Herra Svante Niilonpoika mittaili rivakoin askelin linnanhuoneen
lattiaa; väliin pysähtyi hän ikkunan ääreen ja katsoi ulos, mutta sen
jälkeen jatkoi hän kävelyään yhtä vauhdikkaasti kuin ennenkin. Oli
ilmeistä, ettei hänen ajatustensa esine ollut lähellä.
Penkillä ikkunan ääressä istui Märta rouva; ystävällisin katsein hän
seurasi herraansa, mutta hänen huulillaan väreili hieno, melkein
huomaamaton hymy, eikä hän lainkaan näyttänyt tuntevan samaa
levottomuutta kuin hänen puolisonsa.
"Jollei Hansa enää tyydytä tarpeitamme, kuinka ne sitten tulevat
tyydytetyiksi!" huudahti Svante herra kiihkeästi. "Eivätkö
kuninkaallisesti valtuutetut merirosvot tee kaikkialla rannoillamme
tuhojaan, ja jos joku ruotsalainen purjealus uskaltaa lähteä
noutamaan elintarpeita, joutuu se palatessaan tanskalaisten
kaapparien saaliiksi."
"Lyypekillä on niin suuri voitto kaupastaan Ruotsissa, että se tuskin
antaa tanskalaisten peloitella itseään sitä jättämään", vastasi Märta
rouva.
"Mitä muuta he voivat, jos heidän erivapautensa Tanskassa ja
Ruotsissa lakkautetaan ja heidän omaisuutensa pannaan takavarikkoon?
Eikö ollut niin kolme vuotta sitten?"
"Oi, jospa he tahtoisivat nousta sotaan!"
"Lyypekki tekisi sen, jos toiset kaupungit tahtoisivat tulla mukaan.
Se on tähän asti kaikista kielloista huolimatta jatkanut kauppaa
meidän kanssamme, mutta nyt, kun Hannu kuningas on naulauttanut
valtiokirousjulistuksensa heidän raatihuoneensa ja kirkkojensa
oville..."
"Missä hän selittää, että Ruotsin valtionhoitaja on tehnyt
majesteetinrikoksen", lisäsi Märta rouva halveksivasti hymyillen.
"Ettekä ainoastaan te, herra, vaan kaikki valtakunnan parhaat miehet."
"Maa on tyyten köyhdytetty, sen tärkeimmät linnoitukset vihollisten
käsissä, monet sen suurmiehistä ovat salaisia Tanskan puoluelaisia."
"Teillä on parhaat ystävänne Taalainmaassa", sanoi Märta rouva pitkän
äänettömyyden jälkeen.
"Minä olenkin aikonut lähteä sinne, mutta ennen kaikkea täytyy meidän
vallata Kalmari takaisin."
"Elektus ei lyöne mitään laimin."
"Ei, hän on tosiaan minun ystäväni. Sentähden on hän yhtä vihattu
kuin pelättykin."
"Täytyy myöntää, ettei hän ole pappi eikä piispa, vaikka hän kantaa
arvomerkkejä."
"Moni pappismies on kantanut miekkaa ennen häntä."
"Mutta pannut sen pois jälleen, mikä ei näytä olevan Hemming herran
tarkoitus."
"Joku on puhunut sinulle pahaa hänestä." Märta rouva punastui hieman.
"Arkkipiispa..."
"Se vanha kettu! Luotatko häneen?"
"Maan kaikki piispat ovat samaa mieltä."
"Kieltämättä on hän isänmaan ystävä, jolle vain harvat vertoja
vetävät!" huudahti Svante herra lämmöllä. "En puhu nyt siitä, mistä
minun persoonallisesti on häntä kiittäminen, mutta kuka uhrautuu
samassa määrin kuin hän, kuka halveksuu herjauksia ja täyttää
velvollisuutensa kuten Hemming Gadd?"
"Jos meillä on Jumala kanssamme ja lujia, luotettavia ystäviä,
tarvitseeko meidän silloin pelätä?"
