Kovina aikoina, jolloin sota ja vaino uhkaa, jolloin hätä on oven
edessä ja tauti jo hiipinyt kynnyksen ylitse, näyttävät ihmiset
tuntevan valtavaa tarvetta heittää huolet luotaan, unhottaa surunsa
hetken hurjissa huveissa.
Niin oli laita Kalmarin läänissäkin 1505. Vihollisen tuhotyöt olivat
tärvelleet edellisen vuoden sadon, Kalmarin linnasta lähetettiin
pieniä tanskalaisia partiojoukkueita, jotka ryöstivät ja polttivat
niin laajalta kuin uskalsivat maassa liikkua, vieläpä usein saaden
apuväkeä vihollisten laivoista, jotka olivat ankkurissa kaupungin
edustalla.
Hätä synnytti usein kuolettavia, aina pitkällisiä kuumetauteja, ja
painostava mieliala levisi yhä laajemmalle rahvaan keskuuteen. Mutta
kun levisi sanoma, että Tjustin kihlakunnassa tuli pidettäväksi
markkinat, silloin ikäänkuin herättiin, niin houkutteleva oli toive
saada heittää kaikki huolet pois vaikkapa ainoastaan päiväksikin.
Markkinat, joiden piti kestää kahdeksan päivää, alkoivat maaliskuun
10 päivänä. Jo päiviä ennen nähtiin suuria parvia jalkaisin,
ratsain ja ajorattain, jotka vaivalloisesti retustivat eteenpäin
savisia, kuraisia teitä. Väliin tuli kuormarattaita kulettaen
markkinatavaroita, jotka olivat myöhästyneet ja joiden nyt täytyi
joutua pikimmiten perille.
Enimmät markkinamiehistä olivat oikeastaan alempaa rahvasta.
Talonpoikia sarkatakeissaan, nahkavöin ja monivärisin päähinein;
naiset kietoutuneina tummiin vaippoihin, päissä hilkat, jotka yleensä
olivat reikäompeluksin koristetut. Ketkä tulivat pitkien, matkojen
takaa, olivat ahtautuneet ajorattaille joita väsyneet konit vetivät;
keillä oli ainoastaan päivän taival matkattavaa, kulkivat sen
jalkaisin. Mutta eivät herraskartanotkaan pysyneet vennonvieraina
tälle suurelle tapaukselle, ja sentähden huomattiin silloin
tällöin pieni asemiesjoukko, joka ympäröi muutamia ratsastavia,
turkkireunuksisiin matkavaippoihin kääriytyneitä nuoria neitsyitä,
joiden edellä aina ratsasti pari kirjavin pukimin sonnustettua
palvelijaa.
Menipä markkinoille joitakin arvoisia rouviakin, mutta nämä
ajaa ratuuttivat vaunuissa puu vietereillä, ja päättäen heidän
tyytyväisestä ulkomuodostaan ei kova tärinä näyttänyt heistä olevan
outoa eikä kiusallista.
Kaikki lähitalot olivat täpösen täynnä, vieläpä yksin kaalimaillekin
oli pystytetty telttoja niitä varten, jotka eivät pitäneet kovin
tarkkaa lukua mukavuuksista, ja asianomaisella luvalla oli laitettu
pitkät rivit vajoja majapaikoiksi niille, jotka eivät voineet tai
välittäneet hankkia parempaa.
Markkinapaikkana oli suuri avoin kenttä, jolle tilaisuutta varten oli
kasattu suuri joukko kauppakojuja, joista enimmät sisälsivät saksojen
rihkamaa kaikkea mahdollista lajia. Mutta sinne oli pystytetty myös
useita telttoja ilvehtijöitä ja komeljantteja varten, jotka voivat
iloita lukuisasta katsojajoukosta, kun taasen rihkamasaksat ja
kotipanoisen oluen myyskentelijät tekivät hyviä kauppoja, edelliset
neuloilla, ja pienillä peilinpalaisilla, jälkimäiset oluella, simalla
ja kirsimarjajuomalla, mutta kaiken tämän ohella kuului yhtämittaista
hujellusta ja toitotusta, joka piti reipasta elämää vireillä.
Lähimmässä pappilassa majailivat kaukaisemmat matkustavaiset;
Göksholman nuori ritari Åke monine palvelijoineen oli asettunut
sinne. Herra Niilo Ragvaldinpoika oli kolmen tyttärensä ja lukuisan
palvelusväkensä kera vallannut kolme kamaria. Rovasti oli itse
muuttanut yliskamariin, eikä hänestä ollut niin jaloille vieraille
mikään uhraus liian suuri.
