Eräässä pienessä Kalmarin linnan huoneessa, jonka seinät olivat
verhotut kultatapeteilla ja lattiat peitetyt kallisarvoisilla
matoilla, istui kolme miestä kiintyneenä vakavaan keskusteluun.
Taiteellisin leikkauksin koristetulla pöydällä oli kolme hopeapikaria
ja pieni kannu samaa metallia, täynnä jaloa unkarilaista viiniä.
"Teidän saapumisenne oli minulle yhtä tervetullut kuin odottamaton",
virkkoi linnanpäällikkö Niilo Gedda, "ja ennenkuin jatkamme
keskustelua, pyydän toivottaa teidät tervetulleeksi tarjoamalla
pikarin viiniä".
"Näyttää kenties sopimattomalta, että olen tuonut poikani mukanani",
vastasi herra Erik Trolle, "mutta kun hän on matkalla vieraaseen
maahan..."
"Kustaa herra näyttää minusta voivan puolustaa oikeutta ja olla
mukana keskustelemassa niistä tärkeistä asioista, jotka koskevat
isänmaata, mutta teetteköhän viisaasti, nuori sukulaiseni,
jättäessänne maan näin tärkeänä murrosaikana?"
"Se vakava kutsumus, johon olen antautunut, vaatii ankaria opintoja",
vastasi nuorukainen, "ja jalo suosijani, hänen armonsa arkkipiispa,
on lämmöllä puolustanut palaamistani Roomaan".
"Hänen armonsa voi hyvin, toivoakseni?"
"Valitettavasti ei. Tietoisuus kaikesta siitä pahasta, mitä tapahtuu,
koskee syvästi hänen mieleensä."
"Ja hänen hurskas hoitajattarensa, hyvä rouva Bonti, onko hän vielä
paikoillaan?"
"Tosin hän on ilmaissut haluavansa vetäytyä pois maailmasta ja
mennä luostariin, mutta minun vakavat esitykseni ovat saaneet hänet
pysymään kunnianarvoisan isän luona."
"Kerrotaan huhuna, että hänen armollaan on kovia koettelemuksia ja
että hän saa lohdutusta ainoastaan keskustelemalla erään vanhan papin
tai lähetyssaarnaajan kanssa..."
"Niin, isä Johanneksen. Hänellä sanotaan olevan salaisen
parannusvoiman. Luultavasti hänen armonsa alavuus köyhiä ja
vähäväkisiä kohtaan on antanut aiheen niin perättömiin juttuihin."
"Luultavasti!"
"Kustaalla on ollut onni oleskella pitkät ajat yksissä
kunnianarvoisan isän kanssa", huomautti Erik-herra ylpeyden
vivahduksella.
"Sanotaanpa hänen valinneen hänet seuraajakseenkin", lisäsi Niilo
herra.
"Jos Herra katsoo minut siihen kelvolliseksi", vastasi Kustaa tehden
ristinmerkin.
"Teistä varmaankin tulisi Tanskan ystävä."
"Minä olen jo!"
"En suinkaan unohda ilmoittaa tästä nuorelle kuninkaalle, ja olkaa
varma siitä, että hän voi mahtavasti edistää ylentymistänne."
"Sen tiedän."
"Te voitte olla hänelle hyödyksi Roomassakin."
"Siksi tulin tänne."
"Ah!"
"Jos kääntyisin suoraan kuninkaan puoleen, pelkään, että se tulisi
tunnetuksi."
"Ettekö tahdo sitä?"
"Kuninkaan itsensä tähden."
"Kuinka se on ymmärrettävä?"
"Salainen ystävä hyödyttää enemmän kuin julkinen!"
"Kuinka vanha olette, nuori sukulaiseni?"
"Kahdenkolmatta vuotias."
"Ja niin viisas jo! Kaikkien pyhimysten nimessä, teistä on tuleva
jotakin suurta aikanaan!"
"Välikappale mahtavamman käteen."
"Teillä näyttää olevan tarmoa sekä tahdossa että toimessa, mutta niin
paljon kuin se lupaakin vastaisuudessa, ei se levitä mitään valoa
nykyisyyteen, joka päinvastoin näyttää synkemmältä kuin ennen."
Erik herra huokasi syvään. "Siltä minustakin näyttää", sanoi hän
luoden katseen poikaansa. "Mieliala Tanskaa vastaan ei ole koskaan
ollut niin kiihtynyt kuin nykyään."
