"Sitä en tiedä. Mutta ajatteles nyt, jos mielessäni syttyy
intohimoinen rakkaus häneen, jota veljeni rakastaa."
"Tiedättekö, kuka hän on?"
Ritari pudisti päätänsä vastaamatta mitään.
Kunpa Märta olisi edes saanut kätensä irti. Hän tunsi, kuinka ritarin
kädet olivat väliin polttavan kuumat, väliin kylmät, ja hän tunsi
levottomuutta ja pelkoa.
"Mutta jos kysyn häneltä -- veljeni tietämättä -- kysyn häneltä,
jota rakastan, onko veljeni ennen pyytänyt hänen sydäntään ja
uskollisuuttaan, eikö minulla ole oikeus odottaa avomielistä,
vilpitöntä vastausta?" Hän piti lujasti tytön kädestä.
"Kyllä aivan varmaan", vastasi tämä ja tahtoi vetää kätensä pois.
"Ei, ei, älkää vielä!... Sanokaa minulle, onko veljeni jo puhunut
hänelle rakkaudestaan?"
"En minä tiedä", vastasi Märta yhä enemmän hädissään.
"Kuka nainen ei sellaista ymmärtäisi. Ajatelkaa vain miestä, joka on
kosinut teitä."
"Sitä ei ole tehnyt kukaan."
"Ei kukaan!" huudahti ritari kiihkeästi.
"Ei, ei kukaan!"
"Märta, onko se mahdollista!... Veljeni ei siis ole..." Hän kietoi
käsivartensa tytön ympäri ja puristi hänet kiihkeästi syliinsä.
"Ritari, mitä ajattelette?" huudahti Märta vapauttaen itsensä.
"Että rakastan sinua yli kaiken maailmassa, ja että se on
kuolemantuomioni, jollette suostu minun morsiamekseni", sanoi hän
kunnioittavasti notkistaen toisen polvensa lattiaan. "Oi Märta,
ojenna minulle kätesi merkiksi, että suostut ja annat anteeksi."
Märta oli niin pelästynyt, että tuskin tiesi mitä teki, ennenkuin
tunsi ritarin suutelevan käsiään, vetävän hänet syliinsä ja antavan
hänen huulilleenkin veronsa.
Kun ensi hurmaus oli hieman asettunut, tunsi hän istuvansa ritarin
rinnalla, tämä oli kietonut käsivartensa hänen vyötärölleen ja hän
lepäsi tämän rintaa vasten. Pieni Märta parka, hän oli kuin unissaan
eikä tiennyt kuinka kaikki oli tapahtunut. Täällä istui hän vieraan
miehen rinnalla, eikä hänen isänsä ja äitinsä tiennyt siitä mitään.
Mutta ritari puhui yhtämittaa, hän kuvaili Göksholmaa, kuinka
hän tulisi sinne rakastetuksi valtiattareksi; vanhempainsa iloa
saadessaan sellaisen tyttären; kuinka hänen elämänsä ainoa pyrkimys
tulisi olemaan valmistaa Märtalle iloa ja onnea.
"Mutta muistelen veljenne sanoneen, ettei teidän sydämenne voinut
rakastaa", sanoi Märta.
"Niin minäkin luulin, mutta sinut nähdessäni tunsin kuin salaman
iskun; nyt rakastan. Oi Märta, et voi kuvitellakaan, kuinka suuresti
rakastan."
"Kas, kas!" huudahti tyttö hypähtäen pystyyn. "Tuolla tulee Åke herra
ja isäni. Saatte kertoa hänelle mitä on tapahtunut, minä en voi olla
silloin läsnä." Ja nopein askelin riensi hän huoneesta.
Ritari katsoi hänen jälkeensä. "Rakastakoonpa veljeni häntä tai ei",
jupisi hän, "täytyy hänen tulla minun omakseni, sillä ilman häntä en
voi elää".
Niilo herra ja Åke ritari olivat jo papilta saaneet tiedon Maunu
herran saapumisesta. He ihmettelivät aikalailla, mikä mahtoi olla
syynä; Åke pelkäsi veljensä saapuneen estämään hänen kosintaansa;
mutta vaikka molemmat olivatkin hämillään toisensa nähdessään, näytti
kohtaus kuitenkin olevan sydämellinen molemmin puolin.
Niilo herra kertoi, kuinka hän oli ajanut pois Otto Rudin, ja kaikkia
nauratti se harmi, jonka tappio hänelle tuotti; sellaista ei hän
varmaan tulevaisuudessa uskaltaisi yrittää.
Mutta nyt ei Maunu ritari voinut enää kauemmin olla selittämättä
syytä saapumiseensa; hän luki kysymyksen siitä kaikkien kasvoilta.