Niilo Ragvaldinpojan vanhin tytär, Märta neitsyt, oli mitä viehkein
seitsentoistavuotias impi, ja kuitenkin unhotti hänen tavattoman
kauneutensa sen iloisen lapsensulouden tähden, joka verhosi koko
hänen olentonsa. Hän oli käynyt rippikoulunsa vanhan papin edessä,
ja tämän kutsusta hänen isänsä oli suostunut päästämään hänet tälle
ensimäiselle huvimatkalleen.
Eräästä keskustelusta, joka heti pappilaan saavuttua oli ollut Niilo
herran ja vanhan rovastin välillä, huomattiin, että Åke herralle oli
matkalla tärkeämpi tarkoitus kuin markkinahuvi.
Oli tarkoitus valmistaa hänelle tilaisuus nähdä ja puhutella kaunista
neitsyttä.
Åke herra oli herra Juhana Maununpojan ja jalon rouvan Inga
Broderintyttären nuorin poika. Häntä nimitettiin Göksholman Åkeksi
eroitukseksi vanhemmasta velipuolestaan Åke Hannunpojasta.
Kasvaneena surullisen kuuluisassa Göksholmassa oli hän tietämättään
saanut sieltä vaikutelmia; hänen olennossaan oli jotakin surumielisen
unelmoivaa, ja jo lapsuusvuosinaan oli häneen juurtunut tunne, että
hänen ja hänen veljensä oli kärsittävä rangaistus siitä, mitä heidän
isänsä oli rikkonut. Sellaisia puheita oli liikkunut palvelusväen
kesken ja heiltä tullut pojankin korville.
Synnynnäinen kainous sai hänet karttamaan kaikkea naisseuraa, ja
kuitenkin hän kaipasi rakkautta.
Hän oli kuullut huhuiltavan sorjasta Märta Niilontyttärestä, mutta
hän ei sitä enää suurin ajatellut, kun hän sattumalta, eräässä
seurassa Göksholmassa herra Juhana Maununpojan luona, kohtasi
edellämainitun vanhan papin. Tämä kertoi monista rippilapsistaan ja
sanoi nuoren Märtan viehkeimmäksi kaikista.
Silloin muisti Åke herra ennenkin kuulleensa hänestä puhuttavan ja
ilmaisi haluavansa kerran nähdä nuoren tytön. Hänen äitinsä, Inga
rouva, halusi innolla saada poikansa naitetuiksi; muuan povariämmä
oli tosin sanonut hänelle, että heihin oli suku sammuva, mutta
sellaisesta ei ylpeä rouva tahtonut tietää mitään, mieluummin uhrasi
hän sukuylpeytensäkin; vaikkei Niilo Ragvaldinpoika ollutkaan ritari,
oli hän kuitenkin aatelismies, ja jos Åke herran sydän kiintyi hänen
tyttäreensä, tulivat hän ja hänen herransa mielellään suostumaan
heidän yhdistymiseensä.
Pappi vanhus sai asian ajettavakseen, hänen oli valmistettava
Niilo herraa ja sitten johdettava nuoret yksiin. Niin sukeutui
markkinamatka.
Åken äidin ei ollut tarvinnut kovinkaan paljon vaivautua
taivuttaessaan herraansa ja isäntäänsä suostumaan yhdistykseen,
mutta hänen vanhin poikansa Maunu joutui pois suunniltaan saatuaan
siitä tiedon ja sanoi tekevänsä kaiken voitavansa estääkseen niin
häpeällistä liittoa; turhaan kerrottiin hänelle ennustuksesta, hän
sanoi osaavansa ennustaa hänkin, nimittäin sen, ettei neitsyt Märta
Niilontytär konsanaan tule hänen kälykseen.
Kuitenkin lupasi hän tyyntyä, kunnes tulisi tunnetuksi, oliko hänen
veljensä sydän kiintynyt neitsyeen; vasta sen jälkeen oli aika toimia.
Nuori Märta oli yhtä tietämätön niistä langoista, joita punottiin
hänen ympärilleen, kuin leivonen hänen ikkunansa yläpuolella
pyssystä, joka juuri tähdättiin sitä kohden. Märta näki ainoastaan,
kuinka lintu levitti siipensä lentoon, kuinka se kohosi korkealle
ilmaan ja livertäen pysyttäytyi paikoillaan pyrstö levällään.
Tyttö kuunteli ihastuneena sulosointuista laulua ja koetti matkia
sen luritusta. Silloin pamahti laukaus ja laulaja kieppuroi ilmassa
ja putosi sitten maahan. Nuori tyttö päästi vihlaisevan huudon, hän
riensi pihalle ottaakseen sen käteensä. Luoti oli sattunut keskelle
laulajan rintaa, ja pieni pää retkahti hervotonna tytön kädessä.