"Kuten kai tiedätte, on Ruotsin neuvosto valittanut monien
väärinkäytösten johdosta..."
"Hahaha!" nauroi Niilo Gedda. "Heitä sapettaa se, että sopimuksesta
välittämättä olen revityttänyt laitetut suojukset ja nostattanut
pois upotetut kiviarkut täällä Kalmarin edustalla, mutta niin
kohdellaan pettureita ja lupaustensa rikkojia. Niin ankarasti kuin
menettelenkin, on melkein mahdotonta kantaa linnaveroa kurjalta
rahvaalta."
"Hätä ja köyhyys on suuri", huomautti Erik herra.
"Odottakaas, täällä kai tulee pahempaakin. Armollinen kuninkaani on
kutsuttanut suuren joukon ulkomaalaisia henkivartioita."
"Niin puhutaan yleiseen", virkkoi Kustaa herra, "ja sanotaanpa
kuninkaan ilmeisine merirosvoineen kiduttaneen ja rääkänneen niitä
ruotsalaisia vankejaan, jotka on otettu merellä. Edelleen sanotaan,
että kaikkialla Tanskassa ja Saksassa on vilpitön Sten herra
julistettu valehtelijaksi ja petturiksi."
"Se hän olikin!" tokaisi Niilo herra.
"Mutta se on vain öljyn kaatamista tuleen. Se herättää suuttumusta
kaikissa hänen talonpoikaisissa ystävissään."
Niilo herra löi kovasti pergamenttiin, joka oli hänen edessään
pöydällä. "Tässä on minulla muuan hänen 'kutsuntakirjeistään', joita
hän on lähetellyt kautta maan. Ei vähempää kuin joka neljäs mies,
jokaisella hyvä jousi, yksitoista tusinaa nuolia, yhdentoista viikon
eväs mukanaan, sotakelpoisia miehiä, joihin hän voi luottaa, on
oleva valmiina neljätoista päivää pääsiäisen jälkeen yhtymään häneen
Kalmarin edustalla. Svante herra itse, pirun Hemming Gadd mukanaan,
on taipaleella rajaa kohden. Eikö tämä kaikki oikeuta kuningasta
niihin ankariin toimenpiteihin, joihin hän aikoo ryhtyä tai on jo
ryhtynyt?"
"Mutta aiottu kokous..."
"Että kuningas tulee, siitä olen vakuutettu, vaikka luonnollisesti
hän ryhtyy niihin varovaisuuskeinoihin, joita olosuhteet vaativat.
Mutta on tuskin luultavaa, että teidän uusi valtionhoitajanne pitää
tehdyt sitoumukset; sellainen ei nykyään ole tapa Ruotsissa."
Korvapuusti sattui Erik herraan, niin että hän karahti
tummanpunaiseksi kasvoiltaan. "Onko loukkaus tarkoitettu?" kysyi hän.
Niilo herra huomasi menneensä liian pitkälle. "Ei", vastasi hän.
"Tarkoitin lankoani, jonka pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä."
"Onko minulla lupa lausua muutamia sanoja?" kysyi nuori Kustaa herra
melkein nöyrästi.
"Kuulen teitä mielihyvällä."
"Lausutte kovia syytöksiä Ruotsin kansaa vastaan, mutta sen voi kyllä
pitää ohjissa."
"Millä tavoin?"
"Kirves tosin iskee, mutta määrääkö kirves mihin isku sattuu?"
"Ei, vaan käsi, joka sitä pitelee."
"Juuri niin!"
"No?"
"Hakatkaa se poikki!"
"Käsikö?"
"Niin!"
Niilo Gedda tuijotti häneen. "Täällä on monia käsiä", sanoi hän
kysyen.
"Hakatkaa niin monta kuin voitte!"
"Kautta sieluni, olette oikeassa! Ja jos kuningas ei pelkäisi..."
"Sellainen ei kelpaa!"
"Nuori kuningas ei pelkää."
"Silloin on hän minun mieheni."
"Sen uskon."
"Pikainen toimi, pikainen apu!"
"Tosin..."
"Muistakaa, että on sen parempi kuta useampia!"
"Mutta salavihkaa..."
"Houkutelkaa heidät ensin ansaan, antakaa heidän pyristellä, tutkikaa
ja tuomitkaa ja sitten iskekää, iskekää koko maailman nähden!
Jäätäkää heidät ensin kauhulla, sitten he lankeavat jalkoihinne --
kunnioituksesta!"