"Ei, tosiaankaan! Näin hän kirjoittaa." Svante herra otti esiin
kirjeen ja luki: "Olkaa hyvässä turvassa. Kun olette noussut hevosen
selkään, niin älkää antako tehdä itsestänne jalkamiestä. Te olette
jalo herra, ylväs mieleltänne, ja kokonainen kuningaskunta on teidän
käsissänne. Sopii huonosti laskeutua nyt alas ja päästää toinen
ratsastamaan. -- -- -- Olkaa hyvällä mielellä, ja kaikki käy hyvin."
"Eikö hän kirjoita mitään muuta?"
"Kyllä, hän kirjoittaa, että Kalmarin linnan päälliköllä, herra
Niilo Geddalla on ollut vieraanaan herra Erik Trolle, jolla oli
mukanaan poikansa Kustaa, ja että tämä 22-vuotias nulikka on osannut
olla siinä määrin arkkipiispan mieliksi, että tämä korkea herra on
määrännyt hänet seuraajakseen, ja että rouva Bonti on taannut hänelle
paikan, ja hän sitä vastoin luvannut, että jalo rouva julistetaan
pyhimykseksi kuolemansa jälkeen."
"Tietääkö arkkipiispa sen?" kysyi Märta rouva nauraen.
"Enpä luule. Elektus kirjoittaa, että häntä vaivaavat kovat
ahdistukset. Ainoa, joka vaikuttaa tyynnyttävästi häneen, on vanha
lähetyspappi, Johannes. Mutta Hemming Gadd ei myöskään voi tulla
ilman häntä toimeen. Isä Johannes näyttää tulevan välttämättömän
tarpeelliseksi heille molemmille."
Märta rouva istui äänetönnä mietteissään. Äkkiä hän otti kirjeen
taskustaan ja ojensi sen herralleen:
"Kas tässä, tämä on lähetetty minulle, mutta se on herralleni."
Svante herra avasi sen nopeasti ja luki:
"Hyljätty antaa takaisin sen, mikä kerran kuului teille."
Kirjeessä on pieni sininen nauharuusuke.
Svante katsoi kummastuneena Märtaan. "Tiedätkö arvoituksen
selityksen?" kysyi hän.
"Lahjoitin sen sinulle monia vuosia sitten. Katsos, takapuolella on:
M. I."
"Se oli muistikirjan välissä, joka minulla oli aina taskussani."
"Niin sanoit minulle!"
"Kadotin sen ollessani viimeksi Norjassa."
"Ja nyt lähetetään se minulle."
"Kuka...?"
"Niin, kuka?"
"Sitä en todellakaan tiedä."
"Enkä minä välitäkään siitä." Näin sanoen repi Märta kirjeen pieniksi
palaisiksi.
"Nauha on minun!" sanoi hänen herransa ja tahtoi ottaa sen.
"Välitättekö sellaisista lapsellisuuksista?"
"Se on varastettu minulta", sanoi hän, "nyt voin ymmärtää, missä
tarkoituksessa".
"Sillä tavoin ei voiteta mitään", vastasi Märta. "Tuossa se on, mutta
kätke se vasta paremmin!"
"Tahtoisin hyvin mielelläni tietää..."
"Epäiletkö ketään?"
"Erästä hollannitarta, nimeltään Sigbrit."
"Vanhako?"
"Ei hän vanha ollut viisitoista vuotta sitten."
"Etkö nähnyt häntä Bergenissä?"
"Muistelen siellä useampia kertoja kohdanneeni naisen, joka terävin
silmin katseli minua. Koetin turhaan muistella, missä olin nähnyt
hänet ennen; nyt tiedän, se oli Sigbrit!"
"Oliko hänellä mitään valittamista sinua vastaan?"
"Minä halveksin hänen rakkauttaan."
"Sitä nainen kaikista vähimmin antaa anteeksi."
"Hän on vannonut minulle kostoa, enkä minä epäile, että hän pitää
valansa."
"Minulla on sukulaisia siellä, he kyllä pitävät häntä silmällä."
"Jos kirje tulee häneltä, silloin on hyvä, että joku valvoo hänen
hommiaan."
"Olen varma siitä, etteivät ystäväni lyö mitään laimin."