Kyyneltynein silmin hän katseli pikku vainajaa eikä pannut merkille
tummaa varjoa rinnallaan.
"Koskeeko linnun putoaminen niin kovasti mieleenne?" kysyi miesääni
jokseenkin pilkallisesti.
Märta kohotti katseensa ja näki jokseenkin nuorekkaat, mutta
terävä- ja kovapiirteiset kasvot. Päässä oli leveäreunainen, korkea
huopahattu, muuten oli miehellä tavallinen sarkatakki ja vyöllä
rikkaasti kirjailtu nahkavyö, jossa riippui kalpa. Mies puhui
ruotsia, mutta hyvin tanskanvoittoisesti.
Märta teki kaikki nämä havainnot samalla kuin vastasi: "Se lauloi
niin kauniisti ja oli niin onnellinen."
"Se on onnellisempi nyt!" väitti muukalainen.
"Nyt?"... Märta katsoi kummissaan häneen.
Mutta katse, jonka hän kohtasi, pani hänet yhtä nopeasti luomaan
katseensa maahan, samalla kuin häpeän puna peitti hänen poskensa.
Äkkiä kääntyi hän mennäkseen, mutta muisti samassa, että piti vielä
lintua kädessään.
"Kas tuossa, ottakaa omanne", sanoi hän ja ojensi sen vieraalle.
"Kiitos!" sanoi tämä ja tarttui hänen käteensä.
"Päästäkää minut, muuten huudan apua!"
"Älkää tehkö sitä, tulette muuten katumaan."
"Minä?"
"Kuulkaas, neitsyt. Puheestani olette kuullut, etten ole
ruotsalainen, pukuni on valepuku. Uskaltaessani tänne saakka ei ollut
vaara kaukana, olen uhmannut sitä ainoastaan saadakseni teitä nähdä
ja puhutella."
"Minua?"
"Muistatteko, kun viime kesänä teitte isänne kanssa matkan
Kronoborgiin? Teidän palvelijanne ratsastivat hyvän matkaa edellä.
Tienhaarasta tuli kolme ratsastajaa, hevosenne säikähtyi ja nousi
kahdelle jalalle. Silloin hypähti muuan ratsastajista maahan, hän oli
nähnyt teidän horjahtavan ja otti teidät vastaan käsivarsilleen."
"Muistan sen aivan hyvin."
"Isänne syyti ratsastajille tuimia sanoja, onnettomuus oli heidän
syynsä, sanoi hän; mutta ylhäisin heistä kieltäytyi vastaamasta
mitään, hänellä oli ollut onni pitää teitä käsivarsillaan, katsoa
teidän kauniisiin silmiinne... tämä hetki, tämä tapaus ei ole
siitä päivin häipynyt koskaan hänen muistostaan, se on syöpynyt
tulikirjaimin hänen sieluunsa ja herättänyt pala vimman ikävöimisen
nähdä jälleen teidän suloiset kasvonne. Siinä syy, miksi olen tullut
tänne; tahdotteko vielä huutaa apua?"
Puna oli tytön poskilta paennut; hän tunsi pelkoa, kauhua, ja kaiken
tämän ohella tunsi hän muukalaisen silmät lakkaamatta itseensä
kiintyneinä. "Pyydän teitä, että päästätte minut menemään!" sanoi hän
vavisten.
"Sanokaa minulle nimenne."
"Märta!"
"Kaunokaisin Märta, milloin saan nähdä teidät jälleen?"
"En tiedä."
"Sen täytyy tapahtua jo tänään ja kahdenkesken."
"Mahdotonta!"
"Ettekö mene markkinapaikalle?"
"Luulen niin."
"Sitten pidän minä huolen muusta."
"Mitä aiotte?"
"Sitä en vielä tiedä."
"Pyhän neitsyen tähden..."
"Minun täytyy saada teidät omakseni..."
"Mutta minä... minä..."
"Sinä...?"
Märta katsoi hänen leimuaviin silmiinsä. "Minä pelkään teitä", sanoi
hän väristen.
"Hyvä, että ainoastaan pelkäät! Jos olisit sanonut minua inhoavasi,
et siitä olisi saanut ainoastaan sinä kärsiä rangaistusta, vaan
koko sukusi." Vieras tarttui lujasti Märtan käteen. "Katso vielä
kerran minuun ihmeellisillä silmilläsi, suo minun niistä nähdä
vastarakkauden kipinäkään, ja minä tahdon olla sinulle lempeä herra."