Edellisen keskustelun aikana ei hän ollut voinut salata
levottomuuttaan, ja hänen huomautuksensa ja lausuntonsa olivat
sen riittävästi ilmaisseet. Nyt täytyi hänen tarttua asiaan ja
väkinäisesti naurahtaen kysyi hän, tahtoivatko he nyt kuulla, mitä
hänellä oli kerrottavaa; ei se kestä kovin kauan, mutta on varmaan
sitä odottamattomampaa. Kaikki olivat uteliaita, mutta ei kukaan
yhtä suuresti kuin Åke. Jos veli toi viestin vanhemmilta, että he
kieltäyivät suostumasta hänen avioliittoonsa Märtan kanssa, niin oli
hän lujasti päättänyt olla siihen mukautumatta.
Maunu ritari kääntyi herra Niilo Ragvaldinpoikaan ja kertoi nauraen,
että kun hänen veljensä oli sanonut haluavansa nähdä ja mahdollisesti
kosia kaunista Märta Niilontytärtä, oli hän ilmaissut suurimman
tyytymättömyytensä siihen, mutta se ei auttanut ja hänen veljensä
lähti kosintamatkalle.
"Mutta minun vastahakoisuuteni ei siitä vähentynyt", jatkoi Maunu
herra, "ja minut valtasi kiihkeä halu estää tämä liitto tavalla tai
toisella".
"Se ei sinulle koskaan onnistu, mikäli..."
"Anna minun jatkaa. Läksin tänne ainoastaan yhden palvelijan
seuraamana; en tiennyt itsekään mitä tahdoin; ennen kaikkea täytyi
minun nähdä neitsyt."
"Hän ei miellyttänyt teitä", huomautti Niilo ivallisesti.
"Koskaan en ole unhoittava, mitä tunsin hänet nähdessäni; oli
kuin kaikki sisälläni olisi muuttanut tuokiossa muotoaan; ynseys,
kylmäkiskoisuus muuttui tuokiossa ihailuksi ja intohimoiseksi
rakkaudeksi."
"Rakkaudeksi?" kirkaisi Åke.
"Kysyin häneltä, olitko sinä kosinut, mutta silloin hän vastasi, että
sinä olit puhunut hänelle toisesta, johon sydämesi oli kiintynyt, ja
kun olin tyyntynyt siinä suhteessa, silloin ilmaisin rakkauteni ja
sanoin, etten voinut elää ilman häntä. Kun hän näki teidän tulevan,
tempaisihe hän irti sylistäni ja sanoi: 'Kerro sinä heille, minä en
voi.' Niin pakeni hän täältä."
Kalmankalpeana kuunteli Åke kertomusta. Veli olisi voinut kertoa niin
lyhyeen tai pitkään kuin olisi tahtonut; Märta oli häneltä ainaiseksi
mennyttä, ainoastaan sen hän käsitti, ainoastaan siitä välitti.
Niilo herra oli mitä suurimmassa määrin hämmästynyt ja samalla
mielissään; vanhemman veljen reippaampi olento miellytti häntä
paremmin kuin toisen hentous, ja menettelyn epärehellisyys ei häntä
paljon liikuttanut.
Sentähden pudisti hän lujasti ritarin kättä, meni sitten ovelle
ja huusi, niin että kartano kajahti: "Märta!" Sitten hän nauroi
sydämensä pohjasta.
Märta astui heti kohta huoneeseen allasilmin ja hehkuvin poskin,
mutta pysähtyi nöyrästi ovensuuhun.
"Täällä kerrotaan merkillisiä uutisia!" huusi Niilo herra häntä
vastaan. "Sinä olet kihlautunut minun tietämättäni."
"Se tuli niin äkkiä, minä en saanut miettimisaikaa", vastasi tyttö
sammaltaen.
"Mutta ojensithan kuitenkin kätesi omasta tahdostasi?" kysyi ritari.
"Kyllä", vastasi Märta ja kohotti katseensa; se kohtasi Åken katseen.
Käsittikö hän tällä hetkellä, että Åkekin rakasti häntä, vai miksi
hän muuttui melkein yhtä kalpeaksi kuin tämäkin? Hoippuvin askelin
hän meni isänsä luo, joka pani hänen kätensä Maunu ritarin käteen ja
siunasi heidän liittonsa.
