Epäiletkö sitä?"
"Tiedän, ettei ole niin!"
"Mitä todistuksia sinulla on?"
"Onko hän kristitty tuolla palatsissaan?" Hän viittasi piispantaloon.
Samalla naulasi hän silmänsä ritariin ikäänkuin tahtoisi lukea hänen
sisimmät ajatuksensa.
"Jumala yksin tuomitkoon!"
"Pakanat ovat paremmat!"
"Kuten Valmyra."
"Hän on välikappale Väkevän kädessä. Tämä sanoo: 'Tule!' ja hän
tulee; 'Mene!' ja hän menee."
"Siksikö hän on nyt tullut tänne?" Jälleen oli kuin tietäjän
kaukonäky olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kohotti laihan
käsivartensa ja viittasi kuuhun sanoen:
"On vielä kolme päivää uuteen kuuhun. Sitä ennen saatte kyllä tietää,
olenko tullut tänne korkeampain voimien vaikutuksesta."
"Minä luotan sinuun!" huudahti Sten nuoruuden innostuksella, joka
katkaisee kaikki siteet. "Siinä teet oikein!"
"Suo anteeksi, isä, minä en voi muuta."
"Juuri sinun tähtesi olen tullut. Voi sinua, nuorukainen, jollet
olisi uskonut!" lisäsi eukko melkein uhkaavasti.
"Jos tavalla tai toisella olet saanut tietää vaarasta, joka uhkaa
poikaani, mikset voi ilmoittaa sitä ilman mutkia ja koukkuja?"
"Minä voin ennustaa tapauksia, mutta en niitä estää; minä en voi
tukkia kuilua, mutta minä voin sanoa sille, joka vaeltaa pimeydessä:
Varo itseäsi!"
"Sano sitten niin!"
"Jahkahan hetki lyö!"
Sten seisoi mietteissään ja tuijotti taivaalle. Hänen nuoreen
sieluunsa hiipi hämäriä, selittämättömiä ajatuksia.
He olivat pysähtyneet eräälle mäelle. Alhaalla mäen juurella oli
talo, ainoastaan muutamia satoja askelia, ja he olisivat siellä.
Mutta ilma oli jokseenkin lämmin eikä Svante herra ollut halukas
menemään sisälle. Sitä paitsi pelkäsi hän, että Steniä haluttaisi
jatkaa keskustelua Valmyran kanssa, eikä hän tahtonut jättää
nuorukaista eukon kanssa kahden. Sentähden heittäytyi hän maahan ja
antoi ajatustensa leijailla aikoja sitten menneihin päiviin. Silloin
näki hän edessään nuoren, kauniin naisen, joka oli myös tahtonut
ennustaa hänelle, ja kuinka tämän naisen rakkaus sitten oli muuttunut
tuliseksi vihaksi. Kirje, jonka hän oli lähettänyt Märta rouvalle,
oli todistuksena, ettei tämä viha ollut vielä sammunut... Heidän
kohtauksensa metsässä, se leikki, johon tyttö oli hänet houkutellut,
olisiko se tämän intohimoisen naisen mielessä herättänyt kostonhimon,
joka ulottui yli koko maan?...
Näihin ajatuksiin vaipuneena lakkasi hän kuuntelemasta keskustelua.
"Tahdotko ennustaa minun tulevaisuuteni?" kysyi Sten.
"Enkö ole sanonut, että sinusta on kasvava nuori, voimakas puu?"
"Mutta muuten!"
"En näe mitään muuta."
"Tahtoisin mielelläni tietää..."
"Mitä?"
Poika käänsi pois punastuvat kasvonsa. "Hänen etunimensä!" kuiskasi
hän.
"Se ainoastaan veisi sinut harhaan!"
"Ei, ei, sano se kuitenkin!"
"Miksi verho on edessä, jos meille olisi hyödyllistä nähdä, mitä
piilee sen takana!" huudahti eukko kiihkeästi. "Heitä pois hyödytön
uteliaisuus! Tahdon sanoa sinulle, mikä hyödyllistä on, mutta en
enempää."
Tyytymättömyys, jota Sten tunsi, hälveni pian. "Mitä tuijotat niin
innokkaasti?" kysyi hän.
"Näetkö valon alhaalla piispantalossa, kuinka se liikkuu?... Odota,
tuokion kuluttua laskeutuu se alas."
Tosiaankin näkyi kohta sen jälkeen portti aukeavan ja useampia
henkilöitä tulevan sieltä ulos. Sten tunsi muutamia isänsä ystävistä.
Ilmeisesti lähdettiin heitä etsimään.
"Me eroamme täällä!" jupisi Valmyra. "Itsenne tähden älkää kertoko
kenellekään, että olemme toisemme tavanneet!"
"Milloin tapaamme ensi kerran?"
"Silloin kun tarvitset minua! Hyvästi!"
Hän katosi nopeasti kuin aavenäky, ja isä ja poika palasivat
piispantaloon.
Svante herra saattoi töintuskin uskoa, että se melkein pallomainen
nainen, joka esiintyi arkkipiispan emännöitsijänä, oli muinoin niin
solakka Beatrice. Hänet voi tuntea samaksi ainoastaan katseesta,
viekkaasta, väijyvästä katseesta.
Hän tervehti mummoa kuten vanhaa tuttavaa, mutta tämä ei voinut
muistaa häntä... Se johtui siitä, kuten mummo itse sanoi, että hänen
ajatuksensa olivat kääntyneet pois kaikesta maallisesta.
Hän kertoi nyyhkyttäen ja kyynelsilmin, että hänen hurskas herransa
oli edelleen niin heikko, ettei hän voinut nousta vuoteestaan. Yön
kuluessa oli luettava kappelissa esirukouksia hänen parantumisekseen,
ja sentähden toivoi mummo, että pyhä neitsyt antaisi hänelle voimaa
seuraavana päivänä, vaikkakin pannen vaaraan kallisarvoisen henkensä,
täyttää ne velvollisuudet, joita hänen raskas, rasittava virkansa
vaati.
"Kuinka he valehtelevat toisilleen", ajatteli Sten, kun hän sen
jälkeen kuuli isänsä lausuvan osanottonsa hänen armolleen.
"Siinä on sinulle kuva elämästä!" sanoi isä. "Sellaista on elämä
ulkona maailmalla!"
Seuraavana päivänä oli hänen armonsa siksi hyvässä voinnissa,
että uskalsi ryhtyä keskusteluun, mutta hurskas rouva Bonti pyysi
Jumalan äidin ja kaikkien pyhimysten nimessä, että ritari ajattelisi
kunnianarvoisan isän korkeaa ikää ja ylen huonoa terveyttä.