"Menkää, menkää! Joku tulee."
"Sanotko sen huolehtien minusta vai itsestäsi?"
"Molemmista."
"Ota ensin tämä sormus."
"En, en!"
"Panen sen linnun kaulaan."
"Kuolleella linnulla ei ole minulle mitään arvoa."
"Vastaväitteet pois; ota se!"
"Mutta...!"
"Märta!" huudettiin sisältä.
"Isäni ääni!"
"Ota lintu!"
"Ei, minä en tahdo!"
"Varo tekemästä minua viholliseksesi."
"Kuka olette sitten?"
"Otto Rud!"
"Tanskan laivaston päällikkö?"
"Juuri niin!"
"Miksi olette tullut tänne?"
"Sinun tähtesi!"
"Oi Jumalani!"
"Tahdotteko nyt ottaa linnun?"
"Märta, Märta!" kuului uudelleen.
Märta otti nopeasti linnun ja riensi läpi eteisen.
Otto Rud kulki lujin askelin pihan poikki, sitten yhtyi hän useampiin
miehiin, joiden seurassa hän suuntasi kulkunsa kylän ulkoreunalle.
"Missä olet ollut, tyttö?" kysyi Niilo herra, kun Märta vihdoin
seisoi hänen edessään.
"Ulkona... lintu..." sammalsi hän.
Mutta vilaistessaan lintuun huomasi isä jalokivisormuksen.
"Mistä se tulee?" kysyi hän ihmeissään ja otti linnun tytön
vapisevasta kädestä.
"Älä kysy minulta, isä!"
Isä katsoi tyttäreensä; tämä oli kalmankalpea.
"Mitä nyt, mitä on tapahtunut?"
Märta muistutti hänelle kohtauksesta metsässä.
Hän oli unohtanut sen.
"Tänään on hän tullut tänne kohtaamaan minua."
"Ja sinä olet ottanut vastaan sormuksen?"
"Minä kieltäydyin, silloin pani hän sen linnun kaulaan ja pakoitti
minut ottamaan sen."
"Häpeämätön! Kuka hän on? Sanoiko hän nimensä?" kysyi Niilo herra.
"Sanoi, isä."
"Ja se on?"
"Otto Rud."
"Tanskalainen merirosvo?"
"Juuri hän!"
"Ja hän on uskaltanut tulla tänne?"
"Hän sanoi tahtoneensa tavata minut markkinoilla."
"Niin hän saakin!"
"Ei, isä, minä jään tänne."
"Saat tulla näkemään, kuinka pyydystämme hänet omilla verkoillaan."
"Mutta voit panna itse henkesi vaaraan."
"Ei hätää! Täytyy jotakin uskaltaa, kun on kysymys sellaisesta
vihollisesta."
Asian vielä ollessa parhaillaan puheena astui Åke ritari sisään;
molemmat nuoret eivät olleet ennen nähneet toisiaan, mutta Niilo
herra havaitsi ilolla, että puna nopeasti palasi hänen tyttärensä
kalpeille poskille ja että ritari ilmeisellä ihailulla katseli
kaunista neitsyttä.
Aamiaisen aikana antoi sattunut tapaus aihetta vilkkaaseen
keskusteluun. Pappi oli hänkin sitä mieltä, ettei Märtan pitänyt
antautua uusiin seikkailuihin, mutta Niilo herra ja Åke herra
tuumivat, että he kyllä puolustaisivat häntä, mitä ikinä uhkaisikin.
Luultavasti edellinen tahtoi sattuneen tapauksen pohjalla yllyttää
viimeksimainitun pikaiseen ratkaisuun. Nuori mies miellytti häntä
suuresti ja ylhäinen heimoside vieläkin enemmän.
Pappi arvasi hänen ajatuksensa ja virkkoi sentähden ääneensä, että
varmimman tuen saisi Märta siten, että menisi äkkiä kihloihin ja pian
sen jälkeen naimisiin.
Nuoren Åke herran silmät puhuivat paremmin kuin sanat, mutta Niilo
herra sanoi leikkisästi, että jollei pappivaari tahtonut ruveta hänen
herrakseen ja miehekseen, oli tietymätöntä, mistä hän saisi sellaisen.
Tuumittiin monin puolin, millä tavoin sormus parhaiten oli
lähetettävä omistajalleen. Niilo herra tahtoi ehdottomasti tehdä itse
sen.
"Enkö ole itse tyttäreni edustaja?" sanoi hän. "Se häväistys, joka on
aiottu hänelle, kohdistuu minuunkin."