Märta rouvalla oli erityinen kyky tyynnyttää myrskyjä Svante
Niilonpojan sielussa, sentähden nimitti tämä emäntäänsä Davidikseen.
Mutta Märta ymmärsi hyvin miehensä levottomuuden ja pelon
tulevaisuuteen nähden.
Ruotsi oli kuin laiva, joka heittelehti hyrskyissä sinne ja tänne.
Jokaisen uuden hyökyaallon paiskatessa se ruski jo murtuneista
liitteistään, ja pelastuksen toiveet olivat joka päivä yhä pienemmät.
On luultavaa, että tähän aikaan muinaisten päivien muisto herätti
monia hiljaisia syytöksiä Svante Niilonpojan sielussa. Hän ei
suinkaan ollut menetellyt Sten herraa kohtaa kuten olisi pitänyt,
mutta siitä, ettei hänen kiittämättömyytensä ollut mennyt vielä
pitemmälle, oli hänen ensi sijassa kiittäminen Hemming Gaddia, ja sen
velan tahtoi hän maksaa.
Lieneekö se sitten tapahtunut itsetiedottomasta
velvollisuudentunnosta vai omasta taipumuksesta, mutta vähitellen hän
antautui samalle uralle kuin Sten Sturekin, tämän ystävät tulivat
hänen ystävikseen, ja Sten herran vihollisia, jotka muinoin olivat
olleet nuoren ritarin jokapäiväisenä seurapiirinä, vältti hän nyt
ilmeisesti.
Hän oli tulinen ja herkkä, yhtä taipuvainen suopeuteen kuin
vihaankin; hän oli rohkea ja rakasti palavasti isänmaataan, ei
pelännyt vaaroja, vaan astui niitä vastaan pystypäin.
Mutta vastoinkäymiset väsyttivät, hänellä ei ollut sitä tahdon
sitkeyttä, joka näkee työnsä revittävän maahan, mutta rakentaa
yhä edelleen rajattomiin, lujasti luottaen, että työ kerran tulee
pysyväksi.
Itse oli hän kerran kuulunut niinsanottuihin rauhanystäviin ja
ollut mukana avaamassa tietä tälle Hannu kuninkaalle, jota vastaan
hän nyt taisteli. Kun hän nyt tutkisteli omaa mieltään, ei hän
voinut kieltää, että ynseys Sten Sturea kohtaan oli sisin syy tähän
menettelyyn. Hän oli tosin koettanut uskotella itselleen, että
liittyminen Tanskaan sisälsi aatteen, johon perustuisi Pohjolan
suuruus; mutta silloin yhtä hyvin kuin nytkin hän tiesi, ettei Ruotsi
koskaan alistuisi miksikään alusmaaksi eikä pakollinen yhdistys siten
koskaan tulisi pysyväiseksi. Ja kuitenkin oli hän vaikuttanut sen
puolesta.
Nyt tekivät toiset niin; heidän vaikuttimensa olivat kai yhtä hyviä
kuin hänenkin?
Katumuksen tunteet ovat pistävän teräviä okaita, jotka eivät anna
ihmiselle mitään rauhaa. Ei vaadittukaan aivan vähän rohkeutta
muuttunein mielipitein pitää silmällä nykyisiä vastustajiaan, joiden
kanssa oli ennen ollut samanmielinen, mutta joita vastaan nyt täytyi
kaikin voimin taistella. Mutta kun nämä katkerat Saulin ajatukset
tulivat, silloin meni hän puolisonsa luo, jonka sanat antoivat
lohdutusta hänen sairaalle mielelleen.
Koskaan ei kuitenkaan Märta näyttäytynyt niin edukseen kuin
lapsipuolensa parissa. Ensimäisen puolisonsa kanssa oli hän saanut
kolme perillistä: Kristinan, Knutin ja Alfin; Svante herran mukana
yhden. Nuori Sten oli tähän aikaan äskettäin täyttänyt kolmetoista
vuotta, oli reipas luonteeltaan ja ulkonäöltään muistutti suuresti
äitiään.