Ei ole pelkkää pilaa, kun sanotaan, että me useimmiten puhumme
peittääksemme ajatuksiamme; ken tahtoo tietää ajatukset, hänen
on osattava lukea silmistä, näistä sielun peileistä, jotka eivät
koskaan voi täydellisesti salata mitä mielessä liikkuu. Maunu ja
Åke vaihtoivat myös katseen, ja vanhempi ymmärsi siitä, että hänen
veljensä uskoi omistavansa sen sydämen, jonka hän oli viekkaudella
houkutellut itselleen, ja samoin kuin isoisä oli murhannut Ruotsin
onnen, niin oli nyt veli tuhonnut veljensä onnen ja siten erinnyt
hänestä ainiaaksi.
Åke näki veljensä silmistä kuvastuvan häpeän, mustasukkaisuuden ja
vihan, ja hänenkin täytyi ajatella isoisää henkipattona harhailemassa
ympäri maata, ja hän muisti tarkkaan, kuinka katkerat tämän viimeiset
hetket olivat. Mitä arvoa onkaan onnella ilman tyyntä omaatuntoa.
Papilta ei ollut kysytty mitään, ja sentähden ei hän ollut
sekaantunut keskusteluun. Nyt sanoi hän hiljaa Åkelle, että halusi
puhutella häntä kahdenkesken, ja nuori mies seurasi heti.
Maunu näytti silloin tuntevan todellista helpoitusta, nyt hän tahtoi
esteettömästi sopia Niilo herran kanssa häistä, jotka hän tahtoi
viettää niin pian kuin mahdollista.
Mutta Märta, joka siihen asti oli ollut hiljaisena kuulijana, sanoi
tällöin, että ensin oli saatava hänen äitinsä suostumus. Niilo herra
arveli, että se oli tarpeeton, mutta kun Märta pysyi lujana, pääsi
hänen tahtonsa voitolle.
On ihmisiä, jotka ikäänkuin uinuvat kotelossaan läpi elämän, toisilta
puhkeaa kuori ennen aikojaan, ja heidän täytyy avata siipensä
lentoon, ennenkuin ovat saaneet voimia siihen.
Niin oli Märtan laita. Kun hän illalla oli vihdoin jäänyt yksin
pieneen kamariinsa, tunsi hän itsensä tuiki väsyneeksi ja kurjaksi,
kykenemättömäksi ajattelemaan ainoaakaan selvää ajatusta. Mutta
alituiseen hän näki edessään kaksi silmää, jotka katselivat häntä
melkein epätoivon ilmein, ja vastoin tahtoaankin täytyi hänen
mietiskellä, mitähän ne tahtoivat hänelle sanoa.
Niinkuin käännellään kirjan lehtiä toinen toisensa jälkeen vihdoin
löytääkseen sisällön ratkaisun, niin koetti hän palauttaa muistoonsa
kaiken, mitä Åke oli sanonut, vieläpä selittää jokaisen katseenkin,
ja kun hänelle silloin selvisi, että Åke epäilemättä rakasti häntä,
silloin painoi hän päänsä käsiinsä ja itki hiljaa, mutta niin
katkerasti, että sydän aivan oli pakahtumaisillaan, ja hän rukoili
Jumalaa pyytäen saada kuolla.
Mutta arkituvasta kuuli hän isänsä hilpeän, äänekkään naurun; tehty
liitto oli hänelle mieleen. Niilo herra oli ankara ja vaatelias
herra; hän oli vihoitellut emännälleen siitä, että tämä synnytti
hänelle ainoastaan tyttäriä, mutta heidän tavaton kauneutensa oli
herättänyt hänen mielessään ylhäisten vävyjen toiveita, ja hänen
toiveensa olivat toteutuneet, ennenkuin hän oli rohennut toivoakaan.
Jos Otto Rud olisi kosinut hänen tytärtään tavallisessa
järjestyksessä, ei hän suinkaan olisi mistään isänmaallisista syistä
katsonut olevansa velvollinen kieltämään suostumustaan. Nyt sitä
vastoin, kun tytöllä jo oli kosija, saattoi hän esiintyä kuinka
pöyhkeästi tahansa, ja niin hän esiintyikin, kuten tiedämme. Niilo
herra aivan riemuitsi mielessään ajatellessaan, kuinka korkealle hän
oli nouseva tulevain ylhäisten vävyjensä olkapäillä.
Maunu herran kanssa hän sopi siitä, että häät vietettäisiin kolmen
viikon kuluttua; hän saattoi taata sanallaan, että hänen emäntänsä
kyllä oli taivuttava Märtankin siihen. Mutta se ei suinkaan
estänyt ritaria ennenkin käymästä heidän luonaan; "linnoituksen,
joka oli valloitettu äkkirynnäköllä, täytyy oppia tuntemaan uusi
päällikkönsä", sanoi hän nauraen. "Eräs asia huolestuttaa minua",
tuumi Maunu. "Mikä se on?"