Sitä vastoin oltiin yksimieliset siitä, ettei tanskalaista ritaria
koetettaisi ottaa vangiksi; ensiksikään ei ollut varmaa, kuinka suuri
seurue hänellä olisi mukanaan, toisekseen koko aiotut markkinahuvit
muuttuisivat veriseksi kahakaksi ja sellaisista oli jo saatu kylliksi.
Pappi vanhuksen uusien esitysten johdosta päätettiin vihdoin jättää
Märta pappilaan, kunnes Otto Rud joukkoineen olisi karkoitettu
kylästä.
Niilo herralla ja papilla oli yhtä ja toista keskusteltavaa niistä
varokeinoista, joihin oli ryhdyttävä, ja sentähden molemmat nuoret
jätettiin kahdenkesken tutustumaan toisiinsa.
Nuori Märta muistutti pelästynyttä naarashirveä -- hän oli
hämmästyksen ja pelästyksen valloissa tapahtuman johdosta, ja nyt
jätti hänet isänsä yksin nuoren ritarin seuraan; lapsi oli muutamissa
tunneissa kokenut enemmän kuin koko edellisessä elämässään. Päivää
aikaisemmin olisi hän niin kahdenkesken satuttuaan heti juossut
etsimään äitiään; nyt istui hän hiljaa ja mietiskeli levotonna, eikö
hänen isänsä joutuisi jononkin vaaraan Otto Rudin kanssa yhtyessään.
Åke arvasi hänen ajatuksensa ja sanoi puolustavansa hänen isäänsä,
mitä tulisikin tapahtumaan.
Mutta silloin Märta sanoi, että häntä surettaisi kovin, jos Åke
herrallekin tapahtuisi jotakin pahaa, ja kun tämä silloin tarttui
hänen pieneen kätöseensä, katsoi hän nuoreen mieheen niin hartaan
uskollisin, niin lapsellisen viattomin silmin, että toinen tunsi
joutuvansa tykkänään hänen valtoihinsa.
Jos Åke herra olisi pitänyt yhä kätöstä omassaan, olisi hän tehnyt
samoin kuin Otto Rud, ja vaikka hänellä olikin tytön isän suostumus
siihen, ei siltä ollut sanottu, että hänellä olisi tytön itsensä, ja
sentähden päästi hän sen irti ilman pienintäkään puristusta. Mutta
kysellä tytön kotoisia asioita ja kertoa omiaan, sen uskalsi hän
kyllä tehdä.
Kuinka suloinen Märta olikaan puhuessaan äidistään ja omista
askareistaan; ne olivat ikäänkuin punoutuneet toisiinsa, ja Åke
herra saattoi hyvin ymmärtää, että kelpo rouva kasvatti tyttärestään
kunnollista ja huolellista emäntää.
Sitten kertoi hän puolestaan tytölle, mutta jo nyt katsoi hän
olevansa velvollinen tekemään sen täydellä vilpittömyydellä, ja
niin sanoi hän jo poikasena juurtuneen mieleensä sen ajatuksen,
ettei mikään maallinen onni voinut kukoistaa hänelle eikä hänen
sisaruksilleen. "Meidän sukumme on varmaan kuoleva sukupuuttoon,
ennenkuin ilon ruusut ehtivät puhjeta Göksholmassa", sanoi hän
syvästi huoaten.
"Sepäs on ihmeellistä!" vastasi Märta. "Minulle kajastaa elämä kuin
ihana kevätpäivä."
"Teidän suvussanne ei ole tehty mitään suurta rikosta", sanoi nuori
mies vakavasti.
"Mutta eikö sellaista voi sovittaa mitenkään muuten kuin kärsimällä?
Luulen, että sen voi tehdä hyvillä töilläkin."
"Kenties, jos vain on tilaisuus siihen."
"Siihen on aina tilaisuus, jos vain tahtoo."
"Luuletteko niin?"
"Olen varma siitä!"
Nuorukainen katsoi neitoon; kuinka mielellään olisikaan hän tahtonut
sanoa: "Näyttäkää minulle tie, seuratkaa minua sille, ja minä olen
oleva onnellinen ihminen."
"Teillä on sisaruksia?" kysyi neito.
"Veli ja sisko."
"Ovatko he samaa mieltä?"
"Veljeni on selittänyt, ettei hän koskaan mene naimisiin. Hän ei sano
voivansa rakastaa."
"Sepäs merkillistä!"
"Vanhempiamme surettaa se; hän on jalo, vilpitön herrasmies, mutta
naisvihaaja."
"Ja sisarenne?"