"On omituista", sanoi Märta rouva herralleen, "että niin monet seikat
herättivät mielessäni kateutta Ilianaa kohtaan, vaikka pidin niin
vähän hänestä".
"Niin monet seikat?" toisti Svante herra kysyen. "Ensiksikin se, että
Sten pienokainen on niin äitiinsä ja siten alituiseen muistuttaa
sinulle häntä."
"Toivoisin, ettei hän muistuttaisi."
"Sitten onni, että hänellä on sellainen poika."
"Sinähän hänet kasvatat."
"Mutta taipumukset on hän saanut äitivainajaltaan!"
"Tahdottomuuden?"
"Ei, sydämen lempeyden! Aivan varmaan oli hän parempi kuin me
ymmärsimme tai uskoimme."
"Eikö hänellä ole mitään isältään?"
"Miehuullisuus! Kuitenkin tuntuu hän minusta muistuttavan enemmän
isoisäänsä."
"Eihän hänellä ole hyvän perun puutetta. Ymmärtäköön hän vain käyttää
sen omaksi ja muiden onneksi."
* * * * *
Svante herra ei pitänyt mitään suurta hovia, mutta Märta rouva näki
mielellään nuorisoa ympärillään, ja iltaisin koottiin mielellään
linnansuojiin mitä Tukholmassa oli etevintä.
Märta rouva oli itse kerran ollut samoissa suojissa suuren palvomisen
esineenä; nyt huvitti häntä nähdä sitä ihailua, mitä osoitettiin
hänen tytärpuolelleen. Nuori Kristina neitsyt oli äskettäin täyttänyt
viisitoista vuotta, umpun terälehdet eivät vielä olleet auenneet,
mutta se oli aukeamaisillaan ja lupasi vastata rohkeimpiakin
odotuksia.
Hänen tukallaan oli tummanpunainen väri, jota silloin pidettiin
pohjoismaisen kauneuden huippuna. Se oli niin pitkä, että hän
saattoi peittyä siihen kuin huntuun, mutta kun hän heitti sen
taaksepäin, hämmästytti katsojaa hänen kasvoinpiirteidensä vaalea
soreus ja hänen harmaansiniset, vilkkaasti vilkkuvat silmänsä. Mutta
Kristinassa oli jotakin naarashirven arkuutta; hän vastaili lyhyesti
ja yksitavuisesti kysymyksiin ja pysyttelihe mieluimmin äitipuolensa
rinnalla tai takana, ja tämän täytyi usein vastata hänen puolestaan.
Mutta jos soitettiin tanssiin, silloin liikkuivat Kristinan jalat
hänen tietämättään, kuten sotaorosen rummun pärrytyksen kuullessaan,
hän odotti kärsimättömästi kutsua karkeloon, hänelle oli sama kuka
pyysi, ja harvoin on huippuunsa kehittynyt taide ilmaissut suurempaa
suloa kuin hän osoitti leijaillessaan yli lattian ritarin rinnalla.
Jos kysyttiin, keneltä hän oli oppinut tanssitaidon, vastasi hän
nauraen: "Voiko sellaista opettaa! Tanssin niinkuin minusta tuntuu
parhaalta."
Alf ja Knut olivat kaksoiset ja puolitoista vuotta Kristinaa
nuoremmat. Molemmat olivat perineet isänsä vakavan luonteen. Lujempaa
rakkautta veljesten välillä oli tuskin nähtävissä.
Alituisen yhdessäolon ja samanikäisyyden olisi luullut synnyttävän
ystävyyden molempien poikien ja Sten Svantenpojan välille. He
lukivat, ratsastivat ja harjoittelivat ritarillisia aseleikkejä
yhdessä ja sopivat hyvin keskenään, mutta nuoruuden ystävyydestä,
joka on niin tavallinen tämänikäisten poikain kesken, ei näkynyt
jälkeäkään. Norjalaiset kaksoisveljekset kulkivat omia teitään, ja
ruotsalainen jäi tavallisesti yksin.
Sten oli liian ylpeä lausuakseen moitteita ja liian ylevämielinen
valittaakseen.