Tosin ei hän näyttänyt niinkään huonolta istuessaan takanojassa
lepotuolissa, pukeutuneena hopeareunuksiseen, turkisvuoriseen
vaippaan, odottaen valtionhoitajan tuloa. Pienellä pöydällä hänen
vierellään oli useampia pulloja, jotka sisälsivät erilaisia
virvoitusjuomia, kaksi kultapikaria, muutamia rohtolusikoita samasta
aineesta ja koristettuja väärentämättömillä jalokivillä, pieniä,
kulta- ja hopealanka verhoihin kiedottuja pyhimyskuvia ja hopeainen
soittokello.
Ritari pysähtyi ovelle ja katseli kalpeita, kuopille painuneita
kasvoja, joilla oli jälkiä voimakkaista intohimoista. Oli sangen
epäiltävää, oliko taistelussa aina himot voitettu. Mutta samettimyssy
oli vedetty syvään otsalle, ja siinä uinaillessaan, kuten hän
näytti tekevän, muistutti hän enemmän kuollutta kuin elävää.
Laihat valkoiset kädet olivat levällään polvilla, ja pitkät sormet
liikkuivat kouristuksentapaisesti, ikäänkuin tahtoisivat tarttua
johonkin.
Äkkiä hän avasi silmänsä ja viittasi ritarin nähdessään erääseen
tuoliin, joka oli lähinnä ikkunaa ja johon valo lankesi kirkkaimpana.
"Millä tavoin voin olla teille palvelukseksi?" kysyi hän raukealla
äänellä.
"En tule teidän armonne luo oman etuni tähden, vaan isänmaan
asioissa."
"Olen uhrannut voimani ja terveyteni sen puolesta, mitä nyt vielä
vaaditaan?"
"Teidän armonne tuntee sen huolestuttavan aseman missä olemme."
"Jumala paratkoon!"
"Päästäksemme siitä täytyy tehdä suuria, tuntuvia uhrauksia."
"Olen antanut paljon, minulla on tuskin mitään jälellä."
"On kysymys maan pelastuksesta, teidän armonne, ja siihen täytyy
kirkkojen ja luostarien antaa apuaan."
"Sellaiseen en anna koskaan suostumustani!" Hänen armonsa nousi
kiihdyksissään.
"Kansan täytyy kestää kovaa kiskontaa, ja luostareissa on aarteita
kasoittain."
"Jumalan ja pyhimysten kunniaksi! Mitä niillä on teidän taistelujenne
kanssa tekemistä?"
"Hävitetty maa, sota ja vaino -- sen ei pitäisi olla kirkolle
mieluinen näky."
"Joka päivä toimitetaan messuja ja luetaan rukouksia tuhansittain
tämän maan puolesta!"
"Ne eivät ole tähän asti mitään vaikuttaneet!" huomautti ritari.
"Mikä tämän saa aikaan, jollei syntien ylitsevuotavaisuus ja
niskoittelu Jumalan tahtoa vastaan?"
"Onko teidän armollanne mitään erityistä syytä tähän ankaraan
syytökseen?"
"Luuletteko te minun, kirkon pään, voivan kylmäverisesti nähdä, että
muuan maan piispoista antautuu hurjien soturijoukkojen johtajaksi ja
seurustelee sotamiesten, torpparien ja renkien kanssa?"
"Piispa Kettil ei arastellut vetää sotisopaa messupaidan ylle, ja
teidän armonne edeltäjä..."
"Tiedän, tiedän!" Ja kunnianarvoisa isä viittilöi torjuvasti
molemmilla käsillään. "Mutta heidät sai siihen pakoittava hätä,
kumpikaan ei tehnyt sotaa ammatikseen."
"Juuri pakoittava hätä sai tohtori Hemming Gaddin tarttumaan
miekkaan. Epäilen suuresti, onko maalla uskollisempaa, uhrautuvampaa
ystävää ja puolustajaa."
"Minulle ja kaikille kirkon isille on hän kauhistus!" huudahti
arkkipiispa.
"Minua surettaa sitä kuulla."
"Piispoilta ja muilta herran palvelijoilta olen saanut kirjeitä,
joissa he pyytävät minua säästämään heitä kanssakäymisestä tohtori
Hemmingin kanssa tai hänen alaisuudestaan. He tulevat saastutetuksi
yhteydestä hänen kanssaan, kirkon ja maan ikuiseksi häviöksi."
"Mistä häntä sitten syytetään?"
Kunnianarvoisa isä hypähti pystyyn ja meni melkein uhkaavana ritaria
vastaan.
"Linköpingin tuomiokapituli hänestä teki piispan!" sanoi hän. "Paavin
vahvistusta ei hän ole koskaan saanut."
"Tiedän sen, mutta..."
"Huhu siitä, kuinka vähän hän välittää hiippakunnan asioista, on
luultavasti ehtinyt pyhän isänkin korviin; herra elektus on eroitettu
ja eräs espanjalainen kardinaali lähetetty sijaan."
"Tämä on Hannu kuninkaan ja koko tanskalaisen joukkueen tapaista;
Hemming Gadd on heidän vastustajansa, ja kun eivät mitkään muut
keinot auta häntä kukistamaan, turvaudutaan viekkauteen ja
juonitteluun. Huonosti tuntisin sen miehen, jos mikään maailmassa
saisi hänet luopumaan siitä, mitä hän pitää velvollisuutenaan!"
"Ei siitä, mitä hän on vannonut kirkolle."
"Kirkon asioista pitävät niin monet huolta, maan asiain laita on
toisin!"
"Niiden pitäisi käydä käsi kädessä!"
"Niin kyllä, teidän armonne, mutta millä tavoin?"
"Tehkää rauha Tanskan kanssa!"
"Millä ehdoilla?"
"Antaa heidän ehdottaa!"
"Sen ovat he jo tehneet! Ehtona on Ruotsin alistuminen! Näyttääkö se
teistä hyväksyttävältä?"
Kunnianarvoisa isä sai vaikean yskänpuuskan, hän heittäytyi
taaksepäin tuolissaan ja virkkoi muutamain minuuttien jälkeen:
"Olen puhunut liian paljon; heikko terveyteni ei salli niin mitään
ponnistuksia."
Mutta ritari ei pannut siihen huomiota. Hänen kaikki ajatuksensa
olivat kiintyneet Hemming Gaddiin ja siihen vääryyteen, minkä viha
ja kateus oli hänelle tehnyt. Tosin tiesi hän, ettei arkkipiispalla
ollut siinä niinkään pientä osaa, mutta hän tiesi myös, mitä tämä
enimmän kaikista pelkäsi.