"Hän meni kaksi vuotta sitten naimisiin herra Åke Yrjänänpojalle
(Tott)."
"No, eikö hän ole onnellinen?"
"Ei!"
"Kuinka niin?"
"Märta oleskelee pitkät ajat Göksholmassa."
"Märta!... Onko hänenkin nimensä Märta?"
"Niin on."
"Samoin kuin minunkin!"
"Mutta hänellä ei ole teidän lempeitä silmiänne, ei teidän iloista
hymyänne. Te voitte varmaan nauraa oikein sydämellisesti."
"Teen joka päivä niin."
"Meillä sitä ei tapahdu koskaan."
"_Teidän_ Märtaanne kenties pakoitettiin."
"Sitä pelkään."
"Sanotaan, että sellainen kuolettaa ilon."
"Sentähden ovat vanhempamme antaneet meille veljille vapauden valita
kenen neitsyen tahdomme."
"Se on oikein. Kiiruhtakaa sitten."
"Minä olen jo valinnut."
"Sen parempi."
"Mutta en ole vielä kosinut."
"Tehkää se sitten."
"Ettekö luule, että hän antaa minulle kieltävän vastauksen?" kysyi
nuori mies innokkaasti ja tarttui uudestaan neidon käteen.
Neito katsoi häneen. "Ei, jos hänen sydämensä on vapaa. Sanokaa
minulle, oletteko veljeenne?"
"Hän voi väliin olla paljon iloisempi, mutta myöskin paljon synkempi
mieleltään kuin minä."
"Jos voisin, niin naittaisin teidät molemmat; silloin tulisi jälleen
iloa Göksholmaan."
Herra Niilo Ragvaldinpojan saapuminen teki lopun keskustelusta; nopea
silmäys, jonka hän heitti nuoriin, ei selittänyt hänelle mitään.
"No, Åke herra, tahdotteko tulla mukaan?" kysyi hän.
Tämä nousi, melkolailla tyytymätönnä siitä, että hänet oli
keskeytetty juuri ratkaisevana hetkenä.
Niilo herra oli pitänyt huolen siitä, että asemiehet ja palvelijat
olivat valmiit lähtemään, kaikki tyyni aseissa; kukaan ei voinut
tietää, kuinka kaikki tulisi päättymään.
"Isä, älkää ryhtykö taisteluun!" pyysi Märta innokkaasti ja hädissään.
"Ole huoletta, lapsi, ja kiitä Jumalaa siitä, että hän on antanut
sinulle sellaiset puolustajat."
Hän painoi suukkosen tytön otsalle ja kehoitti häntä sitten sanomaan
jäähyväiset Åkelle.
Mutta nuorukainen ei rohennut käyttää tarjottua tilaisuutta
hyväkseen; hän ei edes rohennut tarttua ojennettuun käteen, vaan
ainoastaan kumarsi.
Märta seisoi ikkunassa niin kauan kuin saattoi nähdä heidät; sitten
hän polvistui madonnan eteen ja rukoili lapsenhartaudella isänsä ja
ritarin puolesta.
Sen jälkeen istuutui hän uudestaan ikkunan ääreen, ja nyt risteilivät
hänen mielessään monet monituiset ajatukset. Hän ajatteli milloin
omaa iloista, rauhallista kotiaan, milloin synkkää, syyllisyyden
painamaa Göksholmaa, ja ne kietoutuivat niin toisiinsa, että hänestä
tuntui väliin hänen kotinsa olevan Göksholmassa, väliin tuntui
Göksholma olevan siirretty hänen kotiinsa.
Jätämme hänet hetkeksi yksin unelmoimaan seurataksemme pientä parvea,
joka lähti pappilasta ripein askelin markkinapaikalle.
Täällä oli kaikkialla elämää ja liikettä. Kauppa oli kojuissa
vilkkaampaa kuin oli odotettu; kaikkien arkkujen pohjilta oli
etsitty jokainen penni esiin, käytettiin nauhoihin, neuloihin ja
kaulaliinoihin mitä olisi tarvittu elintarpeihin. Se, joka kuukausia,
jopa vuosiakin oli kärsinyt välttämättömimpäinkin tarpeidensa
puutetta, saa joskus vastustamattoman halun ylellisyyteen, ja
oluttuvissa näyttäytyi, kuinka puutetta kauan kärsineet mielellään
korvaavat vahingon ottamalla aika humalan.
Ilo oli ylenpalttinen, hurja ja myrskyinen; markkinavieraat
tiesivät, ettei sitä voinut kestää kauan, sentähden oli se oleva
niin perinpohjainen kuin mahdollista, ja kun sitä oli helpoin
ilmaista huutaen ja rähisten, huudettiin ja rähistiin, minkä
talonpoikaiskeuhkot kestivät, huuliharppujen, räikkätorvien ja
rumpujen säestäminä.