"Miksi ette ole kymmentä vuotta vanhempi!" huudahti Niilo herra
ihaillen. "Mikä mainio valtionhoitaja teistä tulisikaan!"
"Tehkää isästäni se!"
"Erik herrasta?" huudahti Niilo Gedda vilpittömällä kummastuksella ja
kääntyi häneen.
Erik Trollen hapset olivat harmaantuneet sen jälkeen kuin hänet
viimeksi näimme, mutta hän tahtoi yhä näyttää nuorelta ja käytti
siihen kaikki tunnetut keinot. Hänen ensimäinen vaimonsa piti häntä
talutusnuorassaan, toinen vaimo ja poika taluttivat häntä kumpikin
puolestaan; poloista miestä vedettiin milloin oikealle, milloin
vasemmalle. Vastoin tavallisuutta vetivät molemmat tällä kertaa yhtä
köyttä, ja sentähden vastasi Erik herra jommoisellakin helppoudella,
vaikka samalla hämillään:
"Emäntäni ja Kustaa tahtovat sitä molemmat."
"Ja te itse?"
"Minä!"
"Ajatelkaa vaivoja, vastuunalaisuutta."
"Isäni on maan oppineimpia miehiä."
"Mutta tähän vaaditaan paljon muutakin."
"Hän kuuluu erääseen maan jaloimmista suvuista."
"Se on totta!"
"Poikani Kustaa..."
"Hän se siis on hoitava asiat?"
"Niin olen ajatellut."
"Hyvä, mutta opinnot Roomassa?"
"Voin päättää ne..."
"Jos kutsuvat tärkeämmät asiat?"
"Jos isänmaa tarvitsee minua."
"Oivallista!"
"Nyt on minun aika ajatella lähtöä", virkkoi Kustaa nousten. "Ennen
yön tuloa täytyy minun tehdä matkaa hyvä mokoma."
Niilo herra puristi lujasti hänen kättänsä. "Kiitän teitä sydämestäni
niin suuriarvoisesta tuttavuudesta; te näytätte minusta tämän maan
aamutähdeltä."
"Taivas suokoon minulle voimaa toteuttaa teidän toivomuksenne",
vastasi nuorukainen häveliäästi.
Hän syleili sitten isäänsä.
"Saanko mitään terveisiä mukaani kotiin?" kysyi tämä.
"He olivat aivan liian iloisia lähtöni johdosta", vastasi Kustaa
herra, "mutta se ei estä minua toivottamasta heille kaikkea hyvää".
Näin sanoen poistui hän nopeasti huoneesta.
"Mikä onnellinen isä te olette!" huudahti Niilo herra ja katsoi
ihaillen nuoren miehen jälkeen.
"Sangen onnellinen", vastasi Erik herra huoaten.
"Onko teillä useampia poikia?"
"Toiset lapset saivat surmansa äitinsä kanssa."
"Ah! Kustaa herra on äitiinsä?"
"Hän on äitinsä elävä kuva."
"Harvinainen nainen!"
"Sangen harvinainen."
"Mutta ankara?"
"No, niin... hieman..."
"Muistelen kuulleeni, että hän oli mustasukkainen. Te olette ollut
erittäin kaunis mies, Erik herra."
Mahdollisesti kuuli tämä hengessään silkkihameen kahinan, sillä hän
vastasi sangen hämillään: "En muista antaneeni syytä..."
"Varmaankin annoitte", nauroi Niilo herra, "mutta johan olette aikoja
ollut uusissa naimisissa?"
"Viisitoista vuotta."
"Gyllenstjernan kanssa?"
"Niin."
"Ylväs nimi!"
"Ylväs rouva!"
"Onko teillä lapsia?"
"On, kolme."
"Poikiako?"
"Tyttäriä."
"Tulevatko he isäänsä?"
"Eivät", vastasi hän nopeasti ja kovasti punastuen, "he muistuttavat
kaikki kolme äitiään".
Erik herra, jota ei haluttanut kauemmin olla kuulusteltavana, nousi
sanoakseen jäähyväiset. Molemmat herrat sopivat siitä, että toimivat
yhdestä tuumin, ja niin erosivat he molemmin puolin tyytyväisinä
toisiinsa.