"Etkö tahdo olla yhdessä Knutin ja Alfin kanssa kauemmin kuin
harjoituksenne kestävät?" kysyi Märta rouva eräänä päivänä, kun poika
tapansa mukaan tuli hänen luoksensa.
"Kyllähän minä", vastasi Sten punastuen, "mutta minä olen mielelläni
myös sinun ja Kristinan seurassa."
Ja viimeksimainittu oli kovasti mieltynyt hänen seuraansa. Hänen
edessään ei tyttönen ollut ujo, hänen kanssaan saattoi hän puhella ja
kuvailla lapsuudenkotiaan ja retkiään ylös tuntureille. Sten kertoi
oleskelustaan Taalainmaassa ja rakkaudesta ja huolenpidosta, jota
hänelle osoitettiin; hän oli rakastettu ja tuttu joka talossa mihin
meni. "Kaikki vain isäni tähden", oli hänellä tapana lisätä.
Mutta jos veljekset pitivät toisistaan, niin oli sisar heidän
ihailevain katseidensa yhteinen esine. He eivät voineet olla
näkemättä sitä molemminpuolista kiintymystä, joka oli herännyt hänen
ja Stenin välillä, ja keskenään neuvoteltuaan pyysivät he häntä
tulemaan heidän huoneeseensa tärkeään keskusteluun.
"Mitä te tahdotte?" kysyi tyttö epäluuloisesti astuen sisään ja
istuutuen heidän väliinsä.
"Kuulepas, sinä! Me emme pidä siitä, että sinä olet niin paljon
yksissä Stenin kanssa."
"Miksi ette?"
"Hän katsoo meihin yli olkainsa!"
"Kuvittelette vain!"
"Me olemme kuninkaallista sukua!"
"Onko hän sitä kieltänyt?"
"Ei, sitä ei hän ole."
"No, mistäs sitten on kysymys?"
"Hänestä tulee tietenkin valtionhoitaja aikoinaan."
"Entä sitten?"
"Hän tietää sen!"
"Entä sitten?" toisti tyttö polkaisten jalkaansa lattiaan.
"Meistä ei voi sitä tulla!"
"Käy kateeksenne sentähden, ettei teillä ole sitä voimaa, mitä
tarvitaan suuriin tekoihin."
"Kateeksi! Onko Sten sanonut niin?"
"Sten ei puhu teistä koskaan muuta kuin hyvää."
"Niin, sinulle!"
"Ei kenellekään muillekaan."
"Mistä sen tiedät?"
"Minä näen ja kuulen enemmän kuin te. Sten ei karttele teitä, vaan
te häntä. Mutta kun Märta rouva nuhtelee häntä siitä, vastaa hän:
Antakaa minun olla täällä sisällä ja jutella teidän ja Kristinan
kanssa."
"Mistä tiedät, että me...?"
"Luuletteko, etten tunne teitä ja osaa lukea ajatuksianne, niin
pahoja kuin hyviäkin?"
"Nyt pidät sinä enemmän Stenistä kuin meistä."
"Niin teenkin!"
"Minua haluttaisi lyödä hänet kuoliaaksi."
"Samoin kuin kavala Tanskan kuningas teki isällemme?" kysyi Kristina.
Alf kalpeni. "Älä puhu siitä!" sanoi hän.
"Älä sitten sano, että tahdot olla hänen tapaisensa."
"Mutta, Kristina", virkkoi Knut. "Eikö sinusta tunnu, että olemme
täällä aivan kuin armoilla?"
"Se ei ole koskaan johtunut mieleeni."
"Olemme menettäneet perintömme."
"Eikö valtionhoitaja ole hankkinut suurta osaa siitä takaisin?"
"Se ei ole vielä tullut hyväksemme."
"Eikä tulekaan, ennenkuin joudutte lailliseen ikään."
"Onko meidän siihen asti jäätävä tänne?"
"Tahtoisitteko heti palata Norjaan?"
"Tuletko sinä mukaan?"
"En!"
"Aiotko jäädä tänne?"
"Aion!"
"Kuinka kauaksi?"
"Sitä en tiedä!"
"Kenties ainaiseksi?"
"Kenties!"