Herrasväen tieltä väistyi joukko nöyrästi syrjään, mutta nämä
pysähtyivät ainoastaan etevimpäin kojujen eteen, ja mitä ostettiin,
se jaettiin palvelusväelle.
Niilo ja Åke herra kulkivat verkalleen kojujen välitse, heitä ympäröi
niin taaja palvelija joukko, ettei ollut lainkaan helppo asia
nähdä, oliko naisiakin piirin keskellä. Kivenheiton päässä kylän
ulkoreunasta näkivät ne koko joukon valkotakkeja, päissä karkeat
huopahatut, ja tämä joukko tuli hitaasti heitä vastaan.
"Tuolla he ovat!" kuiskasi Niilo herra vierustoverilleen. "Nyt on
oltava varuillaan!"
Parvi liikkui yhä eteenpäin.
Pitkätakit asettuivat keskelle heidän tietänsä.
"Tieltä pois!" huusi Niilo herra.
"Me vaadimme veroa!" vastasi eräs ääni.
"Mitä veroa?" kysyi Niilo herra.
"Avatkaa rivit!"
"Tässä on vero!" huusi edellinen jälleen. "Kuoliaaksi ammuttu lintu,
joka, niin ylen koristeltu kuin onkin, ei kuitenkaan ole muuta kuin
haaska; kauppahinnan, joka sillä on kaulassaan, heitämme antajalle
vasten naamaa!" Ja näiden sanojen jälkeen lensi leivonen vielä kerran
korkealle ilmaan ja putosi sitten vihollisten joukkoon.
He päästivät raivon huudon.
"Ja nyt, pojat, avatkaa rivit!"
Samassa ojensi jokainen asemies ja palvelija pyssynsä ja ampui
laukauksen.
Vähintään kymmenkunta kaatui, toiset lähtivät hirveästi rähisten,
uhkaillen ja kiroillen käpälämäkeen niin nopeasti kuin voivat.
"Nyt luudat käsiin!" huusi Niilo herra. "Rientäkää vihollisten
jälkeen minkä kynnestä kerkiää!"
Ja nyt alkoi kilpajuoksu. Turhaan huuteli Otto Rud väkeään
pysähtymään; silmittömän säikähdyksen valtaamina syöksyivät he
tiehensä, mutta heitä estivät pitkät takit, joihin he eivät olleet
tottuneet, he heittivät kuperkeikkaa usein toistensa ylitsekin,
ja silloin ruotsalaiset havuluudat peittosivat heidän selkiään
niin perinpohjin, että he vain töintuskin voivat kömpiä pystyyn
jatkaakseen juoksuaan.
Otto Rud oli heittänyt pois valepukunsa; jos hänen väkensä olisi
pitänyt puoliaan, olisi hän uskaltanut käydä otteluun vihollista
vastaan, nyt täytyi hänen ajatella ainoastaan miten itse selviäisi
pälkähästä, mutta paetessaan vannoi hän hirveimmän valan kostaa
niille, jotka olivat saaneet hänelle aikaan sellaisen häväistyksen.
Kun takaa-ajoon oli vihdoin väsytty, antoi Niilo herra merkin
palaamiseen ja paluumatka tapahtui laulaen ja iloisesti leikkiä
laskien. Kaatuneista löydettiin ainoastaan kaksi enää maassa
makaamassa. Kun heitä lähemmin tarkastettiin, huomattiin heidän
makaavan päihdyksissään. Haulilaukaus oli heitä ainoastaan lievästi
haavoittanut. Talonpoikaistakin alla oli heillä tavallinen
tanskalainen merimiehen puku. Niilo herra käski heti viedä heidät
vankeuteen.
Lopuksi kutsui Niilo herra kaikki urhonsa parhaaseen oluttupaan, ja
kun hän jäi sinne itsekin, katsoi myös Åke herra olevansa velvollinen
viipymään, kuinka palavasti hänen sydämensä vetikin häntä pappilaan.
Palaamme sinne etukäteen.
Märta ei ollut kovinkaan monta minuuttia ehtinyt istua unelmoiden
ikkunan ääressä, kun hän kuuli kavionkopsetta ja näki nuoren
ratsastajan laskettavan pihalle.
Vanha tallirenki tuli heti ottamaan vastaan hänen hevostaan, ja pappi
meni eteisen ovelle toivottamaan vieraan tervetulleeksi. Märta kuuli,
kuinka he melkein kuiskien puhelivat keskenään, heti sen jälkeen
avautui arkituvan ovi, jossa Märta istui, ja molemmat astuivat sisään.