"Minusta näyttää, kuin veljeni olisi pahoillaan."
"Meidän kesken: ettekö ennättänyt häntä ennen?"
"Ihastuin niin Märtan nähdessäni."
"Minua miellytitte heti paljoa enemmän."
"Milloin saan tulla käymään?"
"Viikon kuluttua; niin pitkä valmistusaika on meidän jätettävä
hänelle ja hänen äidilleen."
"Viivyttekö kauankin täällä?"
"Lähdemme huomenna puolipäivän ajoissa."
"Silloin tulen minä saattamaan."
"Se on hyvä; silloin on teillä tilaisuus kuiskailla helliä sanoja
hänelle. Sellaisista sokerileivoksista naiset pitävät." Ja Niilo
herra nauroi täyttä kurkkua, joko sitten onnesta tai oluesta, joka
nousi hänen päähänsä.
Mutta seuraavana aamuna anivarahin koputti joku hiljaa Märtan kamarin
ovelle. Hän oli nukahtanut pää pöytää vasten, nyt hypähti hän
nopeasti ja meni unenhorroksissa ovea avaamaan.
Tulija oli vanha pappi, joka katseli häntä osanotolla. "Sinä et ole
lainkaan levännyt vuoteessasi, tyttäreni?" kysyi hän.
"En, se oli minulle mahdotonta."
"Arvasin sen."
"Kuinka on...?" Hän katseli vakoillen ympärilleen. "Kuinka on Åke
herran laita?" kysyi hän, ja tuokioksi levisi hento puna hänen
kalpeille poskilleen.
"Paremmin nyt. Hän lähtee hetken kuluttua."
"Tahdotteko sanoa hänelle terveisiä minulta?"
"Hän pyytää puhutella sinua."
"Onko se mahdollista! Eikö hän ole suuttunut?"
"Ei, ei suinkaan."
"Mutta voinkohan minä..."
"Riippuu sinusta itsestäsi. Minä kieltäydyin kauan viemästä hänen
viestiään, mutta hän sanoi minulle, että hän... että hän tahtoi sanoa
sinulle ikuiset jäähyväiset."
"Pyhä neitsyt, nyt toteutuu ennustus."
"Sinun vallassasi on estää se."
"Millä tavoin?"
"Veljekset on eroittanut rakkaus sinuun, aistillinen rakkaus. Yhdistä
nyt heidät puhtaalla, taivaallisella rakkaudella."
"Voinko tehdä sen?"
"Riippuu siitä, millainen rakkautesi on."
"Isä, siunatkaa minua!" Hän vaipui papin jalkoihin, ja tämä laski
rukoillen kätensä hänen päälaellensa.
"Viekää nyt minut hänen luoksensa", sanoi hän sen jälkeen.
"Tulitte siis kuitenkin, neitsyt", sanoi Åke hänet nähdessään.
"Odotin, että oma onnenne olisi tehnyt teidät tunteettomaksi sille
tuskalle, jota minä kärsin."
"Jos voisin sen tehdä, tahtoisin olla teidän sijassanne."
"Nyt en ymmärrä teitä."
"Ettekö ole ennen puhunut minulle ennustuksen voimasta; epäilemättä
juuri sen vaikutuksesta luulin teidän jo olevan sidotun. Sanoitte
olevan korkeimman toivomuksenne, että veljennekin joutuisi kihloihin,
ja ajattelin teitä ojentaessani käteni."
"Kaikki pyhimykset, minä siis olen..."
"Siltä näyttää."
"Märta, rakastatko minua?"
"Sitä en tiedä."
"Tuntisin itseni vähemmän onnettomaksi, jos tietäisin, että sydämesi
oli minun."
"Rakastakaamme tästälähin toisiamme kuten sisarukset."
"Sitä en voi."
"Silloin rakastan sinua korkeammin."
"Mitä sanot?"
"Koko elämäni pyrkimys on oleva saada teidät palaamaan, niin että
veljellisessä rakkaudessa käytte keskenänne käsikädessä."
"Se ei tapahdu koskaan!"
"Olenko minä sitten tiellä?"
"Veljeni petollisuus on."
"Antakaa anteeksi hänelle, minun tähteni."
"Rakastatko häntä?"
"Hän on tuleva miehekseni!"
"Vilpillä ja viekkaudella hän sinut voitti."
"Unhoittakaa se."
"Minä en voi."
"Eikö minunkin täydy tehdä se?"
"Märta, sinä rakastat minua!"
"Teistä on tuleva ystäväni ja veljeni. Oi sanokaa, Åke, eikö tämä ole
enemmän kuin kaikki muu?"