"Voihan olla totta, ettei tohtori Hemming ole suurin puuhaillut
kirkon asioissa", puuttui ritari jälleen puhumaan. "Mutta jos on
kysymys suullisesta opetuksesta, luulen päinvastoin, ettei kukaan ole
tehnyt ja erityisesti kukaan pystynyt tekemään yhtä paljon kuin hän."
"Silloin kun oli kysymyksessä valtiolliset asiat?"
"Eikö teidän armonne juuri sanonut, että niiden tulee käydä käsi
kädessä kirkon asiain kanssa?"
"Kyllä, mutta..."
"Kuka on hänen tavallaan saarnannut, että jumalanpelko ja
isänmaanrakkaus ovat niin eroittamattomasti yhdistetyt, ettei toista
niistä voi olla ilman toista? Sentähden, teidän armonne, voisi
olla vaarallista sekä kirkolle että neuvostolle, jos tätä miestä
loukattaisiin."
"Kuinka tarkoitatte?"
"Missä Hemming Gadd tuo kuuluviin mahtavan äänensä, siellä virtaavat
joukot luo. Kukaan ei sitten Engelbrektin päivien ole osannut
niin voittaa sydämiä puolelleen. Kenties ei aiottu loukkaus jäisi
kostamatta!"
Kunnianarvoisa isä nousi uudestaan. "Uskaltaisiko hän?" kysyi hän.
"Siihen valtaan nähden, mikä hänellä on, voi kiusaus käydä hänelle
voittamattomaksi."
"Heh! Mitä hän voisi tehdä?"
"Antaa vastauksen Ruotsin rahvaalle."
Vanhoissa ryppyisissä kasvoissa kuvastuivat ristiriitaiset
mielenliikutukset. Melkein tietämättään nousi arkkipiispa ja alkoi
kävellä huoneessa edestakaisin. Näytti siltä, kuin sairaus olisi
ollut harkittu ainoastaan keinoksi katkaista keskustelu, kun
kunnianarvoisa isä katsoi niin hyväksi... Hän kulki lujin askelin
lattian poikki, pysähtyi jälleen valtionhoitajan eteen ja kysyi
voimakkaalla mielenliikutuksella:
"Sanotteko sitä isänmaanrakkaudeksi?"
"En ole sanonut, että tohtori Hemming on mikään pyhimys."
"Kiihoittaa kansaa kirkon ruhtinaita vastaan!"
"Toivokaamme, ettei hän tee sitä."
"Mutta pelkät toiveet eivät anna mitään varmuutta?"
"Valitettavasti eivät!"
"Kirkolla ei ole mitään syytä!"
"Kuka voi todistaa sen?"
Uudestaan käveli kunnianarvoisa isä edestakaisin; itsesäilytysvaisto
teki hänet terveeksi jälleen. Me muistamme, kuinka hän Sten Sturen
aikana sai tämän pitämään Tukholmassa puolustuspuheen vapauttaakseen
hänet epäluulosta, että hän muka oli vehkeillyt valtakunnan
vihollisten kanssa. Ja nyt esiintyi samanlainen tapaus. Mitä
päätelmiä voitiinkaan tehdä Hemming Gaddin eroittamisesta? Hänen
osansa siinä tulisi kyllä tunnetuksi, ja seuraukset, seuraukset...
millaiset tulisivat ne olemaan?
"Teidän täytyy ottaa tämä asia huostaanne!" sanoi hän ja ojensi
ritarille kätensä.
"Minun, teidän armonne?"
"Tehtyä ei voida muuttaa, mutta ilmoitus voidaan tehdä lempein
sanoin; piispa saa lähettää vastaväitteensä... Mitä minuun tulee, en
koskaan mene pitemmälle, kunhan hän vain pysyy hiljaa eikä pakoita
meitä voimakkaampiin toimenpiteihin!... No, tahdotteko suostua
siihen?"
"Jos teen sellaisen myönnytyksen..."
"Niin tapahtuu se ehdoilla, sen kyllä ymmärrän."
"Ensimäinen ehto on riippuvainen tohtori Hemmingin suostumuksesta."
"Luonnollisesti!... Pienen summan voisin mahdollisesti haalia kokoon."
"Se on heti lähetettävä hänelle."
"Ei saa sanoa, että se tulee minulta."
"Kuten teidän armonne haluaa."
"Mitä muuta vaaditte?"
"En mitään!" vastasi ritari luoden sääliväisen katseen hätäiseen
ilmeeseen ukon kasvoilla. "Teidän armonne on syntyperäinen
ruotsalainen samoin kuin minäkin ja rakastaa varmaankin isänmaataan
niin suuresti, ettei minun puoltolauseeni ole tarpeen."
Pappi viittasi häntä vetämään tuolinsa lähemmäksi ja lausui melkein
kuiskaten:
"Te ette tiedä miltä tuntuu seisoa yksin maailmassa ja kuitenkin olla
pakoitettu kuulemaan kaikkia. Täytyy kääntelehtää ja vääntelehtää
niin monelle taholle, että se lopulta tulee tavaksi, ja kun ei sitten
ole ketään, jota oikein rakastaisi, ei tiedä enää, missä oikeastaan
oikeus on, ja niin... ja niin..."
Tämä tunnustus oli melkein lapsellisen avomielinen, mutta ritari
huomasi, kuinka isä Jaakko tällöin kiinnitti katseensa käännähtämättä
samaan oveen, johon hän ennen oli ollut selin. Kun hän nyt katsoi
samaan suuntaan, huomasi hän, kuinka eräs pieni luukku vedettiin
syrjään ja rouva Bontin pulleat kasvot antoivat hänen armolleen
aiheen tapailla: "Ja niin, ja niin..."
Luukku sulettiin jälleen.
"Minä olen sangen heikko!" valitti vanhus.
"Kutsunko jonkun?"
"Ei, antakaa minulle pikari!"
Ritari ojensi hänelle sen.
Hän joi halukkaasti! "Minun ei tarvitse pelätä, että minut
myrkytetään. Minun hengestäni ollaan arkoja!" Hän nauroi kiihtyneesti
omille sanoilleen.
Ritari pani jälleen pikarin pois, mutta hän oli huomaavinaan, että
joku kuunteli oven takana.
"Heikkoon terveyteeni katsoen", jatkoi pääpappi, "täytyy minun olla
alati valmiina eriämään täältä, ja sen johdosta usein ajattelen, kuka
olisi arvokkain seuraajakseni".
"Teidän armollanne on vielä monet vuodet ajatusaikaa", vastasi Svante
herra.
"Kukapa tietää! Sitä paitsi on parempi olla varuillaan niin tärkeässä
asiassa."