Ne rohkeat ehdotukset, joita nuori Kustaa Trolle oli tehnyt,
antoivat linnanpäällikölle paljon ajattelemisen aihetta. Jos Ruotsin
aateliston keskuudessa toimitettiin, ankara karsinta, merkitsi se
samaa kuin maan lannistaminen. Mikä se Tanskassa teki kuninkaan
aseman vaikeaksi, jollei kestämättömäksi? Aateli, joka ei tahtonut
jakaa hallintoa ja valtaa hänen kanssansa. Siellä hän ei uskaltanut
pukeutua sotisopaan heitä vastaan, se saattoi maksaa hänen henkensä.
Ruotsissa sitä vastoin oli vaara suhteellisesti pienempi, ja
olihan Norjan esimerkki nähtävänä. Tosin Ruotsissa oli talonpoika
nostattanut myrskyn, mutta se oli vain yksinäinen tapaus, norjalaiset
eivät tekisi samoin, eikä mitään aatelia ollut heidän joukossaan.
Ruotsin täydellinen masentaminen tätä tietä ei Niilo herrasta
näyttänyt ainoastaan mahdolliselta, vaan sangen todennäköiseltä.
Ajatuksissaan jakoi hän jo sen alueet tanskalaisten kesken.
Muutamia viikkoja edellä kerrotun keskustelun jälkeen näki hän
suureksi tyydytyksekseen yksitoista tanskalaista sotalaivaa
laskevan maihin Kalmariin. Ne toivat mukanaan -- paitsi kuningasta,
monia herroja ja ritareita, piispoja ja lähettiläitä -- sotaväkeä
kolmetuhatta miestä, jotka leiriytyivät kaupungin edustalle.
Lähetettyjen vakoilijain kautta tuli pian tunnetuksi, että herra
Svante Niilonpoika, mukanaan suuri joukko ruotsalaisia herroja, mutta
ainoastaan muutamia satoja rahvaanmiehiä, oli matkalla sinne, mutta
pysyi paikoillaan eräässä salmessa Kalmarin pohjoispuolella.
Tähän luultiin Åke Hannunpojan olevan syypään. Tämä oli sanonut,
että pientä parvea odotti kuolema saapuessaan Kalmariin, ja hän
oli esittänyt niin todennäköisiä syitä, että monet ruotsalaisista
herroista olivat asettuneet hänen puolelleen, ollen sitä mieltä,
ettei ainoatakaan ihmishenkeä pitänyt panna alttiiksi niin
epätasaiseen taisteluun.
Kuinka sen laita lie ollutkin, joutui kuningas miehineen pois
suunniltaan, kun Svante Niilonpoika ja hänen miehensä eivät saapuneet
sovittuun kokoukseen, ja päätettiin siitä huolimatta tutkia heidän
asiaansa ja julistaa tuomio.
Seuraavana päivänä lähti kuningas laivastaan kaupunkiin ja meni
raatihuoneelle, seurassaan joukko tanskalaisia ja ruotsalaisia
herroja, Lundin ja Trondhjemin arkkipiispat samoinkuin kuninkaan
sukulaisten lähettiläät Saksasta ja Skotlannista.
Kun kokous oli vaskirumpuja rämistäen ja torvia toitottaen julistettu
avatuksi, luettiin julki Kööpenhaminassa tehty sopimus aselevosta.
Sen jälkeen nousi kuninkaan kansleri ja valitti herransa puolesta
sitä, että ruotsalaiset olivat jääneet pois. Vanhan järjestyksen
mukaan ei neuvottelujen olisi pitänyt alkaa, ennenkuin oli sovittu
uudesta kokouksesta, mutta nyt oli saatu varmempi kortti käsiin ja
kokous julistettiin heti valtakunnan tuomioistuimeksi.
Syytös oli jo valmiina, ja tanskalainen mies nimeltään Niilo Hög sai
käskyn lukea sen. Mutta tuskin olivat ensimäiset sanat lausutut,
kun nousi eräs vanha tanskalainen aatelismies. Hän kumarsi aivan
maahan kuninkaan edessä ja pyysi Jumalan ja hänen enkeliensä tähden,
ettei hän millään laittomalla toimenpiteellä antaisi vihollisilleen
syytä valituksiin. Ei ollut ainoastaan vanha tapa, vaan laissakin
säädetty, että jos joku tahtoi syyttää toista tuomioistuimen edessä
eikä syytetty ollut saapuvilla, oli kirjoitus julkisesti luettava
kaupungin kaduilla ja toreilla.