Åke katsoi Märtaan. "Sinä voit kyllä saada minut mihin tahdot", sanoi
hän.
"Kiitos! Luvatkaa sitten, että kaikki on oleva niinkuin ennenkin
teidän ja veljenne välillä."
"Siitä ei koidu mitään hyvää, Märta."
"Kyllä, kyllä, siitä täytyy! En voisi sietää sitä ajatusta, että
pakenisitte kotoanne minun tähteni."
"No hyvä, tahdon jäädä teidän tähtenne."
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!"
Ovi aukeni ja Maunu astui sisään. Joko oli hän kuunnellut keskustelua
tai ei häntä miellyttänyt heidän kahdenkeskinen keskustelunsa, mutta
rypistynein otsin hän vain tervehti Märtaa.
"Miksi et ole vielä lähtenyt?" kysyi hän Åkelta jokseenkin ankarasti.
"Olen muuttanut suunnitelmani, nyt jään tänne."
"Mistä syystä?"
"Minun pyynnöstäni", huomautti Märta. "Mitä se sinuun kuuluu?"
"Kun hän on teidän veljenne, on hän nyt minunkin."
"Mutta jollen tahdo sitä?"
"Tahdotte kyllä -- minun tähteni", lisäsi Märta hiljempaa.
"Sinun tähtesi?" Hän kietoi käsivartensa lujasti morsiamensa
ympärille ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen.
Åke päästi huudahduksen ja riensi ovelle. "Näetkös", sanoi ritari,
"juuri siksi emme voi olla yhdessä; olisimme molemmat mustasukkaiset
toisillemme, ja mustasukkaisuus synnyttää vihamielisyyttä; sentähden
täytyy meidän ainakin jonkun aikaa elää erillämme, se olisi Åken
pitänyt ymmärtää."
"Tuolla hän ratsastaa ulos pihasta!" huudahti Märta. "Hän lupasi
kuitenkin minulle..." Ja hän juoksi parvekkeelle huutaen: "Åke, Åke!"
Mutta tämä jatkoi ratsastustaan ja ainoastaan huiskutti hänelle
hattuaan.
Kun Märta palasi takaisin, olivat hänen silmänsä kyynelissä.
"Olisit varmaan nähnyt mieluummin, että minä olisin lähtenyt pois ja
hän jäänyt tänne", lausui ritari katkerasti.
Märta katsoi häneen. "Luuletteko tosiaankin tulevanne onnelliseksi
minun kanssani?" kysyi hän nöyrästi.
"Tiedän vain, että rakastan sinua niin suuresti, että tahtoisin
mieluummin olla kirottu kuin luovuttaisin sinut jollekin toiselle."
Märta kääntyi väristen hänestä pois. Isänsä käskystä täytyi hänen
sitten tehdä kiertokulku markkinoille.
Niilo herra sai sillaikaa tilaisuuden kertoa kahakasta Otto Rudin
kanssa, eikä hän suinkaan jättänyt tällöin koristelematta omia
urotekojaan.
Puolipäivän aikaan lähdettiin vihdoin matkalle; Niilo
Ragvaldinpojalla oli ainoastaan puolen päivän matka. Ritari olisi
tosin mielellään saattanut heitä kotiin Ragvaldsbrohon, mutta hän
ei tahtonut, että Åke joutuisi kovin paljon ennen ja ehtisi esittää
asian vanhuksille ylen epäsuotuisassa valossa, ja sentähden täytyi
hänen erota matkaseurastaan; mutta sitä ennen oli hän melkein uhaten
pakoittanut Märtan moneen kertaan sanomaan, että rakasti häntä.
Millä helpoituksen tunteella Märta näkikään hänen poistuvan! Niilo
herra tyttärensä ja seurueensa kera kannusti nyt ratsujaan ehtiäkseen
kotiin ennen päivänlaskua.
Märtan äiti, Anna rouva, oli jo kaukaa kuullut kavioiden kopseen, ja
hän seisoi jo pihalla toivottaakseen tulijat tervetulleiksi.
"Jumala ja hänen enkelinsä olkoot kiitetyt siitä, että olen saanut
teidät takaisin!" huudahti hän. "Ette voi paljoakaan käsittää, kuinka
peloissani olen ollut."
"Te naiset näette kummituksia keskellä päivää!" huudahti Niilo herra.
"On tapahtunut ainoastaan ilahuttavia asioita."
Neitsyt syleili melkein loputtomiin äitiään ja sisariaan;
viimeksimainituilla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä, edellinen näki
heti, että jotakin merkillistä oli tapahtunut.
"Mitä Märtalle on tapahtunut?" kysyi hän innolla.