"Niin kyllä."
"Niiden dekaanien joukossa, jotka opiskelevat Roomassa, on muuan jalo
ja ylhäissyntyinen."
"Hänen nimensä?"
"Kustaa Trolle!"
"Lagnön Erik herran poika?"
"Juuri sama!"
"En tunne häntä paljon."
"Hänen nuoruutensa ja kaino luonteensa saa hänet aina pysymään
varjossa."
"Erik herra on tanskanmielinen."
"Mutta ei Kustaa! Hän puhuu ainoastaan siitä, miten voisi valmistaa
isänmaalleen onnea."
"Minua ilahuttaa kuulla sitä!"
"Kuinka mielelläni laskisinkaan raskaan paimensauvan hänen käteensä
ja vetäytyisin luostariin."
"Sitäkö teidän armonne haluaa?"
"Ei vielä, ei vielä! Mutta muutamain vuosien kuluttua, kun hän on
ehtinyt valmistua!"
"Teidän armonne toivomukset ovat minulle pyhät."
"Olen ilmoittanut siitä kaikille piispoille."
"Ja he ovat vastanneet?"
"Samoin kuin tekin, herra ritari!"
"Tämä huolehtiminen maan hyvästä on yhtä suureksi kunniaksi teidän
armollenne kuin se on ilahuttavaa minulle."
"Ette ymmärrä minua oikein, jos epäilette, etten ole aina tahtonut
Ruotsin onnea, mutta minä, kuten monet muutkin maassamme, olen nähnyt
sen lujassa liitossa Tanskan kanssa, te sitä vastoin ja teidän
puolueenne..."
"Tuomitkaa saavutetun kokemuksen mukaan." Kuului kolme kevyttä
lyöntiä ovelle. Arkkipiispa näytti tulevan hämilleen. "Se on
palvelijani", sanoi hän, "joka on saanut käskyn ilmoittaa minulle,
että keskustelumme on nyt kestänyt yli tunnin! Seudun arvokkaimmat
miehet ovat kokoontuneet ulompaan huoneeseen. Ettekö tahdo
kunnioittaa ja ilahuttaa heitä näyttäytymällä heille?"
"Sen teen suureksi ilokseni ja kiitän teitä sydämellisesti tästä
huomaavaisuudesta."
"Meidän tohtori Hemmingiä koskeva sopimuksemme..."
"Olemme jo määränneet ehdot."
"Milloin matkustatte?"
"Viimeistään huomisaamuna."
"Tulkaa sitten tänne illalla!"
"Sitten saan samalla sanoa jäähyväiset ja kiittää kaikesta
osoitetusta vierasvaraisuudesta."
"Ottakaa poikanne mukaan!"
"Ajattelin juuri pyytää lupaa siihen." Svante herra meni ulompaan
huoneeseen, joka vilisi täynnä niinsanottuja rauhanystäviä,
mutta jos tarkoitus oli saada hänet toiseen vakaumukseen, niin
vehkeilijät erehtyivät. Svante Niilonpoika osasi pitää puoliaan.
Hän esitti selviä, päteviä todistuksia; hän osoitti maan aseman ja
kuinka välttämätöntä oli koota voimat; hän kysyi heiltä, eivätkö
he tahtoneet pysyä vapaana, riippumattomana kansana, ja kun he
ehdottomasti myönsivät tämän, muistutti hän heille, kuinka muinoin
urhot iskivät yhteen ja vasta kun näyttäytyi, ettei toinen voinut
lyödä toista maahan, tekivät veljesliiton.
"Niin voimme mekin kerran ojentaa Tanskalle sovinnon käden", sanoi
hän. "Mutta orjiksi emme antaudu, sillä kuuliaisuuteen ei Ruotsi ole
sovelias."
Tätä he kannattivat ilolla.
Ritarin jatkaessa käännytystyötään tahdomme katsoa, miten sillävälin
oli käynyt Sten pienokaiselle.
Jo edellisenä iltana oli hän sopinut muutamain ritarin asemiesten
kanssa, että he aamulla lähtisivät metsälle. Metsässä oli viljavasti
metsoja, teeriä ja muita lintuja, eikä metsäkoiristakaan ollut
puutetta.
Sten oli jalkeilla määrättyyn aikaan, mutta hänen suureksi
hämmästyksekseen vallitsi! asemiesten huoneessa haudanhiljaisuus.
Pari arkkipiispan asemiestä, jotka ensiksi näyttäytyivät, tunnustivat
ilmeisesti hämillään, että he luultavasti olivat kaikki tyyni
katsoneet liian syvälle pikariin edellisenä iltana. Nuorukainen
tiesi, että hänen isänsä inhosi ja ankarasti rankaisi juoppoutta, ja
se hänen asemiehistään ja palvelijoistaan, joka oli siihen tehnyt
itsensä vikapääksi vieraassa talossa, saattoi odottaa eroittamistakin
palveluksestaan.
Kun sentähden ritarin suosikki, asemies Akseli, kohta sen jälkeen
tuli ulos sangen runneltuneen näköisenä, riensi Sten viemään hänet
mukanaan pihalle.
"Mikä tähän on syynä, Akseli, ja mitä luulet ankaran isäni sanovan?"
"Herra, en tiedä, kuinka on laitani. Ohimoni jyskyttävät kuin
vasarat."
"Olette juoneet!"
"Emme paljoa, mikäli voin muistaa."
"Missä tilassa toiset ovat?"
"Aivan avuttomina!"
"Kuinka sitten metsästyksen käy?"
"Minä tulen mukaanne."
"On välttämätöntä, että lähdemme, ettei isä saa tietää mitään."
"Sitten menen noutamaan pyssyni ja hattuni."
"Ilmoita hänen armonsa molemmille asemiehille, että menemme edeltä!
Minä otan koirat mukaani!"
Koirat olivat kytkettyinä portinpieleen. Sten päästi elukat
irralleen, ja ne seurasivat häntä ulvoen ja haukkuen metsään. Kuinka
hämmästynyt hän olikaan, kun ensimäinen, jonka hän kohtasi, oli --
Valmyra!
"Huono kohtaus!" huusi hän nauraen, mutta ojensi sitten kohta kätensä.
"Paremmasta ei olisi ollut apua!" vastasi eukko.
"Mitä sinulla on sanottavaa?"
"Enpä muuta kuin että riennä itään päin, jos tahdot hyvän saaliin.
Siellä näin äsken suurin parvin metsälintuja! Mutta miksi menet
yksin?"
"Asemieheni tulee jälestä ja kaksi arkkipiispan miehistä."
"Riennä edeltä!"
"Sen teen."
"Odotahan!"