Kuningas kääntyi läsnäolijoihin ja kysyi, oliko niin laita, ja kun
kaikki myönsivät sen, sanoi hän pitävänsä oikeutta niin suuressa
arvossa, että sen vuoksi alistui mihin nöyryytyksiin tahansa. Sen
jälkeen lähti hän koko hovinsa kera raatihuoneelta, mutta hänen
ympärillään ylistettiin äänekkäästi hänen hurskasta mielenlaatuaan.
Seuraavana aamuna ratsasti eräs kuninkaallinen virkamies airuen kera
ulos linnanportista. He näyttivät odottavan jotakin, ja siten saivat
uteliaat tilaisuuden töllistellä hevosten kallisarvoisia satulaloimia
ja pieniä kiliseviä kelloja, joilla ne olivat koristetut. Ylhäisempi
ratsastaja oli puettu tulipunaiseen pukuun, joka oli reunustettu
kärpän nahalla; päässään oli hänellä sulitettu hattu. Toisen puku
oli melkein valkoinen ja oli siinä kapea kultareunus; päässään oli
hänellä samanvärinen lakki ja kädessään sauva.
Portti avattiin uudelleen, ja kokonainen parvi poikasia tuli ulos
ratsain; puolet heistä olivat puetut punaisiin ja valkoisiin, puolet
sinisiin ja keltaisiin. Heillä oli pasuunat ja vaskirummut mukanaan,
ja heti liikkeelle lähdettyä viritettiin soitto.
Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät jälestä saadakseen
tietoonsa, mitä nyt oli tapahtuva.
Ensi kerran pysähdyttiin torille. Airut heilutti sauvaansa ilmassa ja
huusi henkensä täydeltä:
"Teemme tiettäväksi!"
Sen jälkeen avasi virkamies suuren julistuskirjan ja luki haasteen.
Sen saivat Sten Sturen perijät: Svante Niilonpoika, Niilo Klaunpoika,
Sten Kristierinpoika, Trotte Maununpoika, Erik Turenpoika, Åke
Hannunpoika ja Pietari Turenpoika kannattajineen ja heimolaisineen.
Nämä olivat olleet kapinallisia ja uppiniskaisia alamaisia,
vieroittaneet Ruotsin valtakunnan ja mitä siihen kuului laillisesti
valitusta kruunatusta kuninkaastaan ja nyt kieltäytyneet tehdyn
sopimuksen mukaan olemasta läsnä kokouksessa. Heidät kutsuttiin
seuraavana päivänä vastaamaan siitä, mitä olivat rikkoneet.
Kun lukeminen oli lopussa, heilutti airut uudestaan sauvaansa ilmassa
ja kirkui minkä jaksoi:
"Eläköön hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, kuningas Hannu,
Tanskan, Ruotsin ja Norjan herra!" Töllistelevä väkijoukko rääkyi
mukana, sitten yhtyi siihen rämisevä soitto, ja koko lauma vaelsi
eteenpäin seuraavassa kadunkulmassa uudistaakseen saman maksuttoman
ilveilyn.
Seuraavana päivänä meni kuningas uudelleen koko seurueineen
raatihuoneelle. Nyt saattoi hän olla ylpeä mielessään, sillä hän
oli täyttänyt kaiken vanhurskauden. Kun sama vanha aatelismies
nousi jälleen ja kiitti hallitsijaa siitä oikeudesta, jota hän oli
suvainnut noudattaa, kysyi tämä, oliko vielä mitään varteenotettavaa.
Vastaukseksi tuli yksimielinen "ei", ja vasta tämän jälkeen vaati
kuningas tuomiota ja rangaistusta rikkojille.
Se lankesi kuten oli odotettukin. Syytettyjen oli rangaistukseksi
majesteetinrikoksesta menetettävä henkensä ja omaisuutensa ja
viimeksimainittu oli otettava kruunulle. Hannu kuninkaan julisti
hänen tanskalainen neuvostonsa Ruotsin kuninkaaksi, koko kansan
oli jälleen tunnustettava hänet ja hänen käsiinsä jätettävä kaikki
linnat, kaupungit ja kruunun tulot, Örebron linna oli kuuluva
kuninkaan äidille, Kristinalle, ja hän yksin sai nimittää sinne
voudin.