"Kristina, sinä et ansaitse olla norjalainen nainen; sinä olet
ruotsitar!"
"Märta rouva oli ruotsitar, joka asettui norjalaisten miesten
eturintamaan, kun oli kostettava eräs urhoollisimmista
sotapäälliköistä. Hän tahtoi viedä heidät vapauteen, mutta he
pettivät hänet! Minä pidän enemmän hänen menettelystään kuin heidän."
Pojat katsoivat epäröiden toisiinsa. "Knut ja Alf! Tahdotteko heittää
kateuden nurkkaan?"
"Se ei ole kateutta!"
"No, kopeutta sitten?"
"Se ei ole kopeutta!"
"Mitäs se sitten on?"
"Hän luuli tekevänsä meille hyvänkin kunnian alentumalla meidän
luoksemme."
"Ettekö te voi kuvitella tekevänne hänelle sellaista?" kysyi tyttö
ilvehtien.
"Pidät meitä piloinasi!"
"Sen siedättekin, mutta asia on kuten sanoin. Hän on tuhat kertaa
parempi kuin te."
"Siitä ei puhettakaan!"
"Ei syntyperältään, siinä voimme kyllä vetää vertoja hänelle, vaan
mielenlaatuunsa, ritarillisiin tapoihinsa ja velvollisuudentuntoonsa
nähden on hän teitä paljon korkeammalla."
Tätä eivät veljekset suinkaan tahtoneet myöntää, ja niin päättyi
riita kuten tavallista -- tuloksitta.
Knut ja Alf olivat yhtä poikaa kuten ennenkin. Sten vietti edelleen
vapaahetkiään äitipuolensa ja sisarensa kanssa -- sillä hän
sanoi Kristinaa sisarekseen. Täten joutui hän yksiin myös niiden
oppineiden miesten kanssa, joita Märta rouva usein kutsui hoviin. Ei
siksi, että hänen mielensä tai ajatuksensa olisivat palaneet tähän
suuntaan, mutta hän tiesi, että se suojelus, jota vallanpitäjät
osoittavat sivistykselle ja taiteille, heittää loisteensa heihin
takaisin. Oppineisuutensa tähden arvossapidetty astronomi, Pietari
maisteri, oli tervetullut vieras Tukholman linnassa. Hän toi kerran,
Märta rouvan suostumuksella, mukanaan erään nuoren ylioppilaan,
Olavi Juhananpojan. Tämä oli opiskellut Upsalan korkeakoulussa
ja saavuttanut siellä suurta tunnustusta. Nuori Sten kuunteli
vilkkaalla harrastuksella heidän keskusteluaan, ja Pietari maisteri
kertoi pyytäneensä arkkipiispalta lupaa pitää muutamia luentoja
tähtitaivaasta ja sen ihmeistä, mutta ei ollut vielä saanut sitä.
Silloin sanoi Sten tahtovansa puhua hänen puolestaan Svante herralle,
ja tämä kyllä puhuisi hänen armolleen.
Kun sitten Pietari maisteri kertoi, kuinka tähdet tulevat, katoavat
ja palaavat jälleen, kuinka ne risteilevät keskenään, väliin
pirstautuvat ja räjähtävät kappaleiksi, kuuntelivat hänen kuulijansa
jännitetyllä mielenkiinnolla, eikä tarvinnut kaukaa hakea kysymystä:
"Emmekö me ihmiset ole missään yhteydessä niihin?"
"Voiko siitä olla epäilystäkään!" huudahti maisteri. "Ei ainoastaan
se tähtikuva, jonka alla olemme syntyneet, vaan niiden yhtymät
keskenään tehdessään kiertokulkuaan, ne esteet, joita ne kohtaavat
tiellään, kaikki vaikuttaa elämää tai kuolemaa, onnea tai
onnettomuutta, iloa tai surua!"
Nämä luennot herättivät mitä vilkkainta harrastusta; hovin naiset ja
herrat eivät puhuneet mistään muusta, ja Pietari maisteri, joka ei
juuri tahtonut esiintyä tähtienselittäjänä, pakoitettiin väkisinkin
ennustamaan tähdistä, koskei tähtitiedettä voitu vielä siitä eroittaa.