Nuori tyttö aikoi hiipiä kyökin kautta pois, mutta pappi pyysi häntä
jäämään.
"Seikkailu on onnellisesti päättynyt", sanoi hän, "ja isääsi
odotetaan pian takaisin. Menen häntä vastaan ja jätän sinut tämän
jalon herran suojelukseen."
Näin sanoen meni hän, sanomatta, kuka jalo herra oli.
Kun Märta kohotti katseensa, hämmästytti häntä se ihaileva katse,
jolla vieras häntä tähysti, mutta se oli kaikkea muuta kuin rohkea;
hänen täytyi hymyillä punastuen kääntyessään vieraasta pois.
"Kautta madonnan, olette ihanin neitsyt, mitä olen konsaan nähnyt!"
huudahti vieras.
"Oletteko tullut tänne sanoaksenne minulle sen?"
"En, mutta se oli ensimäinen vaikutelma, jonka tunsin teidät
nähdessäni, armas Märta."
"Mistä tiedätte nimeni?"
"Tiedän myös, että isänne ja Åke ritari ovat menneet taistelemaan
noitaa vastaan, joka tahtoi ryöstää teidät."
"Jos kunnianarvoisa pastori on kertonut sen, ei tiedoissanne juuri
ole mitään noituutta."
"Ihanin neitsyt, jos täällä harjoitetaan noituutta, niin te yksin
teette niin."
"Jos ymmärtäisin sellaista, tietäisin ainakin teidän nimenne."
"Haluatteko sitä?"
"Sitä en kiellä."
"Katsokaa tarkoin, ettekö tunne minua."
Märta katsoi häneen, mutta sai tällöin kestää sellaisen ristitulen
hänen silmistään, että kääntyi uudestaan punastuen pois. "Minusta
tosin tuntuu, että olen nähnyt jonkun, joka muistuttaa teitä, mutta
en tunne teitä sittenkään."
"Tämä joku ei sitten ole teille erittäin rakas."
"Ei, en tiedä edes, kuka hän on."
"Åke ritari kenties."
"Te olette hänen Maunu veljensä", huudahti tyttö innokkaasti ja
säteilevin silmin.
"Mikä hyvä enkeli on maininnut nimeni?"
"Kukas muu kun Åke herra!"
"Sanokaa minulle, mitä hän on sanonut."
"Että te voitte olla iloinen ja surullinen, mutta ettette voi... ette
voi..."
"Sepäs on visaista."
"Ette voi sietää naisia."
"Mitä siitä ajattelitte?"
"Toivon, että sekä te että Åke herra pian löytäisitte viehättävän
morsiamen."
"Åke on onnellinen, hän."
"Hänen sanoistaan arvasin, että hän on jo löytänyt, mitä on etsinyt;
se kyllä onnistuu teillekin."
"Onko Åke sanonut teille hänen nimensä?"
"Ei, mutta voin ymmärtää, ettei hän ole ylhäistä syntyä. Mitä se
merkitsee, ritari, jos he rakastavat toisiaan?"
"Siinä olette oikeassa!"
"Nyt on teidän tehtävä kuten hänenkin."
"Minä en uskalla."
"Miksi ette?"
"Ettekö ole kuullut ennustusta?"
"Rakkaus voi tehdä sen tyhjäksi."
"Luuletteko niin?"
"Olen varma siitä."
"Neuvotteko minuakin koettamaan onneani?"
"Neuvon."
"Voitteko uskoa, että pelkään?"
"Mitä?"
"Oi, se on niin kummallinen tarina!"
"Tarina?"
"Joka liittyy ennustukseen." Märta huokasi syvään; kuinka mielellään
tahtoikaan hän kuulla sen, mutta hän ei rohennut sitä pyytää.
Ritari istui mietteihinsä vaipuneena. Hetken kuluttua sanoi hän
tyttöön katsomatta: "Tahdotteko kuulla sen?"
"Oi, niin mielelläni!"
Ja Maunu herra tarttui aivan kuin tietämättään hänen käteensä, eikä
tyttö rohennut vetää sitä pois, jottei häiritsisi toisen ajatus
juoksua.
"Tietäjäakka sanoi, että sukumme on kuoleva sukupuuttoon."
"Niin, tiedän sen."
"Mutta myös, että toisen rakastetusta tulee toisen morsian."
"Käsittämätön, kuten kaikki ennustukset."
"Ja kuitenkaan ei impi tule kummankaan omaksi."