Mutta tätä tuomiota ei ollut julistettava kirjelmillä ainoastaan
Tanskassa ja Norjassa. Se oli ilmoitettava myös Saksanmaan keisarille
ja säädyille, ja jos niin tarvittiin, oli kuninkaan taivutettava
keisari kristikunnan maallisena herrana kutsumaan ruotsalaiset
tuomioistuimensa eteen. Ruotsin valtionhoitaja ja kaikki hänen
kannattajansa julistettiin valtiokiroukseen, henkipatoiksi, joihin
sai käydä käsiksi ken vain halusi.
Päivä kului pitkälle, ennenkuin ehdittiin tehdä niin monta tärkeää
päätöstä, mutta sen jälkeen pantiin kuninkaan laivalla toimeen
loistava juhla, poltettiin loistava ilotulitus ja sytytettiin kokkoja
välittämättä siitä, mitä vahinkoa ne voivat saada aikaan.
Mutta kaupungin porvarit keräytyivät koolle. Heistä oli leikinlasku
liian karkeaa, ja yksi ja toinen lausui ajatuksensa hieman liian
ääneen.
Tämä tuli kuninkaankin korville, ja ennenkuin hän seuraavana
aamuna purjehti pois, osoitti hän valtaansa ja lempeää mieltänsä
hirtättämällä suuren joukon kaupungin porvareita. Vaikkei rangaistus
kohdannutkaan syyllisiä, niin olihan "oikeutta" kuitenkin harjoitettu.
Kalmarin linna ja kaupunki miehitettiin kuninkaan väellä. Niilo
Gedda palasi hänen kanssansa Kööpenhaminaan, heillä oli paljon
neuvoteltavaa keskenään. Muuten oli Hannu kuningas mitä iloisin
seuraveikko, ystävällinen, kohtelias ja palvelevainen. Usein teki
hän itse velkaa auttaakseen muita, mutta sellaiseen hän antautui
ainoastaan osoittaakseen aina olevansa todellinen ystävä ystävilleen.
Totta puhuen eivät nämä aina olleet hänen ystäviään, sen hän tiesi,
mutta silloin leikkivät he keskenään, kunnes kuningas oikeuden vuoksi
-- raivasi vihollisensa tieltä pois. Niin teki hän Laxmandille, niin
olisi hän tehnyt Ruotsin suurmiehillekin.
Kuinka erilaisia käsityksiä tästä oli, osoittavat olosuhteet
Tanskassa ja Ruotsissa. Edellisessä maassa puhuttiin hänen
lempeydestään ja ummistettiin silmät hänen heikkouksilleen;
jälkimäisessä häntä vihattiin, ja Erik Turenpoika kirjoitti
valtionhoitajalle:
"Jos tanskalaiset voivat saada teidät ja valtaneuvoston oikein
pulaan, niin silloin eivät heille merkitse mitään kirjeet eivätkä
sinetit. Minä puolestani ajattelen: ennenkuin ryhtyisin yhteyteen
sellaisen laittoman ja vallattoman kansan kanssa, tahtoisin
parhaimpani mukaan joutua heidän kanssansa kahakkaan, maalla tai
merellä, niin etteivät he ainakaan pääsisi kiinni kurkkuuni ja voisi
minulta evätä sananvuoroa ennen kuolemaani."
Peloton tohtori Hemming Gadd kirjoitti hänkin hyvälle ystävälleen
valtionhoitajalle:
"Olkaa hyvässä turvassa. Kun olette noussut hevosen selkään, niin
älkää antako tehdä itsestänne jalkamiestä. Te olette jalo herra,
ylväs mieleltänne, ja kokonainen kuningaskunta on teidän käsissänne.
Sopii huonosti laskeutua nyt alas ja päästää toinen ratsastamaan.
-- Tukholman porvarit kirjoittavat, että vihollisen ratsuväkeä on
odotettavissa. Antaa heidän vain tulla! Lempeä Maria äiti, joka
auttoi seitsemän kirkkopitäjää Ditmarskissa, voi kai Jumalan avulla
auttaa kokonaisen kuningaskunnankin. Olkaa hyvällä mielellä, ja
kaikki käy hyvin."
Nämä kehoitukset vahvistivat Svante herraa päätöksessään koota luja
sotavoima ja suojella Ruotsin maata. Sota oli ovella, ja hän käsitti,
että siitä saattoi tulla tuima ja pitkällinen.
"Parempi kuolla sotakentällä", kirjoitti hän avoimessa kirjeessään
rahvaalle, "kuin päästää menemään silleen kuin Tanskan kuningas Hannu
aikoo, kaikkien meidän vahingoksi ja iankaikkiseksi kadotukseksemme".
5.