"Tyttärelläni on ollut kolme kosijaa samana päivänä", vastasi Niilo;
"hän on nyt minun suostumuksellani kihlattu yhdelle heistä".
"Hänen nimensä?"
"Göksholman Maunu ritari!"
"Jos se on tapahtunut teidän suostumuksellanne, herra, koituu se
varmaan onneksi!" vastasi altis rouva, mutta heti sen jälkeen vei hän
tytön pois mukanaan, niin että tämä saisi rauhassa avata sydämensä.
Eikä Märta salannut mitään. Äiti oli hänen ainoa ystävänsä ja
uskottunsa. "Ah, jos olisit ollut mukana, ei olisi käynyt niin pahoin
kuin nyt! On hirveää olla sidottu mieheen, joka herättää ainoastaan
pelkoa."
Anna rouva luki tyttärensä ajatukset ja hän olisi voinut lisätä:
varsinkin kun rakastaa toista!
Sitä hän ei sanonut, vaan koetti ainoastaan tyynnyttää tyttärensä
kiihtynyttä mieltä ja lupasi ottaa hänen asiansa huostaansa, niin
että kaikki kyllä tulisi hyväksi jälleen. Kun kyyhky palaa pesään
ensimäisen lentoyrityksensä jälkeen, kätkee se päänsä emosen siipien
suojaan ja uinuu pois kaiken väsymyksen.
Pidellen äitinsä kättä omassaan nukkui Märtakin, eikä äiti poistunut
hänen luotaan, ennenkuin oli nähnyt rauhallisen lapsenhymyn palaavan
rakastetuille kasvoille. Silloin hän kumartui ja suuteli hänen
otsaansa, rukoillen siunausta lemmikkilapselleen. Mutta kun hän
nousi, näki hän, että kaksi kirkasta kyyneltä vieri hiljaa Märtan
poskea alas. Tulivatko ne hänen omistaan vaiko lapsensa silmistä?
Nyt niitä tuli useampiakin, Märta se tosiaankin itki unissaan, mutta
ainoankaan eleen muuttumatta, ainoankaan lihaksen värähtämättä; hänen
suunsa melkein vetäytyi hymyyn, ja hän kuiskasi: "Åke, älä mene pois
luotani."
"Häntä siis lapseni rakastaa!" huokasi äiti itsekseen. "Rakas lapsi
parkani."
Niilo herra oli lähettänyt häntä kutsumaan, ja hänen täytyi lähteä
kuulemaan hänen käskyjään.
Tämä kertoi, että häät oli vietettävä jo kolmen viikon kuluttua.
Turhaan pyysi Anna rouva lykkäystä. Niilo herra oli kerran antanut
lupauksensa, äidin oli vain valmistettava tytärtään siihen niin pian
kuin mahdollista.
"Jos Maunu herra tulee tänne viikon kuluttua, niin voimmehan
viivyttää siihen asti", vastasi Anna rouva. "Märta tarvitsee tämän
ajan toipuakseen mielenliikutustensa jäleltä."
Samassa kajahti niin läpitunkeva kirkaisu, että se kuului ylhäältä
alas asti.
"Jeesus... Maria, se oli Märta!" Vanhemmat riensivät hänen
huoneeseensa ja tempasivat oven auki. Nuori tyttö oli lattialla
polvillaan ja huitoi torjuvasti käsillään. "Pelastakaa, pelastakaa,
palaa, palaa!" kirkui hän aivan poissa suunniltaan.
Kun he nostivat hänet ylös, näkivät he, että hänen silmänsä olivat
ummessa. Äiti lausui moneen kertaan hänen nimensä; vihdoin hän heräsi
ja avasi silmänsä, mutta kauan tuijotti hän huoneessa ympärilleen,
ennenkuin täydellisesti palasi tajulleen.
"Mikä kauhean hirvittävä uni!" huudahti hän. "Näin teidän kaikkien
palavan."
Äiti sulki hänet syliinsä. "Jumalan kiitos, se oli ainoastaan
kuvittelua, nyt jään luoksesi!" Mutta yön kuluessa palasi kauhea näky
useampia kertoja, ja Anna rouva koetti kaikin voimin häntä tyynnyttää.
Vasta aamulla nukkui hän tyyneen ja virkistävään uneen, mutta
päivällä kertoi hän nähneensä unissaan peloittavalla selvyydellä,
kuinka hänen vanhempansa ja sisarensa surmattiin ja sitten heitettiin
palavaan rovioon. "Oi, en unhoita sitä koskaan!" huudahti hän. "Minä
luulin kadottavani järkeni."
"Unia mitkä unia!" leikitteli Niilo herra. "Se ainakin oli
kristillisesti tehty, että ryövärit ensin ottivat henkemme."