Näihin aikoihin ilmoitti Svante herra eräänä päivänä emännälleen
aikovansa lähteä Taalainmaahan. "Kenen asetat täällä
linnanpäälliköksi?" kysyi Märta rouva.
"Sen ainoan, johon luotan!"
"Ja hän on?"
"Sinä, Märta!"
"Mitä ajattelet?"
"Kukaan ei voi paremmin ja tunnollisemmin valvoa kaupungin tyyneyttä
ja varmuutta."
"Mutta jos vaara uhkaa, mitä on minun tehtävä?"
"Mitä oma älysi sanoo."
"Minä neuvottelen Stenin kanssa."
"Hänet otan minä mukaani."
"Teet oikein siinä", vastasi Märta mietteissään. "Minä saan tulla
toimeen niin hyvin kuin voin."
Sten oli iloinen tästä tiedon saatuaan. Hän ikävöi nähdä jälleen
taalalaisia ystäviään, ja sitä paitsi oli hänen isänsä luvannut
hänelle, että he matkalla poikkeaisivat arkkipiispan ja mahdollisesti
useampainkin tuttavain luona.
Svante Niilonpoika tiesi hyvin, mitä hän teki uskoessaan Tukholman
linnan Märta rouvan haltuun. Tämä oli kykenevä vastuunalaiseen
asemaan ja keksi kyllä keinoja vaaran uhatessa.
Lähtönsä edellisenä päivänä sai valtionhoitaja kirjeen Hemming
Gaddilta, joka oli Kalmarin edustalla piirityshommissa. Hän kirjoitti
suurista vaikeuksista, joita hänellä oli voitettavanaan, ja pyysi,
että Jumalan tähden lähetettäisiin hänelle muonavaroja ja miehiä,
niin että hän voisi pontevasti ryhtyä piiritykseen.
Märta kutsuttiin salakamariin, ja täällä sai hän tiedon kirjeen
sisällöstä. Lisäksi sanottiin hänelle, että tanskalaiset
kaapparilaivat estivät tavaranvaihdon ja hävittivät kaikkialla
rannikoilla. Oli siis välttämätöntä, että hänellä oli laivoja
lähettää vihollista vastaan, jos niin tarvittaisiin.
Rohkea nainen ei säikähtänyt näistä tiedoista, hän kyseli vain,
mihin varokeinoihin oli ryhdyttävä. Olihan hänen kasvatusäidillään,
Ingeborg rouvalla, ollut linna kerran huolenpidossaan, ja olihan
Tanskan kuningatar kestänyt pitkäaikaisen piirityksen. Kuitenkin
täytyi hänen myöntää omassa povessaan, ettei hän nyt tuntenut sitä
epätoivon rohkeutta, joka häntä elähytti, kun hän tarttui miekkaan
kostaakseen Knut Alfinpojan kuoleman. Levottomuudella ja huolella hän
kävi tehtäväänsä, mutta hän osasi salata sen, ja hymyilevin huulin ja
parhain onnentoivotuksin hän ojensi herralleen kätensä jäähyväisiksi.
Kristina ei tehnyt niin. Hän suri hillittömästi, kun hänet
oli eroitettu Stenistä, ja tuumi, että nyt oli kaikki hänelle
samantekevää. Viisas äiti piti häntä tarkoin silmällä ja jätti nuoren
Olavi Juhananpojan tehtäväksi opastaa häntä tieteellisissä opinnoissa.
* * * * *
Valtionhoitajalla oli vain pieni seurue mukanaan ja hän teki
lyhyitä päivämatkoja saadakseen kaikkialla tilaisuuden edeltäjänsä
tavoin puhutella kansaa ja katsella oloja omin silmin. Ja missä hän
liikkuikin, tulivat asujamet tuoden pitkät piustat valituksiaan ja
rukoillen häntä toimittamaan apua. Jokaiselle oli hänellä osanottava
tai elähyttävä sananen.