"Mitä tahdot?" kysyi Sten kääntyen.
"Anna minulle sulkahattusi ja ota tämä lakki."
"Miksi niin?"
"Se tuo onnea."
"Kiitos sitten!" Ja hän painoi lakin päähänsä, heitti hatun akalle ja
juoksi metsään minkä ehti kolmentoistavuotisilla jaloillaan.
"Elämä on kuin onnenuurna", mutisi Valmyra. "Ken voi sanoa, minkä
numeron siitä saa!"
Sitten hän istuutui maahan ja päästeli sulat hatusta, mutta kohta
pani hän ne siihen jälleen, ainoastaan sillä eroituksella, että kun
ne ennen olivat pitkin hatun reunustaa, kohosivat ne nyt pystyyn
kopan yläpuolelle. "Minä olen kuin kohtalo!" jupisi hän. Kohta kuului
kiireisiä askeleita.
Akseli se riensi siten nuoren herransa jälkeen, mutta hän oli
paljaspäin.
"Sinäkö nainen olet ottanut hattuni ja nyt tämän myös?" kysyi hän
pysähtyen.
"Minä löysin sen, katsotaanpas sopiiko se sinulle!"
"Sopii kyllä, kunnes löydän oikean omistajan!" sanoi hän pannen sen
päähänsä. "Oletko sattunut häntä näkemään? Nuori herra, useita koiria
mukanaan?"
"Samettitakki ja olkavaippa?"
"Niin, juuri niin?"
"Hatutta päin?"
"Tietysti, koska löysit sen."
"Oliko hän valtionhoitajan poika?"
"No, oli! Mihin hän meni?"
"Olen nähnyt hänet."
"Kysyn mihin hän meni."
"En tiedä."
"Sanoithan nähneesi hänet?"
"Eilen kyllä!"
"Häijy noita, miksi viivytät minua?" Ja hän tahtoi jatkaa matkaansa
samaan suuntaan kuin Sten.
"Mutta minä olen kuullut koiranhaukuntaa!" huusi akka hänen
jälkeensä. "Kovaa koiranhaukuntaa!"
"Mistä?"
"Etelästä päin; mene siihen suuntaan!"
"Voi sinua, jos neuvot minut väärään!" huusi Akseli ja riensi
mainittuun suuntaan.
Akka katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi tyytyväisenä sulkatöyhdöille,
jotka liehuivat tuulessa; kun nuorta miestä ei enää näkynyt, istuutui
hän uudestaan maahan hyräillen yksitoikkoista lauluaan.
Silloin kuului häliseviä, nauravia ääniä. Neljä hänen armonsa
asemiestä riensi ripein askelin metsää kohden. He puhuivat suuresta
rahasummasta, jonka tulivat ansaitsemaan, mutta eivät näyttäneet
pääsevän yksimielisyyteen, kuinka se käytettäisiin. He pysähtyivät
Valmyran nähdessään.
"Suomalainen noitaämmä!"
"Se tietää onnettomuutta!"
"Älkää olko tuhmia, hän voi antaa meille tietoja."
"Niin, se on totta! Kysykää häneltä!"
"Kuulkaas, nainen, mihin menivät metsästäjät?"
"Heitä oli kaksi."
"Eivätkö he menneet yhdessä?"
"Eivät, minä neuvoin ne eri suunnille."
"Miksi niin?"
"Olen rouva Bontin ystävä!"
"Mitä hän moisista välittää?" kysyi muuan, ja toiset katsoivat
kalveten toisiinsa.
"Tahdon palvella teitäkin!"
"Saat pyssynperästä, jollet heti sano, mistä löydämme heidät."
"Sulkahattuinen juoksi etelään päin, tuota polkua. Mihin paljaspää
meni, liikuttanee teitä vähät, vai kuinka, nuoret kauniit herraseni!"
"Kas, tässä saat neuvonnasta!" Hän löi eukkoa pyssynperällä
hartioihin, jotta tämä irvisti tuskasta, ja nauraen riensi koko parvi
tiehensä.
Eukko tukehdutti tuskanhuutonsa ja nousi vaivalloisesti. Sitten hän
heristi nyrkillään heidän jälkeensä, mutta riensi sen jälkeen nopein
askelin taloon ja asemiesten tupaan.
Siellä makasivat nuoret miehet vaipuneina syvään uneen.
Hän otti nopeasti pienen pullon poveltaan ja kaasi siitä muutamia
tippoja jokaisen nukkuvan huulille. Tuokion kuluttua avasivat he
silmänsä ja tuijottivat hämmästyneinä ympärilleen.
"Pian pystyyn!" huusi eukko. "Kastakaa päänne ulkona pyhään
lähteeseen ja rientäkää sitten pelastamaan nuorta herraanne, joka on
vaarassa!"
He tottelivat häntä epäröimättä ja väittämättä vastaan. Eukko oli
ennen heitä metsässä.
"Menkää itään päin!" sanoi hän. "Voisinpa antaa teille linnunsiivet,
sillä vaara lähestyy! Rientäkää, rientäkää! On kysymys enemmästä kuin
ihmishengestä!"
Mutta kun he olivat kaikki poissa, kääntyi hän aurinkoa kohden ja
kohotti ja laski käsivartensa moneen kertaan. "Jumala! Jumala!"
jupisi hän. "Olen maksanut osan velastani, lasketaanko se hyväkseni?"
Sen jälkeen palasi hän nopein askelin taloon.
Rouva Bonti tuli häntä vastaan.
"Olet herättänyt asemiehet!" sanoi hän kiihkeästi.
"Valmistinhan minä juomankin, joka nukutti heidät."
"Mutta jos he estävät teon?"
"Enkö sanonut heille, että he saavat ottaa ainoastaan yhden hengen;
voi heitä, jos he ottavat kaksi."
"Keiden?"
"Näytin itse heille, mihin suuntaan sulkahattu oli mennyt. Jolleivät
vain olleet niin täynnänsä makeaa viinaa, että saattoivat mennä
harhaan?"
"Jos se onnistuu, on sekä minun että heidän onnensa taattu."
"Sinun?"
"Odotan armonosoitusta, joka on pyyhkivä kaikki syntini."
"Et olisi sanonut tätä minulle, jollet olisi tiennyt, että olen
lukenut salaisimmatkin aivoituksesi!" kähisi Valmyra häntä vastaan.
"Etkö luule, että minäkin voin tarvita uskotun! Ja minä tiedän, että
sinä voit vaieta."
"Ihmisten toiveet karkaavat kuin metsävuohet päin korkeimpiakin
vuoria. Huipulta alkaa pilviseinä, mutta tyhmyydessään luulevat he
senkin heitä kannattavan, ja niin syöksyvät he suinpäin syvälle
kuiluihin, mistä eivät palaa koskaan."