"Ei sinun, isä!" änkytti Märta kalveten.
"Mitä, paistettiinko minut elävältä?"
Märta purskahti kouristuksentapaiseen itkuun.
Ritari nauroi täyttä kurkkua poistuessaan huoneesta, mutta siitä
huolimatta tiedusteli hän tarkoin, oliko näkynyt epäiltäviä
henkilöitä, ja kun hän oli saanut sen vastauksen, että viime aikoina
oli saatu olla maankiertäjiltä tavattoman rauhassa, silloin palasi
itseluottamus. Niilo herra ei enää arvellut itsellään olevan mitään
pelättävää.
Nuoruudella on oma lääkintävoimansa, ja Maunu herran kuva merkitsi
Märtalle yhä vähemmän; jos hän joskus muisti ritarin, niin hän
ainoastaan hieraisi huuliaan ikäänkuin pyyhkiäkseen siten pois hänen
suudelmansa. Hänen äitinsä katsoi velvollisuudekseen muistuttaa
sulhasen pikaisesta saapumisesta, mutta silloin tyttö puuskahti
kiihkeästi:
"Hän ei tule; olen varma, etten näe häntä enää koskaan."
Sen jälkeen saattoi hän heittäytyä äidin kaulaan ja lisätä: "Älä puhu
koskaan minulle hänestä."
Mutta kuudentena päivänä sanoi Niilo herra: "Huomenna saapuu ritari;
Märta, oletko valmis ottamaan hänet vastaan?"
"Mistä tiedätte, että hän tulee?"
"Tässä on kirje! Hän lähettää lukuisan seurueen tuomaan lahjoja ja
antimia; se saapuu jo tänä iltana."
"Huomiseen on vielä pitkältä", vastasi Märta. Niilo herra tahtoi,
että odotettu seurue otettaisiin parhaimmalla tavalla vastaan;
kaikki talonväki oli sijoitettava ulkohuonerakennuksiin ja vieraat
itse asuinrakennukseen. Heille oli tarjottava myös runsas kestitys,
etupäässä simaa ja väkiolutta niin paljon kuin jaksoivat juoda.
He saapuivat vasta myöhään illalla; melkein kaikki talonväki oli
jo mennyt levolle, ja Niilo herra ei pitänyt arvolleen sopivana
näyttäytyä. Muuan vanha uskottu palvelija sai tehtäväkseen ottaa
vieraat vastaan ja kestittää; hän ilmoitti, että he olivat melkein
heti menneet vuoteeseen ja tunnin kuluttua oli koko talo vaipunut
uneen. Mutta ei, vieraat eivät nukkuneet; he lähtivät yksitellen
vuoteistaan, he hiipivät ulos, hiljaa kuin aaveet, he avasivat
portin vielä useammille. Näiden joukossa oli päällikkö Otto Rud.
Nyt, nyt kävi Märtan kauhea uni toteen. Hänet sidottiin käsistä
ja jaloista ja kannettiin pihalle; siellä pantiin hänet vanhoihin
vaunuihin ja niistä kuuli hän äitinsä ja sisariensa parkunan.
Liekit leimahtelivat pian ikkunoista, koko talo muuttui heidän
polttoroviokseen; hän näki isänsä vimmoissaan taistelevan häntä
ahdistavaa laumaa vastaan, hän kuuli Otto Rudin huutavan heille, että
hänen henkensä oli säästettävä, jotta hänet poltettaisiin elävältä;
hän kuuli vihdoin, kuinka heidän omat huoneihin salvatut palvelijansa
raivasivat savutorvien ja ullakkoluukkujen kautta itselleen pääsytien
ulos, sen jälkeen seurasi taistelu, mutta heidän lukunsa oli liian
vähäinen, heidät lyötiin maahan viimeiseen mieheen. Kuului hirveä
tuskanparkaus, hänen isänsä vaipui vihdoin maahan sankarillisen
vastarinnan jälkeen, keihään lävistämänä.
"Pian tuleen hänet, ennenkuin hän heittää henkensä", huusi johtaja.
Sitten ei Märta kuullut enää mitään. Liekit, mustat olennot,
isä, äiti ja siskot, kaikki tanssivat hurjaa piirikarkeloa hänen
ympärillään, kunnes kaikki haihtui tyhjyyteen...
Kun hän sitten heräsi, luuli hän makaavansa kehdossa, mutta se ei
keinunut edestakaisin kuten tavallisesti, vaan ylös ja alas -- hän
ihmetteli sitä ajoittaisin, mutta herkesi kohta taasen ajattelemasta.