Ekolsundin itäpuolella oli Piispan-Arnö. Se oli lujasti varustettu
vallein ja juoksuhaudoin. Suuren rakennuksen rinnalla oli kappeli,
jossa vietettiin jumalanpalvelusta joka sunnuntai piispan ollessa
siellä. Svante herra oli lähettänyt viestin saapumisestaan, ja kaikki
ovet olivat avoinna ottamassa häntä vastaan.
Hänen armonsa oli tullut portaille saakka vastaan, ja maan molemmat
mahtavimmat miehet syleilivät toisiaan vakuuttaen ystävyyttään
molemmin puolin. Sten kumartui syvään suudellakseen arkkipiispan
kättä, mutta tämä painoi nuorukaisen syliinsä ja sanoi, että hänen
mukanaan oli kevät palannut takaisin; kevät, joka ennusti ihaninta
kesää ja jaloimpia hedelmiä.
Kun tulotervehdykset olivat päättyneet, vietiin vieraat ruokasaliin,
missä pöytä odotti ruokalajeja kukkuroillaan. Hänen armonsa kehoitti
heitä pitämään puoliaan ja valitti, että hänen heikko terveytensä
pakoitti häntä kieltäytymään pöydän kaikista nautinnoista.
Mutta maistella täytyi hänen niitä kuitenkin, ja sen teki hän
yhtä perusteellisesti kuin kuka tahansa mukana olevista. Jaakko
arkkipiispa osoitti viimeiseen asti, että huolimatta kaikista
hyvistä päätöksistä, joita hän oli tehnyt niin aineellisiin kuin
hengellisiinkin asioihin nähden, olivat kiusaukset useimmissa
tapauksissa -- käyneet hänelle voittamattomiksi.
Sen johdosta täytyi neuvottelu, jonka piti tapahtua iltapäivällä,
lykätä seuraavaan päivään. Ilo valtionhoitajan vierailun johdosta oli
liian rajusti vallannut hänen armonsa.
Mutta kun Sten hetkistä myöhemmin kulki läpi käytävän, kuuli hän
piispan huoneesta selvät sanat: "Beatrice kulta, anna anteeksi; en
tee enää koskaan niin."
"Kenen kanssa hän puhui?" kysyi poika ihmeissään.
"Luultavasti jonkun pyhimyksen", vastasi isä.
Molemmat päättivät iltapäivällä mennä katselemaan tienoita, ja he
lähtivät kahden kävelylle.
Syyskuu oli alullaan. Puut olivat jo vaihtaneet väriään. Tammet ja
poppelit näyttivät melkein uhkaavilta tummanvihreissä väreissään,
lehmukset ja koivut taasen vivahtelivat keltaisesta heleimpään
kullanpunervaan. Niitetyt niityt olivat jälleen alkaneet hennosti
vihoittaa, ainoastaan kynnöspellot olivat mustat ja odottivat.
Aurinko oli laskussaan, taivaanranta hehkui kuin liekeissä, ja
muutamia raskaita pilvenpakkuloita riippui taivaslaella kuten suuria
lintuja levitetyin siivin. Mäellä seisoi satavuotisia aarnihonkia.
Ensin punastuivat niiden rungot päivän suudellessa, sitten nousi
puna yhä ylemmäksi, kunnes se kosketti jokaista vihreää huippua.
Viheriä ja punainen ikäänkuin sulivat yhteen... Ihmeellinen tyyneys
luonnossa, ei lehtikään liikahtanut... Mutta aurinko vaipui mailleen,
tuntui lehahtavan kylmä henkäys kautta pensasten ja puiden, ja
laulurastas viritti ilta virtensä.
Isä ja poika seisoivat vaipuneina ihailemaan tätä ihanaa näytelmää.
Silloin kuului kirkaisu. Molemmat kuuntelivat tarkasti. Vielä
kerran... Ääni oli naisen ja kuului metsästä.
He riensivät sinne.
Kymmenkunta maalaisrenkiä oli valjastanut vanhan naisen risukuorman
eteen. Kepiniskuin pakoitettiin hänet menemään eteenpäin.
"Seis!" huusi ritari jyrisevällä äänellä. "Päästäkää nainen heti
vapaaksi!"