"Sanotko sen minulle?" kysyi toinen leimuavin katsein.
"En tuomitse ketään, teot tuomitsevat."
"Tahdotko kultaa, Valmyra, minä olen rikas!"
"Anna syntirahat muille!"
"Enkö ole kustantanut matkaasi tänne, jotta olisit apunani?"
"Minun aikani on käsissä! Menen sinne, minne suuri henki näyttää
tien. Sitä paitsi täytyy minun etsiä täältä sormusta, jonka eräs
sielunheimolaisistasi varasti minulta kaukana Lapin raukoilla
rajoilla. Ilman sitä en voi kuolla!"
"Sormusta?" kysyi rouva Bonti uteliaana. "Kukaan ei tiedä, mikä voima
siinä piilee."
"Antaako se nuoruutta, kauneutta?"
"Eikö sinulla ole ollut sitä kylliksi?"
"Oi ei, ei! Vastaa minulle, Valmyra!"
"Se antaa paljon parempaa!"
"Sano, sano!"
"Kuoleman! Hahaha! Kuinka hän kalpenee. Mutta kuinka kuolematta voi
päästä pyhimykseksi?"
"Valitsisin ennen kurjimmankin elämän!"
"Kas niin!... Muistatkos, varoitin sinua ensi kerran kohdatessamme."
"Silloin, Valmyra, olimme molemmat nuoria."
"Ja kevytmielisiä!"
"En minä."
"Sinä paljoa enemmän kuin minä! Sinun sanasi houkuttelivat minutkin
syntiin... Sitten tuli katumus, epätoivo!"
"Ja niin tuli sinusta pyhimys?"
"Katuvainen syntinen minusta tuli!"
"Kiitos siitä pyhälle Elsalle!"
"Niin, hän otti turviinsa sekä minut että lapseni. Kun oleskelin
metsissä kansani keskuudessa, ikävöin häntä, ja kun tulin, ei hän
minua sysännyt pois. Lempeitä, kehoittavia olivat hänen sanansa."
"Olet kai vielä nytkin käynyt hänen luonansa?"
"Niin olen!"
"Miltä hän näyttää?"
"Sellaiselta, josta voi tulla pyhimys esirukouksittakin."
"Ja tyttösi?"
"On kuollut!"
"Kuollut! Silloin on hän epätoivoissaan?"
"Ei!"
"Kuinka niin?"
"Pyhimykset eivät sure!"
"Kuules, Valmyra, tiesikö hän, että sinä lähdit matkalle Ruotsiin?"
"Ilmoitin hänelle siitä."
"Silloin antoi hän toimitettavaksesi asian?"
"Ei sinulle."
"Mutta nuorelle Sturelle?"
"Ei hänellekään!"
"Kenelle sitten?"
"Vaiti siitä! Milloin olen hävittänyt uskottua tavaraa ja pettänyt
annetun luottamuksen?"
"Minä tiedän, että Sture-suku on hänelle rakas."
"Se on mahdollista!"
"Mutta voi häntä, jos hän tahtoo suojella sitä, jonka Jumalan tuomio
on langettanut!"
"Varo itseäsi, nainen! On kirjoitettu, että kaadut ennenkuin hän,
jonka henkeä ahdistelet."
Kuinka rajusti voivatkaan vaikutelmat seurata toisiaan! Rouva
Bontin oli vallannut niin kova pelästys, että punaiset, turpeat
kasvot aivan kalpenivat ja silmät tuijottivat melkein lasimaisina,
mutta seuraavana minuuttina palasi puna kaksinkertaisena, ja hän
tarrasi Valmyran käsivarteen ja virkkoi kuiskaten: "Silloin henkesi
valehtelevat, tuolta näen heidän tulevan häntä kantaen."
Loppuosa keskustelusta oli jatkunut rouva Bontin huoneessa, josta oli
avara näköala metsän puolelle, ja molemmat seisoivat liikkumattomina
ikkunan ääressä, josta he näkivät pienen joukon hiljalleen tulevan
taloa kohden, ikäänkuin kantaen jotakin välissään.
"Niin, nyt he tulevat!" lisäsi Valmyra ja veti syvään henkeään.
"He laskevat taakkansa maahan, he eivät tahdo kantaa sitä lähemmäksi!
Ei epäilystäkään, ettei se olisi hän."
"Olisiko; hän kuollut?" jupisi toinen.
"Toivoisin niin olevan, silloin sattuisi isku sitä kovemmin; silloin
kenties heittäisi henkensä hänkin tuolla sisällä... Sen parempi, sen
parempi! Mutta he tulevat tänne... Sanon sen itse heille... Hahaa,
nyt on tapahtuva suuria asioita!"
Valmyra seisoi edelleen liikkumatonna.
"Muutamat heistä tulevat tännepäin, luultavasti ilmoittamaan
onnettomuudesta; tahdon olla ensimäinen saamassa siitä tiedon!" Ja
nopein askelin riensi vanha italiatar ulos huoneesta ja portaita alas.
Mutta Valmyra ei liikahtanut paikaltaan. Koko hänen sielunsa oli
koonnut voimansa silmiin. Hän näki kaksi nuorukaista lähestyvän...
vielä kotvanen ja hän kohotti ristityt kätensä taivasta kohden ja
sanoi: "Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt ja ylistetyt!"
Niin taitavasti kuin rouva Bonti olikin valmistanut näyteltävänsä
osan, ei hän kuitenkaan ollut ottanut lukuun kaikkia mahdollisuuksia,
ja kun hän avasi talon portin ja näki edessään nuoren Sten herran
kalpeana ja verisenä, silloin sumenivat hänen silmänsä, hän luuli
näkevänsä aaveen ja vaipui maahan huudahtaen: "Jeesus Maria!"
"Rouva parka, me säikytämme hänet hengiltä!" virkkoi nuorukainen ja
nosti hänet varovasti. "Joudu, Erik, nouda vettä lähteestä!"
Mutta ennenkuin tämä ehti takaisin, oli rouva Bonti jo toipunut.
Melkein kauhuissaan vetäytyi hän nuorukaisesta loitommalle.
"Olette sen näköinen, että aivan pelästyin. Onko jokin onnettomuus
tapahtunut?" kysyi hän.
"On, hyvä rouva; etsin yrttejä tuntevaa naista."
"Mitään sellaista täällä ei ole." Mutta Valmyra oli kuullut
kysymyksen ja riensi alas. "Täällä minä olen, mitä tahdotte minusta?"