Kun tajunta alkoi viipyä hereillä yhä kauemmin, silloin ihmetteli
hän, kuka hän oli. Hän oli pieni lintu, joka oli tarttunut
liimasaittaan, mutta silloin täytyi hänen osata laulaakin, ja niin
alkoi hän hiljaa hyräillä, mutta voimat pettivät pian ja sen jälkeen
ei hän kaukaan, kaukaan aikaan tiennyt mistään mitään.
* * * * *
Otto Rud oli ajanut piloille parhaan juoksijansa, mutta
päivänkoitteessa oli hän saapunut Kalmariin kohtaamatta taipaleella
mitään esteitä; hän oli kostanut, ja hänen tavoittelemansa neitsyt
oli hänen vallassaan. Hän ei tosin ollut varma, oliko tämä elävä vai
kuollut, vaikka hän kertoi nauraen tytön laulaneen tiellä. Muutamat
palvelijat saivat käskyn kantaa tytön varovaisesti hänen omaan
laivaansa ja jättää siellä naisten huostaan.
Tämän jälkeen laski hän, kuinka monta miestä hän oli menettänyt.
Kolmetoista puuttui, mutta vähintään kaksi sen vertaa oli hakattu
maahan ja silloin oli taistelu katsottava voitetuksi, varsinkin
kun mitä katkerin häväistys oli pesty pois ja kaunein ruotsalainen
neitsyt oli tuleva tanskalaisen miehen portoksi.
Siitä huolimatta ei urhea sankari ollut oikein varma, oliko hänen
miehuullinen urotyönsä saava sen tunnustuksen, minkä se ansaitsi;
jos tulisi tunnetuksi, minkä saaliin hän oli tuonut mukanaan, tekisi
Göksholman ritari varmaan hänen oikeutensa riidanalaiseksi; parasta
oli siis hankkia varmat takeet, ja Otto herra päätti sentähden tehdä
kaappausmatkan muutamien parhaiden laivojensa keralla; niitä jäi
riittävästi jälelle Kalmarin edustallekin, etteivät ruotsalaiset
voineet kaupunkia vallata.
Tarpeelliset määräykset annettiin heti, ja jo samana iltana
purjehti laiva "Hannu kuningas" merille kahden kaljaasin keralla.
Ne suuntasivat matkansa pohjoiseen, Tukholmaa kohden tai kenties
Pohjanlahdelle.
Otto herra oli aikonut olla menemättä Märtan näkösälle, kunnes
"tavallinen naisruikutus" oli kestänyt aikansa, mutta nyt, kun laiva
kulki täysin purjein, ei hän voinut vastustaa haluaan mennä tuokioksi
häntä katsomaan.
Paras paikka, lähinnä hänen omaansa, oli suotu Märtalle; alas
astuessaan kuuli hän tämän uudestaan laulavan ja iloisesti
yllätettynä tempasi hän oven auki.
Märta makasi vuoteessa, mutta aivan liikkumatonna; sävelet
aaltoilivat hänen huuliltaan hänen liikuttamatta huuliaan ja aivan
varmaan tajuamattaan. Katse harhaili avaruudessa, kaikki viittasi
siihen, ettei hän huomannut tulijaa. Tämä puhui hänelle, mutta hän ei
näyttänyt sitä kuulevan.
Tästä tajuttomasta tilasta huolimatta ei hänen kauneutensa ollut
koskaan ollut ihanteellisempi; jo maan päällä kirkastuneena näytti
hänen katseensa näkevän taivaan avoinna. Jos hän kenties koetti
jäljitellä niitä säveliä, joita kuuli sieltä ylhäältä, miksi
helähtivät ne silloin niin valittavilta? Ei edes Otto herrakaan
voinut pysyä tunteettomana tätä liikuttavaa näkyä nähdessään; hän
lähti huoneesta ja kutsui lääkärin, joka saapui heti.
"Onko hengenvaaraa?" kysyi hän viitaten kädellään oveen.
"Kuolema tai hulluus!" vastasi tämä. "Onko pelastus mahdoton?"
"Jollei ihmettä tapahdu."
"Tehkää kaikki voitavanne."
"Sen teen!"
On luultavaa, että mieletön tyttö vietti tyynemmän yön kuin hänen
tanskalainen majesteettinsa "Hannu kuningas" laivan päällikkö.
Nyt oli kenties hänen vuoronsa unelmoida murhapoltosta ja kuulla
kuolevain parkunaa, mutta pian heitti hän mielestään sellaiset
akkojen aaveluulot, nyt oli hän lähtenyt sieppaamaan jotakin
ruotsalaista laivaa ja hän oli saanut tähtäimeensä muutaman, jota
odotettiin Suomesta kallisarvoisessa lastissa.
4.