"Tulkaa! Tulkaa!" Ja pitemmittä selityksittä veti hän eukon mukanaan.
Rouva Bonti riensi takaisin huoneeseensa, osaksi sieltä pitääkseen
silmällä mitä tapahtui, osaksi häiritsemättä purkaakseen sen raivon
ja sapen, mikä nyt kiehui hänen sisällään. Kuin mikäkin raivotar
kiristeli hän hampaitaan ja repi tukkaansa; vihan ja kiukun täytyi
päästä valloilleen, jottei se tukehduttaisi häntä, ja sadatukset
valuivat kuin laavavirta siitä tulivuoresta, joka paloi hänen
sielussaan.
Epäonnistumisensa luki hän Valmyran syyksi, sillä tämä oli
auttamisen sijaan johtanut hänet harhaan. Millä riemuitsevalla
ilolla olikaan hän kuullut viestin valtionhoitajan tulosta! Nyt
täytyi kauan päätetyn murhayrityksen tapahtua, suunnitelma oli
valmis, mutta se, että Valmyra tuli juuri kun hän oli panemaisillaan
tuumansa täytäntöön, näytti hänestä ikäänkuin korkeampain voimien
sallimukselta. Ja että sitten juuri hän... Jos sanat olisivat voineet
olla teräviä veitsiä, olisi hän iskenyt ne hänen sydämeensä. Kosto,
kosto oli hänen ainoa ajatuksensa.
"Oi Valmyra, jos tiesit tämän, miksi et sitä estänyt?" kysyi Sten
sillävälin.
"Jos olisin torjunut vaaran tänään, olisi se huomenna palannut kahta
vaarallisempana."
"Onko se arkkipiispan päästä lähtöisin?"
"Ei, hän on syytön!"
"Onko täällä muita vihollisia?"
"Vihollisia on kaikkialla!"
"Mutta miksi he ottivat hänet hengiltä?"
"Onko hän kuollut?"
"Pelkään, että hän kuolee!"
Puhellessaan olivat Sten ja Valmyra ehtineet paikalle. Asemies makasi
maassa. Kuivia lehtiä oli kasattu päänaluiseksi, hänen vierellään
oli kovanonnen hattu, ja niin hänen toverinsa kuin arkkipiispankin
asemiehet olivat hänen ympärillään polvillaan, tehden minkä
ymmärsivät saadakseen verenjuoksun pysähtymään.
Valmyran nähdessään vetäytyivät he kaikki syrjään. Luoti oli sattunut
selkärangan ja lapaluun väliin, ja veri vuoti yhä huolimatta kaikista
kokeista sitä tyrehdyttää. Nuorukainen makasi ummessa silmin; kalman
kalpeus oli levinnyt äsken niin ruusuisille poskille.
Harjaantuneella kädellä toimitti Valmyra tarkastuksen, mutta tällöin
synkkeni hänen katseensa, ja laskettuaan haavoitetun hellävaroen
maahan katsoi hän tutkivasti läsnäolijoihin.
Rikollisen saattoi helposti tuntea, hän oli todellinen kauhun ja
pelon kuva. Aivan varmaan olisi hän ilolla vaihtanut paikkaa uhrinsa
kanssa tai ainakin heittäytynyt hänen rinnalleen. Ja juuri tämä oli
edellisenä päivänä ollut ylimielisin ja häikäilemättömin toveriensa
joukossa; nyt oli rohkeus poissa.
"Ylpeys käy lankeemuksen edellä!" virkkoi Valmyra, mutta hän ei
kuullut sitä, hänen silmänsä olivat kuin naulatut kiinni kuolevaan.
Kaikki muu oli hänelle samantekevää; muun maailman kanssa sai hän
kyllä tehdä tilinsä aikanaan.
"Onko mitään pelastusta?" kysyi Sten.
"Luoti on mennyt liian syvälle. Hän kuolee verenvuotoon!"
"Minun täytyy ilmoittaa isälleni."
"Hän ei ehdi saapua!"
Samassa avasi Akseli silmänsä.
Sten riensi esiin, heittäytyi polvilleen ja tarttui hänen käteensä.
"Sinä kuolet minun puolestani!" kuiskasi hän.
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" Katse siirtyi tutkivana yhdestä
toiseen, kunnes se osui surmamieheen. Tämä vaivutti päänsä
epätoivoisen näköisenä. "Tule!" sanoi hän.
Nuorukainen syöksyi luo ja heittäytyi maahan kouristuksentapaisesti
itkien.
"Annan sinulle anteeksi!" sanoi Akseli. "Nyt tiedän, etten ole elänyt
turhaan! Tervehtikää herraani!"
Hänen ympäriltään kuului nyyhkytystä.
"Älkää itkekö! En tahdo vaihtaa kenenkään kanssa!"
"Puhuminen vahingoittaa sinua!" sanoi Valmyra.
"Kiitos!" Hän katsoi ilmeikkäästi vanhaan vaimoon ja sitten Steniin,
joka katseli häntä kyynelsilmin. "Nyt, herra, on kaikki pian lopussa,
rukoilkaa puolestani!"
Oli kirkas päiväpaiste. Kuoleva nuorukainen makasi melkein kuin
valomeressä. Asemiesparvi oli langennut polvilleen piiriin hänen
ympärilleen, heidän takanaan seisoi Valmyra pystyssä, mutta kädet
ristissä ja katse suunnattuna taivaalle.
Sten oli myös noussut. Hän piti pientä lakkia käsissään ja rukoili
ääneen, alussa vapisevalla äänellä, mutta lopulta ikäänkuin
innostuksen valtaamana.
Asemiehen kasvoilla välähti ikäänkuin kirkastuksen hohde, vielä
huokaus, ja henki oli paennut!
Nuorukaiset olivat seisseet liikkumattomina. Nyt meni Sten kuolleen
luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Kiitos siitä, mitä olet ollut
minulle ja isälleni!"
Kyynelet olivat vähällä tukehduttaa hänen äänensä, mutta hän hillitsi
itsensä ja jätti tilaa toisille.
Akselin toverit menivät sen jälkeen luo toinen toisensa jälkeen,
kiittivät häntä hyvästä toveruudesta ja pyysivät häntä unhoittamaan
mitä he olivat rikkoneet.
Kaikki olivat niin liikutetut, että tuskin saivat sanaakaan suustaan.
Mutta nyt vetäytyivät he syrjään ikäänkuin jättääkseen tilaa
vieraille asemiehille.
Se oli surkuteltava näky. Tieto syyllisyydestä sisälsi oman
rangaistuksensa.
Yhtä kalmankalpeina kuin se, jonka edessä heidän oli nöyrryttävä,
vapisevin polvin ja tuskasta läähättäen seisoivat he epäröiden,
menisivätkö esiin vai noudattaisivatko haluaan rientää pois.
Sten se taasenkin ratkaisi asian. "Tule!" sanoi hän tarttuen
etumaisen käteen. "Luulen, että sinulla on sananen sanottavaa
hänelle."
Ja hän veti vastahakoisen mukanaan. "Salli minun painaa Akselin käsi
sinun käteesi", sanoi hän. "Olen varma siitä, että jos sanoin tai
teoin olet rikkonut häntä vastaan, niin antaa hän anteeksi täydestä
sydämestään."
Oli valtava näky nähdä heidän toinen toisensa jälkeen tarttuvan
kuolleen käteen. Oli ainoastaan surmamies jälellä. "Nouse?" huusi
Valmyra pontevasti. "Mikä on tehty, sitä ei voi tehdä tekemättömäksi!"
"Olen tehnyt kuolemansynnin!" huusi hän poissa suunniltaan. "Ottakaa
henkeni!" Mutta Sten kääntyi asemiehiinsä. "Auttakaa minua!" sanoi
hän. Hiljaa ja varovasti nostettiin ruumis maasta ja kannettiin
piispantaloon.
"Sitä, joka ei tahdo kärsiä seurauksia, neuvon heti lähtemään
täältä", sanoi Valmyra niille neuvottomille asemiehille, jotka olivat
jääneet paikalle.
"Me olemme olleet ainoastaan välikappaleina!"
"Hän lupasi meille paljoa paremman paikan."
"Ja paljon rahaa!"
"Piiloutukaa silloin naapuristoon, kunnes valtionhoitaja on lähtenyt.
Ottakaa sitten oikeutenne, mikäli voitte."
Syntyi pikainen neuvottelu, mihin he menisivät. "Rientäkää,
rientäkää, ennenkuin se on myöhäistä!" huusi Valmyra kiihkeästi.
"Joko vaara uhkaa?"
"Jo! Jo!"
Elämän ja vapauden halu teki vaikutuksensa, ja neljä asemiestä
lasketti tiehensä minkä ehtivät.
Valmyra meni paikalle, missä ruumis oli maannut. Se oli nyt autio ja
tyhjä. Aurinko ja kaikki elämä oli kadonnut, ainoastaan verilätäkkö
oli jälellä, tummempana, kamalampana kuin ennen.
"Madosta, joka ryömii maassa, eläimiin, jotka kävelevät maan päällä,
kaloista meren syvyydessä myriaadeihin ilman lintuihin, ihmisistä
tähtiin taivahan laella: sotaa, ei koskaan muuta kuin sotaa!... Elämä
ja hävitys taistelevat alati vallasta, voittamatta koskaan toisiaan!
Sinä mahtava korkeudessa, milloin löydämme rauhan?... Onko se tummien
esirippujen takana, kun ne nostetaan?... Vai jatkuuko siellä kuten
täälläkin?..."
Valmyra puhui ääneen, tietämättä, mitä hänen ympärillään tapahtui,
mutta ei myöskään pelästynyt, kun hänen takanaan kajahti ankara ääni:
"Valmyra!"
Hän kääntyi. Siellä oli rouva Bonti, muutamia palvelijoita mukanaan.
"Missä ovat rikolliset?" huusi hän.
"Rikolliset?"
"Ettekö tiedä mitä on tapahtunut?"
"Kyllä tiedän!"
"Mihin ovat asemiehet menneet?"
"Sitä en tiedä."
"Mutta olittehan heidän parissaan?"
"He katosivat kuin savu tuulessa."
"Mihin päin?"
"Katsokaa, minne päin tuuli puhaltaa."
"Ettekö ymmärrä, että tahdon pelastaa heidät!" kuiskasi rouva Bonti
hänelle.
Valmyra hymyili halveksivasti. "Lähettäkää vainukoiranne ajamaan
saalista", sanoi hän halveksivasti ja lähti piispantaloa kohden.
Rouva Bonti noudatti hänen neuvoaan, palvelijoita lähetettiin
kaikkiin suuntiin etsimään pakolaisia. Mieli täynnä synkkiä
aavistuksia palasi hän samaa tietä kuin Valmyrakin.
Valtionhoitaja oli loistavalla menestyksellä voittanut vastustajansa.
Useita heistä oli vakaumuksesta siirtynyt hänen puolelleen; toiset
olivat suostuneet sentähden, etteivät voineet esittää vastasyitä tai
tehdäkseen kuten toisetkin. Se, joka tänään sanoo "jaa", voi huomenna
uusista syistä tai ilman mitään syytä sanoa "ei".
Mutta Svante Niilonpojan sydän paisui ilosta. Hän luuli, etteivät
ne ennakkoluulot, joita vastaan hän oli taistellut onnistuen ne
voittamaan, nostaisi enää päätänsä, että kaikki nämä herrat ja
miehet, jotka nyt puristivat hänen kättänsä ja sanoivat tahtovansa
seistä viimeiseen asti hänen puolellaan, tosiaankin tarkoittivat mitä
sanoivat. Eihän hän pakoittanut heitä kaikkiin näihin ystävyyden
vakuutuksiin, ne annettiin vapaaehtoisesti.
Juuri kun kokous oli lopussa ja useimmat olivat jo lähteneet tai
lähtemäisillään piispantalosta, saapui pieni saattue.
Ritari huomasi sen ikkunasta, hän tunsi poikansa, ja ihmetellen, mitä
oli tekeillä, riensi hän portaille.
Asemiehet olivat sillävälin poikenneet erääseen pihahuoneeseen, joka
oli avattu ruumista varten, ja monet vieraista olivat uteliaina
rientäneet paikalle.
Kaikki väistyivät syrjään ritarin saapuessa.
Nähdessään asemiehen, joka hänelle oli sangen rakas, päästi hän
kauhun huudahduksen.
Sten riensi luo ja koetti häntä tyynnyttää, mutta se oli turha vaiva.
"Kuka on surmaaja?" kysyi hän kiivaasti.
Hänen omat asemiehensä seisoivat kalpeina ja ilmeisesti neuvottomina,
mikä vastaus heidän oli annettava.
"Rakas isä!... Onnettomuus, jonka selitän lähemmin."
Ritari kohotti kuollutta, ja käsi tuli täyteen hyytynyttä verta...
"Onnettomuus!" huudahti hän. "Tässä on tehty murha! Kuka on
murhamies?"
"Isä, tahtoisin puhua sinulle kahdenkesken!"
"Ei, täällä ja nyt heti tahdon tietää sen! Sanon petturiksi sen, joka
kauemmin salaa totuuden."